Täytän kesällä tasavuosia. Murkkuikäisenä olisin pitänyt tämän ikäistä ukkoa liian vanhana tekemään enää mitään järkevää. Joskus teinit voivat olla jopa oikeassa, mutta ei tässä asiassa. Tämähän on ihmisen paras ikä ja koko ajan luontaisedut vain paranevat. Kohta voin päästää suustani typeryyksiä ihan jonona. Minun ei tarvitse perustella enää väitteitäni, koska perustelen sen vuosillani. Keskusteluaiheet ovat myös lisääntyneet, sillä voin käydä tuttavani kanssa jokaisen kolotuksen lävitse. Siinä menee meillä kivasti koko ilta, kun istumme konjakkipullon ääressä ja pohdimme kihdin erilaisia ilmenemismuotoja. Ehkä tuota sydänvikaakin on jo sen verran, että pääsemme vertailemaan kardiologisia palveluita. Eli mitä tässä harmittelemaan, vaikka sängystä nousu on muuttunut kivuliaammaksi ja aamukahvikin alkaa olla jo tylsä rituaali. Vaimo on kuitenkin tutulla paikalla pöydän toisella puolella ja ehkä poskieni tutinan lisääntyessä hänen silmiinsä tulee pientä säälin tunnetta. Kaipa siitäkin voi nauttia.
Mutta onko minulla vielä toivomuksia elämän suhteen? Tässä iässä voisin kirjoittaa sen satukirjan, josta olen haaveillut. Olen varma, että pääni taipuu seikkailemaan entistä nöyremmin niiden vaatimassa fantasiamaailmassa. Logiikan kanssahan ei ole enää niin väliä, joten saan tukea tuostakin puutteesta. Mitään vakavampaa en halua tehdä, sillä julkisuus tuntuisi kipeältä. Joudun kuitenkin väkisin raahatuksi johonkin Big Brother –sarjaan nuorten naisten naurun aiheeksi. Ei kiitos.
Niin, ja haluaisin kasvattaa vielä poninhännän, koska minulla ei ole koskaan ollut sellaista. Ja moottoripyöräkin olisi kiva. Ja sen pitää lähteä niin, että ruttuinen takapuoleni lepattaisi nahkapöksyjen sisällä jo pelkästä ilosta. Se olisi elämää se.
Ehkä suurin toivomukseni on, että hautajaispäivänäni olisi hyvä ilma. Ei liian kuuma, sillä puku päällä on tukala seisoa auringonpaisteessa. En haluaisi kiusata saattajia myöskään sateella, enkä kovalla pakkasella. Eihän tuo ole suinkaan mahdoton toivomus?