Tekijä: Seppo

”Mietittyäni asiaa viisikymmentä vuotta voin nyt sanoa, että maailma on sana.” Riihimäen tunnetuin kirjailija Samuli Paronen tuumasi näin tarkkailtuaan ympärillään kieppuvaa todellisuutta miehen iän verran. Hienosti ajateltu, vaikka en edes ymmärrä mitä se tarkoittaa. Tätä ominaisuutta pidän kuitenkin sen merkkinä, että kyseessä on todella upea oivallus. Eräs tapa hahmottaa virkkeen merkitystä on tarttua siihen konkreettisesti. Näinhän lukija tuon sanajonon todennäköisesti ensimmäiseksi käsittää. Mutta miten kielestä voi tulla synonyymi kaikelle sille fyysiselle,  joka takertuu meihin päivästä toiseen. Miten maailma voi olla vain sana?

Samuli teki ennen kirjailijaksi ryhtymistä maa- ja metsätaloustöitä. Elämä oli kohdellut muutenkin kurjasti. Viikatemies kävi sisällissodan ilottomilla vankileireillä melko ahkerasti ja vei mennessään myös isän.  Äiti kuoli kymmenkunta vuotta myöhemmin influenssaan. Aika mahdoton yhtälö: elämä retuuttaa ja kaikki kurjuus tiivistyy tämän ajattelijan aivoissa vain sanaksi.  Soitan psykologin apuun ja istutan hänet työtuolini viereen sängyn reunalle.

”Poika kärsi niin paljon, että hän ei enää jaksanut uskoa sen olevan edes mahdollista. Etkö tuota oivaltanut?”. Hyvä ystäväni vastaa ja tarkkailee minua, kuin olisin itse kiireesti avun tarpeessa.

”Tämä nuori mies kasvoi aikuiseksi ja eli pikku hiljaa ihan tavallista elämää. Kirjoitteli kirjoja ja siinä sivussa sujautti aforismeja pöytälaatikkoon. En usko tuohon väittämääsi”, vastaan hieman tuohtuneena.

”Se oli jossain siellä pinnan alla koko ajan tämä elämän mielettömyys. Samuli ymmärsi, että olemassaolo on niin absurdi juttu, että se ei kestä edes kriittistä ajattelua. Mutta taidan tästä lähteä.”

Sänky on taas tyhjä. Verhon välistä näkyy luminen maisema, josta on vaikea löytää mitään absurdia. Vaikka se ei ajattele, eikä tunne, niin se on itsessään kuin arvoituksellinen aforismi, jota ei tarvitse ravistella niin kauaa, että housut putoaisivat nilkkoihin. Maailmaa kuvataan sanoilla, ehkä se oli sitten vain tämä. Ja siihen näyttää riittävän kolmetoista kirjainta, joista kuusi on vokaalia. Virnuilen Audin takavaloille, jotka piirtävät hämärään lähes ympyrämuotoisen lenkin, ennen katoamistaan läheisen mäen taakse.

Olenko jo liian vanha ajattelemaan ja liian nuori tuntemaan? Siinä välissä ei ole kaiketi yhtään mitään? Taidan katsoa Tarantinon elokuvan. Ymmärrän kuitenkin niitä.

Kun aurinko on laskenut talvella taivaanrannan taakse ja valo sirottuu oikealla tavalla ilmakehässä, niin olemme keskellä sinistä hetkeä. Jotkut sanovat näkevänsä sen kesälläkin. Itse en muista nähneeni sitä koskaan, vaikka kuljenkin kameran kanssa vahtimassa erilaisia poikkeamia maisemassa ja sen valaistuksessa. Mutta tänä talvena olen huomannut auringon noustessa ja laskiessa tuijottavani ympäristöä, joka on sävyltään niin kaunis, että se voisi minun puolestani potkia kesän pois tieltään ja tarttua seuraavaa talvea lahkeesta kiinni. Kieltämättä varhaisen kesäaamun harsomainen usvakerros erämaajärven päällä on koskettava näky, mutta uutuudellaan ainakin tämän talven värit peittoavat sen. Vaikka pensseliä onkin käytetty vain kevyesti värinapissa, niin lopputuloksena on ollut kiehtova valomaalaus ilman ikäviä kehyksiä.

Tänä talvena on myös ollut huomattavan paljon lunta. Havupuut kurottelevat pakkastaivaalle suuret lapaset käsissään. Jossain kohdin voi näkyä vihreä pikkurilli ja pala peukalonjuurta. Luultavasti tämä ihailemani outo värivivahde liittyy juuri tähän kaiken peittävään lumikerrokseen. Se on kiivennyt vauhdilla puun runkoja ylös ja levittäytynyt varovaisesti oksien päihin saakka. Sitä ei pudota edes kevyt tuuli, sillä se on liimattu tiukasti kiinni neulasiin sitkeällä pakkasliimalla.

Tätä valon outoa väriä (en osaa sijoittaa sitä kovinkaan tarkasti väripalettiin) tuskin tulemme näkemään ensi talvena. Joten olen yrittänyt valokuvata sitä, mutta huonolla menestyksellä. Silmähän näkee kymmenen aukon verran sävyjä ja kameran kenno huomattavasti vähemmän, kun katsomme saman aikaisesti syviä tummia varjoja ja kirkasta auringon polttamaa maisemaa. Ja siinähän tämä ongelma taitaa olla, että juuri tämä tavoittelemani hienovarainen vivahde jää sinne liukuvärien väliin ja sen vangitseminen kuvakennolle taitaa olla lähes mahdotonta.

