Muinaisessa Egyptissä oodi oli faaraon ylistyslaulu. Tähän on helppo tarttua, sillä maantiepyörähän on jossain mielessä kuningas, kun puhutaan kilpailuvälineistä. Tosin myös varmaan ainoita kruunupäitä, joiden selässä istutaan niin kauan, että suvunjatkamisen kannalta tärkeistä lisäkkeistä katoaa tunto ja ainoa keino palauttaa se takaisin, on takapuolen kohottaminen satulasta vähäksi aikaa. Ajattelin suhtautua tähän aiheeseen otsakkeen mukaisesti eli vakavasti. Teen sen silläkin uhalla, että siitä tulee yhtä tylsää kuin noiden oikeiden kruunupäiden päivittäinen elämä. Jos jotain rakastaa koko olemuksellaan, niin ehkä siitä on syytä kirjoittaa kunnioittavasti ja käsitellä aihetta niin, että estetiikka tulee kirkkaana esiin ja kontrastina pysyvät tarkalleen samat arvot. Leikinlasku söisi näiltä näkemyksiltä uskottavuuden ja sitä en voi hyväksyä. Ei kai kukaan rohkene analysoida Leonardon Mona Lisaa huumorin keinoin? Ja onko yhtään estetiikan oppikirjaa, joka sisältää enemmän vitsejä, kuin vakavaa pohdintaa kauneuden olemuksesta? Taide on totinen juttu, vaikka se olisi naivismia.

Olisin ottanut maantiepyörästäni muistikortin täyteen kuvia, jos ikkunan takainen maisema olisi ollut hieman kesäisempi. Ideoissani vilahteli kuvakulmat, joissa Bianchini tulisi esiintymään eri asennoissa kamerani edessä. Olisin ollut valmis asettautumaan selälleni sen alle ja kohottamaan objektiivin kiinni eturattaaseen. Myös nuo kauniit alumiinikammet olisin halunnut kuvata mahdollisimman taidokkaasti ja näyttää näin, miksi niitä kannattaa pyörittää sata kierrosta minuutissa. Olisin antanut sen levätä myös nojallaan suomalaisen koivun kyljessä. Risuaitaakin suunnittelin sen taustaksi. Joudun kuitenkin käyttämään steriilejä kuvapankin  otoksia, jotka eivät pysty tunkeutumaan lainkaan pyöräni sielunmaisemaan, puhumattakaan sen upeasta väristä. Tuo kaunis celeste on kehitelty jo sata vuotta sitten Bianchin tehtaalla Italiassa. Lausunkin tuon sanan kunnioittavan hellästi ja en tule koskaan käyttämään sen suomalaista vastinetta.  Edoardo Bianchin kerrotaan saaneen rungon värin viehättävän kuningattaren silmistä, jolle hän rakensi pyörän. Kuulostaa legendalta, koska tuossa tarinassa on kaunis nainen mukana. Kerrotaan myös, että se on kopio siitä taivaasta, joka kurottautuu Milanon kaupungin ylle. Itse uskon, että tuo värisävy on lainattu vuoriston rinteiden halki hyppelehtivän puron uomasta, jonka pikkukivien täplittämä pohja heijastaa taivaalta sirottuvaa valoa. Joskus legenda on parempi vaihtoehto, kun haetaan uskottavuutta.  Ihme kyllä, totuus voi tosiaankin joskus näkyä kirkkaammin sepitelmien joukosta, kuin realistisen kuvailun kautta.

Kilpapyörän paikka ei tietenkään ole kameran edessä, eikä nojallaan risuaitaa vasten. Sen paikka on sileän asfaltin päällä, jossa tiukaksi pumpattujen renkaiden on helppo laulaa tasaista melodiaansa. Vaikka sävel on yksitoikkoinen, niin yhdistettynä kypärän sisältä kuuluvan huminaan, siitä muodostuu yhdessä italian vuoristoluostareissa kuultavaa moniäänistä kirkkolaulua.