En pidä pitkistä runoista. Runon pitää välittää ymmärrettävä mielikuva, se ei saa ajelehtia epämääräisenä möykkynä mieleni perukoille. Runo ei voi olla shakkitehtävä. Pidän siis lyhyistä runoista, en kuitenkaan liian lyhyistä. Tunnelmaan tarvitaan kokonainen lause, mieluummin virke. Sana ei voi koskaan olla runo, oikeastaan se ei ole mitään. Yhdellä sanalla ei voi määritellä kovinkaan paljon. Se on kuin pensseli, joka kastetaan vain paletin harmaissa sävyissä. Vaikka Samuli Paronen sanookin aforismissaan, että ”Maailma on sana”, niin ei se ainakaan kovin tarkkaan rajojamme määrittele. Ilman reunoja katoaa kaikelta mielekkyys, ne ovat muuttuneet ajelehtiviksi uniksi. Ei siis ihme, että pidän haiku-runoudesta, koska se on jossain mielessä runouden matematiikkaa.
Haiku on syntynyt japanilaisesta tanka-runoudesta, jonka nousukauden oletetaan alkaneen joskus 800-luvulla. Niiden säkeissä ylistettiin jumalia ja keisareita. Ei siis ihme, että se sai suosiota hovissa. Tankan mitta oli myös tarkkaan määritelty: 5-7-5-7-7 tavua riveillä. Näin se oli helppo muistaa ja kertoa eteenpäin. Tankasta kehittyi aikaa myöten renga. Sitä voidaan pitää jonkinlaisena seuraleikkinä, jossa useat runoilijat ketjuttivat rivejä. Aloittaja kirjoitti 5-7-5 osuuden, ja joku toinen jatkoi 7-7 osuudella. Tästä jatkettiin saman kaavan mukaan. Lopulta runo saattoi olla niin pitkä, että näitä osuuksia oli siinä tuhansia.
1300-luvulla tankan kehitys pysähtyi, koska runot muuttuivat toistoksi aiemmista. Rengojen suosio säilyi ja runoilijoiden oli tarpeen varata muutamia hyviä 5-7-5 aloituksia varastoon siltä varalta, että joku pyytäisi aloittamaan runoketjun. Tuota 5-7-5 aloitusta kutsuttiin hokkuksi ja 1800-luvun alussa se sai nimekseen haiku.
Haikuun liitetään muutamia ehtoja. Tuon 5-7-5-tavujaon lisäksi siinä pitäisi olla kaksi osaa, kaksi kuvaa, jotka yllättävät vastakkainasettelullaan. Siinä ei myöskään runoilija saa välittää ajatuksiaan tai tunteitaan. Haiku on konkreettista lyriikkaa, joka lähinnä vihjaa. Runon kuvasto on usein luonnosta ja sen keskeisiä elementtejä ovat vuodenajat. Myöskään loppusointua ei käytetä. Tässä muutamia piirteitä, joita myös rikotaan. Luultavasti eniten tuota tavujakoa, joka suitsee aivan liiaksi luovuutta. Sen ymppääminen osaksi haikua sopii toki perfektionisteille. Itse pidän haikurunoutena lyriikkaa, joka välittää edes jotain keskeistä edellä mainituista ehdoista.
Seuraavassa muutama Matsuo Bashōn (1644-1694) klassinen haiku. Häntä pidetään lyhyen ja selkeän haiku-runouden mestarina. Luminen aamu: / tuijottelen kaikkea, / hevosiakin. Vanha lampi. / Sammakko sukeltaa: / veden ääni. Sairastun matkalla. / Mieleni vaeltelee / kuivalla ruohopellolla
Risto Rasa on suosikkirunoilijani. Hän kirjoittaa lyhyitä, lämpimiä runoja luonnosta ja rakkaudesta. Minusta niissä on samalla myös jotain haiku-runoudelle ominaista. Hän oli hyvin yksinäinen,
tilasi lehden / jotta joku kävisi hänen ovellaan. Linnunäänten joukossa / on yksi surullinen. / Kun sen erottaa, ei hetkeen kuule niitä muita.
Lopuksi vielä pari omaa esimerkkiä: Omenapuut kukkivat. / Keskelle hiljaisuutta / sataa lunta. Meri on harmaa. / Kaikkialle on / tänään pitkä matka.
Työmatkallani en voi välttää kohtaamasta yksittäisten ehdokkaiden vaalimainoksia. Tässä kaksi hyvää esimerkkiä niiden ”informatiivisesta” sisällöstä: ”Täysmuutos”, ”Ei sanoja vaan tekoja”. Yritän olla katsomatta niitä, koska saatan ajaa ahdistuksissani jonkin kanssakulkijan perään. Ne aliarvioivat äänestäjiä, koska tuollaiset kulumat ovat suunnattu junteille. Mikä niissä sitten ärsyttää? Ne kertovat ainakin sen, että ehdokkailla tai taustavoimilta puuttuu mielikuvitusta. Ja ilman sitähän ei pärjää politiikassa. Siinä on niin monta kuoppaa ja koukeroa, että vain hyvä fantasiataju voi auttaa niiden kiertämisessä. Kannustan myös huumorin käyttöön, sillä sen taakse pääse aina karkuun, kun media alkaa ampua kohti.
Myönnettäköön, että ainakin tuo ensimmäinen slogani viestii vahvaa luottamusta omiin kykyihin. Vai alkaako valehtelu jo pellon reunalta? Tuo julistus on käsittämätön. Yksittäinen edustaja tai puolue ei muuta aivan kaikkea. Siihen vaaditaan diktatuuria ja kovaa kättä. Ja miksi pitäisikään muuttaa, eikö virittely riittäisi? Onhan tämä demokraattinen järjestelmämme jo melko hyvin toimivaksi todettu.
Itse kirjaisin sisältöä omaan mainokseeni vaikka näin: ”Jos valitsette minut, niin yritän tehdä parhaani.” Latteaa rehellisyyttä, myönnettäköön. Tai miltä kuulostaisi” Ei tekoja vaan sanoja. Olen kova puhumaan”. Ehkä tuo sanarimpsu iskostuisi monenkin ohikulkijan mieleen. Voisin saada jopa muutaman äänenkin. Tuota samaa käänteismainontaa voisi hyödyntää yrityspuolellakin. Tuo tuttu hokema: ”Osta kolme, maksa kaksi”, kuulostaisi paljon houkuttelevammalta vaikka näin: ”Osta kaksi, maksa kolme”. Tuo ikkunateksti suuntaisi ihmetteleviä asiakkaita ovesta sisään. Voisivat vaikka siinä hauskan rupattelutuokion jälkeen hypistellä tarjolla olevia tuotteitakin.
