Oli suo, kuokka ja – Jussi. Tämä on Linnan ”Täällä Pohjantähden alla”-trilogian ensimmäiset sanat, jotka moni meistä muistaa ulkoa. Jopa sanojen järjestyksen, sillä ne eivät voisi töniä toisiaan muulla tavalla, koska tässä lauseessa on jo koko kirjan sielu. Tärkein substantiivi on ensimmäisenä. Teoksessa raivataan suota, elintilaa riistäjiltä ja viljellään myös henkisiä arvoja. Olennaisinta on neitseellinen tila, johon rakennetaan jotain. Linna oli lukenut varmaan luomiskertomuksen: ”Alussa oli Sana ja Sana oli Jumalan”. Molemmat lähtevät liikkeelle tyhjästä, niin Jussi kuin Jumalakin. Tosin Jumalalla seuraavat päivät taisivat olla helpompia kuin pellonraivaajalla, jota kiusasivat hyttyset ja pitkien työpäivien tuoma väsymys. Jumala luultavasti heilutteli sauvaansa melko vaivattomasti ja katseli luomuksiaan ilman otsalla helmeileviä hikikarpaloita. Tuskin Herran selkäkään pääsi missään vaiheessa kostumaan, vaikka työmäärä oli valtaisa. Kun taas Jussin edessä oli aava suo, mikä piti muuttaa pelloksi ja evästää perhe. Ensimmäinen hakun isku sen kosteaan ja tuoksuvaan pintaan tuntui varmaan upealta. Itse olisin vaipunut epätoivoon. Olisin katsellut kauhuissani käkkärämäntyjen takaa nousevan auringon kanssa työmäärää, saappaat varsia myöten mudassa. Tuohon näkyyn olisi ollut vaikeaa kaivaa lohdutukseksi edes mielikuvaa kullankeltaisesta viljapellosta, jonka korsien hoikkia varsia ja pulleita tähkäpäitä taivuttaa loppukesän lämmin tuuli. Olen kuitenkin ylpeä korpia raivanneista esi-isistämme, sillä he ovat olleet todellisia perussuomalaisia. Vaikka sivistys onkin lähtöisin muualta kuin hikisten kämmenien pohjilta, niin sitä ei olisi pystytty istuttamaan raivaamattomaan korpeen. Torppien jusseilla ei todellakaan ollut aikaa istua esson baarissa ihmettelemässä vääränvärisiä neekeriukkoja.

Tähän alkuun liittyy tarina, jonka keskeinen henkilö on runoilija Pentti Saarikoski. Hän oli Väinö Linnan kaveri, mutta myönsi jossain tilaisuudessa, että hän ei ole koskaan lukenut ”Täällä pohjantähden alla” – teossarjaa. Syynä tähän ylenkatsomiseen oli kuulemma se, että runoilijamme ei voinut hyväksyä ensimmäiseen lauseeseen sisältyvää tavuviivaa. Se ärsytti sanan taitajaa. Ehkä se näytti Saarikosken silmissä turhanpäiväiseltä.

Muksuna asuimme mansardikattoisessa omakotitalossa, jonka ympärillä oli muutama hehtaari metsää ja isohko pelto. Meiltä puuttui sauna, joten kävimme hoitamassa puhtauttamme naapurissa kerran viikossa. Sinne vei parin sadan metrin mittainen polku metsikön halki. Talvella tuo matka oli kylmä kokemus ja pimeällä hyvin pelottava. Joskus jäimme saunan jälkeen vähäksi aikaa kahville ystävällisen naapurimme seuraan. Kerran isäntäperheen kirjavitriiniä tutkiessani huomasin, että siellä oli Linnan trilogia. Pyysin ensimmäistä osaa lainaksi ja sainkin luvan. Olin silloin varmaan alle viidentoista vanha ja kirjojen välittämän maailman täytyi olla siinä iässä minulle melko vieras. Jos luin teokset lävitse, niin kaiketi voisin määritellä itseni varhaiskypsäksi. En kuitenkaan usko tehneeni sitä. Luultavasti selailin ensimmäisen osan alun ja palautin kirjan kiitoksen kera.

Itselläni on myös melko henkilökohtainen kokemus runoilija Saarikoskesta. Satuin eksymään kolmisenkymmentä vuotta sitten Akateemisessa kirjakaupassa samaan kassajonoon, kuin tämä modernismin ikoni. Ihmettelin vanhan punaviinin lemahtelua ja syykin selvisi, kun näin edessäni kirjailijan kookkaan hahmon. Hänellä oli kädessään pari isohkoa teosta, joista toinen oli muistaakseni sanskriitti-englanti -sanakirja. Kun tuli maksun aika, kaivoi Saarikoski taskustaan ryppyisen kasan seteleitä ja levitti ne kassan eteen. Virkailija silitteli ne ensin ja alkoi sitten laskea. Lopulta neiti totesi, että lisää pitäisi vielä saada. Eipä saanut. Boheemi runoilijamme jätti kirjat pöydälle ja marssi ulos.