Tekijä: Seppo

Luin nuorempana melko paljon kirjallisuudenhistoriaa. Kaksitoistaosainen Kansojen kirjallisuus on edelleen hyllyssäni, vaikka en olekaan selaillut sitä enää kovinkaan usein viime vuosina. Jossain vaiheessa olen päättänyt ostaa sen rinnalle Pekka Vartiaisen uutukaisen samasta aiheesta. Sehän on luettava jo pelkästä kunnioituksesta, sillä tuon tuhatsivuisen teoksen kirjoittaminen on varmaan vaatinut useita työtunteja. Ja historiahan harvemmin vanhenee, vain tarkentuu. Kirjailijoista tehdään uusia arvioita, joissa näkyy oman ajan tutkimuksen vaihtuvat metodit. Erilaiset painopisteet tulevat ja menevät. Tosin ne kaikki tuovat sanataiteen edustajia lähemmäksi lukijaa, kertoessaan jotain uutta kirjailijan tuotannosta ja elämästä. Se on sitten toinen juttu, että onko lopullinen arvio lähempänä totuutta vai fiktiota. Itse uskon enemmän jälkimmäiseen. En ole näissä blogikirjoituksissani nostanut estetiikka kovinkaan korkealle ja syystäkin. Se on vain niin kummallista, että jostain joko pitää tai ei. Tuo yksinkertaisuus on jopa hieman pelottavaa. Se on sitten toinen juttu, kuinka paljon erinäiset nyanssit hiipivät ihon alle. Joillekin riittää, kun kirja on jännittävä ja se välittää jotain tuttua johon voi samastua. Sillä ei ole niin suurta merkitystä, että onko teksti hiottua vai ei. Sitten on meitä lukijoita, jotka hakevat mielikuvia ja tunnelmia rivien välistä. Hyvä kirja pitää olla enemmän kuin elämä ja sen pitää kertoa aiheestaan sellaistakin, mitä siinä ei edes varsinaisesti ole. Taiteen voima on sen mahdollisuudessa tehdä elämälle mitä se haluaa, kunhan logiikka säilyy.

Norja on kaunis maa. Se on myös tuottanut mainioita taiteilijoita. Klassisen musiikin suurimpia mestareita on Edward Grieg, jonka teokset maalaavat viehättäviä kuvia tuosta maasta ja sen vuonoista. Ihastelin niitä itsekin nuoruudessani, kun mutkittelin Atlantin puoleista rannikkoa autolla ja moottoripyörällä. Eräs upeimpia hetkiä oli, kun sain mahdollisuuden kuunnella Bergenin tuomiokirkossa paikallisen urkurin soittoa. Taisin vapista tuon esityksen ajan mielihyvästä ja hyvä etten polvistunut alttarille kiittämään kokemuksesta, joka muistuu mieleeni vielä vanhempanakin, kun vaihdan rokin välillä urkupillien kiehtovaan äänimaailmaan.

Mutta kirjallisuuden historiakin olisi köyhempi ilman Knut Hamsunia. Ihastuin tuohon kertojaan nuorena miehenä, kun yritin tutustua järjestelmällisesti maailmankirjallisuuden suuriin nimiin. Se oli sitä aikaa, kun sain jopa luettua Kalevalan lävitse. Tosin tuo rupeama kesti melko pitkään ja se oli sopivasti tauotettu. En tiedä pitäisikö minulle antaa siitä mitali, sillä meitä suomalaisia on varmaan melko vähän, jotka ovat siihen pystyneet. Homeros ja Ilias ovat edelleen avaamista vailla ja taitavat siihen tilaan jäädäkin. En edes lukenut ääneen sitä lapsilleni, kun nämä olivat pieniä. Sain nimittäin vasta myöhemmin tietää, että heksametripoljento on rauhoittavaa ja nukuttavaa. Olisi varmaan tullut halvemmaksi nuotittaa Odysseyksen retkiä pinnasängyn edessä, kun ajella autolla ympäri kylää ja kuulostella, koska takapenkiltä kuuluu tasainen tuhina.

Knut Hamsun kuoli pari vuotta myöhemmin, kun itse synnyin. En siis voi olla hänen inkarnaationsa, vaikka se kieltämättä tuottaisikin mielihyvää. Tämä sillä varauksella kuitenkin, että jätetään ideologinen elämänkaari ja sen rumat notkahdukset pois. Jos Knut olisi elänyt muutama kuukautta pidempään, niin hän olisi täyttänyt 93-vuotta. Pitkä ikä tiesi myös leppoisia päiviä, sillä hänelle jäi yli kolmekymmentä vuotta aikaa törsätä vuonna 1920 saamansa Nobelin kirjallisuuspalkinto. Hamsunin elämä ei kuitenkaan kulkenut tämän suunnitelman mukaisesti. Hän teki elämänsä suurimman virheen ihaillessaan julkisesti natsi-Saksan politiikkaa ja kulttuuria. Moka oli vielä kertaluokkaa suurempi, hänen toivottaessaan Aatun sotilaat tervetulleiksi Norjaan, kun nämä miehittivät tämän vuonojen maan vuonna 1940. Hän tuki myös avoimesti äärioikeistolaisen Vidkun Quislingin nukkehallitusta. Tämähän sai maanpetturina kuulan kalloonsa sodan jälkeen, vaikka Norjasta oli poistettu kuolemantuomio jo monta kymmentä vuotta aikaisemmin.

Knut sai myös puristaa Hitlerin ja Goebbelsin kättä. Jälkimmäiselle hän lähetti ihailunsa merkiksi myöhemmin saamansa Nobelin palkinnon. Jos Hamsun ei olisi ollut arvostettu kirjailija, niin hänet olisi melko varmasti teloitettu tai ainakin suljettu vankilaan, kun oli jälkiselvittelyjen aika. Omaisuuden menetyksen lisäksi hän selvisi vain jaksolla psykiatrisessa sairaalassa. Siinä taisi tosin mennä samall Nobelin palkintorahatkin valtion pohjattomaan kassaan. Ehkä se oli hänelle aivan oikein, sillä hän naputteli viikko Hitlerin kuoleman jälkeen tälle muistokirjoituksen, jossa ei ylistyssanoja puuttunut. Hänen mielestään Adolf oli taistelija, joka ”uhrasi elämänsä ihmiskunnan puolesta”. Hän luonnehti Hitleriä myös “ilosanoman ja oikeuden profeetaksi”. Olisi olettanut hänen jo tässä vaiheessa puristaneen huulet tiukasti vastakkain ja tuominneen edes jälkijättöisesti tuon Saksan johtajan teot. Osoittaa melkoista arvostelukyvyttömyyttä ja typeryyttä ylistää tuota vallankäyttäjää tilanteessa, jossa sota oli jo hävitty.

Mutta Knut Hamsun oli ja on edelleen loistava kertoja. Vaikka ideologinen ajatusmaailma sai tukea hallinnolta, jossa politiikkaa tehtiin veriset kyynärpäät edellä, niin se ei tee hänestä huonompaa kirjailijaa. Onneksi nuo kaksi asiaa on kuitenkin helppo erottaa toisistaan. Ainakin siinä tapauksessa, jos ihailee mestarin kädenjälkiä ja poikkeuksellisia lahjoja.

Knut ei ollut kouluja käynyt mies, sillä hänen kerrotaan käyneen sitä vain 252 päivää. Onneksi sukulaismiehellä oli kirjasto, jossa hän viihtyi jo teini-iässä. Mitäpä sitä kuluttamaan aikaansa luokkahuoneissa, jos jo poikasena tiesi elättävänsä itsensä joskus kirjailijana. Elämä kuljetti nuoren miehen muutamaksi vuodeksi rapakon taakse ja toi melko pian takaisin Norjaan. Kaukomaiden kokemuksista syntyi kuitenkin ensimmäiset kirjoitukset. Todellinen läpimurto oli kuitenkin esikoisteos ”Nälkä”, jota luonnehditaan Norjan ensimmäiseksi moderniksi romaaniksi. Siinä on jo nähtävissä Hamsunin, jopa agressiivinen, vastenmielisyys sivistystä kohtaan. Hänen mielestään maa on ihmisen ainoa täyttymys. Hamsunin kirjoissa on vaeltajia, yksinäisiä kulkijoita ja ihmisiä, jotka raivaavat tuota maata, johon hänellä oli panteistinen suhde. Tämä primitiivisyys tulee esille 1917 julkaistussa romaanissa ”Maan siunaus”, josta hänelle myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto. Se on kertomataiteen suurta juhlaa, sillä Hamsunin kyky kuvailla tapahtumia ja luontoa on taitavaa kynänkäyttöä. Tuo oli se alue hänen teoksissaan, joka sai minut polvilleen ja lukemaan kaikki suomennokset lävitse. Kiitos kuuluu myös J.A Hollolle, jonka käännökset ovat loistavia.

