En voi olla pysähtymättä paikkoihin, joissa näen talviunillaan olevia veneitä pohja ylöspäin. Ridasjärvellä oleva valkama on yksi suosikkejani. Sinne joutuu ainakin näinä päivinä tarpomaan melko syvässä lumihangessa. Olen aivan varma, että ohiajavien autojen sisuksissa saatetaan käydä keskustelua, että ”mitä tuo hullu tuolla lumihangessa kuvaa.” Voinhan olla sillä hetkellä sitäkin, mutta kyllä kylkiluiden välissä käy läike, kun pääsen veneiden luo. Astelen varovaisesti niiden välissä ja yritän olla tekemättä ylimääräisiä jälkiä neitseelliseen lumeen. Ne on helppo poistaa ohjelmallisesti, mutta siinä on jotain muutakin. Tuo paikka on kuin kirkko, jossa ei ole tapana pitää meteliä itsestään. Kuljen sinne yhtä nöyränä ja yhtä nöyränä poistun. Virittelen jalustaa erilaisiin asentoihin ja vedän samalla sisääni tuon järven valkeaa ulappaa, jonka kaukainen ranta kiipeää loivasti, kuin mietiskellen laajoille pelloille. Kirkkoni on hiljainen. Ainoa ääni on satunnaisesti ohitse ajavat autot ja kameran sulkimen rapsahdus.