En itse äänestäisi koskaan ehdokasta, jonka vaalimainoksesta puuttu mielikuvitusta, älykkyyttä ja huumoria. Annan ääneni vaikka persuille, jos heiltä löytyy ehdokas, jonka slogani täyttää edellä mainitut kriteerit. Se kertoo jo ihmisestä niin paljon, että on häneltä on myös hyvä syy odottaa värikästä, postmodernistista uraa Arkadianmäellä.
Pari päivää tämän blogikirjoitukseni jälkeen jouduin pyörtämään puheeni tylsistä vaalimainoksista. Työmatkani varrelle oli ilmestynyt ”kanki”-Kaikkosen juliste, jossa tämä monessa epämääräisessa hankkeessa mukana ollut politiikko profiloi itseänsä sanoilla: ”Mainettaan parempi”. Siinä on jo mukana kaipaamaani erilaisuutta, joka on puettu lyhyesti ja ytimekkäästi ironian kaapuun.
Olen aina halunnut oppia soittamaan sähkökitaraa, mutta onneksi vilkaisu nakkisormiini palauttaa minut maan pinnalle. Olen jättänyt tilaa niille, jotka sen homman osaavat. Ja näitähän löytyy. Jos kuusikymmenluvulla taitureita oli muutama, niin nyt neljäkymmentä vuotta myöhemmin tuo määrä on lisääntynyt moninkertaiseksi. Olen käynyt lävitse erilaisia ”The Best Guitarists”-listoja, joihin on pyritty valitsemaan ne parhaat. Hyllystäni löytyy myös kirja ”Guitar Gods”, joka esittelee lyhyesti näitä soittajia lähemmäs kaksisataa. Siitä huolimatta tuostakin valikoimasta puuttuu monta sielukasta virtuoosia. Tällaisten listojen tekeminen on vähän samaa, kun valitsisi muutaman maalauksen ja väittäisi niiden olevan lajissaan maailman parhaat. Se on ajatuksena jo täysin mahdoton ja typerä.
Kitaristi, jonka soitantaan taisin ihastua ensimmäisenä, oli Jimi Hendrix. Olin aivan ihmeissäni, kun katselin perheemme ensimmäisestä telkusta kuinka hän näppäili soittimensa kieliä hampaillaan ja soitti sitä selän takana. Vaikka Hendrixin kuolemasta on kulunut melkoisesti aikaa, niin hänen arvostuksensa ei ole vähentynyt. Puhumattakaan, että hän taisi olla ensimmäinen, joka hyödynsi vahvistinlaitteiden tarjoamaa äänimaailmaa aivan uudella tavalla. Ja mikäpä kuulostaa komeammalta kuin Dylanin kappale ”All Along the Watchtower” Jimin versiona. Siinä on sellaista elämänmakuista karuutta ja rehellisyyttä, jota ei voi kuin ihailla.
Cream oli yhtye, johon kuuluivat: Jack Bruce (laulu, bassokitara), Ginger Baker (rummut) ja Eric Clapton (kitara). Jälkimmäisen sooloura on jatkunut vahvana tähän päivään saakka. Olin muutama vuosi sitten Hartwal-areeenalla kuuntelemassa Erkin soitantaa. Ja hyvältähän se kuulosti. Samassa paikassa kävi myös viime vuonna The Shadows, jonka musiikki oli kova juttu siihen aikaan, kun kasvattelin pitkiä hiuksia ja yritin löytää Peace-merkille paikkaa maiharin rinnuksilta. Ja olihan se sitä edelleen. Bändin keulahahmo Hank Marvin on ollut monen aloittelevan kitaristin idoli ja varmaaan ihan syystä. Kaksi elämystä, joita on mukava muistella, kun makaan sairaalassa nuhjuisen sermin takana suu auki ja odotan pääsyä taivaalliselle harpunsoittotunnille. Ajatus kammottaa, mutta kai tuohon on jo syytä alistua. Luin Claptonista viikko sitten uutisen, jossa kerrottiin tämän kitarasankarin nähdyn pesevän julkisessa pesulassa pyykkiä. Jutun kylkiäisenä oli otettu salaa kuva, joka todisti tuon kummallisen tapahtuman olevan aivan totta. Eli kyseeessä on sittenkin ihan tavallinen ihminen, vaikka tilillä on katetta riittävästi vaikkapa kotiapulaisen palkkaamiseen. Uutinen tuokin.
Ericin lisäksi olen viime vuosina päässyt kuuntelemaan pariinkiin kertaan maineikasta blueskitaristia Johnny Winteriä, joka talutettiin vuosi sitten Finlandia-talon lavalle. Mies oli hauraan oloinen, mutta soitin pysyi tanakasti kädessä. Näin miehen edellisen kerran Puistobluesissa, jonka lavalla on tepastellut myös Carlos Santana. Onneksi oli silloinkin paikalla.
Onhan näitä kitaristeja. Ja mitä enemmän kehoni purnaa aamuisin vastaan, niin sitä paremmalta hyvä soitanta kuuluu korvissani, joiden värekarvat ovat ehtineet juuri ja juuri nousta pystyyn edellisen konsertin jäljiltä. Ne ovat varmaankin melko laakeana, kun käyn toukokuun alussa kuuntelemassa Hartwall-Areenalla maailman parasta kolmen hengen rock/proggis-ryhmää eli Rushia. Joten luvassa on komea ilta. Tällä hetkellä soittelen autossani Joe Satrianin kokoelmalevyä. Hän on eräs näistä tämän päivän kitarasankareista, jonka soitannassa on uskomatonta taituruutta ja samalla myös mukana sitä tärkeää tunnetta.
Sankarit menevät ja tulevat. Jotkut heistä ovat ehkä jopa hieman outoja, kuten loistava kitarankäsittelijä Buckethead, joka nimensä mukaisesti pitää esiintyessään päässään ämpäriä. Ozzy Osbourne olisi ottanut hänen bändiinsä, jos mies olisi vain suostunut soittamaan ilman outoa päähinettään. Paikka jäi saamatta, sillä Buckethead ei halunnut luopua siitä. Ja miksi olisikaan, sillä miehellä taitaa olla kysyntää muutenkin.