Hamsunin teoksia pidetään edelleen klassikkoina. Hän kirjoitti elämänsä aikana yli 40 kirjaa ja niistä on tehty mittava määrä käännöksiä. Knut Hamsunin kerrotaan vaikuttaneen lähes kaikkiin elossa oleviin kirjailijoihin jossain määrin. Se on paljon taiteilijalta, jonka elämän sotkuiset vaiheet eivät saa varmaankaan minkäänlaista tukea muilta taiteen tekijöiltä. Ehkä heillekin riittää vain luomisen kautta syntynyt tuote, niin kuin itsellenikin.

Tutustuin esperantoon siinä iässä, kun Vanhaa vallattiin. Toki en ollut itse mukana tuossa tapahtumassa, jossa vaadittiin muutoksia yliopiston opetukseen ja hallintoon. Tuskin taisin edes ymmärtää tuon episodin merkitystä silloin. Elämäni mutkitteli aivan muualla. Olin muutama kuukautta aiemmin saanut suoritettua ammattikoulun loppuun ja päässyt sen jälkeen töihin kuorma-autokorjaamolle, josta en onneksi enää muista kovinkaan paljoa. Mieleeni on jäänyt vain likaiset kädet, joita en meinannut saada millään puhtaaksi. Taskussa oli myös juuri hankittu ajokortti eli tulevaisuus oli taivasta myöten selällään.

Poliittinen ajatteluni oli kaiketi tuohon aikaan melkoista kynnöspeltoa; toki se on sitä vieläkin. En ole koskaan ymmärtänyt tuosta taiteenlajista kovinkaan paljoa, mutta keskustelen kyllä ajankohtaisista asioista hyvinkin sujuvasti. En muista mitä tuossa pellossani silloin kuusikymmentäluvun loppupuolella kasvoi, mutta esperanton myötä se ainakin muutti väriä. Harmaa pelto vaihtui kauttaaltaan punaiseksi. Kasvu oli kiihkeää ja sain leikata satoa lähes päivittäin.  Näköala ympäröivään yhteiskuntaan ja sen lainalaisuuksiin sai selkeämmän suunnan, kun tilasin Kiinasta El Popola Činio-lehden. Se tuki mukavasti tuota uutta harrastustani kansainvälisen kielen parissa. Kulttuurivallankumous oli parhaillaan täydessä kukassa ja se sai paljon palstatilaa tuossa julkaisussa. Muistan vieläkin nuo värikylläisillä kuvilla täytetyt sivut, jotka esittivät puhemies Maota, tanssivia lapsia ja puuhakkaita työläisiä punainen kirja kädessään. Ja jokaisessa otoksessa hymyiltiin. Päättelin siis, että Kiinassa menee todella hyvin. Ahmin nuo artikkelit sanakirja kädessäni ja sain tietää kuinka porvarillinen hapatus sai antaa tietä uudelle ihmiselle. Nyt jälkikäteen tietenkin hymyilyttää tuo kritiikitön suhtautumiseni surulliseen tapahtumaan, joka johti tämän nuoren valtion kaaokseen ja lähes uuteen sisällissotaan. Tilasin myös jossain vaiheessa Kiinasta harmaan karvahatun ja Maon pienen punaisen kirjan. Pahalle haisevassa päähineessäni oli pienet läpät isompien lerputtimien päällä, tarkalleen korvien kohdalla. Se painui myös niin syvälle otsalle, että tuskin näin sen alta yhtikäs mitään. Siinä taisi olla aimo annos symboliikkaa, mitä en silloin ymmärtänyt.

Seuraavaksi pääaiheeseen eli itse kielen pariin. Koska kyseessä on keinotekoinen luomus, niin sillä on tietenkin oma jumalansa. Tässä tapauksessa hän oli puolanjuutalainen silmälääkäri L. L. Zamenhof (1859-1917), jonka ajatuksena oli luoda helposti opittava kieli käytettäväksi kansainvälisessä kommunikoinnissa. Tuota lähtökohtaa pönkitti juutalaisten puhuma jiddish, jota he käyttivät maanpaon aikana. Se oli juutalaissaksaa, joka oli heprean, saksan, puolan ja venäjän sekoitusta. Jiddish ei myöskään tuntenut kielioppia. Kehittämällä uuden kielen Zamenhofin ajatuksena oli, että juutalaisista tulisi yhteiskunnan hyväksyttyjä jäseniä. Hän suunnitteli ensin tuohon tehtävään latinaa, mutta huomasi melko pian, että se on aivan liian vaikeaa. Ei ihme, sillä latinan verbien taivuttelun vaatinee melkoisesti innostusta ja aikaa. Hän hylkäsi myös englannin kielen. Jos lähtökohtana on pitää kielioppi yksinkertaisena ja säännöllisenä, niin nuo päätökset ovat täysin ymmärrettäviä.

Zamenhofin ongelmana oli myös sanasto, jonka hän halusi pitää mahdollisimman pienenä.  Siihen auttoi etu- ja jälkiliitteet, joiden avulla hän sai puristettua sen tuhannen sanan kokoiseksi. Nämä hän noukki germaanisista ja romaanisista kielistä, muuttaen ne esperanton kieliopin vaatimusten mukaisiksi. Ne olivat myös tuttuja mahdollisimman monelle. Zamenhof teki töitä erilaisten käännösten parissa vuosia nähdäkseen, mitkä hänen kielitieteellisistä teorioistaan toimivat. Hän käänsi jopa Raamatun ja osan Shakespearen teoksia luomalle kielelleen. Hän julkaisi vuonna 1887 virallisesti esperanton idean ja rakenteen. Nuo kohdat käytiin lävitse vihkosessa, joka sai nimekseen Unua Libro. Tuosta on melkoinen ajallinen harppaus tähän päivään. Esperanto on kuitenkin kehittynyt reilun sadan vuoden aikana, vaikka mikään ylikansallinen elin ei olekaan ottanut sitä virallisesti käyttöön.  Sen ympärille on muodostunut puhujayhteisö, joka hyödyntää kieltä jatkuvasti. Sitä käytetään esim. matkustamiseen, kirjeenvaihtoon, kulttuurivaihtoon, kokouksiin, kirjallisuuteen ja kielineuvontaan. Esperanto on myös tiettävästi ainoa keinotekoinen kieli, jolla on syntyperäisiä puhujia. Sitä on puhuttu harrastajien kotona ja lapset ovat oppineet sen siinä kuin jonkin muunkin kielen. Arvioidaan, että noin tuhat henkilöä puhuu esperanto äidinkielenään ja kymmenkertainen määrä käyttää sitä usein.

Itse osaan tuota kieltä vielä sen verran, että pystyn lukemaan sillä auttavasti. Tuo alussa mainitsemani El Popola Činio ilmestyy myös edelleen. Esperanto-kielisiä radiolähetyksiä risteilee eetterissä ja kirjoja käännetään. Omassa hyllyssäni on Sep fratoj (Seitsemän veljestä), jota pidetään tarkimpana käännöksenä tuosta Aleksis Kiven mestariteoksesta.

