Kun otan kirjan käteeni olen tosissani. Olen jo siinä vaiheessa löytänyt hyvän asennon vuoteella ja suunnannut valon mahdollisimman oikeaoppisesti pian eteeni aukeavalle sivulle. Mikään ei saa häiritä tulevaa lukukokemusta, sillä se on aina yhtä ainutlaatuista. Jos joudun jo heti alkuvaiheessa suuntamaan valokeilaa uudelleen, olen jo menettänyt osittain pelin, koska minun pitää samalla vaihtaa asentoa yltääkseni pöytälampun jalkaan. Kirja lojuu tämän toimenpiteen ajan hyljättynä vieressäni makaavan vaimoni vatsan päällä ja pahimmassa tapauksessa se putoaa siitä hänen sisuksiaan ravistelevan yskänpuuskan seurauksena. Ja jos huomaan järkyttyneenä, että ensimmäinen sivu on hieman taittunut ottaessani kirjan uudelleen käteeni, voin lähteä saman tien alakertaan kahvinkeittoon tai katsomaan kuinka keskenkasvuiset lökäpöksyt napsivat Suomelle mitaleita kiertelemällä avonaisen putken lumisia rinteitä yhdellä suksella. Ajattelen kuitenkin koko ajan hellästi yöpöydälleni asetettua teosta, jonka uskon olevan olemassa, vaikka joskus lipsunkin kuvittelemaan, että kaikki on sittenkin vain harhaa ja todellisuudessa ei ole muuta kuin oma mieli, joka sekin taitaa olla harhan vallassa. Yläkertaa ei siis ole, joten ei kirjaakaan. Ja jos ei ole tuota sanataideteosta, niin ei ole kirjailijaakaan. Siinä vaiheessa maailmankuvani palauttaa minut järkiini (koska en usko vaimoni kadonneen minnekään) ja hiivin hieman nolona portaita kohti. Kurkistan makuuhuoneen ovesta sisään: puolisoni makaa tutulla paikalla ja kirja odottaa yöpöydällä.  Nyt en syyllisty ensimmäiseenkään virheeseen, vaan otan struktuuria niin tukevasti kädestä kiinni, että huomaan kohta silmäileväni teoksen ensimmäistä sivua tasaisesti hengittäen. Takaviistosta tuleva valo osuu tarkalleen oikeaan kohtaan ja pääni alle laittamani kaksi tyynyä kohottavat niskani sopivalle korkeudelle. Tämä on täydellistä rakkautta ja vain kuolema voi meidät erottaa.

Tiedän, että viimeistään kahden tunnin kuluttua silmäluomeni veltostuvat ja ajatus nukkumisesta saa yhä enemmän kannatusta. Huomaan myös siinä vaiheessa, että en ymmärrä sanojen merkityksiä, enkä muista kovinkaan tarkkaan mitä olen silmäillyt viimeisen varttitunnin aikana. En ole kuitenkaan niin holtittomassa kunnossa, että roiskaisisin kirjan miten sattuu yöpöydälle. Vääntelen itseäni niin kauan, että saan pöydän laatikon auki ja tunnen kädessäni jonkinlaisen merkin, jonka asettelen huolellisesti sivujen väliin. Kirja jää pöydän päälle kasvot ylöspäin. Me pidämme molemmat tästä asennosta.