Ensimmäinen humoristi johon tutustuin perusteellisemmin (ja jota lukiessani taisin hetkittäin jopa olla hengittämättä) oli 1500 –luvun alkupuolella elänyt ranskalainen humanisti François Rabelais, jonka papillinen ura ei ehkä istunut kovinkaan hyvin viisiosainen teossarjan irvailevaan tekstiröykkiöihin. Niillä riveillä kun ei kunnioitettu ketään. Keppiä sai niin katolinen kirkko kuin yliopisto-opetuskin. Ja taisivat saada ihan ansiosta. Aika oli moraaliarvoiltaan ankeaa, sillä Lutherhan naulasi myös teesinsä kirkon oveen samoina vuosina, kun tämä Suuren Gargantuan hirmuisen elämän kirjoittaja teroitti ajatuksiaan ja veisteli munkin kammiossaan kynäänsä valmistautuessaan huumorin keinoin selvittelemään aikansa epäkohtia. Ei siis ihmekään, että tämä isokynäinen yhteiskuntakriitikko julistettiin lopulta kirkon puolelta pannaan.  François saa kaiken kunnioitukseni, jota hän tuskin tarvitsee. On todella rohkeaa kävellä selkä edellä yhteiskunnassa, jossa uskonto taisi määritellä aika pitkälle suhteen ympäröivään todellisuuteen. Siitä ei tainnut päästä eroon, kun vasta kuolinvuoteellaan ja silloinkin viimeinen näky saattoi olla katolisen papin syntiä tihkuvat silmänaluset.

Olen ajatellut, että hyvä humoristi näkee elämässä mahdollisuuden hämätä sitä. Elämä tottelee häntä, istuu kun pyydetään ja antaa tassua tarvittaessa. Huumori on outojen mielikuvien marssittamista näyttämölle, jossa itse esitys tapahtuukin katsomon puolella. Huumoria ei tarkenneta sinne missä tapahtuu, vaan jonnekin aivan muualle. Kirjallinen tuotos huumorin keinoin saattaa kertoa todellisuudesta ja sen ilmiöistä paljon enemmän kuin perinteinen realistinen proosa, joka kuvailee tilanteita ja rakentaa jännitteitä melko tarkkaan valitun struktuurin pohjalta. Tämä kerronta tunnistaa elämän rajallisuuden. Se tietää, että kaikki voi mennä pieleen. Kun taas humoristi voi elää samaa hetkeä yhä uudelleen. Huumorin avulla ei yleensä rakennella vuosikymmenien draamaa. Sen tehtävänä on vain venyttää jokaista päivää sen verran, että unohdamme ikävät asiat. Huumori on oiva keino paeta arkea ja tehdä se viisaasti. Itse ainakin luotan enemmän hymyilevään ihmiseen, kuin poskipäitään sisältä päin imeskelevän tosikkoon, jonka kulmakarvat lähenevät toisiaan kohti päivien käydessä vähiin.

To Be Continued…