Tekijä: Seppo

Ikääntyessäni olen alkanut kiinnittämään huomiota epäolennaisiin asioihin. Tänään sieluni kimppuun kävi vuorovaikutus, siihen liittyvät rituaalit ja etenkin niiden välttely. Asun itse rivitaloyhtiössä, jossa on kuusitoista asuntoa. Eli postilaatikolla käynti tai autopaikalle meno ei välttämättä onnistu ilman, että joudun kohtaamaan pihalla jonkun toisen asukkaan. Se ei ole minulle ongelma; mutisen jotain tai nostan hieman tassuani. Silloin tällöin joudun kuitenkin tilanteisiin, jotka ovat niin ärsyttäviä, että joudun puhumaan niistä vaimolleni jo siinä vaiheessa, kun seison vielä eteisessä mainosnippu kainalossa.

”Taas outo naapuri. On selkä päin minua ja tuijottaa auton konepeltiä. Ihan varmasti kuuli, kun kävin laatikolla viiden metrin päässä. Olisi voinut kääntyä ja tervehtiä”.

Tervehtiminen on vain tapa?  Se on totta, mutta jos unohdat tuon rituaalin, joka on kirjoitettu vahvalla tussilla kulttuurikoodistoon, niin olet kummajainen. Ja arvio tästä tuppisuusta on yleensä hyvin negatiivinen ja siinä ei huomioida lieventäviä seikkoja. Toki niitäkin voi olla. Mistä minä voin tietää, jos naapurin katseen samentaa harmaakaihi ja hän ei näe enää kovinkaan tarkasti. Ehkä hänen kuulonsa on heikentynyt tai ymmärryksessä on aukkoja. Tosin tässä mainitussa tapauksessa olen huolissani, kun hän ajoi paikalle autolla.  Jo osuminen melko kapeaan parkkiruutuun vahvistaa, että nämä asiat pitäisi olla kunnossa.

Loppuun muutama keino, miten välttää tervehtimästä naapuria.

1. Naapurin lähestyessä uhkaavasti piha-alueen toisella laidalla livahda kotiovelle eri reittiä. Sekään ei haittaa, että joudut kylmän ahdisteltavaksi hieman pidempään. Palkintona on kuitenkin hyvä mieli, kun ei tarvinnut aukoa suuta jonkin vähäpätöisen tuttavuuden takia.
2. Käännä pääsi sivuun vähän ennen kohtaamista. Ole katsovinasi tarkkaavaisesti vaikka lähistöllä leikkiviä lapsia. Aina löytyy joku kohde, jonka tutkiminen voi harhauttaa naapuriasi luulemaan, että et ole huomannut häntä. Riittää, että hänelle jää epävarma olo.
3. Kurkista oven raosta ennen ulos astumista, että ketään ei ole lähistöllä. Tämä ei ole varma keino, mutta miksi astua pihalle, jos kohtaaminen on varmaa. Näin mahdollisuudet jonkin verran kuitenkin paranevat.
4. Käänny hyvissä ajoin kotiin takaisin, jos huomaat, että sinun ja naapurisi reitit tulevat risteämään jossain vaiheessa. Anna itsestäsi sellainen kuva, että olet unohtanut jotain. Tähän auttaa naaman vääntely ja mutina, jonka pitäisi kuulua hieman pidemmälle. Taskujen kaiveleminen on myös oiva temppu. Naapurisi voi kuvitella, että olet unohtanut auton avaimet kotiin ja palaat hakemaan niitä.

Ihailemani humoristi menehtyi viime vuoden lokakuun alussa. Ura kirjailijana oli pitkä ja sen täyttääkseen hänen täytyi kirjoittaa yli kolmekymmentä teosta viidenkymmenen viiden vuoden aika. Se on aika komea pätkä kirjahyllyssä ja etenkin, jos niiden seläkkeissä lukee oma nimi. Itse kyllä tarkastelisin tuollaista rivistöä vähän väliä ja silittelisin tuotoksiani hellällä kädellä. Mutta uskon, että Huovinen ei sitä tehnyt, vaikka hän tiesikin oman arvonsa ja paikkansa kotimaisen kirjallisuuden kentässä.