Miksi esperantosta ei ole tullut sitten kaikkien ihmisten yhteistä kieltä? Tämä on ihmeellistä, koska se voitaisiin opettaa koulussa yhden lukuvuoden aikana ja siirtää samalla lopullisesti inhottavat kieliongelmat sivuun. Esperanto on vivahderikas kieli ja sen sanastoa voidaan kartuttaa ajan mukaiseksi, joten tuoltakaan ei löydy syytä hyljeksiä tätä Zamenhofin luomusta. Ehkä se on vain niin, että kieli on politiikkaa ja politiikka kieltä. Esperanto olisi liian neutraali vaihtoehto tuolle kentälle, jossa on käytettävä omien ajatusten tukemiseen kaikkia mahdollisia keinoja. Hitler kävi myös tämän kielen ja sen kannattajien kimppuun 1930-luvulta lähtien. Hän piti sitä epänationalistisena, koska sen tarkoitus oli yhdistää vain juutalaisia. Hyvinkin loogista ajattelua mieheltä, joka toimi niin kuin opettikin.

Lopuksi vielä muutama sana tuosta esperanton rakenteesta. Sen kielioppi taitaa mahtua parille sivulle. Siinä ei ole poikkeuksia ja verbien taivuttelukin käy helposti. Yhdestä juurisanasta voi päätteillä ja sanaluokkia vaihtamalla muodostaa jopa kymmeniä eri muunnoksia. Sanat siis muodostuvat vartalosta, siihen mahdollisesti liitettävistä etu- ja jälkiliitteistä, sekä päätteestä, joka ilmaisee sanaluokan tai verbin aika- ja tapamuodon. Netistä löytyy ilmaisia kursseja, joiden avulla voi opetella tuota kieltä, jonka Zamenhof ajatteli joskus yhdistävän koko ihmiskunnan. Hän oli ehkä naivisti, mutta heitäkin tarvitaan. Jälkiviisaus kun ei ole viisautta; se on vain sana jolla ei ole vaatteita.

Ostamani hehkulampun kotelossa mainitaan, että lampun käyttöikä on vähintään vuosi. Se on melko paljon, sillä onhan vuodessa kaksitoista kuukautta ja asunto täynnä pimeitä nurkkia. Eli tuo lupaus kuulostaa ihan kohtuulliselta tässä maailmassa, jossa monenkin esineen käyttöikä lähestyy uhkaavasti käyttöönottopäivää. Mutta kukapa sitä haluaisikaan ajaa samalla autolla kolmekymmentä vuotta tai hölkytellä iltalenkkiä vaarilta perityissä verkkareissa? Joten ainakin joidenkin tuotteiden lyhyt elinaika antaa mukavasti pirteyttä ja vaihtelua elämässämme, joka saattaa luiskahtaa yllättävän helposti tylsän struktuurin pohjattomaan monttuun.

Mutta pieni kertaus valaistuksen historiaan. Unohdetaan öljylamput ja aloitetaan sähköä kuluttavasta kaarilampusta. Sen keksi englantilainen herrasmies Sir Humphry Davy melko tarkalleen kaksisataa vuotta sitten. Oivallus oli tämä: jos kahteen hiilipuikkoon johdetaan sähkövirtaa, niin niiden välille syntyvä valokaari antoi mukavasti valkoista valoa. Hiilipuikot tietenkin kuluivat, joten seuraavaksi kehitettiin lamppuihin mekanismi, jolla voitiin siirtää elektrodien etäisyyttä toisistaan. Nappuloita väänneltiin jonkin aikaa, kunnes nuo puikot päätettiin sijoittaa jalokaasutäytteisiin lasiputkiin. Nyt saatiin nauttia tuon alkeellisen lampun tehosta jopa 100 tuntia, ennen kuin se paloi loppuun. Uusi keksintö sai melko pian töitäkin, sillä sitä alettiin käyttää merenkulun merkkivalona. Kaarilamput ovat vieläkin käytössä, sillä eräs kohde on elokuvaprojektorit. Jossain vaiheessa kehitystä hiililanka on kuitenkin muuttunut volframiksi.

Seuraava henkilö lampun kehityksen historiassa oli Warren De La Rue, joka sijoitti platinumista tehdyn kierukan lasiputken sisään. Lamppu valaisi ihan mukavasti, mutta platinumin kalliista hinnasta johtuen se ei päässyt koskaan kaupalliseen tuotantoon.  Tämä tapahtui vuonna 1820

Englanti tuntuu olevan eturintamassa lampun kehityksessä, sillä vuonna 1860 Joseph Wilson Swan patentoi ensimmäisen varsinaisen hehkulampun. Siinä valoa antoi hiililanka, joka oli sijoitettu lähes tyhjäksi imetyn kuvun sisään. Ongelmia oli tässäkin keksinnössä, sillä se valaisi melko huonosti. Hän esittelikin parannetun mallin vuonna 1875, jossa hiililanka oli valmistettu puuvillasta.

Nyt astuu näyttämölle Thomas Edison, jonka lampussa oli myös puuvillasta tehty hiililanka. Sen paloaika oli jopa 40 tuntia. Tuo aika saatiin pidennettyä 1200 tuntiin, kun puuvillan paikalle sijoitettiin karbonisoitu bambulanka. Edison sai patentin ja hänen lamppunsa oli ensimmäinen kaupallisesti menestynyt malli.  Vuonna 1880 Edison’s Menlo Park Laboratory tuotti jo 130 000 käsintehtyä lamppua.

Edisonin lampun ongelmana oli kuitenkin valotehon asteittainen väheneminen, sillä bambulanka mustasi pikku hiljaa lasikuvun sisäpinnan. Tuohon ongelmaan löytyi parannus vasta, kun Willis Whitney kehitti metallipäällysteisen hiililangan. Tästä olikin jo lyhyt matka nykyäänkin vielä käyettävään volframiin.

Sain ajatuksen tähän artikkeliin uutisesta, jossa kerrottiin Kaliforniassa sijaitsevan Livermore-Pleasantonin paloaseman tiloissa olevasta hehkulampusta, jolla on jo ikää 107 vuotta. Näistä viimeiset neljäkymmentä vuotta se on palanut yhtäjaksoisesti. Vuonna 2001 lamppu täytti sata vuotta ja vieraita oli ollut tuossa juhlatilaisuudessa lähemmäs tuhat. Paikalla käy myös turisteja jatkuvana virtana.

Tuon käsinpuhalletun, neljä-wattisen lampun on valmistanut Ohiolainen Shelby Electric Company. Tuskin tuo lasinpuhaltaja, joka puhalsi hehkulangan ympärille yksilöllisen kuvun, olisi voinut kuvitellakaan, että hänen tuotteensa valaisee vielä reilun sadan vuoden päästä.

Raamatun tulkinnan mukaan Nooan arkki karahti karille Ararat vuorella, joka sijaitsee juuri ja juuri Turkin puolella. Läheisiä rajanaapureita ovat Irani ja Armenia. Melko huonosti valittu paikka, sillä se on myös itsenäisyyttä tavoittelevien kurdien toiminta-aluetta. Sekä Turkki että Iran yrittävät tuhota sitkeästi sissiliikkeenä toimivan Kurdistanin työväenpuolueen (PKK) asemat myös tältä vuoristoalueelta. Innokkaiden arkin etsijöiden riesana on myös erinäiset rosvojoukot ja aseiden salakuljettajat. Ei siis ihme, että Turkin viranomaiset ovat kieltäneet alueella liikkumisen. Siitä huolimatta innokkaita arkin etsijöitä harhailee Araratin rinteillä yrittäen löytää edes pienen puukappaleen tuosta suunnattomasta ruuhesta, joka oli kooltaan lähes samankokoinen kuin Vikingin Isabella. Ja onhan niitä löytynyt. Niiden määrästä voisi päätellä, että Nooa saattoi olla jopa eräänlainen arkistonhoitaja. Tilaakin on riittävästi tuohon harrastukseen, sillä alue on kooltaan 1000 neliökilometriä. Ja jos yhden arkin vaatima tontti olisi 300 neliömetriä, niin koko maa-alueelle mahtuisi noin 3000 arkkia siististi asetettuna vierekkäin. Etsiminen olisi todella helppoa, mutta viimeisten viidenkymmenen vuoden aikana se ei ole ollut sitä. Arkki on löytynyt ja taas kadonnut. Eli tuon tarun parissa kilvoittelu täyttää kaikki huuhaan tuntomerkit.