Ja mikä on mielestäni se paras kitarasoolo? Se löytyy Pinkfloydin levyltä The Wall, joka on progressiivisen rockin upeimpia saavutuksia. David Gilmourtin pitkä soolo päättää levyltä löytyvän hienon Comfortably Numb-kappaleen. Soolo on yksi rockhistorian arvostetuimmista ja Guitar Worldin äänestyksessä se on päässyt neljänneksi. Minun listallani se on ykkösenä – ainakin tällä hetkellä.
Ajatuksen ontosta maapallosta esitti ensimmäisenä jo 1600-luvulla elänyt maineikas tähtitieteilijä Edmont Halley, jonka löytämä komeetta ohittaa auringon ja näkyy meille maapallon ihmisille 76 vuoden välein. Maan kuoren alle jäävä ontto tila muodostui hänen mielestään kolmesta sisäkkäisestä kuoresta, joilla on oma ilmakehä ja magneettikenttä. Ne liikkuvat myös hieman eri nopeuksilla. Halleyn keksintö oli myös nestetäytteinen kompassi, joten kyseessä on ihan vakavasti otettava tiedemies, joka vain sattui elämään luonnontieteiden esiinmarssin ensimmäistä vuosisataa ja oli luonnollisesti aikansa tieteellisen maailmankuvan vanki. Halleyn ajatusten taustalla oli kompassimittausten epäsäännöllisyydet. Lisätodiste onton Maan puolesta hänen mielestään oli Englannissa vuonna 1716 nähdyt voimakkaat revontulet. Halley päätteli tämän ilmiön johtuvan siitä, että sisempien maailmojen ilmaa suodattui meidän maailmaamme napojen kautta. Vaikka maapallomme olikin jo kartoitettu jo melko perusteellisesti tuohon aikaan, niin napa-alueet olivat vielä täysin tutkimatonta seutua. Eli sinne oli siinä vaiheessa hyvä sijoittaa miehenmentävät aukot, josta pääsi Telluksen sisään.
Samaan aikaan elänyt Isaac Newton oli myös tietoinen teoriasta, mutta hänen painovoima- ja liikelakinsa eivät tukeneet ajatusta. Hän osoitti melko vakuuttavasti, että ontto maapallo romahtaisi painovoiman vaikutuksesta kasaan. Tämä ei kuitenkaan kaikkia vakuuttanut ja ajatus ontosta maapallosta jatkoi omaa elämäänsä, jopa tähän päivään saakka. Myös Hitlerin kerrotaan löytäneen todisteita maapallon onttoudesta ja eräs salaliittoteoria jopa väittää, että hän olisi paennut sinne etelänavalla olevan luolan kautta. Mukaan hän olisi ottanut joukon tutkijoita ja 2000 puhdasrotuista arjalaista. Tämä saattaa myös mielestäni selittää ufo-ilmiön, joka olisi näin ollen natsisaksan tiedemiesten puhdetöitä. Kuten kaikki muistavat alaluokilta, niin he kehittelivät Hitlerin valtakaudella kaasukammioiden ohella myös lautasen muotoista lentävää ilma-alusta. Kaikki sopii ajallisesti myös loistavasti yhteen, kun muistamme, että ensimmäisen lentävän kiekon näki amerikkalainen yksityislentäjä Kenneth Arnold kesäkuussa 1947. Tämä jälkimmäinen yhteenveto on omani, joten otan siitä kaiken kunnian.
Tähän tarinaan sisältyy myös pari muuta henkilöä, joilla on ollut merkittävä rooli onton maapallon todisteluketjussa. Ensimmäinen näistä on 1800-luvun alkupuolella vaikuttanut Yhdysvaltojen armeijan upseeri Cleves Symmes Jr. joka oli kiinnostunut tuosta teoriasta jo lapsuudessa. Vuosien kartuttua hän kirjoitti aiheesta myös kirjan. Uutta hänen väitteissään oli se, että Maan sisään pääsi molempien napojen kautta ja nämä navat olivat toisiinsa yhteydessä. Kun lähti pohjoisnavalta ja tassutteli noin 13 000 kilometriä, niin pääsi etelänavalle. Hän piti kirjan saaman hyvän vastaanoton tukemana suosittuja esitelmiä. Jos yleisön joukosta löytyi joku epäileväinen, niin hän otti todisteeksi linnut, jotka lensivät kohti pohjoista ja eivätkä palanneet enää koskaan takaisin. Vankkumaton todisteluketju sai vahvistuksen myös Siperian, Norjan ja Islannin rannikoille ajelehtivista trooppisista ajopuista. Ja kun merimiehet vielä kertoivat kuinka sää muuttui leppeämmäksi heidän lähestyessään napa-alueita, niin epäilylle ei tainnut jäädä paljon tilaa.
Toinen näistä onton maapallon puolestapuhujista oli lehtikustantaja, luennoitsija, kirjailija ja tutkimusmatkailija Jeremiah N. Reynolds, joka oli varmaankin valinnut paikan Symmesin luennon eturiviltä. Hän järjesti vuonna 1829 retkikunnan Etelämantereelle. Vaikka matkan tarkoitus oli tutkia aluetta laajemminkin, niin yksi sen päämääristä oli löytää noin 2200 kilometriä halkaisijaltaan oleva aukko maan alle. Kaikesta huolimatta jäinen ja kylmä maisema ei muuttunut lainkaan leudommaksi, vaikka priki Annawan ponnisteli hyvin lähelle kahdeksatta leveysastetta. Tämä epäonnistunut yritys ei luonnollisestikaan saanut häntä epäilemään vaalimaansa teoriaa, sillä hänen tiedetään uskoneen siihen kuolemaansa asti.
Tähän tarinaan nivoutuu myös maineikas kirjailija Jules Verne, jonka nuortenkirja ”Matka Maan keskipisteeseen” sai ideansa edellä mainittujen henkilöiden kertomuksista. Samoin Edgar Allan Poen romaani ”Arthur Gordon Pymin selonteko” ammensi samasta lähteestä. Myöskään Melvillen ”Valkoista valasta” ei ehkä olisi koskaan kirjoitettu, jos hän ei olisi lukenut Jeremiah N. Reynoldsin kirjaa ”Mocha Dick eli Tyynenmeren valkoinen valas”. Kirjan aihe oli noukittu hänen kokemuksistaan.