Palovartijan toimessa on varmaan aikaa kirjoitella, sillä tuon työn lomassa syntyi vuonna 1950 novellikokoelma ”Hirri”. Kaksi vuotta myöhemmin kiikutettiin kustantajalle lisää oikoluettavaa: ”Havukka-ahon ajattelija”. Veikko Huovinen oli tuolloin 25-vuotias. Tämä yhtälö tuntuu melko mahdottomalta: nuorukainen kirjoittaa uskottavasti vanhan miehen ajatuksia. Sen ratkaisemiseen tuskin kuitenkaan kaivataan maan ulkopuolista elämää tai jälleensyntymisoppia. Huovinen oli vain varhaiskypsä, joka piti korvansa ja mielensä avoinna kulkiessaan kirkonkylän raitilla.

Huumori on oivallinen ase, jos halutaan osoittaa kuinka järjetön työkalu väkivallan käyttö on jonkun hirmuhallitsijan ruudinhajuisissa hyppysissä.  Sitä eivät tainneet kaikki lukijat oivaltaa, sillä 1971 ilmestynyt  ”Veitikka: A. Hitlerin elämä ja toiminta” sai nuhteita tavasta pakata nämä asiat samojen kansien väliin. Heiltä jäi huomaamatta, kuinka voimallisesti huumorilla voidaan kaapia uskottavuutta niin, että siitä jää lopulta vain pelkkä luuranko, joka ei pysty enää muuta kuin seisomaan lasikaapissa ja katsomaan maailmaa tyhjien silmäkuoppien pohjalta.

Huovisen viimeiseksi kirjaksi jäi karun kaunis ”Pojan kuolema”. Se ilmestyi noin kaksi vuotta ennen kirjailijan kuolemaa ja se poikkeaa monelta kohdin koko muusta tuotannosta. Luin sen vuosi sitten ja kirjoitin siitä pienen yhteenvedon erääseen Facebookin kirjallisuusryhmään. Liitän nyt tuon lyhyen arvioni tähän loppuun.

”Lapsen kuolema on vaikea asia. Ja vielä vaikeampaa sitä on hyväksyä, jos se tapahtuu oman käden kautta. Ajatus sukupolvien siirtymisestä täältä vuorollaan tuonpuoleiseen kauniissa järjestyksessä on hyvin luonnollinen tapa jaksottaa omaa ja lähimmäisten elämää. Ensin poistuvat isovanhemmat ja sitten vanhemmat.  Mutta entä jos oman lapsen kuolema rikkoo tämän luonnonjärjestyksen? Eihän minun lapseni pitänyt kuolla ennen minua? Kyllä minä tässä olisin jo joutanut? Hänellähän oli vielä koko elämä edessä? Tämän suuntaiset kysymykset ovat varmaan hyvin tavallisia tällaisessa tilanteessa. Vaikka lapsen menettäminen tuntuu kohtuuttomalta, niin aika kuitenkin tekee tehtävänsä. Kysymykset vaimenevat vuosien myötä ja elämä palaa pikku hiljaa lähes ennalleen, vaikka piirongin päällä olevan valokuvan nuoren kasvot eivät vanhene. Sen rinnalle ei koskaan ilmesty ylioppilas- tai hääkuvaa.

Häpeä, epäonnistuminen. Sanoja, jotka tunkeutuvat hyvin syvälle surun saartamaan tunnemaailmaan, kun oman lapsen kuoleman syynä on itsemurha. Itsemurha nähdään epäonnistumisen merkkinä elämän haasteiden edessä. Lapsen vanhemmille se on myös merkki epäonnistuneesta kasvatuksesta. Näin sen kokevat kaikki, myös Veikko Huovinen, joka on luonut monta kiehtovaa henkilöhahmoa iloineen ja suruineen pitkän uransa aikana.  Tämä on ollut varmaan kirjailijan vaikein teos kirjoittaa. Tämän kirjan päähenkilö on ollut valmiina, sitä ei ole kehitelty pala palalta kirjoituskoneen ääressä.