Raamatulla on huitaistu sivuun liuta tieteellisiä faktoja, jotka eivät tue lainkaan noin viisituhatta vuotta sitten sattunutta vedenpaisumusta. Esim. Egypti kehitti kulttuuriaan samoihin aikoihin ja sen edistymistä ei keskeyttänyt kilometrien paksuinen vesikerros. Mistä olisi edes löytynyt tulvan jälkeen se väestömäärä, joka olisi pystynyt rakentamaan Kheopsin pyramidit. Napajäätiköiltä kaiverrettujen näytteiden vuosilustot eivät tue myöskään tulvateoriaa. Jos uskomme tuohon tapahtumaan, niin kaikkien eläinlajien ja ihmisenkin alkuperäkin pitäisi olla lähtöisin Lähi-idästä. Tutkimustulokset osoittavat kuitenkin, että eläinlajit ovat kehittyneet useilla eri alueilla. Ihmisenkin juuret osoittavat Afrikan suuntaan, eikä Mesopotamiaan. Ja jos jokaista eläintä olisi ollut kaksi kappaletta, niin miksi reilun 4000 vuoden aikana ole tapahtunut sisäsiittoisuudesta johtuvaa lajien massasukupuuttoa. Välttääkseen tämän, rotatkin tarvitsevat vähintään 200 yksilöä. Meitä ihmisiä vaaditaan n. 10000. Nooan arkkiin otettu geenivalikoima on näin ollen ollut täysin riittämätön

En olisi varmaankaan perehtynyt lainkaan Nooan arkkiin ja sen löytöhistoriaan, jos en olisi pari viikkoa sitten lukenut uutista, että se on taas kerran löydetty. Tällä kertaa asialla oli kristitty, kiinalainen filmintekijä Yeung Wing-Cheung. Hänen johtamansa ryhmä väittää löytäneensä arkin 3658 metrin korkeudelta. He ottivat kuvia hylyn sisältä ja toivat tullessaan puunäytteitä. Mittauksissa näytteet on ajoitettu 4800 vuoden päähän, joka täsmää sopivasti Raamatun kertomuksen kanssa. Eli kaikki näyttää oikein hyvältä. Löytö on luonnollisesti aiheuttanut paljon keskustelua netissä ja monelle kristitylle se on ollut mieluinen ase moukaroida ateisteja ja muitakin epäilijöitä. Kannattaisi kuitenkin odottaa hieman, sillä paikkaa ei ole tutkittu kuin alustavasti. Tunnetut historiantutkijat ovat myös kritisoineet sitä, että löytö julkaistiin ensin lehdistölle. Käytäntö arkeologian parissa on aivan toinen. Ensin tehdään löytöpaikalla asianmukaiset tutkimukset ja vasta sen jälkeen on vasta median vuoro. He eivät ole saaneet myöskään näytteitä tutkittavaksi, eikä heille ole kerrottu tarkkaa arkin paikkaa.

Ennen tätä löytöä tunnetuin oli Durupinarin löytö. Se on laivaa muistuttava muodostuma, joka paljastui maanjäristyksen ja rankkasateiden yhteydessä vuonna 1948. Samana vuonna perustettiin myös Israelin valtio, joten löytö sai sen vuoksi myös lisää merkittävyyttä. Paikalla kävi vuonna 1960 Turkin armeijan ja amerikkalaisten adventistitiedemiesten ryhmä. Se totesi, että muodostuma on kiveä ja maata. Paikalle saapui vajaa parikymmentä vuotta myöhemmin anestesialääkäri Ronald Wyatt, joka oli erittäin innostunut löydöstä. Hän huomasi paikan läheisyydestä ajoankkureiden näköisiä suuria litteitä kiviä, joiden yläpäässä on reikä. Vuodesta 1985 paikkaa tutkivat hänen lisäkseen myös David Fasold ja monet muut. Kun maaperää scannattiin magnetometrilla, niin siitä löytyi selkeä arkin kuvio. Arkista ja sen lähistöltä väitetään löytyneen myös ruostunutta rautaa, orgaanista ainetta, kivettynyttä puuta ja karvaa. Tämä arkkilöytö on kuitenkin jakanut, jopa kristityidenkin mielipiteitä. Moni pitääkin Wyattia huijarina tai ainakin miehenä, joka tekee hätiköityjä johtopäätöksiä. Tukea tulee väitteistä, että hän on myös löytänyt Baabelin tornin, Liiton arkin ja monta muuta Raamatun mainitsemaa paikkaa. Arkin paikkaa ei ole tutkittu vieläkään perusteellisesti, mutta Turkki on kuitenkin julistanut sen virallisesti Nooan arkiksi ja sinne järjestetään jopa turistimatkoja.

Arkki on löydetty ainakin kuusi kertaa viimeisten viidenkymmenen vuoden aikana. Sen on nähty paljastuvan jäätikön alta ja kadonneen taas. Jotkut kertovat käyneen jopa sen sisällä. Eräs näistä varhaisista löytäjistä oli Fernand Nevarra, joka kirjoitti matkastaan vuorelle kirjan. Se takasi hänelle hyvän toimeentulon, joten kai tuo pitää laskea ihan kelpo saavutusten joukkoon kuuluvaksi. Nooan rakennelma on leikkinyt todella ihmeellistä kuurupiiloa nämä vuosikymmenet. Kun johonkin uskoo, niin löytyyhän se lopultakin. Näin kai pitäisi luonnehtia tätä Indiana Jones-tyyppistä retkeilyä Araratin vuoristossa.

Entä, jos tämä viimeinen löytö paljastuukin tarkkojen arkeologisten tutkimusten jälkeen isoksi laivaksi, jonka rakennusmateriaali osoittautuu tuhansia vuosia vanhaksi? Aika vaikeaa on kuvitella, että se olisi koottu tuon ikäisestä puutavarasta ja kuljetettu sitten lähes neljän kilometrin korkeuteen. Se olisi historiallisesti todella huomattava löytö, joka pakottaisi tarkistelemaan ihmiskunnan menneisyyttä uudesta lähtökohdasta käsin. Olisihan tuo melkoinen uutinen minullekin, mutta luultavasti selviäisin tuostakin koettelemuksesta hengissä, vaikka maailmankuvani jäisikin vähäksi aikaa tuuliajolle.

Minä on ihmisen psyyken keskimmäinen kerros viettipohjan ja yliminän välissä. Tietoista toimintaa ohjaileva ego tasapainottelee vaistonalaisuuden ja järjen välillä. Ristiriitatilanteissa se ottaa käyttöön puolustusmekanismit.

Tässä siis olen psykologisesti, karkeasti määriteltynä. Ja se lopullinen persoonallisuuspaketti on sotkeutunut jonnekin noiden käsitteiden joukkoon. Tilanteen mukaan joku noista osa-alueista saa vallan ja katoaa taas vähäksi aikaa. Minä taitaa olla loputonta rakentamista ja tasapainon ylläpitoa; kemiaa sinne ja kemiaa tänne. Olen aina pohtinut, että miten tuonne voi sisällyttää vapaan tahdon?  Jaksan kuitenkin aina uskoa, että ihminen on jotain muutakin, jotain paljon suurempaa. Kyllä meillä on tarkoitus. Ja kohta se taas unohtuu, kun järki astuu esiin. Se nostaa sormen pystyyn ja hymyilee. Kemia se taas vain riitelee itsensä kanssa.

Tutustuin Jean Paul Sartren ajatuksiin jo nuoruudessani. Eksistentialismin lähtökohtana on maailman mielettömyys. Ihminen on vain heitetty tänne ajelehtimaan ja alamme maalata syntymän jälkeen elämämme mittaista taideteosta. Toiset tekevät sen ohuella siveltimellä ja toiset paksummalla. Tuollainen lähtökohta on haastava, koska siinä ei ole annettu muuta kuin tietoisuus ja sekin on pohjimmiltaan sattuman tulosta. Marssiminen ilman marssittajaa, siitä pidän. Minä olen tai en ole. Hienoa, että maailmankaikkeuden kannalta sillä ei ole mitään merkitystä.

