Jos lumihangen alla vatsallaan lojuvat veneet saavat minut painamaan jarrupoljinta ja toteuttamaan joitain kuvallisia ideoitani, niin sama vaikutus on hautausmailla. Ne ovat yleensä kauniilla paikoilla ja hyvin hoidettuja. Syntypaikan on luultavasti määritellyt aikojen alussa kirkko, jonka viereen vainajat on kuopattu. Ja sehän on luonnollisesti pystytetty kylän kauneimmalle paikalle. Kuolleita on myös haudattu kirkkojen lattioiden alle, josta on tiettävästi ollut ikäviä haittoja rakenteille, puhumattakaan pappiparasta, joka sai tepastella lahonneiden lankkujen päällä ja kiskoa keuhkoihinsa niiden raoista nousevaa kalman hajua. Luulisi tuossa ainakin iäisyyden olevan jatkuvasti mielessä. Tämä hautaustapa loppui pikku hiljaa 1700 –luvun aikana ja lopullinen piste tavalle laitettiin seuraavan vuosisadan alkupuolella.
Vuonna 1879 annettiin terveydenhoitoasetus, joka siirsi hautausmaat kirkonkylän ulkopuolelle. Aikakauden kylmät faktat jyräsivät vanhat perinteet ja annetun asetuksen mukaan asutuksen välittömässä läheisyydessä olevien, terveydelle haitallisiksi todettujen hautausmaiden käyttö oli lopetettava kesäkuuhun 1890 mennessä.
Muutama vuosi sitten käydessäni Pariisissa tutustuin myös paikallisiin hautausmaihin. Mieleeni tuli lähinnä sana kalmisto kävellessäni mahtipontisten rakennelmien välissä. Vaati tarkkaavaisuutta löytää kauneusarvoja noista kolkoista monumenteista. Kuvattavaa sai hakemalla hakea ja löytyihän niitä lopulta yksityiskohdista. Niissä oli kieltämättä annettu tilaa myös mielikuvitukselle. Ja olihan siinä hyvinkin kulturelli olo, kun huomasi seisovansa Chopanin maallisten jäänteiden ääressä tai tuijottavansa työteliään kirjailijan mainetta edelleen kantavan Honore de Balzacin muistomerkkiä. Mutta sitä jäin harmittelemaan, että en muistanut laskea punaisia ruusuja Edith Piaffin haudalle. Mutta ehkä ensi kerralla…
Tiedän olevani hyvässä seurassa, kun vaeltelen hautausmaiden käytävillä. En tarkoita vainajia, vaan arvostamaani kirjailijaa Olavi Paavolaista, tuota Tulenkantajien voimahahmoa vuosisadan alkupuolelta, joka poikkesi niille mielellään sellaisen nähdessään. Luin hänen kirjoittamansa teoksen ”Synkkä yksinpuhelu” aivan liian nuorena. Siitä ei ole jäänyt mieleen oikein mitään, kun taas esseekokoelma ”Nykyaikaa etsimässä” on kirja, jota en voi unohtaa. Se on kirjoitettu melkoisella kiihkolla ja palolla. Teoksen koneromantiikka ja uuden ajan ilmiöiden ihailu on näin vajaa sata vuotta myöhemmin luettuna hieman naivia, mutta tuskin se oli sitä aikanaan. Ensimmäinen maailmansota oli juuri päättynyt ja uutta ei uskottu enää koskaan tulevaksi. Se oli kohta, jossa haluttiin valjastaa ihmisen parhaat puolet paremman tulevaisuuden rakentamiseen. Ehkä se oli myös halua nousta kurjuuden keskeltä feeniks-linnun tavoin mahdollisimman korkealle ja jättää sodan kauhut näkymättömiin. Mutta Olavista joskus enemmän, sillä hän on kotimaisen kirjallisuuden eräs tärkeimmistä henkilöistä, vaikka ihailijoita taitaa astella melko harvaan tahtiin Hietalahden uurnalehdon suuntaan.
Jim Morrisonin viimeinen lepopaikka. Hauta oli yhtä huonosti hoidettu, kun tuon Doorsin laulusolistin elämäkin