Mutta miten kirjoittaa hieman karuksi ja syrjäänvetäytyväksi luonnehdittu kirjailija oman pojan kuolemasta ja niistä tuntemuksista joita se herättää?  Kirja syyllistää ja inhimillistää.  Se on vaatinut paljon seurustelua herkkien tunteiden kanssa. Ennen kaikkea se on vaatinut niiden asettamista kaiken kansan tutkailtavaksi. Ei ole helppoa naputella elämän kovettamilla sormenpäillä koskettavista asioista.  Mutta Veikko Huovinen tekee sen karhean kauniisti. Teksti on miehen kirjoittamaa. Siitä tulee mieleen moneen mutkaan kasvanut käkkärämänty rämesuolla.  Siinä on samanlaista kauneutta: osoittelematonta.  Sitä ei korosteta, se on vain mukana, omalla paikallaan.”

Jos lumihangen alla vatsallaan lojuvat veneet saavat minut painamaan jarrupoljinta ja toteuttamaan joitain kuvallisia ideoitani, niin sama vaikutus on hautausmailla. Ne ovat yleensä kauniilla paikoilla ja hyvin hoidettuja. Syntypaikan on luultavasti määritellyt aikojen alussa kirkko, jonka viereen vainajat on kuopattu. Ja sehän on luonnollisesti pystytetty kylän kauneimmalle paikalle. Kuolleita on myös haudattu kirkkojen lattioiden alle, josta on tiettävästi ollut ikäviä haittoja rakenteille, puhumattakaan pappiparasta, joka sai tepastella lahonneiden lankkujen päällä ja kiskoa keuhkoihinsa niiden raoista nousevaa kalman hajua. Luulisi tuossa ainakin iäisyyden olevan jatkuvasti mielessä. Tämä hautaustapa loppui pikku hiljaa 1700 –luvun aikana ja lopullinen piste tavalle laitettiin seuraavan vuosisadan alkupuolella.

Vuonna 1879  annettiin terveydenhoitoasetus, joka siirsi hautausmaat kirkonkylän ulkopuolelle. Aikakauden kylmät faktat jyräsivät vanhat perinteet ja annetun asetuksen mukaan asutuksen välittömässä läheisyydessä olevien, terveydelle haitallisiksi todettujen hautausmaiden käyttö oli lopetettava kesäkuuhun 1890 mennessä.

Muutama vuosi sitten käydessäni Pariisissa tutustuin myös paikallisiin hautausmaihin. Mieleeni tuli lähinnä sana kalmisto kävellessäni mahtipontisten rakennelmien välissä. Vaati tarkkaavaisuutta löytää kauneusarvoja noista kolkoista monumenteista. Kuvattavaa sai hakemalla hakea ja löytyihän niitä lopulta yksityiskohdista. Niissä oli kieltämättä annettu tilaa myös mielikuvitukselle. Ja olihan siinä hyvinkin kulturelli olo, kun huomasi seisovansa Chopanin maallisten jäänteiden ääressä tai tuijottavansa työteliään kirjailijan mainetta edelleen kantavan Honore de Balzacin muistomerkkiä. Mutta sitä jäin harmittelemaan, että en muistanut laskea punaisia ruusuja Edith Piaffin haudalle. Mutta ehkä ensi kerralla…