Sartre sanoi, että ”ihminen luo omat arvonsa ja toimii niiden mukaisesti”. Hän lisäsi myös, että ”ihminen on silti vapaa valitsemaan ne uudestaan”. Tuo valinta voi olla joskus vaikeaa ja turhaa. Itse olen puoleni valinnut, vaikka näenkin arvot evoluution ja kulttuurin tuotteena. Pidän omistani kiinni ja miksi niitä muuttaisinkaan. Ryntäilen barrikadeille jatkossakin humaanin ajattelun ja toiminnan puolesta. Heikommista on pidettävä huolta, vaikka arvostamani kalastaja Linkola olisikin eri mieltä. Hän ajattelee kiusallisen loogisesti ja elää niin kuin ajattelee. Ja se on todella paljon tässä maailmassa, jossa opimme huijaamaan itseämme jo melko varhaisessa kehitysvaiheessa. Sartre taisi kuitenkin olla jossain kohdin väärässä; ei arvoja noin vain muutella. Ja järjelle jää joskus hyvin vähän tilaa.

Maailma on käsittämättömän mielenkiintoinen paikka. Siinä vaiheessa kun se vaikuttaa tylsältä ja siitä ei löydy yhtään koloa tutkittavaksi, niin voin kuolla pois. Lopullisen maailmankuvan rakentamiseen ei elämä riitä. Ja jos riittäisi, niin ikäväähän tuo olisi. Matkustaminen on paljon mukavampaa, kuin seisoa harmaassa vesisateessa pääteasemalla ja katsoa valmista maailmaa ympärillään. Aloitin todellisuuden hahmottamisen lukemalla tähtitiedettä jo kansakoulussa. Muistan vieläkin, että Andromedan galaksi on M31. Tuijottelin öistä taivasta ja kummastelin sen mittasuhteita.  Olin myös varma, että olin olemassa jossain muuallakin, vaikka silloin ei vielä puhuttu vakavasti rinnakkaismaailmoista. Jatkan tuota ihmettelemistä edelleen. Tämä lienee ihmeistä suurin.

Nautinto on arvo, joka on kuin viehkeä seireeni Odysseuksen kotimatkalla kauniin vaimonsa Telemakhoksen luo. Ihminen pyrkii mielihyvään, vaikka ei sitä tunnustakaan. Haluan kiitosta , kun se tuntuu ylevältä. Kuuntelen musiikkia, koska se on nautittavaa. Luen luonnontieteellistä kirjallisuutta ja historiaa, koska olen utelias.  Ne ylevät ja korkeammat arvot nojaavat ja sekoittuvat hedonisiin arvoihin, vaikka haluamme pitää ne erillään. Jossain vaiheessa historiaa ihmisenä olemisen perimmäinen luonne muuttui, kun mieleen ilmestyivät abstraktit arvot ja huijaaminen kävi mahdolliseksi. Itse olen kuitenkin pyrkinyt maksimoimaan nautinnon. Koska pitäminen on myös oppimisen tulosta, niin miksi kävisin vain Puistobluesissa tai Porin jazzeilla. Myös ooppera ja klassinen musiikki tuottavat valtavia elämyksiä.

En edes käy lenkillä vain pelkästään siksi, että saisin elää muutaman vuoden terveempänä ja pidempään. Liikuntakin tuottaa mielihyvää, sillä se vapauttaa endorfiinia, tuota ilmaista huumetta. Ja maantiekilpapyöräni on niin kaunis, että se houkuttelee kiipeämään rungon päälle ja kiinnittämään klossit polkimiin. Nautin myös vauhdista ja siitä tunteesta, että pystyn ajamaan hyvällä keskinopeudella sadan kilometrin lenkin, vaikka ikäni puolesta se taitaa olla jo melko poikkeuksellista.

Kirjoittaminen ja valokuvaus kuuluvat myös hedonistisiin arvoihin. Kyllä siinä sisäkalut läikkyvät mielihyvästä, kun oivaltaa loistavan kuvaidean ja huomaa, että lopputuloskin on alkuperäisen vision kaltainen. Samaa kutina löytyy lukiessani omaa tekstiä, johon olen tyytyväinen. Onneksi niitä hetkiä on perin harvassa.  Kaikki on todella hyvin, kun mikään ei ole valmista.

Sain ystäväni kolmannen runokirjan ”Aika näyttää & Time Will Show” ennakkosuunnitelmien mukaan. Se tapahtui tuttua kaavaa noudattaen Veripalvelun pihassa, Kivihaassa. Jos tuo tilanne  menikin mallikkaasti, niin itse verenluovutustapahtuma ei tainnut sitä tehdä. Olin sen verran huonovointinen, että päätin nauttia vain kupillisen kahvia odotustilan puolella. Ja runoilijaystäväni sai myös yllättäen kuulla, että hänen karanteeninsa jatkuu vielä vuodella.

Saamani kirja taisi kuitenkin pyyhkäistä suurimmat harmituksen kyynelet pois poskiltani, sillä avasin sen tarkalleen oikeasta kohtaa kotimatkalla, kun odottelin liikennevalojen vaihtumista Mäkelän- ja Sturenkadun risteyksessä. Siinä oli kaksi riviä, jotka sopivat oikein hyvin tilanteeseen: ”Mihin tahansa menenkin, / olen aina siellä”.Kirjan ensimmäinen runohan on tärkeä, niin kuin aiemmissa esittelyissä olen maininnut. Se on kun eteinen, jonne jätetään kengät ja sipsutellaan sukkasillaan avonaisesta ovesta olohuoneen puolelle. Myös lopetuksella on merkitystä. Minusta on kiva sulkea kirja, jos jää hyvä maku suuhun; pisteitä kun on niin monenlaisia. Toivottavasti tämä ei ole kuitenkaan enteellistä: ”Rytmit täysin sekaisin. / Sinussolmuke heittäytyi laiskaksi. / Kuusi päivää kardiologin tehotarkkailussa. / Olen sittenkin kuolevainen.”

Tämän helposti unohtaa; mielihyvä on noukittavissa mistä vain: ”Heräsin onnellisuuteen. / Raikas pakkasilma soljui / avatusta ikkunasta huoneeseen / tullessaan suhisten. / Hengitin sitä ahneesti keuhkojen perukoille / joogien oppien mukaan. / Hyvässä hapessa / on mukava sännätä päivään”.  Öinen talvimetsä voi olla pelottava, mutta myös äärimmäisen kaunis: ”Etenen pimeässä talvimetsässä / lumen valkaisemalla maalla / kissansilmiä imitoiden. / Tummien mäntyjen siluettien lomasta / näkyy puhkottuja neulanreikiä, / taivaan käsittämätön kirkkaus. / Kirkonkellot kumisevat rauhaa / halkovat luonnon hiljaisuutta”.

Runossa Aallot rullaavat ajatus kantaa pidemmällekin. Minusta koko elämä näyttää joskus tältä: ”Aallot rullaavat vesimattoa rantaan / rytmikkäästi toistuen. / Yritys on kova / sinnikäs. / Ei siitä näytä tulevan / koskaan valmista”.

Kaimani kolmas runokirja on noukkinut paljon sanottavaa vuosittaiselta lapinvaellukselta. Toisaalta se on ymmärrettävää, sillä yksinäinen hahmo tuntureilla on kuin kynä tyhjällä paperilla. Jatkuva ympäristön tarkkailu ja keskittyminen vain kulkemiseen, antaa luovuudelle tilaa mukavasti. Siihen sopii vaikka jo tutuiksi tulleet muurahaiset, joilla on aina jotain kerrottavaa kulkijalle: ”Lainasin muurahaisten valtatietä. / Monta murhenäytelmää kilometrille / seitsemän penikulman saappaista. /  Eivät ole isiä eivätkä äitejä . / Voisivat silti huutaa jättiläiselle / ”Hei taukki, varo vähän!” / niin osaisi. / Ehkä ne huutavat / kaula ojossa”.  Näin voi myös mitata matkaa: ”Kävelen päivässä / kymmenentuhannen hämähäkin / maailman ääriin”.

