Olen tainnut jossain aiemmassa blogissani mainita, että olen ollut nuorempana kiinnostunut linnuista. Se ei sisältänyt vain lintulaudan bongailua, vaan koko päivän mittaisia havaintoretkiä, jotka suuntautuivat muuallekin kuin kuiville kangasmaille. Harrastus vei mukanaan ja pääomaakin kertyi. Taisin muistaa sitkeän opiskelun jälkeen yleisimpien lajien tieteelliset nimet ja havaintovihko täyttyi pikku hiljaa. Vaikka aktiivinen bongailu onkin jo jäänyt, niin saan kaivettua edelleen muististani monen siivekkään latinankieliset nimet. Myös lauluäänet ovat kutakuinkin tuttuja, vaikka monen lajin varoitus- ja kutsuäänet kuulostavatkin jo virttyneissä korvissani melko samanlaisilta.

En missään vaiheessa harrastustani päässyt kirjoittamaan mustakantiseen havaintovihkooni  muuttohaukan tieteellistä nimeä: Falco peregrinus. Tuota havaintotuskaa helpotti, kun sain käteeni J.A.Bakerin kirjoittaman kirjan ”Muuttohaukka”, jossa hän seuraa kymmenen vuotta näiden lintujen  elämää Englannissa. Kirjan sisältö valui silloin otolliseen maaperään. Olen lueskellut sitä viime aikoina taas uudelleen ja potku on ollut tällä kertaa ehkä vieläkin napakampi. Ahmin tekstiä posket lommolla ja jokaisen lukukerran jälkeen tunnen kasvoillani Englannin itärannikon päälle ajelehtivan usvan ja meren tuoksun. Tunnen myös suurta kateutta tuota rikasta englantilaista herrasmiestä kohtaan, jolla oli aikaa havannoida ympäröivää luontoa kymmenisen vuotta.

Kirjan havainnot ovat herkällä kädellä tehtyjä. Ne ovat yksityiskohdiltaan kuin rikkaita maalauksia, jotka tarjoavat loputtomasti katseltavaa. Kieli on myös äärimmäisen kaunista. Niiden taustalla on kuitenkin armoton luonto, jossa kukaan ei ole määrittämässä, mikä on oikein tai väärin. Baker on ihailuni ansainnut, sillä hän kykenee rakentamaan mielikuvia, joiden kivijalkana ovat loistavat metaforat ja taidokkaasti käytetty pensseli. Olen itse tuijotellut keskiajalla eläneen suosikkitaiteilijani Pieter Brueghel vanhemman töitä yhä uudelleen ja uudelleen, löytäen niistä aina jotain uutta. Baker tekee samaa sanojen avulla. Toisaalta se on lohduttavaa, että pala ympäröivää todellisuutta voidaan välittää näinkin upeasti eteenpäin lukijalle.

J.A.Baker vietti hiljaista elämää pienessä kylässä Englannin itärannikolla. Kerrotaan, että hän omisti loppuelämänsä lintututkimukselle, kun hän näki muuttohaukan saalistavan. Tähän saattoi vaikuttaa myös vakava sairaus, johon hän kuoli 61 vuotiaana. Kymmenen vuoden havaintojakson jälkeen hän kirjoitti päiväkirjamerkintöjen pohjalta kirjan. Se palkittiin vuonna 1967 Duff Cooper Prize-palkinnolla. Hän kirjoitti myös toisen teoksen: ”The Hill of Summer”, jota ei ole suomennettu. Tämän jälkeen hänestä ei enää kuultu mitään.

”Kotini itäpuolella pitkä harjanne piirtyy taivaanrantaa vasten kuin sukellusveneen matala runko. Sen yläpuolella kaukaiset vedet heijastuvat itäiselle taivaalle kirkastaen sen ja luoden aavistuksen maan takana olevista purjeista. Kukkulat puut kasautuvat yhteen tummahuippuiseksi metsäksi, mutta kun siirryn niitä kohti, ne avautuvat kuin viuhkat, taivas laskeutuu niiden väliin, ja ne ovat yksittäisiä tammia ja jalavia kukin omineen laajoineen, talvivarjoisine alueineen.”

Kirja alkaa näin. Vaikka sen kerrontatapa jatkuu samanlaisena seuraavat 200 sivua, niin jokaisessa havainnossa on tuoreutta. On lähes mystistä, että kirjailija pystyy kuvailemaan tuttua ympäristöä ja sen ilmiöitä yhä uudelleen niin, että niissä ei ole mukana näkyvää toistoa. Sivuille mahtuu luonnollisesti myös monta kuvausta muuttohaukan saalistustapahtumasta ja myös itse linnun kuvailua. Tässä esimerkki jälkimmäisestä: ”Aurinko valoi tämän suurenmoisen sängenruskean ja keltaisen haukan pronssiin ja siveli sen koukistuneet jalat äkkiä kullanhohtoiseksi. Sen levitetty pyrstö sojotti  jäykkänä; kaksitoista ruskeaa sulkaa välissään kymmenen sinistä kaistaletta taivasta”. Tekstistä välittyy vahva rakkaus muuttohaukkaan ja sitä ei hälvennä edes seuraava kuvaus: ”Suosirri näytti tulevan hitaasti takaisin haukan luokse. Se sulautui tämän tummiin ääiviivoihin eikä enää ilmestynyt uudelleen näkyviin. Tapahtumassa ei ollut mitään raakuutta, ei mitään väkivaltaista. Haukan jalka kurottautui, tarrautui ja pusersi ja rusensi suosirrin sydämen yhtä vaivattomasti kuin ihmisen sormi murskaa hyönteisen”. Lopuksi vielä virke  jossa kuvataan haukan lentoa:” Se välkehti pois valoon, pieni tumma tahra, joka pieneni pitkin auringonvälkkeen pitkää miekkaa, joka leijui etelästä jokisuun yllä.”

Esittelemäni kirja sisältää valtavasti kielellistä herkkyyttä ja loistavaa yksityiskohtien tajua. En osaa sanoa, onko siinä mukana riviäkään neroutta tai edes mielikuvitusta. Se ei rakennu kuitenkaan perinteisen juonen varaan, vain havaintoihin, joiden lyhyenä otsakkeena on päivämäärä. Mielestäni siinä ei ole edes teemaa, jos sellaisena ei pidetä meidän moraalivartijoiden ulottumattomissa olevaa, luonnon lainalaisuuksien ohjaamaa elämää. Mutta ei se näitä kaipaa, sillä se on havainnointia, joka täyttää moninkerroin sille asetettavat kriteerit.

Kiitos myös kirjan suomentajalle, joka on pystynyt siirtämään kielen kauneuden ja herkän tunnelman kotoiselle kielellemme. Olen itse tilanut kirjan alkukielellä ja odottelen sen pujahtamista postilaatikkooni vielä tämän viikon aikana. Luultavasti se tulee vielä vahvistamaan käsitystäni onnistuneesta suomennoksesta.