Mutta laskeudutaan vielä yksi kerros huuhaan värikkääseen ja rajattomaan maailmaan. Hurjin väite Maapallon sisäisestä maailmasta kuultiin vuonna 1869, kun yhdysvaltalainen fyysikko Cyrus Teedin vintti meni pimeäksi hänen tehdessään kokeita sähköllä. Herättyään, hän oli vakuuttunut, että maailma sijaitsee Maan sisäpuolella ja aurinko keskellä. Tästähän syntyi sutjakkaasti uusi lahko, joka sai nimekseen Koresh. Lahkon kannattajat perustivat jopa myös oman kaupungin Floridaan. Kukoistusta riitti muutaman vuoden 1900-luvun alkupuolella. Lahko kehitti erinäisiä topografisia mittalaitteita, joten tiedemiehen taivaallinen näky toi myös oman panoksensa sovellettuun tieteeseen. Lahko näivettyi, kun Cyrus Teed kuoli vuonna 1908. Tätä outoa episodia olisi tuskin tapahtunut, jos jo aiemmin esitetty ajatus ontosta maapallosta ei olisi ollut yleisesti tiedossa.
Olen aina kadehtinut ihmisiä, jotka ovat ”oivaltaneet”, että rajattoman mielikuvituksen varaan voi rakentaa niin kestäviä ajatusrakennelmia, että niitä ei rikota millään työkalulla. Tuossa ajattelussahan on sellaista määrätietoisuutta ja uskon varmuutta, että soisi jopa taivaanisän ottavan sen huomioon, kun marssittaa meidät lopullisesti kahteen riviin. Ja mikäli olen ymmärtänyt oikein, niin todellisen uskon ei tarvitse sisältää älykkäitä liitännäisiä, vaan jämäkkä ja määrätietoinen ote riittää. Tämä kuulostaa näin vaalien alla aivan kuin persujen vaaliohjelmalta, mutta en ota siihen kuitenkaan enempää kantaa. Minua ei yleensäkään politiikka kiinnosta, paitsi silloin, kun siinä on mukana riittävän paljon faktoina tarjottavaa mielikuvitusta ja niiden edustajat astuvan oman arvomaailmani herkille varpaille.
Lueskelin aamusella netistä uutisia ja kompastuin juttuun, jossa 103 vuotias brittinainen kertoi, että hän pitkän ikänsä salaisuus on neitsyys. Se herätti kysymyksiä, niin kuin moni muukin uutinen päivän tapahtumia selaillessani. Ensimmäiseksi mieleeni pujahti epäilys: Miten hän sen voi tietää? Jos hän on todella varma asiastaan, niin mitkä tekijät voisivat johtaa ajattelemaan noin? Miehenä olen tietenkin puolueellinen, koska minulla on oikeastaan aika vähän tietoa naisten neitsyydestä ja siitä vielä vähemmän, miltä sen kanssa eläminen vanhuuteen asti tuntuu. Jonkinlaisena masokistina ymmärrän kuitenkin, että itsensä kiduttaminen voi jopa tuottaa mielihyvää ja vahvistaa samalla tuota käyttäytymistä. Erinäisten miellyttävien hetkien ja toimintojen kääntäminen päälaelleen ei suinkaan aina tarkoita, että ne johtaisivat loogisesti päinvastaiseen lopputulokseen. Jos näin olisi, niin meillä olisi ollut huomattavasti vähemmän erakkomunkkeja tai pylväspyhimyksiä. Heitäkin tarvitaan, jotta maailma näyttäisi mahdollisimman valmiilta.
Neitsyys on arvo, jota taitaa saada suurimman arvolatauksen uskonnoista. Siinä on siis oltava mukana jotain Jumalalle hyvin mieluista. Jeesushan syntyi neitsyestä, koska perinteinen malli lapsen alkuun saattamiselle olisi ollut saastaista alkukirkon uskonsetien ajatusmaailmassa. Ja tottahan tuo onkin. Rakastelu ei tapahdu puhtaanvalkoiset siivet selässä, vaikka se voikin tuottaa hetkittäin ilmaakin kevyemmän olotilan. Siihen sisältyy aivan liian paljon hikisiä ihokosketuksia, puhumattakaan muista eritteistä. Ymmärrän siis täysin ison kirjan kirjoittajia, kun he deletoivat tuon kohdan Jumalan pojan syntymästä pois. Oli huomattavasti miellyttävämpi aloittaa suoraan seimestä, kullankeltaisten, puhtaiden olkien keskeltä.
Oletan, että näin tuo brittinainenkin tuumaili, kun hän antoi lausuntonsa. Hän oli välttänyt elämässään nuo tuhannet saastaiset tapahtumat ja ollut näin otollinen Jumalalle. Tämä oli palkinnut hänet pitkällä iällä. Tai ehkä Jumala vain antoi hänen elää ja odotti, että jospa jonain päivänä tuo rakas lampaani löytää sen oikean miehen. Nainen, jolle toivon tietenkin pitkää ikää, ei ehkä ajatellut kuitenkaan ajatuksiaan loppuun asti. Häneltä unohtui ihmiskunnan etu, sillä tuo toimintamalli ei taitaisi vastaavasti tukea sen pitkää ikää.
Olen aina ollut romanttinen. En tiedä mitään herkempää kuin istua vaimon välittömään läheisyyteen, ottaa häntä kädestä kiinni ja sytyttää toisella kädellä kynttilä. Tässä ei ole vielä mukana tuota rappio-osiota, jota joudumme elämänkumppanini kanssa odottamaan vielä jonkin aikaa. En aio kirjoittaa noista odotuksen tunnelmista, vaan valokuvauksesta, johon haen sisältöä myös äärimmäisestä rappiosta.
Eräs kauneimmista näystä on mielestäni patinoitunut lauta, jonka lävitse törröttää ruosteinen naula. Ehkä tuo näky välittää muutakin. Siinä saattaa olla estetiikan kurjuuden lisäksi myös mukana vahva tunne paikkaan hautuneesta tuskasta ja ilosta. Toivon löytäväni rappiokohteeni havumetsän keskellä olevalta aukiolta, jonka vallanneen kasvillisuuden seasta löydän myös villiintyneen omenapuun. Tuo naula ja laudankappale ovat kuitenkin vain jäänne hylätystä rakennuksesta. Se on seissyt vuosikymmeniä paikallaan ja yrittänyt vastustaa ikkuna-aukoista sisään pyrkiviä syksyn alakuloisia päiviä ja rakennuksen lävitse puhaltavia kylmiä tuulia, joita vastassa ovat olleet vain tyhjät huoneet. Nyt ainoa rakkaudenosoitus sitä kohtaan on kamerani sulkimen räpsähdys. En odota, että se vastaa katseeseeni, joka löytää melko pian sen sortuneen savupiipun ja ikkunat, jotka tuijottavat harmaina ja kuolleina pääni ylitse. Parasta ovat kuitenkin seinät, joiden punamaalin raekuurot ovat aikoja sitten hioneet pois. Vanha lauta on palanut nuoruuden päiviin, niihin hetkiin, kun se leikattiin paksun kuusen rungosta vesisahan ujeltaessa sen karsittujen oksien tyvessä.