Tiedän olevani hyvässä seurassa, kun vaeltelen hautausmaiden käytävillä. En tarkoita vainajia, vaan arvostamaani kirjailijaa Olavi Paavolaista, tuota Tulenkantajien voimahahmoa vuosisadan alkupuolelta, joka poikkesi niille mielellään sellaisen nähdessään. Luin hänen kirjoittamansa teoksen ”Synkkä yksinpuhelu” aivan liian nuorena. Siitä ei ole jäänyt mieleen oikein mitään, kun taas esseekokoelma ”Nykyaikaa etsimässä” on kirja, jota en voi unohtaa.  Se on kirjoitettu melkoisella kiihkolla ja palolla. Teoksen koneromantiikka ja uuden ajan ilmiöiden ihailu on näin vajaa sata vuotta myöhemmin luettuna hieman naivia, mutta tuskin se oli sitä aikanaan. Ensimmäinen maailmansota oli juuri päättynyt ja uutta ei uskottu enää koskaan tulevaksi. Se oli kohta, jossa haluttiin valjastaa ihmisen parhaat puolet paremman tulevaisuuden rakentamiseen. Ehkä se oli myös halua nousta kurjuuden keskeltä feeniks-linnun tavoin mahdollisimman korkealle ja jättää sodan kauhut näkymättömiin.  Mutta Olavista joskus enemmän, sillä hän on kotimaisen kirjallisuuden eräs tärkeimmistä henkilöistä, vaikka ihailijoita taitaa astella melko harvaan tahtiin Hietalahden uurnalehdon suuntaan.

En voi olla pysähtymättä paikkoihin, joissa näen talviunillaan olevia veneitä pohja ylöspäin. Ridasjärvellä oleva valkama on yksi  suosikkejani. Sinne joutuu ainakin näinä päivinä tarpomaan melko syvässä lumihangessa. Olen aivan varma, että ohiajavien autojen sisuksissa saatetaan käydä keskustelua, että ”mitä tuo hullu tuolla lumihangessa kuvaa.” Voinhan olla sillä hetkellä sitäkin, mutta kyllä kylkiluiden välissä käy läike, kun pääsen veneiden luo. Astelen varovaisesti niiden välissä ja yritän olla tekemättä ylimääräisiä jälkiä neitseelliseen lumeen. Ne on helppo poistaa ohjelmallisesti, mutta siinä on jotain muutakin. Tuo paikka on kuin kirkko, jossa ei ole tapana pitää meteliä itsestään. Kuljen sinne yhtä nöyränä ja yhtä nöyränä poistun.  Virittelen jalustaa erilaisiin asentoihin ja vedän samalla sisääni tuon järven valkeaa ulappaa, jonka kaukainen ranta kiipeää loivasti, kuin mietiskellen laajoille pelloille. Kirkkoni on hiljainen. Ainoa ääni on satunnaisesti ohitse ajavat autot ja kameran sulkimen rapsahdus.

Ensimmäinen humoristi johon tutustuin perusteellisemmin (ja jota lukiessani taisin hetkittäin jopa olla hengittämättä) oli 1500 –luvun alkupuolella elänyt ranskalainen humanisti François Rabelais, jonka papillinen ura ei ehkä istunut kovinkaan hyvin viisiosainen teossarjan irvailevaan tekstiröykkiöihin. Niillä riveillä kun ei kunnioitettu ketään. Keppiä sai niin katolinen kirkko kuin yliopisto-opetuskin. Ja taisivat saada ihan ansiosta. Aika oli moraaliarvoiltaan ankeaa, sillä Lutherhan naulasi myös teesinsä kirkon oveen samoina vuosina, kun tämä Suuren Gargantuan hirmuisen elämän kirjoittaja teroitti ajatuksiaan ja veisteli munkin kammiossaan kynäänsä valmistautuessaan huumorin keinoin selvittelemään aikansa epäkohtia. Ei siis ihmekään, että tämä isokynäinen yhteiskuntakriitikko julistettiin lopulta kirkon puolelta pannaan.  François saa kaiken kunnioitukseni, jota hän tuskin tarvitsee. On todella rohkeaa kävellä selkä edellä yhteiskunnassa, jossa uskonto taisi määritellä aika pitkälle suhteen ympäröivään todellisuuteen. Siitä ei tainnut päästä eroon, kun vasta kuolinvuoteellaan ja silloinkin viimeinen näky saattoi olla katolisen papin syntiä tihkuvat silmänaluset.

