Katselen vähän aikaa kaihoisasti maantiepyörääni, mutta polvi on vihoitellut sen verran, että pujotan sauvojen hihnat käteeni ja suunnistan kohti Kellokoskea. Tuo vakiolenkki kestää tunnin verran ja siitä tulee kilometrejä melko tarkalleen kahdeksan kappaletta. Sauvominen on tasaisen rytmin pitämistä. Se on struktuuriltaan niin yksinkertaista, että siltä liikenee aikaa muuhunkin: pongaan lintuja, kadehdin omakotitalojen omistajia ja mietin mitä vastaantulijat miettivät. Lenkkini tarjoaa myös maalaismaisemaa riittävästi. Matala oras peittää jo pellot. Kevään ja syksyn harmaus on vaihtunut kirkkaan vihreään, joka ei ole mielivärini. Mutta sopiihan se – kesän porrasmatoksi.

Kulttuuria tupsahtaa sylin täydeltä, kun saavun Kellokosken taajamaan. Se on yllättävän viehättävä alue, jonka lävitse virtaa Keravajoki. Kellokoski tunnetaan parhaiten sairaalastaan ja vuonna 1795 perustetusta ruukkimiljööstä. Masuunissa sulatettu rauta taottiin isolla vasaralla kankiraudaksi, josta oli hyvä työstää erilaisia tarve-esineitä. Loppuvaiheen tunnetuimpia tuotteita taisivat olla maitotonkat, kirveet ja alumiiset Kello-veneet. Viimeinen patruuna Torsten ”Totti” Caralander kuoli täytettyään ensin 101 vuotta ja kolme kuukautta. Hän oli taas kuuluisa musiikinharrastuksestaan ja kaitafilmeistään. ”Totti” on suomalaisen kaitaelokuvauksen uranuurtaja ja samalla legenda. Hän valmisti yli 120 elokuvaa ja myöhemmin myös videoita. Niitä hän kuvasi elämänsä aikana ainakin yhden vintillisen ja pisimpiä saa katsella kolmisen tuntia. Aineisto on luovutettu Suomen elokuva-arkistolle.

Carlanderin satavuotisjuhlat kaiketi pidettiin Itämerikeskuksessa, joka on entisöity viinaprännistä. Talonpojille tuli ankeat ajat, kun kun viinan kotipoltto kiellettiin 1800 luvun puolivälin jälkeen. Maahamme perustettiin 60 viinatehdasta, joista yksi oli Kellokosken viinapränni. Kun viinanpoltto loppui ensimmäisen maailmansodan jälkeen, niin panimomestari A. Lindahl kehitti Pommac-limonadin. Asun nyt siis hyvin lähellä lapsuuteni suosikkijumani syntymäpaikkaa. Tämä oli minulle uusi tieto ja varmaan hyvin tärkeäkin.

Uskoisin, että nykyinen kansanedustaja Ilkka Taipale oli paikalla, kun ”Totti” sai sata vuotta mittariin. Taipale oli tuolloin sairaalan ylilääkäri ja ajeli ikälopulla Opel Kadetilla, jonka kyljet olivat pahasti ruosteessa. Tuon mainion esitelmöitsijän ajatusmaailmaa tuntien, ajaa samalla autolla edelleen. Mutta alueen mielenkiintoisin paikka on ehdottomasti Sairaalamuseo, jonka esineistö kertoo melko karua kieltä terveydenhoidosta joskus silloin. Elän mieluummin tätä aikaa, jossa terveyskeskuslääkärillä on asiakkaalle aikaa vain kaksikymentä minuuttia, kuin sitä, jossa hoidon korvasi mehevät peräruiskeet ja erilaiset kylvyt.

Puolimatkassa tulee perhe vastaan. Kaikki neljä ovat liikkeellä omilla pyörillään. Lapsilla on kypärät päässä, isällä ja äidillä ei. Tämä on aika tavallinen näky. Olen vain jäänyt miettimään, että mitä he sanovat lapsilleen, jos nämä kysyvät vaikka seuraavasti: ”Iskä ja äiskä, miksi teidän ei tarvitse pitää kypärää?” Ehkä nämä esimerkilliset kasvattajat vastaavat näin: ”Meillä on kovempi pää”. Onhan heillä. Pakko olla.

Otin kameran lähtiessäni vyölaukkuun mukaan ja ensimmäisen kilometrin jälkeen saan kuvaidean. Se on niin hyvä, että haluan toteuttaa sen välittömästi, mutta sen vaatimaa rekvisiitta ei löydy koko matkalta. Alan tutkailla ympäristöä kuitenkin keinotekoisen etsimen lävitse. Kuvata voi ilman kameraakin. Rajailen kohteita vaikka sormilla jos croppaaminen ei muuten onnistu. Yksityiskohdat ovat elämässä tärkeitä, myös kuva-ajattelussani. Kohteen irrottaminen taustastaan, vie sen aivan muuhun todellisuuteen. Kun sitä katsoo näytöltä tai tulosteena, niin pieni osa tuttua ympäristöä onkin muuttunut koskettavaksi taiteeksi. Tuo on kokemus, joka tekee kuvaamisesta mielekästä. Yleensä se laaja maisema on tylsä, jos siinä ei ole niitä yksityiskohtia, joihon katse takertuu. Valokuvaaminen on jatkuvaa havainnointia ja poikkeavan noukkimista.

Loppumatkalla ajatukset harhailevat vapaus-käsitteen pariin. Olenko vapaa, kun teen tätä lenkkiäni? Onko kaikki olemassa samanaikaisesti? Tässä taaperran, enkä enkä muuta voi. Onko valinnanvapaus sittenkin vain harhaa ja nykyinen aikakäsitys ihan kuralla? Tuollainen ajattelu potkaisee aika pahasti kristinuskoa polven alapuolelle, sillä mahdollisuus taivaspaikkaan perustuu vapaisiin valintoihin. Tunnen itseni kerettiläiseksi ja tulen siihen tulokseen, että vapaana tässä sittenkin paukuttelen sauvojen kumitassuja asfalttiin. Jätän takaportiksi kuitenkin pienen hymyn, jonka taitaa bongata seuraava vastaantulija.

Mietin rinnakkaisuniversumeja siinä vaiheessa, kun kaivan kameraa vyölaukusta. Laajan pellon reunalla nyhjöttää kaksi varista, joiden siluetit olisi pitänyt kuvata erittäin alhaalta ja laajakulmalla. Ja niin läheltä, että eihän se onnistunut. Lentävät mokomat pois ja minä jatkan sukeltelemista rinnakkaismaailmasta toiseen. Tässä rinnakkaisuniversumeissa takerrun taas Jumalaan. Jos niitä on lukematon määrä, niin hoitaako yksi Herra nämä kaikki vai onko jokaisella oma käskijänsä? Jos oikea vastaus ensimmäisenn ehdotukseen oli kyllä, niin onhan se silloin melkoinen taakka kaverille, jolla on ikää kolmetoista ja puoli miljardia vuotta. Eläkettä ei kaiketi tuosta hommasta saa?

Taidan lopettaa tähän, laitan sauvat seinustalle ja päätän seuraavalla kerralla lähteä pyörälenkille. Siinä kuitenkin maisema vaihtuu nopeammin ja hikikin ehtii kuivua, ennen kuin se takertuu paitaan.