Maailman arvostetuimman luontokuvakilpailun Wildlife Photographer of the Yearin voittajan José Luis Rodríguezin kuva aidan yli hyppäävästä sudesta on osoittautunut väärennökseksi. Tuon esille saaminen on vaatinut perinpohjaista tutkimista, johon on osallistunut Lontoon luonnonhistoriallinen museo ja BBC Wildlife Magazine. Kuvan ottanut espanjalainen harrastaja kieltää syyllistyneensä moiseen syntiin, joten ehkä kuvan taiteellinen arvo määritelläänkin lopulta lakituvassa? Näen mielessäni kuinka petoeläinasiantuntijat ovat tutkineet kuvaa suurennuslasilla ja yrittäneet löytää hukkaparan silmistä edes pientä älyn pilkahdusta, joka kertoisi inhimillisyydestä. Uutinen on surullinen meille valokuvien ystäville vai onko sittenkään?  Joku tässä nyt mättää ja oikein kunnolla. On pakko ihan ensimmäiseksi kysyä, että mikä on kesytetty susi? Biologisesti sellaista ei kaiketi ole, koska suden luonto ei muutu koiraksi vaikka se hyppisi narua aamusta iltaan omakotitalon etupihalla ihmislasten kanssa. Entä jos tapaan metsässä villin suden, annan sille säännöllisesti kaluttavaa ja saan jossain vaiheessa sen hyppäämään käskystäni aidan yli. Olen ottanut siis huonon kuvan, koska susi oli oppinut luottamaan minuun. Jos totta puhutaan, niin ei ole suuri temppu yhdistää kuvankäsittelyohjelmalla loikkaavaa sutta ja porttikuvaa, joten luontokuvan määrittelyssä tullaan kaipaamaan jatkossa dopintestejä tarkempaa tutkimusta. Tai ehkä meidän pitäisi tarkastella luontokuvan kriteereitä uudelleen? Ja yksi otos tapahtumien kulusta on aina väärennös, sillä se ei huomioi ympäristöä eikä tilannetta laajemmin.

Joskus vuosikymmeniä sitten pohdittiin äänekkäästi, että  ”onko valokuvaus taidetta?” Tuohon mietintäkohtaan ei tainnut löytyä apua edes 1970 –luvulla muodissa olleista solarisaatiokuvista,  jotka näyttävät nykyään aika onnettomilta, suorastaan ponnettomilta. Myöskään googlen haku ei löydä montaa osumaa tuolla termillä,  joten se kertonee mitä tuolle ”olenvarmastitaidetta” –fraasille on käynyt vuosien kolkutellessa eteenpäin omalla painollaan ja määritellessään pikku hiljaa valokuvan arvoa suhteessa muihin kuvataiteisiin. Ja taidettahan siitä on tullut. Vai onko sittenkään, jos yritetään yhdistää luontodokumentointia  ja taiteellista ilmaisua yhtälöön, jonka olemusta pitäisi kaiketi arvioida vain esteettisistä lähtökohdista. Voiko taidetta arvottaa muuten?  Ja eikö valokuvan anneta sittenkään olla taidetta?.

Valokuvan ”ongelma” on tekniikka, joka määrittää siitä helposti dokumentointia. Kukaan ei ehdollista kuvataiteessa luontomaalausta koskaan sillä, että onko kohde aito. Ei tietenkään, koska se on taideteos ja sitä on pyrittävä katsomaan kokonaisvaltaisesti esteettisten silmälasien lävitse. En myöskään usko, että kuvataiteilijat puhuvat niin paljon välineistään kuin valokuvauksen harrastajat. Ottaisivat kuvia senkin aikaa, kun kinastelevat keskustelupalstoilla eri objektiivien hiuksen hienoista eroista, joilla ei todellakaan määritellä lopullista kuvan arvoa.

Unohdin arvoida tuon kuvan. Huonosti nukutun yön jälkeen se on yllättävän huono. Ja jos tarkkaan katson eläinparan silmiin, niin kyllä siinä taitaa sittenkin olla jotain inhimillistä. On hyvä, että Punahilkka tapasi metsässä tämän veijarin ilkeämmän serkun, sillä silloinhan olisi tuo klassikkosatu jäänyt kirjoittamatta.

Kaverini kysyi eilen toiselta laidalta Eurooppaa, että mitä tulen bloggaamaan, kun kuuli suunnitelmistani. Se on helppo kysymys, kun lojuu lämmitetyssä uima-altaassa ja heittelee auringon väristä palloa lasten lastensa kanssa. Kateudesta en nyt ainakaan, vaikka sitäkin siis olen. Rajaan ulkopuolelle myös reseptit, joululahjatoiveet ja horoskoopit. En myöskään tule kirjoittamaan päiväkirjaa aamun ja illan väliltä, koska ne ovat keskimäärin tylsiä; jätän tuon Facebookin inhottaville kasvoille. Mutta tulen kirjoittamaan varmaankin melko paljon valokuvauksesta, elokuvista, historiasta, luonnontieteistä, huuhaasta, kirjallisuudesta, rakkaudestani maantiepyöräilyyn, tekniikasta ja muista erinäisistä mielenkiintoisista ilmiöistä.

Eli pyrin kaikin tavoin antamaan itsestäni älykkäämmän kuvan, mitä todellisuudessa olen. Joten itseironialla ja huumorilla on tässä projektissa myös oma tilansa. Uskon, että se paljastuu jo nettiosoitteessa, jonka poimin jostain murresanaluettelosta.