Olen ajatellut, että hyvä humoristi näkee elämässä mahdollisuuden hämätä sitä. Elämä tottelee häntä, istuu kun pyydetään ja antaa tassua tarvittaessa. Huumori on outojen mielikuvien marssittamista näyttämölle, jossa itse esitys tapahtuukin katsomon puolella. Huumoria ei tarkenneta sinne missä tapahtuu, vaan jonnekin aivan muualle. Kirjallinen tuotos huumorin keinoin saattaa kertoa todellisuudesta ja sen ilmiöistä paljon enemmän kuin perinteinen realistinen proosa, joka kuvailee tilanteita ja rakentaa jännitteitä melko tarkkaan valitun struktuurin pohjalta. Tämä kerronta tunnistaa elämän rajallisuuden. Se tietää, että kaikki voi mennä pieleen. Kun taas humoristi voi elää samaa hetkeä yhä uudelleen. Huumorin avulla ei yleensä rakennella vuosikymmenien draamaa. Sen tehtävänä on vain venyttää jokaista päivää sen verran, että unohdamme ikävät asiat. Huumori on oiva keino paeta arkea ja tehdä se viisaasti. Itse ainakin luotan enemmän hymyilevään ihmiseen, kuin poskipäitään sisältä päin imeskelevän tosikkoon, jonka kulmakarvat lähenevät toisiaan kohti päivien käydessä vähiin.

To Be Continued…

Joskus pankkiautomaateilla on jonoja, niin tässäkin tapauksessa. Niissä ei myöskään yleensä jutella tuntemattomien kanssa, tässä tapauksessa kyllä juteltiin.  Ja näin se tapahtui melkein sanasta sanaan, tunteesta tunteeseen. Hän se aloitti tämän, vieras mies, jota en ollut koskaan nähnyt. Ei se minua haitannut. Ja miksi olisikaan? Hän oli varmaan jo seitsemänkymmentä, vaaleat hiukset jotka olivat kammattu hieman huolimattomasti sivuille. Otsa oli sileä. Sieltä oli helppo sanoa sanottavansa. Siis peruseläkeläinen, joka toivoo pysyvänsä hengissä vielä muutaman vuoden, jotta näkisi kuinka lasten lapset oppimaan ajamaan ilman apupyöriä. Hän on perhekuvien vaari, joka seisoo hieman sivussa ja on vaivautunut. ”Mitä minä tässä kuvassa teen, annetaan nuorimmille tilaa.” Hän menee kameran eteen kuitenkin, mutta ei aivan keskelle. Se kohta on varattu niille, jotka ovat tässä elämässä tärkeämmässä roolissa. Vaari on jo poistumassa.

”On tässä toinenkin automaatti, mutta nuoriso on tuhonnut näppäimistön.”, keskipäivän vaarini sanoo. Siellä on jossain tuttu suodatin, jonka lävitse nämä mielipiteet tulevat.

”Miten niin nuoriso?” Ihmettelen. Jossain sisälläni harmittaa. Se on se oma möykkyni. Se ei siedä ”päähän potkimista” ilman perusteluja, ilman todisteita.

”Ovat kaataneet kolaa näppäimistölle ja se on jäätynyt. Eivät ne painu sormien alla.”

Katson hänen sormiansa. Kyllä niillä raksalla pärjäisi, joten tiukkaan on juoma jäätynyt, jos niitä ei saa noilla painettua pohjaan.

”Harmillinen juttu, mutta jos se on ollut sittenkin joku aikuinen”, ehdotan. En saa olla samaa mieltä. En anna periksi.

”Aikuinen? Kyllä se on ollut tuota nuorisoa.”