Vaeltaminen erämaassa rinkka selässä etäännyttää sivistyksestä. Tuo sivistys vain kantaa itse itseään, ruokkii itse itseään. Sitä ei ole ankkuroitu mihinkään meissä, joten tyhjässä maisemassa voi käydä näin : ”Kahden puolikesyn jäljet rantamudassa; / poro ja Pesonen”.  Luontokin on omillaan: ”Poronvasa könyää syntymäsijaltaan. / Kukahan sinutkin syö?”

Luostari on myös paikka, jossa voi vaeltaa: ”Hiljaisuudessa / on tilaa ajatella. / Päähän kertynyt kuona purkautuu / kymmeniksi tarinoiksi / sotkuisena lankakeränä. / Vähäinen määrä virikkeitä / aiheuttaa univyöryn. / Aamulla väsymys / takana ilmaiset psykologiaistunnot. / Mieli on harvinaisen kepeä”.

Parisuhde on monessa runossa vahvasti esillä. Se antaa voimaa, mutta sitä on joskus myös hyvä tarkkailla hieman kauempaakin: ”Vieras nainen / on tutun naisen määritelmä / liittoa uhkaaville karikoille ja vaaroille / Onhan aina pelkona; vieras voi muuttua tutuksi / ja tuttu vieraaksi”.  Siihen kuuluu  edelleen myös poissaolon kaipaus, vaikka takana on jo monta yhdessä elettyä vuotta: ”Käsin kosketeltava hiljaisuus / änkeää laatikoista komeroista. / Voisi luulla kuullon menneen. / Sydän jumputtaa / veri kohisee päässä. / Puolikkaan puuttuessa / äänet kaikki itsestä”.  Tai kuten runossa Puolisko: ”Poissa ollessasi / tuplapeitto ja –tyyny. / Vähemmän kaikkea muuta”. Unohtamatta tietenkään  hieman outoa uskollisuutta, jossa on samaa kuin isännän ja koiran välisessä suhteessa: ”Palvon naistani / koiran uskollisuudella. / Teen kaiken eteesi / kunhan jaksat rapsuttaa ja kehua /  etkä pahoita mieltäni. / Masentuneena laahustan / nurkasta nurkkaan, / alakuloisesti huokaillen. / Sitähän ei kestä kukaan”.  Viimeinen virke laittaa tuon asetelman oikealle paikalleen.

Kirjan runoille on yhteistä miellyttävä vaatimattomuus ja havainnointi. Elämä on elettävä, mutta se voi tarjota paljon enemmän, kun siltä ei vaadi kohtuuttomuuksia. Runojen vaatimattomuus näkyy siinä, että kieli ei ole itsetarkoitus, vaan se on taustalla. Runot ovat rakenteeltaan lähellä proosaa. Muotona se tukee paremmin sanottavaa, kuin lauserakenteet, jotka on pakotettu kielikuvien vangiksi. Jos vaadimme lyriikalta ajatuksen selkeyttä, niin se on ankkuroitava tukevasti lähtökohtaansa; niihin oivalluksiin ja tunteisiin, jotka tekijä haluaa välittää lukijalle. Vaikka itse pidänkin kielestä ja sen mahdollisuuksista, niin on virkistävää lukea runoutta, joka hakee ja toteuttaa merkityksensä aivan muulla tavoin.

Noin pari vuotta sitten esiteltiin alueemme paikallislehdessä taikavarvun käyttäjä, jonka käsissä tuo mystinen oksanhaara nyökytti kaivolle ja parisängylle parhaan mahdollisen paikan. Artikkeli oli tehty niin kritiikittömästi, että päätimme kirjoittaa kaverini kanssa (Reijo Mattila) siihen vastineen, joka sitten julkaistiinkin yleisönosastossa. Taisin vaihtaa muutaman viestinkin artikkelin tehneen toimittajan kanssa, jossa peräänkuulutin lehtimiesmoraalia. Minusta jutussa olisi pitänyt esittää myös skeptinen näkökulma,  jotta se olisi täyttänyt hyvälle jutulle asetetut vaatimukset. Mielestäni tähän kuuluu edes hieman objektiivisuutta, kun jaetaan tietoa lukevalle yleisölle.

Nykyinen taikavarputraditio syntyi Saksan kaivosalueilla  joskus 1400-luvulla, missä sitä käytettiin malminetsinnän apuna. Laajemmin tunnetuksi se tuli Euroopassa vasta 1600-luvulla käydyn kolmikymmenvuotisen sodan aikana, kun sotilaat etsivät varpujen avulla aarrearkkuja ryöstämistään kaupungeista. Tämän jälkeen varvun käyttö laajeni veden etsintään. Hieman myöhemmin sen tehoa tarvittiin avuksi, kun pyrittiin paikallistamaan kivihiilikerrostumia ja öljylähteitä. Tiedetään myös tapauksia, jossa sitä on käytetty väärennetyn rahan ja sairauksien jäljittämiseen. Suomeen se saapui joskus 1800-luvulla.  Aika on vaikuttanut myös varvun ulkomuotoon ja ominaisuuksiin. Puun oksista tehty perinteinen malli on säilyttänyt suosionsa alusta lähtien. Se on saanut rinnalleen monenlaisia heilureita, erilaisia jousia, luisia varpuja, ristikkäin asetettuja ruokailuvälineitä jne. Magnetismin tullessa tutuksi 1800-luvulla sen voimat valjastettiin melko pian myös veden ja maasäteilyn etsintään.

Kaivonkatsomisen oletuksena on vesisuonet, joiden ymmärretään kulkevan maan alla jonkinlaisena putkimaisena verkostona. Tämä lähtökohta on virheellinen, sillä vain mitätön osa maahan vajonneesta vedestä liikkuu suonissa. Suomessa pohjavettä on lähes kaikkialla 2-4 metrin syvyydessä ja runsaimmin sitä muodostuu alueilla, joissa maaperä koostuu hyvin vettä johtavista sora- ja hiekkamuodostumista. Kallioperässä vettä on ainoastaan levynmuotoisissa halkeamissa. Parhaat kalliokaivot saadaankin sellaisista kivilajeista, joissa vaakasuorat ja pystysuorat raot muodostavat verkoston. Vaakatasossa olevat kallionhalkeamat eivät muistuta varpumiesten putkimaisia ja kapeita vesisuonia.

Maasäteilyn ja vesisuonien paikallistamista taikavarvun tai sitä vastaavan välineen avulla on tutkittu ympäri maailmaa jo satojen vuosien ajan. Yksi perusteellisimmista ja tarkimmin kontrolloiduista tutkimuksista tehtiin Suomessa Oulun yliopiston biofysiikan ja kansanterveystieteen laitoksen toimesta vuosina 1977-1978.

Aiheen tutkimuksen aloittamiseen antoi julkisuuteen levinnyt uskomus, että vesisuonet ja niiden kohdalla esiintyvä maasäteily aiheuttavat sairauksia, erityisesti syöpää ja että sen vaikutuksia voidaan torjua siirtämällä vuode sellaiseen kohtaan, jossa taikavarvun käyttöön erikoistunut henkilö toteaa olevan mahdollisimman vähän säteilyä. Toinen tapa välttyä sairauksilta oli uskomuksen mukaan hankkia jokin lehti-ilmoituksissa korkeaan hintaan kaupiteltu väline, jonka suojaisi em. haitoilta.

Koehenkilöiksi saatiin 32 tunnettua varvunkäyttäjää, joilla kaikilla oli hyvä maine kaivon paikan määrittäjinä. He luottivat vilpittömästi kykyynsä tehdä luotettavia havaintoja varvun avulla. Koejärjestelyillä oli kaikkien siihen osallistuvien hyväksyntä. Ensimmäisessä vaiheessa koehenkilöt saivat määrittää vesisuonien paikan kahdella sadan metrin mittaisella polulla, jotka sijaitsivat eri paikkakunnilla. Varvunkäyttäjät merkitsivät suonien sijainnit sekä kävellen, että istuen hitaasti liikkuvassa autossa, jonka ikkunat oli peitetty. Keinotekoisina vesisuonina käytettiin maahan upotettua vesiletkua, joka ylitti testipolun vaihtelevissa paikoissa.

