Ihailemani humoristi menehtyi viime vuoden lokakuun alussa. Ura kirjailijana oli pitkä ja sen täyttääkseen hänen täytyi kirjoittaa yli kolmekymmentä teosta viidenkymmenen viiden vuoden aika. Se on aika komea pätkä kirjahyllyssä ja etenkin, jos niiden seläkkeissä lukee oma nimi. Itse kyllä tarkastelisin tuollaista rivistöä vähän väliä ja silittelisin tuotoksiani hellällä kädellä. Mutta uskon, että Huovinen ei sitä tehnyt, vaikka hän tiesikin oman arvonsa ja paikkansa kotimaisen kirjallisuuden kentässä.
Palovartijan toimessa on varmaan aikaa kirjoitella, sillä tuon työn lomassa syntyi vuonna 1950 novellikokoelma ”Hirri”. Kaksi vuotta myöhemmin kiikutettiin kustantajalle lisää oikoluettavaa: ”Havukka-ahon ajattelija”. Veikko Huovinen oli tuolloin 25-vuotias. Tämä yhtälö tuntuu melko mahdottomalta: nuorukainen kirjoittaa uskottavasti vanhan miehen ajatuksia. Sen ratkaisemiseen tuskin kuitenkaan kaivataan maan ulkopuolista elämää tai jälleensyntymisoppia. Huovinen oli vain varhaiskypsä, joka piti korvansa ja mielensä avoinna kulkiessaan kirkonkylän raitilla.
Huumori on oivallinen ase, jos halutaan osoittaa kuinka järjetön työkalu väkivallan käyttö on jonkun hirmuhallitsijan ruudinhajuisissa hyppysissä. Sitä eivät tainneet kaikki lukijat oivaltaa, sillä 1971 ilmestynyt ”Veitikka: A. Hitlerin elämä ja toiminta” sai nuhteita tavasta pakata nämä asiat samojen kansien väliin. Heiltä jäi huomaamatta, kuinka voimallisesti huumorilla voidaan kaapia uskottavuutta niin, että siitä jää lopulta vain pelkkä luuranko, joka ei pysty enää muuta kuin seisomaan lasikaapissa ja katsomaan maailmaa tyhjien silmäkuoppien pohjalta.
Huovisen viimeiseksi kirjaksi jäi karun kaunis ”Pojan kuolema”. Se ilmestyi noin kaksi vuotta ennen kirjailijan kuolemaa ja se poikkeaa monelta kohdin koko muusta tuotannosta. Luin sen vuosi sitten ja kirjoitin siitä pienen yhteenvedon erääseen Facebookin kirjallisuusryhmään. Liitän nyt tuon lyhyen arvioni tähän loppuun.
”Lapsen kuolema on vaikea asia. Ja vielä vaikeampaa sitä on hyväksyä, jos se tapahtuu oman käden kautta. Ajatus sukupolvien siirtymisestä täältä vuorollaan tuonpuoleiseen kauniissa järjestyksessä on hyvin luonnollinen tapa jaksottaa omaa ja lähimmäisten elämää. Ensin poistuvat isovanhemmat ja sitten vanhemmat. Mutta entä jos oman lapsen kuolema rikkoo tämän luonnonjärjestyksen? Eihän minun lapseni pitänyt kuolla ennen minua? Kyllä minä tässä olisin jo joutanut? Hänellähän oli vielä koko elämä edessä? Tämän suuntaiset kysymykset ovat varmaan hyvin tavallisia tällaisessa tilanteessa. Vaikka lapsen menettäminen tuntuu kohtuuttomalta, niin aika kuitenkin tekee tehtävänsä. Kysymykset vaimenevat vuosien myötä ja elämä palaa pikku hiljaa lähes ennalleen, vaikka piirongin päällä olevan valokuvan nuoren kasvot eivät vanhene. Sen rinnalle ei koskaan ilmesty ylioppilas- tai hääkuvaa.
Häpeä, epäonnistuminen. Sanoja, jotka tunkeutuvat hyvin syvälle surun saartamaan tunnemaailmaan, kun oman lapsen kuoleman syynä on itsemurha. Itsemurha nähdään epäonnistumisen merkkinä elämän haasteiden edessä. Lapsen vanhemmille se on myös merkki epäonnistuneesta kasvatuksesta. Näin sen kokevat kaikki, myös Veikko Huovinen, joka on luonut monta kiehtovaa henkilöhahmoa iloineen ja suruineen pitkän uransa aikana. Tämä on ollut varmaan kirjailijan vaikein teos kirjoittaa. Tämän kirjan päähenkilö on ollut valmiina, sitä ei ole kehitelty pala palalta kirjoituskoneen ääressä.
Mutta miten kirjoittaa hieman karuksi ja syrjäänvetäytyväksi luonnehdittu kirjailija oman pojan kuolemasta ja niistä tuntemuksista joita se herättää? Kirja syyllistää ja inhimillistää. Se on vaatinut paljon seurustelua herkkien tunteiden kanssa. Ennen kaikkea se on vaatinut niiden asettamista kaiken kansan tutkailtavaksi. Ei ole helppoa naputella elämän kovettamilla sormenpäillä koskettavista asioista. Mutta Veikko Huovinen tekee sen karhean kauniisti. Teksti on miehen kirjoittamaa. Siitä tulee mieleen moneen mutkaan kasvanut käkkärämänty rämesuolla. Siinä on samanlaista kauneutta: osoittelematonta. Sitä ei korosteta, se on vain mukana, omalla paikallaan.”
Kommentit on suljettu.