Siihen kohtaan tuli piste. Pääsin seuraavaksi automaatille. Otin rahani ja toivotin hyvää päivänjatkoa miehelle, jota omalta osaltani kadehdin. Hänellä oli jämäkkä mielipide. Itse yritän ottaa selvää ensin joka asiasta. Elämähän siinä loppuu kesken. Menee niille harakoille koko juttu.

Mitäkö itse ajattelin tuosta automaatin tärvelystä? Todennäköisesti joku nuori, joka on ohimennen lorauttanut sille kulauksen juomaa, kun piti todistaa  jotain itselleen. Tai ehkä sille jengille, joka myhäili tyytyväisenä katsellessaan tuota aikuistumisriittiä.

Huumori on kummallinen asia. Se naurattaa tai sitten ei.  Oikeastaan huonoa huumoria ei pitäisi olla edes olemassa, sillä sehän ei ole silloin huumoria lainkaan. Mutta jos tarkastellaan tätä pohjoista jään ja lumen peittämää suomineitoa, niin sen kauniin kapeilla lanteilla asuu kaksi humoristia, jotka ovat osanneet muuttaa rahaksi sen, että lukija unohtaa edes vähäksi aikaa arjen ikävät venkuilut.  (Blogissani on varattu heille myöhemmin oma tilansa. Sillä toinen heistä on suosikkikirjailijani. Ja hän ei ole Arto Paasilinna). Tosin hyvä huumori loppuu siihen, kun puhutaan euroista. Huumoria tihkuvan tekstin kirjoittaminen täytyy olla kutsumustehtävä ja kirjoista saadut rojaltit ovat ikävä piirre, johon pitäisi lähinnä suhtautua hihittämällä.

Huumoria voidaan analysoida, repiä pieniksi rievuiksi ja kutoa värikkäiksi matoiksi, niin kuin montaa muutakin asiaa. Lähdetään kuitenkin fyysisestä havainnosta liikkeelle eli miltä näyttää naurava ihminen? Hyvin typerältä, sillä tämä outojen mielikuvien parissa askarteleva kansalainen honottaa suu auki ja paljastaa samalla karkkipussien tuhoamat hampaansa, joiden välissä voi pahimmillaan olla piipunvarren mentäviä aukkoja. Kyseessä on myös totaalinen itsehillinnän pettäminen. Jos emme pysty hallitsemaan omia tunneilmaisujamme, niin miten pystymme tekemään elämässämme ensimmäistäkään järkevää päätöstä?  Ainakin uskottavuus katoaa ja se on paha juttu se. Ihmisen elämää arvioidaan muuten tämän ”fraasin” kautta yllättävän sitkeästi.  Mutta tuohon käsiteanalyysiin palaan joskus myöhemmin. Ehkä siinä vaiheessa, kun olen menettänyt itse uskottavuuteni. Ja sehän voi olla aika lähellä. Tosin uskottavuuden pettäminen voi olla myös vapauttavaa, sillä sen jälkeen voi käyttäytyä huomattavasti rennommin.

Olen kuullut joskus virkkeen, että ”se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa”.  Sen taustalla lienee tyypillinen  ”minun pitää sanoa viimeinen sana” –ajattelu. Kansan leukaperistä lähteneiden ikivanhojen sanontojen takana on kieltämättä oivaltavaa arjen filosofiaa. Se osaltaan myös kertoo, että ihminen ei ole muuttunut miksikään satojen vuosien aikana.  Ja miksi pitäisikään?