Testituloksia analysoitaessa ilmeni, että koehenkilöiden määrittämät vesisuonien sijainnit eivät vastanneet toisiaan. Sama lopputulos olisi saatu puhtaasti arpomalla. Myöskään saman koehenkilön useamman kerran suorittamat kartoitukset eivät myöskään täsmänneet. Kun koehenkilöiden silmiä ei peitetty, olivat toistetuissa testeissä tulokset parempia, mutta silloinkin vain testipolun alkupäässä, johon paikannetut vesisuonet oli helpompi muistaa. Kun testien välinen aika piteni, heikkeni myös tulos.

Myöhemmin tutkittiin myös myynnissä olevien maasäteilyn säteilysuojavälineiden vaikutusta varvulla saataviin mittaustuloksiin. Sokkotestit osoittivat, että varvun käyttäjät eivät pystyneet erottamaan, milloin piilotettu suojaväline oli käytössä. Lopputulokseksi jäi, että yksikään varvunkäyttäjä ei yltänyt puhtaasti satunnaista parempaan tulokseen näissä kokeissa.

Arvostetut kaivonkatsojat on myös testattu tavalla, jossa he ovat saaneet tehtäväksi kartoittaa vesisuonien kulkureittejä tarkasti sovitulla alueella. Kun paikkakarttoja on verrattu toisiinsa, niin vesisuonien linjat ovat risteilleet keskenään täysin summittaisesti. Epäonnistumisen syiksi he tarjoavat usein olosuhteisiin liittyviä selityksiä, kuten mielialaa, ympäristön materiaaleja, sähköisiä häiriöitä, ilmastotekijöitä, kosmista häiriötä ja kuinkas muuten –  epäilevästi suhtautuneiden henkilöiden läsnäoloa.

Näyttää, että taikavarvun toiminta ja maasäteily ovat puhtaasti mielikuvituksen tuotteita. Taikavarpu on taikasauva jonka teho perustuu käyttäjän oman alitajunnan antamiin vihjeisiin, ei fysikaaliseen todellisuuteen. Sen toiminnan perusteeksi on esitetty lukuisia mekanismeja, alkaen maasta nousevista huuruista sähköisiin mekanismeihin ja puhtaaseen taikuuteen. Todennäköisin selitys on se, että pohjavettä on maastossa lähes joka paikassa enintään muutaman metrin syvyydellä ja kaivonkatsojat ovat oppineet tiedostamattaan arvioimaan maastoa oikealla tavalla.

Veden ja maasäteilykohteiden etsiminen varpua apuna käyttäen on sukupolvelta toiselle siirtyvää kansanperinnettä.  Sen välineet ovat seuranneet kehitystä ja varvun välittämän taikavoiman piiriin on valjastettu ehkä hieman yllättäviäkin kohteita. Vaikka se ei kestä ilmiönä tieteellistä lähestymistapaa, niin se on kuitenkin yhteistä ja arvokasta  kulttuuriperintöä,  jota ilman maailma olisi kieltämättä ikävämpi paikka asua.

Itselläni myös varpu toimii. Se nyökyttää hyvin voimallisesti, vaikka laitan kuinka hanttiin. Mutta en olisi varmaan skeptikko, jos en olisi altistanut itseäni kokeeseen. Päättelin, että näkö ei tietenkään voi olla tuon mekanismin takana. Toisin sanoen oksanhaarukan pitää taipua samassa kohdin, vaikka silmäni olisivat sidotut. Käytin testiympäristönä polkua, jota pitkin kävelin ja merkkasin kenkänkärjelläni kohdat, jossa varvun pää taipui. Kun pidin silmät auki, niin se taipui aina tarkalleen samassa kohtaan. Tähän asti kaikki näytti hyvin maagiselta. Seuraava vaihe oli tehdä sama koe silmät kiinni. Tällä kertaa kaikki merkit olivat aivan eri paikoissa ja lisäksi yksikään niistä ei ollut lähelläkään niitä kohtia, jotka olin merkannut kävellessäni polkua silmät auki. Tästä kaiketi voi jo päätellä, että osana tuota mekanismia on tieto siitä, missä varpu on taipunut aiemmin. Selitys sille, että sen toiminta perustuu tiedostomattomaan lihasjännitykseen on oikeampi, kuin että löytäisin sen avulla vettä.

Tätä kirjoittaessani ilmestyi postilaatikkooni uusin Skepsis-lehti, jossa oli artikkeli viime talvena eräälle varpumiehelle tehdystä testistä. Yhdistyshän lupaa antaa 10 000 euroa sille, joka pystyy valvotussa olosuhteissa tekemään jotain sellaista, johon ei löydy tieteellistä selitystä. Ei lienee yllätys, että raha jäi edelleen Skepsiksen kassakaappiin odottamaan seuraavaa yrittäjää.

Taideteos on tekijän näkemys jostain, tehdään se maalaamalla, valokuvaamalla, veistämällä, säveltämällä tai jollain muulla tavalla. Se on taiteilijan näköinen, koska se on noukkinut sisällön siitä kaikesta, mitä elämässä on nähty ja koettu. Luova ilmaisu on  mahdotonta ilman menneisyyttä, koska se on niin vahvasti kulttuurisidonnaista. Tämä lähtökohta myöskin sitoo taiteen vastaanottajan kädet. Mitä enemmän taiteilijan näkemys poikkeaa tutusta henkisestä miljööstä, niin sitä vaikeampi sitä on arvioida. Vastaanottaja odottaa taideteokselta elementtejä, jotka tekevät siitä taidetta. Kukaan ei vain pysty sanomaan tyhjentävästi, että mitä nämä ovat ja miksi nämä osatekijät pitää siinä olla. Ja miksi niiden yhteys toisiinsa on oltava määrätynlainen, jotta sitä voisi sanoa taiteeksi. Hyvän ja huonon taiteen raja ei kuitenkaan tunne näitä rajoja, se  menee aivan muualla. Jälkimmäisiä viivoja voidaan vetää vain erilaisten taidesuuntien sisällä, koska arvostelmaa verrataan lähinnä jo saavutettuun. Meillä on luultavasti kaikilla jotain yhteisesti sisäänrakennettua, josta kumpuaa luovuuden kaipaus. Se osaa hahmottaa myös sille rajat, vaikka ne olisivatkin epämääräiset.

Ihmiskunnan evolutiivisen kehityksen kannalta taiteen ilmestynyt osaksi kulttuuria on outoa. Miten se auttoi lajiamme selviytymään, koska se ei olut väline, vaan sillä oli itseisarvo. Se on ihmeellistä yhteisöissä, joissa elämästä selviäminen onnistuu vain suhtautumalla eteen tuleviin tilanteisiin mahdollisimman realistisesti. Taide ei ole tässä mielessä koskaan realismia, kun sitä tarkastellaan koko elämää vasten. Kuitenkin sillä on ollut joku merkitys ihmisen evoluutiossa. Luultavasti se on tukenut yhteisöllisyyttä ja sillä on näin ollen ollut vankka sosiaalinen tilaus.

Kun selailee taiteenhistoriaa, niin muoto on ollut aina tärkeä. Ensimmäiset luolamaalaukset tai veistokset eivät ole tarkkoja näköiskuvia tai patsaita. Vaikka niiden lähtökohtana on ollut esim. naisen hedelmällisyyden korostaminen tai riistan kunnioitus, niin tarkan mielikuvan (kohteen) ja lopullisen taideteoksen väliin jäävä luova alue erottaa meidät muusta luonnosta. Kysymys on kaiketi siitä, että havaitsee yksityiskohtia ja rajaa niitä. Taide on aina siis jollain tavalla ympäristöstä irti leikattua ja se on yksilöity kokemus.

Oikeastaan tämän blogikirjoituksen lähtökohtana oli järkeillä, että mikä osuus tekniikalla on taideteoksen synnyssä ja sen lopullisessa muodossa. Siitä taisikin tulla ajatusvirtaa luovasta ilmaisusta hieman laajemmin ja millaisia ajatuksia se herättää minussa. Mutta lopuksi vielä tähän tärkeään osa-alueeseen. Eli onko taideteos hyvä, vaikka tekninen toteutus olisi puutteellista? Jäin miettimään tätä kysymystä, kun keskustelin tästä aiheesta erään työkaverini kanssa. Hänen mielestään tekniikan roolia liioitellaan, ainakin valokuvauksessa. Tarkastelen kuvaamisen lisäksi myös kuvataidetta ja kirjallisuutta.