Kuvauksellinen paikka rappiotalossa on myös kivijalka. Se jää usein jäljelle viimeiseksi, kun itse rakennus jo lojuu epämääräisessä kasassa ja kuin häpeillen se kasvattaa olkapäillään kaiken peittävää sammalkerrosta. Se on päästävä kuvaamaan kuitenkin vielä siinä vaiheessa, kun sen lohjenneilta hartioilta nousee laudoitus, joka odottaa sitä päivää, jolloin puiden välissä poukkoilevat tuulenpuuskat taivuttavat sen seinät maata kohti.
Kävelen autolle. Käännyn kuitenkin vielä verran ja katson tuota mökkiä, joka häviää lumisateen sisään. Se on antanut suojaa ihmisille, jotka ovat odottaneet, että elämä muuttuu tulevaisuudessa helpommaksi. Jatkan matkaani ja ihmettelen ajatuksiani, arvojani, jotka olen sitonut tiukasti omaan aikaani.
Olen tainnut jossain aiemmassa blogissani mainita, että olen ollut nuorempana kiinnostunut linnuista. Se ei sisältänyt vain lintulaudan bongailua, vaan koko päivän mittaisia havaintoretkiä, jotka suuntautuivat muuallekin kuin kuiville kangasmaille. Harrastus vei mukanaan ja pääomaakin kertyi. Taisin muistaa sitkeän opiskelun jälkeen yleisimpien lajien tieteelliset nimet ja havaintovihko täyttyi pikku hiljaa. Vaikka aktiivinen bongailu onkin jo jäänyt, niin saan kaivettua edelleen muististani monen siivekkään latinankieliset nimet. Myös lauluäänet ovat kutakuinkin tuttuja, vaikka monen lajin varoitus- ja kutsuäänet kuulostavatkin jo virttyneissä korvissani melko samanlaisilta.
En missään vaiheessa harrastustani päässyt kirjoittamaan mustakantiseen havaintovihkooni muuttohaukan tieteellistä nimeä: Falco peregrinus. Tuota havaintotuskaa helpotti, kun sain käteeni J.A.Bakerin kirjoittaman kirjan ”Muuttohaukka”, jossa hän seuraa kymmenen vuotta näiden lintujen elämää Englannissa. Kirjan sisältö valui silloin otolliseen maaperään. Olen lueskellut sitä viime aikoina taas uudelleen ja potku on ollut tällä kertaa ehkä vieläkin napakampi. Ahmin tekstiä posket lommolla ja jokaisen lukukerran jälkeen tunnen kasvoillani Englannin itärannikon päälle ajelehtivan usvan ja meren tuoksun. Tunnen myös suurta kateutta tuota rikasta englantilaista herrasmiestä kohtaan, jolla oli aikaa havannoida ympäröivää luontoa kymmenisen vuotta.
Kirjan havainnot ovat herkällä kädellä tehtyjä. Ne ovat yksityiskohdiltaan kuin rikkaita maalauksia, jotka tarjoavat loputtomasti katseltavaa. Kieli on myös äärimmäisen kaunista. Niiden taustalla on kuitenkin armoton luonto, jossa kukaan ei ole määrittämässä, mikä on oikein tai väärin. Baker on ihailuni ansainnut, sillä hän kykenee rakentamaan mielikuvia, joiden kivijalkana ovat loistavat metaforat ja taidokkaasti käytetty pensseli. Olen itse tuijotellut keskiajalla eläneen suosikkitaiteilijani Pieter Brueghel vanhemman töitä yhä uudelleen ja uudelleen, löytäen niistä aina jotain uutta. Baker tekee samaa sanojen avulla. Toisaalta se on lohduttavaa, että pala ympäröivää todellisuutta voidaan välittää näinkin upeasti eteenpäin lukijalle.
J.A.Baker vietti hiljaista elämää pienessä kylässä Englannin itärannikolla. Kerrotaan, että hän omisti loppuelämänsä lintututkimukselle, kun hän näki muuttohaukan saalistavan. Tähän saattoi vaikuttaa myös vakava sairaus, johon hän kuoli 61 vuotiaana. Kymmenen vuoden havaintojakson jälkeen hän kirjoitti päiväkirjamerkintöjen pohjalta kirjan. Se palkittiin vuonna 1967 Duff Cooper Prize-palkinnolla. Hän kirjoitti myös toisen teoksen: ”The Hill of Summer”, jota ei ole suomennettu. Tämän jälkeen hänestä ei enää kuultu mitään.
”Kotini itäpuolella pitkä harjanne piirtyy taivaanrantaa vasten kuin sukellusveneen matala runko. Sen yläpuolella kaukaiset vedet heijastuvat itäiselle taivaalle kirkastaen sen ja luoden aavistuksen maan takana olevista purjeista. Kukkulat puut kasautuvat yhteen tummahuippuiseksi metsäksi, mutta kun siirryn niitä kohti, ne avautuvat kuin viuhkat, taivas laskeutuu niiden väliin, ja ne ovat yksittäisiä tammia ja jalavia kukin omineen laajoineen, talvivarjoisine alueineen.”
