Heti kun opin lukemaan, sai Riihimäen vanha kirjasto minusta innokkaan asiakkaan. Kirjat ovat vaihtaneet sen jälkeen rakennusta ja nykyään paikalla on musiikkiopisto. Muistan vielä melko hyvin, mitä teoksia löytyi miltäkin seinältä. Filosofia ja psykologia olivat vastassa, kun astuin ovesta sisään. Platonin teoksien tummat nahkaselät erottuivat hyvin, mutta taisin odotella muutaman vuoden, ennen kuin rohkenin avata niistä ensimmäistäkään. Kaunokirjallisuus oli sijoitettu takaseinälle, korokkeen päälle. Sinne päästäkseen piti kivuta muutama porras. Kirjasto oli entisessä Kansallisosakepankin talossa, joten tilat olivat palvelleet sen tarpeita varmaan paremmin kuin lainaustoimintaa. Yläkertaan, entisiin pankin toimistotiloihin, oli sijoitettu lastenkirjasto, käsikirjasto ja lehtisali. Sinne johtivat kapeat, hankalat kierreportaat.

Vaikka kannoin melkoisia kirjanippuja kotiin, on niistä jäänyt melko harva mieleen. Tämä on siinäkin mielessä ihmeellistä, että eläydyin lukemaani todella vahvasti. Lukeminen oli silloin paljon visuaalisempaa kuin nykyään. Pureskelin kynsiä ja jännitin sitä miten tarinat päättyvät. Kirjaa oli todella vaikea jättää kesken. Vanhempani eivät harrastaneet kirjallisuutta, mutta eivät myöskään rajoittaneet niiden ahmimista. Tosin äitini oli huolissaan siitä, miten silmäni kestävät. Hyvin ovat kestäneet. Ja kestävät varmaan sen viimeisenkin kirjan loppuun asti. No, tokihan se voi jäädä keskenkin.

Olin esipuberteetti-iässä kiinnostunut seikkailuromaaneista ja tähän puutteeseen taisi vastata parhaiten pojille suunnattu Punainen sulka -sarja. Sen ensimmäinen kirja oli Baskervillen koira, joka ilmestyi vuonna 1957. Samainen Sherlock Holmes -tarina tuli kuunnelmana melko pian kirjan ilmestymisen jälkeen. Muistan nuo pelokkaat hetket putkiradion ääressä, kun mielikuvitukseni laukkasi tuon hirviömäisen koiran mukana öisellä nummella. Sarja viides kirja oli Hulbert Footnerin kirjoittama Turkiskuninkaan perintö. Jostain syystä se on niitä harvoja lukemiani kirjoja, joka on jäänyt kummittelemaan mieleni pohjalle aikuisikään asti, vaikka muistan siitä enää vain kanootit, joet ja turkisasemat. Kirja löytyy edelleen antikvariaateista ja kirjastosta, joten ehkä luen sen vielä joskus uudelleen. Nuorempana en tiennyt teoksen tekijästä yhtään mitään, eikä se tainnut silloin edes kiinnostaa.

Hulbert Footner ((1879-1944) syntyi Kanadassa, mutta hän muutti jo nuorukaisena New Yorkiin. Häneltä ilmestyi nelisenkymmentä kirjaa, joista suurin osa oli salapoliisikertomuksia. Hän aloitteli uravalintaansa näyttelijänä ja saatuaan huonoja arvioita hän päätti siirtyä kirjoittamaan lehtijuttuja ja kaunokirjallisuutta. Ensimmäiset freelancerina tehdyt artikkelit olivat kanoottimatkoista, joita hän teki Hudson-joella. Tämän jälkeen hän julkaisi muutaman seikkailukertomuksen ja 1920-luvulla oli jo aika siirtyä salapoliisiromaanien ja näytelmien pariin. Muutamasta hänen kirjoittamastaan kirjasta on tehty myös elokuva. Vaikka Footnerin ei olekaan merkittävä henkilö kirjallisuuden historiassa, niin hän on kuitenkin ollut jossain mielessä uranuurtaja. Hänen yksityisetsivänsä Madame Storey oli nainen, joka oli tuohon aikaan salapoliisikirjallisuudessa kaiketi ainutlaatuista. En tiedä miten tuo tieto olisi vaikuttanut minuun silloin, kun ahmin Turkiskuninkaan perintöä. Dekkarit eivät tainneet minua ihmeemmin kiinnostaa ja Footnerilta ei tietääkseni ole suomennettu kuin tuo yksi kirja, jonka parissa sain matkustaa lännen rajaseuduilla kapean kanootin kyydissä intiaanien sotakirveitä väistellen.