Mutta mikä mahtaa olla se viimeinen kohta elämänkierron loppupuolella, kun vielä naurattaa? En muista mistään lukeneeni, että normaalilla ymmärryskyvyllä varustettu ihminen olisi hihitellyt edes kämmeneensä maatessaan kuolinvuoteella ja tuijottaessaan lukemattomien tippapullojen pohjia. Tämä on sinänsä hyvä asia, sillä Taivaaseen on syytä astua suupielet hieman alaviistossa, ainakin tässä Lutherin kehittämässä mallissa. Pahinta mitä voi tehdä on kaiketi murjaista sisäänpääsyä jonottaessa typerä kaksimielinen vitsi. Huomaat olevasi melko pian taas rivin hännillä. Ja kun Telluksella kuolee päivittäin noin 150 000 ihmistä, niin sen jonon täytyy olla melko pitkä. En tainnut huomioida sitä, että kaikkihan eivät tietenkään odottele pääsyä samaan taivaaseen. Mutta pitkä sen täytyy kuitenkin olla. Joten kannattaa keskustella vain vakavista aiheista vieruskaverin kanssa ja yrittää näyttää mahdollisimman vaatimattomalta ja henkisesti köyhältä, kun joutuu lopulta kasvokkain avaimiaan ylimielisesti kilisyttävän Pietarin eteen. Kieltämättä kadehdin tuota valtaa, mitä hänelle on annettu…

”Mietittyäni asiaa viisikymmentä vuotta voin nyt sanoa, että maailma on sana.” Riihimäen tunnetuin kirjailija Samuli Paronen tuumasi näin tarkkailtuaan ympärillään kieppuvaa todellisuutta miehen iän verran. Hienosti ajateltu, vaikka en edes ymmärrä mitä se tarkoittaa. Tätä ominaisuutta pidän kuitenkin sen merkkinä, että kyseessä on todella upea oivallus. Eräs tapa hahmottaa virkkeen merkitystä on tarttua siihen konkreettisesti. Näinhän lukija tuon sanajonon todennäköisesti ensimmäiseksi käsittää. Mutta miten kielestä voi tulla synonyymi kaikelle sille fyysiselle,  joka takertuu meihin päivästä toiseen. Miten maailma voi olla vain sana?

Samuli teki ennen kirjailijaksi ryhtymistä maa- ja metsätaloustöitä. Elämä oli kohdellut muutenkin kurjasti. Viikatemies kävi sisällissodan ilottomilla vankileireillä melko ahkerasti ja vei mennessään myös isän.  Äiti kuoli kymmenkunta vuotta myöhemmin influenssaan. Aika mahdoton yhtälö: elämä retuuttaa ja kaikki kurjuus tiivistyy tämän ajattelijan aivoissa vain sanaksi.  Soitan psykologin apuun ja istutan hänet työtuolini viereen sängyn reunalle.

”Poika kärsi niin paljon, että hän ei enää jaksanut uskoa sen olevan edes mahdollista. Etkö tuota oivaltanut?”. Hyvä ystäväni vastaa ja tarkkailee minua, kuin olisin itse kiireesti avun tarpeessa.

”Tämä nuori mies kasvoi aikuiseksi ja eli pikku hiljaa ihan tavallista elämää. Kirjoitteli kirjoja ja siinä sivussa sujautti aforismeja pöytälaatikkoon. En usko tuohon väittämääsi”, vastaan hieman tuohtuneena.

”Se oli jossain siellä pinnan alla koko ajan tämä elämän mielettömyys. Samuli ymmärsi, että olemassaolo on niin absurdi juttu, että se ei kestä edes kriittistä ajattelua. Mutta taidan tästä lähteä.”

Sänky on taas tyhjä. Verhon välistä näkyy luminen maisema, josta on vaikea löytää mitään absurdia. Vaikka se ei ajattele, eikä tunne, niin se on itsessään kuin arvoituksellinen aforismi, jota ei tarvitse ravistella niin kauaa, että housut putoaisivat nilkkoihin. Maailmaa kuvataan sanoilla, ehkä se oli sitten vain tämä. Ja siihen näyttää riittävän kolmetoista kirjainta, joista kuusi on vokaalia. Virnuilen Audin takavaloille, jotka piirtävät hämärään lähes ympyrämuotoisen lenkin, ennen katoamistaan läheisen mäen taakse.

Olenko jo liian vanha ajattelemaan ja liian nuori tuntemaan? Siinä välissä ei ole kaiketi yhtään mitään? Taidan katsoa Tarantinon elokuvan. Ymmärrän kuitenkin niitä.