Kirja alkaa näin. Vaikka sen kerrontatapa jatkuu samanlaisena seuraavat 200 sivua, niin jokaisessa havainnossa on tuoreutta. On lähes mystistä, että kirjailija pystyy kuvailemaan tuttua ympäristöä ja sen ilmiöitä yhä uudelleen niin, että niissä ei ole mukana näkyvää toistoa. Sivuille mahtuu luonnollisesti myös monta kuvausta muuttohaukan saalistustapahtumasta ja myös itse linnun kuvailua. Tässä esimerkki jälkimmäisestä: ”Aurinko valoi tämän suurenmoisen sängenruskean ja keltaisen haukan pronssiin ja siveli sen koukistuneet jalat äkkiä kullanhohtoiseksi. Sen levitetty pyrstö sojotti jäykkänä; kaksitoista ruskeaa sulkaa välissään kymmenen sinistä kaistaletta taivasta”. Tekstistä välittyy vahva rakkaus muuttohaukkaan ja sitä ei hälvennä edes seuraava kuvaus: ”Suosirri näytti tulevan hitaasti takaisin haukan luokse. Se sulautui tämän tummiin ääiviivoihin eikä enää ilmestynyt uudelleen näkyviin. Tapahtumassa ei ollut mitään raakuutta, ei mitään väkivaltaista. Haukan jalka kurottautui, tarrautui ja pusersi ja rusensi suosirrin sydämen yhtä vaivattomasti kuin ihmisen sormi murskaa hyönteisen”. Lopuksi vielä virke jossa kuvataan haukan lentoa:” Se välkehti pois valoon, pieni tumma tahra, joka pieneni pitkin auringonvälkkeen pitkää miekkaa, joka leijui etelästä jokisuun yllä.”
Esittelemäni kirja sisältää valtavasti kielellistä herkkyyttä ja loistavaa yksityiskohtien tajua. En osaa sanoa, onko siinä mukana riviäkään neroutta tai edes mielikuvitusta. Se ei rakennu kuitenkaan perinteisen juonen varaan, vain havaintoihin, joiden lyhyenä otsakkeena on päivämäärä. Mielestäni siinä ei ole edes teemaa, jos sellaisena ei pidetä meidän moraalivartijoiden ulottumattomissa olevaa, luonnon lainalaisuuksien ohjaamaa elämää. Mutta ei se näitä kaipaa, sillä se on havainnointia, joka täyttää moninkerroin sille asetettavat kriteerit.
Kiitos myös kirjan suomentajalle, joka on pystynyt siirtämään kielen kauneuden ja herkän tunnelman kotoiselle kielellemme. Olen itse tilanut kirjan alkukielellä ja odottelen sen pujahtamista postilaatikkooni vielä tämän viikon aikana. Luultavasti se tulee vielä vahvistamaan käsitystäni onnistuneesta suomennoksesta.
Tuo otsakkeen hokeman kerrotaan olevan lähtöisin saksalaisen filosofin Friedrich Wilhelm Nietzschen korvien välistä. Ja miksei olisi, sillä tuo hyvin yleinen fraasi istuu saumattomasti osaksi hänen jämäkkää ajatusmaailmaansa, jonka pohjalta kuuluu nahkavartisten saappaiden tasainen jytinä. Nietzschee teki filosofiaa miehille, jotka tiesivät paikkansa ja tehtävänsä. Siitä ei tainnut olla kovinkaan paljon apua ”kukkahattutädeille”, joiden ylimpinä tunteina olivat sääli tai empatia. Ei siis ihme, että tämä kiistanalainen ajattelija oli tärkeässä roolissa, kun rakennettiin natsisaksaa. Hän oli Hitlerin lempifilosofi, niin kuin Wagner oli hänen lempisäveltäjänsä.
Mutta onko sääli todella sairautta? Ja miksi tuon monen mielestä tympeän filosofin sanonta luiskahtaa hyvin luontevasti osaksi arkipäivän ajatuksenvaihtoa? En itse ainakaan haluaisi tukea edes verbaalisesti natsien ajatusmaailmaa. Tosin pidän kyllä Aatun rakastamasta Wagnerista, mutta yritän unohtaa tuon voimakaspiirteisen säveltäjän profiilin ja poliiittiset mielipiteet, kun uppoudun vaikka Lentävän Hollantilaisen alkusoittoon. Luovuus ja sen tuloksista nauttiminen on siitä ihmeellinen asia, että se ei vaadi välttämättä tuekseen etiikkaa. Taide on pohjimmiltaan aina moraalivapaata. Vaikka musiikki olisikin ohjelmallista, niin sen välittämä mielikuva tuskin yllyttää ketään tekemään järjettömyyksiä. Israelissa taidettiin kuitenkin ajatella hieman erilailla, sillä kesti pitkään, ennen kuin Wagner pääsi siellä pannasta.
Sääli määritellään tilaksi, jossa ”tunnet surua jonkun puolesta, mutta se ei tule sydämestä”. Miten voi kokea sääliä niin, että siinä ei ole mukana sydämestä tulevia voimakkaita tunteita? Jopa Jeesuksen kerrotaan parantaneen sairaita säälistä. Itse näen säälin eräänlaisena käynnistysmoottorina, joka pyöräyttää varsinaisen voimalähteen käyntiin. Se pakottaa ottamaan tilanteesta kiinni, tekemään ratkaisuja ja auttamaan mahdollisuuksien mukaan. Mutta tätä toimintaa sanotaankin jo tässä vaiheessa empatiaksi. Auttamisesta on tainnutkin tulla sanaleikkiä ja erinäisten käsiteanalyysien luomista. Eli jos näen hukkuvan ja se herättää säälin tunnetta ja en tee mitään, olen vain kokenut sääliä. Mielestäni olen silloin kuitenkin lähinnä säälitön. Jos taas autan tuota kohdetta ja kiskon hänet kuiville, ravistelen veden pois keuhkoista ja huomaan kuinka kasvoille nousee elämänvärinen puna, niin olen suorittanut empaattisen teon.
Ehkä sääli on haluttu unohtaa sen Nietzsche-kytköksien vuoksi ja tilalle on ympätty ”empatia”. Tuskin monikaan uskaltaa sanoa ääneen, että ”empatia on sairautta”. Kaikesta huolimatta tunnen sääliä tuota filosofia kohtaan, jonka loppuelämä hautautui erilaisten mielenterveydellisten ongelmien alle. Ja kun vielä muistaa sen, että Nietzcshe oli kuitenkin hyvin viisas mies, joka ajatteli ajatuksensa rohkeasti loppuun saakka, vaikka viimeisen virkkeen jälkeen vastassa olikin säälimätön todellisuus.
Valta on aina kiehtonut minua, ainakin tarkkailijana. Se on usein piilotettu yhteiskunnan rakenteisiin niin, että sen käyttö muuttuu helposti hyväksyttäväksi. Puhtaimmillaan vallankäyttö on silloin, kun se on ainoa näkyvä työkalu ristiriitatilanteissa. Vaikkapa silloin kun saan turpaani, kertoessani vääriä asioita väärässä paikassa.
