En pidä pitkistä runoista. Runon pitää välittää ymmärrettävä mielikuva, se ei saa ajelehtia epämääräisenä möykkynä mieleni perukoille. Runo ei voi olla shakkitehtävä. Pidän siis lyhyistä runoista, en kuitenkaan liian lyhyistä. Tunnelmaan tarvitaan kokonainen lause, mieluummin virke. Sana ei voi koskaan olla runo, oikeastaan se ei ole mitään. Yhdellä sanalla ei voi määritellä kovinkaan paljon. Se on kuin pensseli, joka kastetaan vain paletin harmaissa sävyissä. Vaikka Samuli Paronen sanookin aforismissaan, että ”Maailma on sana”, niin ei se ainakaan kovin tarkkaan rajojamme määrittele. Ilman reunoja katoaa kaikelta mielekkyys, ne ovat muuttuneet ajelehtiviksi uniksi. Ei siis ihme, että pidän haiku-runoudesta, koska se on jossain mielessä runouden matematiikkaa.
Haiku on syntynyt japanilaisesta tanka-runoudesta, jonka nousukauden oletetaan alkaneen joskus 800-luvulla. Niiden säkeissä ylistettiin jumalia ja keisareita. Ei siis ihme, että se sai suosiota hovissa. Tankan mitta oli myös tarkkaan määritelty: 5-7-5-7-7 tavua riveillä. Näin se oli helppo muistaa ja kertoa eteenpäin. Tankasta kehittyi aikaa myöten renga. Sitä voidaan pitää jonkinlaisena seuraleikkinä, jossa useat runoilijat ketjuttivat rivejä. Aloittaja kirjoitti 5-7-5 osuuden, ja joku toinen jatkoi 7-7 osuudella. Tästä jatkettiin saman kaavan mukaan. Lopulta runo saattoi olla niin pitkä, että näitä osuuksia oli siinä tuhansia.
1300-luvulla tankan kehitys pysähtyi, koska runot muuttuivat toistoksi aiemmista. Rengojen suosio säilyi ja runoilijoiden oli tarpeen varata muutamia hyviä 5-7-5 aloituksia varastoon siltä varalta, että joku pyytäisi aloittamaan runoketjun. Tuota 5-7-5 aloitusta kutsuttiin hokkuksi ja 1800-luvun alussa se sai nimekseen haiku.
Haikuun liitetään muutamia ehtoja. Tuon 5-7-5-tavujaon lisäksi siinä pitäisi olla kaksi osaa, kaksi kuvaa, jotka yllättävät vastakkainasettelullaan. Siinä ei myöskään runoilija saa välittää ajatuksiaan tai tunteitaan. Haiku on konkreettista lyriikkaa, joka lähinnä vihjaa. Runon kuvasto on usein luonnosta ja sen keskeisiä elementtejä ovat vuodenajat. Myöskään loppusointua ei käytetä. Tässä muutamia piirteitä, joita myös rikotaan. Luultavasti eniten tuota tavujakoa, joka suitsee aivan liiaksi luovuutta. Sen ymppääminen osaksi haikua sopii toki perfektionisteille. Itse pidän haikurunoutena lyriikkaa, joka välittää edes jotain keskeistä edellä mainituista ehdoista.
Seuraavassa muutama Matsuo Bashōn (1644-1694) klassinen haiku. Häntä pidetään lyhyen ja selkeän haiku-runouden mestarina. Luminen aamu: / tuijottelen kaikkea, / hevosiakin. Vanha lampi. / Sammakko sukeltaa: / veden ääni. Sairastun matkalla. / Mieleni vaeltelee / kuivalla ruohopellolla
Risto Rasa on suosikkirunoilijani. Hän kirjoittaa lyhyitä, lämpimiä runoja luonnosta ja rakkaudesta. Minusta niissä on samalla myös jotain haiku-runoudelle ominaista. Hän oli hyvin yksinäinen,
tilasi lehden / jotta joku kävisi hänen ovellaan. Linnunäänten joukossa / on yksi surullinen. / Kun sen erottaa, ei hetkeen kuule niitä muita.
Lopuksi vielä pari omaa esimerkkiä: Omenapuut kukkivat. / Keskelle hiljaisuutta / sataa lunta. Meri on harmaa. / Kaikkialle on / tänään pitkä matka.