Seuraavassa muutama aamutuntien mietelmä, jotka ovat enemmänkin haikumaisia haukotuksia, kuin loppuun asti mietittyjä aforismeja. Erottelen niissä vallan ja vallankäytön.
Valta on meissä kaikissa.
Valta ja mahdollisuus vallankäyttöön elävät symbioosissa.
Ilman valtaa yhteiskunta junnaisi paikallaan ja evoluutio olisi jäänyt porskuttelemaan alkuliemeensä.
Valta tuottaa haitallista jätettä, kun sitä käytetään tietoisesti alistamisen välineenä.
Valta nukkuu, vallankäyttö on aina hereillä.
Valta ja moraali ovat vihollisia, jotka tarvitsevat toisiaan.
Jossain tapauksissa vallankäyttö voi olla moraalisesti oikein.
Moraali ei olisi kehittynyt ilman vallankäyttöä.
Vallankäyttö on vain ihmiselle ominaista.
Vallankäyttö vaatii aina kohteen, valta ei.
Vallankäyttöä ei voi arvioida ilman moraalikoodistoa.
Kirjat ovat aina olleet minulle täydellisiä esineitä. En välitä painomusteen tuoksusta, mutta kaikki muu onkin jo polvistumisen arvoista. Joudun edelleenkin pyyhkimään silmäkulmia, jos satun näkemään Truffaun elokuvan Fahrenheit 451. Ensimmäinen pärskähdys tulee, kun ruudulle ilmestyy kirjaroviot ja toinen varmempi kohta saada tunteet pintaan on episodi, jossa kääntymyksen kokenut palomies Guy Montag kohtaa yhteiskunnasta eristäytyneet ”ihmiskirjat”. Nämä mumisevat teoksia ulkoa kävellessään ringissä lumisateisella rautatiepihalla. Toki olen näkevinäni kaiken lohduttomuuden keskellä aavistuksen verran toivoa.
Lukeminen on sakramentti, jossa uhrataan kirjan sisältö. Kun otan hyvän asennon sängyn päällä ja sytytän lukuvalon, niin olen kuin sulttaani, jolta ei puutu haaremista enää yhtään jalkavaimoa. Lukeminen on lähes seksuaalinen kokemus. Sukellan keskelle uusia ajatuksia ja matkaan maailmassa, joka vaatii toki joskus uskaliasta mieltä. Toki minun iässäni ei kannata kuitenkaan aloittaa enää mitään alusta, vain tarkentaa opittua ja yrittää kestää lyöntejä, jotka murentavat pitkään hellimiäni ajatuskokonaisuuksia. Lohduttaudun sillä, että maailma ei koskaan rakennu tiedon varaan, vaan sen käyttäjien. Ja sillähän ei ole myöskään mitään merkitystä, millaisen maailmankuvan vien hautaani. Se voi olla aivan pielessä tai aivan kohdallaan, mutta sitä en tule koskaan tietämään. Tiedon metsästys on mukavin osa lukuharrastusta. Saaliin nylkeminen, valmistaminen ja tarjoilu ovat taas sitä tylsää struktuuria.
Tänä päivänä perinteiselle kirjalle löytyy myös vaihtoehto: sähkökirja. Itse käytän mieluummin termiä e-kirja, vaikka ensin mainittu onkin virallinen muoto. Vaikka sähkökirja on ollut vasta viime aikoina esillä mediassa, niin sen historia on jo kymmenien vuosien mittainen. Se alkoi vuonna 1971, kun rajattoman käyttöoikeuden Illinois’n yliopiston keskuskoneelle saanut opiskelija Michael Hart naputteli etuoikeudestaan kiitollisena Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen digitaaliseen muotoon. Tästä syntyi Project Gutenberg, jonka ilmaisten kirjojen luettelo sisältää tänä päivänä yli 30 000 nimikettä. Näiden joukosta löytyy myös suomalaista kertomakirjallisuutta.
Nämä ovat tietenkin pieniä määriä, kun niitä verrataan esim. suurimman kirjakaupan Amazonin valikoimaan, joka ylittää melko pian miljoonan rajan. Ja kaiken kaikkiaan kirjoja on ladattavissa verkosta tuplasti tuo määrä. Vuosi sitten Amazon myi jo enemmän kirjoja sähköisessä formaatissa kuin perinteisessä. Näin maailmalla; täällä kotoisessa suomessamme e-kirja on vasta ottamassa ensimmäisiä askeleitaan. Ja tuskin ottaa toista kovinkaan pian, jos hinta on sama kuin kovakantisella kaverilla. Maailmalla sähköinen versio maksaa siinä kymmenen euroa ja täällä lähes kolminkertaisesti. Tuon eron hyödyntäminen vaatii tietenkin englanninkielen taitoa.
Lukulaitteet ovat löytäneet kuluttajat vasta viime vuosina. Ensimmäiset yritykset tehtiin jo kymmenen vuotta sitten, mutta tekniikka ei ollut vielä valmista ja kirjatkin olivat kalliita. Suomeen ensimmäiset ”e-readerit” tulivat myyntiin viime syksynä. Itse laitteet maksavat reilusta satasesta kolmeen. Ikävä vain, että valmistajat eivät ole sopineet yhteisestä formaatista. Lisäksi osa tiedostoista on turvattu parjatulla DRM-kopiosuojauksella, jolla on takanaan jo surullinen historia äänilevyjen parista. Suurin ja kaunein eli Amazon on myös ottanut käyttöön oman tiedostomuodon ja laitteen, joka ei tue melko yleistä ePub-formaattia. Toki tuttu ja turvallinen PDF on luettavissa kaikilla myynnissä olevilla lukulaitteilla, vaikka se onkin monin osin puutteellinen. Tiedostojen muuntaminen toki toiseksi onnistuu ilmaisohjelmilla (esim. Calibre) ja suojauksetkin on mahdollista purkaa, vaikka se ei taida olla aivan lain hengen mukaista. Nämä vaativat tietokoneen käyttöä ja jonkin verran innostusta asiaan.
Asiallisia lukulaitteita on jo myynnissä ainakin kymmenkunta ja laadukkaita kirjakauppoja vähintäin saman verran. Tässä muutama: http://www.amazon.com/, http://www.barnesandnoble.com/, http://www.ebooks.com/, http://www.fictionwise.com/, http://www.whsmith.co.uk/. Kuluttajan ei tarvitse myöskään ostaa ”sikaa säkissä”, sillä useat kaupat tarjoavat kirjoista ”maistiaisen”, joka yleensä sisältää sisällysluettelon ja ensimmäiset sivut. Eräs verkkokauppa antaa lukea teokset jopa puoliväliin saakka, ennen kuin on maksun aika. Melkoista vedätystä, sanoisin.
Pikapalvelu UPS toi Kindlen kotiovelleni rapakon takaa muutama päivä sitten. Jostain kumman syystä Amazon ei anna tilata sitä Englannista, vaan ainoastaan USA:sta. Kuljetuspalvelu oli hoitanut verot ja tullauksen, joten sekin osio hankinnasta kävi kivuttomasti. Tutustuin pikaisesti laitteeseen, ja malttamaton kun olen, niin välittömästi tilaamaan jotain luettavaa. Pian sen 4 gigan muistikortille (mahtuu noin 3500 teosta) pujahti ensimmäinen valintani Amazonin verkkokaupasta. Koko toimitus vahvistuksesta kirjan saapumiseen Kindleen kesti muutamia kymmeniä sekunteja. Se ei ole ihme, sillä tesksti vie vähän tilaa ja sitä mahtuu yhteen megaan jo monta sataa sivua. Amazon tarjoaa hyvin tehdyt omat sivut. Siellä näkyy jokainen ostamasi kirja ja se on ladattavissa tarvittaessa yhä uudelleen. Kaikki lukulaitteet on myös rekisteröitävä omaan tiliin ja niiden määrä on rajoitettu kuuteen. Tietokoneelle ja älypuhelimelle (Nokia puuttuu tästä listasta) saa myös oman ”Kindle For PC” -lukuohjelman ja ne lasketaan mukaan tähän mainittuun määrään.
Kindlen mukana tulee myös melko laaja The New Oxford American Dictionary, jonka paperiversiossa on sivuja 2000. Laitteen oletussanakirjan voi myös tarvittaessa vaihtaa vaikka maksulliseen Englanti-Suomi versioon. Sanojen merkitysten katsominen lukemisen aikana käy vaivattomasti, samoin myös muistiinpanojen tekeminen. Näin lukulaite sopii näppärästi vaikkapa sanavaraston kartuttamiseen. Laite tarjoaa myös suoran linkin Wikipedian tai Googlen sivulle, jos joku kohta tekstissä vaatii lisäselvittelyä. Laite osaa lukea englanninkielistä tekstiä konekielellä, joka ei kuulosta ollenkaan hassummalta; samalla se kääntää sivuja automaattisesti. Muistikortille voi tallentaa musiikkia tai vaikka äänikirjoja, joita voi kuunnella kaiuttimilla tai kuulokkeilla. Ja tämä valinta onnistuu vaikka lukutapahtuman aikana. Myös fonttikoon muutos käy hetkessä, joten se tarjoaa myös huononäköiselle huomattavia etuja. Toki puutteitakin on. Perinteistä kirjaa tuntuu olevan jotenkin helpompi pitää kädessä, vaikka Kindleni onkin erittäin ohut ja kevyt. Ehkä tuo on vain psyykkistä sisäänajoa. Samoin laitteen reunoissa olevia sivunvaihtopainikkeita tulee helposti näppäiltyä vahingossa. Teksti on selkeää, koska se perustuu sähköiseen musteeseen. Se ei myöskään rasita silmiä, koska fontteja ei valaista laitteen sisältä päin. Joten Kindleni vaatii ulkoisen lukuvalon. Tämä on se suurin ero verrattuna taulutiekoneisiin. Lukulaitteen teksti erottuu hyvin myös kirkkaassa päivänvalossa, johon nuo markkinoille viimeisen vuoden aikana rynnineet tabletit eivät kykene. Akku kestää kuukauden normaalissa käytössä, jos et ole aivan himolukija. Mielestäni lukemiseen oma laite, surffailuun taulutietokone. Ja ei varmaan mene kauaa, kun sähköinen lukulaite on jo jokaisen oppilaan koulurepussa. Mikäpä olisi järkevämpää tapa päivittää opiskelukirjoja, kun sujauttaa niihin uutta ja korjattua materiaalia, vaikka kesken oppitunnin. Ja jos lukeminen maistuu lomareissulla, niin matkalaukkuun pujautettu lukulaite vie vähemmän tilaa kuin kirjat. Uuden teoksen hankkimiseen riittää vaikka hotellin, kahvilan tai lentoaseman ilmainen langaton verkko. Kindlen kalliimmassa versiossa on mahdollisuus ladata kirjat käyttäen kännykkäverkkoa. Sen käytöstä ei edes laskuteta erikseen.
Vaikka olenkin viehättynyt lukulaitteestani ja sen mahdollisuuksista, niin en tietenkään pyydä läheistä divarinpitäjää käymään kotonani ja viemään mennessään kaikki työhuoneeni vallanneet kirjat. Miltä se mahtaisikaan näyttää, kun tyhjän kirjahyllyni täytteenä olisi vain muovinen, harmaa Kindle? Ja en myöskään usko, että joutuisin voimakkaan tunneliikahtelun valtaan, vaikka Truffaun elokuvan kirjarovioon kipattaisiin lavallinen lukulaitteita.
Sähköinen kirja on tullut jäädäkseen ja hyvä niin. Se tarjoaa uusia mahdollisuuksia, joiden hylkääminen olisi vähintäinkin typerää. Kirjat ja lehdet ovat meille monelle kuitenkin esineinä niin pyhiä, että ajatus muovisesta läpyskästä niiden korvaajana ei ole miellyttävä. Ja kestääkin varmaan vuosikymmeniä, ennen kuin perinteinen kirja tai lehti katoaa lopullisesti. Se vaatii uuden sukupolven, joka on tottunut lukemaan tekstin muualta kuin paperin pinnalta. Nuorten parissa lukeminen on vähentynyt, joten tuo ryhmä on jo ehkä syntynyt. Heille ei varmaankaan ole suurta eroa siinä, että onko katseen edessä tietokoneen näyttö tai muovinen lukulaite. Ehkä tässä on samaa kuin niissä kirjailijoissa, jotka eivät vieläkään suostu kirjoittamaan teoksiaan tietokoneella, vaan vanhalla Remingtonilla. Aivan kuin luovuus olisi kytketty johonkin teknilliseen laitteseen. Eiköhän se kumpua jostain aivan muualta, kuin ajatukset näkyvään muotoon tallentavasta välineestä.