Yllämainitut taiteenalueet vaativat teknistä osaamista. On vaikea kuvitella, että kankaalle ilmestyisi maalaus vain tuijottamalla sitä. Mutta mikä on tekniikkaa kuvataiteessa? Onko se vain värituubeja, pensseleitä, kankaita, kehyksiä ja kaikkea sitä, mitä taulun valmiiksi tekeminen ja sen gallerian seinälle ripustaminen vaatii. Olen ymmärtänyt, että maalarit haluavat käyttää hyviä tuotteita. Miksi? Eikö halvalla pensselillä voi tehdä hyvää taulua? Tätä kaiketi pitäisi kysyä joltain kuvataiteilijalta, mutta luultavasti vastaus olisi kielteinen. Halvat värit haalistuvat nopeammin ja huonolla siveltimellä on hankalampi työskennellä. Varmaankin kaiken taustalla on vahva halu toteuttaa taiteellinen mielikuva mahdollisimman hyvin. Sen esteenä ei saa olla kelvottomat työvälineet.

Entä jos kirjoitan novellin, jossa on hyvä idea. Siitä löytyy teema ja muutenkin kokonaisuus on rakenteellisesti loistava. Edustakoon tässä tekniikkaa kirjoitusvälineen lisäksi myös itse kirjoitustapahtuma, vaikka se onkin hieman epäreilua. Kirjoittaminen vaatii mielestäni niin hyviä välineitä, että voin keskittyä itse tekstiin. Painelen mielelläni näppäimiä, joissa on hyvä tuntuma ja sormenpäille löytyy riittävästi tilaa. En myöskään suostu katsomaan huonoa näyttöä, joka rasittaa silmiä. Kaikki nämä puutteet vievät poispäin siitä tärkeimmästä eli luovasta tapahtumasta. Luovuudella pitää olla väylä, jossa se pääsee kulkemaan kolhimatta itseään häiritseviin tekijöihin. Mitä tulee sanojen järjestykseen, niin sanatekniikka ei ole hallussa, jos teksti kompuroi ja on epäselvää. Sanottava voidaan tulkita väärin jne. Mitä silloin käy tuolle hienolle novellille? Se joutaa roskakoriin, vaikka kaiken piti olla kohdallaan, kun istuin luomisvoimaa pursuavana koneen ääreen.

Tekniikka on taiteessa väline, jonka avulla toteutetaan ja hiotaan lopullinen idea. Kun teokseen siirretään oma visio mahdollisimman tarkasti, niin huono tekniikka (tai sen puutteellinen hallinta) voi pilata kaiken. Jos haluan ottaa esim. yksityiskohtia sisältävästä maisemasta terävän kuvan ja edessäni onkin kuvausreissun jälkeen vedos, joka on suttuinen ja epäterävä, niin visioni ei ole toteutunut. Tai jos muotokuva on tarkennettu nenänpäähän eikä silmiin, niin en kelpuuta sitä arkistooni, vaan lähetän sen ilman omantunnontuskia bittitaivaaseen. Toki suttuinen ja huonosti rajattu kuva omasta lapsesta voi olla tärkeä ja ruokkii aivan riittävästi mielihyvää, mutta silloin puhutaan näppäilystä ei vakavasta valokuvauksesta. Jälkimmäisessä haetaan ja vaaditaan taiteelle ominaisia elementtejä.

Myönnän, että valokuvausharrastukselle omistetut keskustelupalstat ovat aivan liian tekniikkapainotteisia. Kuvaajien keskuudessa tuntuu olevan paljon niitä, jotka uskovat, että hyvillä välineillä saa myös hyviä kuvia. Jos ei ole mitään sanottavaa, niin siinä ei auta edes 1500 euron objektiivi tai täyskuvakennolla varustettu kallis järkkäri. Todellista hätäapua ei tuo edes kuvankäsittelyn mahdollistamat kikkailut. Mutta jos lähtökohtana on hyvä kuvallinen oivallus, niin parhaaseen lopputulokseen päästään toteuttamalla se teknisesti mahdollisimman hyvin. Kumpaakin siis tarvitaan: tekniikkaa ja sanottavaa. Ja lopputulos on aina parempi, mitä enemmän kummastakin tuubista puserretaan yhteiseen kasaan.

”Edessäni kohoava rakennus ei ollut suorassa. Sain kuulla jo ennen alakouluun menoa, että se oli rakennettu hieman vinoon, koska kukaan ei pystynyt määrittelemään mitä tarkoittaa sana ”suorassa”. Sen merkitystä oli analysoitu yliopistossa ainakin kahden vuosikurssin ajan, ilman että olisi saatu aikaan lopullista päätöstä asiasta. Helpointa oli rakentaa kaupungin korkein rakennus siihen asentoon, mihin se parhaiten asettui. Tämän ikävän tapauksen jälkeen viranomaiset päättivät, että koska kieli oli näin epätarkkaa, niin se siirretään runoilijoiden työkaluksi. Se sopikin siihen erinomaisesti. Tämän päätöksen seurauksena lyriikan lukeminen oli lisääntynyt kymmenkertaisesti, sillä ahdistuneet kansalaiset saivat nyt narskutella sanoja ilman huonoa omaatuntoa. Runous vapautti kielen epämääräisyyden lopullisesti. Kirjailijat viskoivat toisiaan erilaisilla termeillä ja keksivät niitä lisää. Sanakirja sai tuhansia uusia kielikuvia, joita ei uskottu olevan edes olemassa

Myös koko Raamatun teksti oli muutettu numeroiksi. Paavi oli vastustanut ajatusta niin tiukasti, että viimeisenä keinonaan hän oli tempaissut Mitran päästään ja heittänyt sen Euroopan parlamentin puhemiehen syliin. Brysselistä hän oli lentänyt yksityiskoneellaan suoraan Ivalon lentokentälle. Vaihdettuaan lämpöisen talviturkin ylleen Benedictus kolmas oli istunut moottorikelkan kyytiin, joka oli hävinnyt melkoista vauhtia tunturiin. Kerrotaan, että seuraavana kesänä Paavi oli rakentanut omin käsin pienen kelohonkamökin rauhallisen erämaajärven korkealle rantakalliolle. Hänen tiedettiin elävän nyt pelkällä kalalla ja keräilevän vapaa-aikoinaan pyöreitä kiviä saamelaisten pyhille seita-paikoille. Vatikaani oli Paavin lähdön jälkeen siirretty osaksi Italiaa ja sveitsiläinen henkivartiokaarti sai käskyn palata takaisin kotimaahansa, josta se oli palkattu kirkkovaltion palvelukseen yli viisisataa vuotta aiemmin. Kaikki kardinaalit oli määrätty penkomaan perusteellisesti pappien ja piispojen aiheuttamat pedofiilitapaukset ja marssittamaan syylliset maallisen oikeuden eteen.     

Ensimmäinen Mooseksen kirja oli nyt 001. Kukaan ei puhunut myöskään enää Jeesuksesta, vaan numerosarjasta 1234. Jumalalle oli varattu 1000. Kielestä oli tullut matematiikkaa ja se antoi uudenlaista varmuutta päätöksentekoon. Toisaalta numeroiden ankkuroiminen vanhaan kieleen työllisti tuhansia ihmisiä, jotka istuivat tuon vinon rakennuksen yläkerroksissa ja pitivät loputtomia kokouksiaan. Osa sanoista oli helppoja, kuten ”ja”, joka vain sitoi muita. Sille annettiin numero viisi. Sen merkitys oli käsittämättömän tarkka ja sille hurrattiin monta kertaa, kun se tallennettiin tietokantaan. Jossain vaiheessa kankaalle heijastettiin sana ”rakkaus”. Sen merkityksen tarkka selvittäminen vei eräältä työryhmältä kuusi pitkää päivää. Kannoin heille itse kahvia ja sämpylöitä muutaman kerran ja pois lähtiessäni tunsin suunnatonta iloa, kun olin päässyt katsomaan arvostettujen kielitieteilijöiden väsyneitä kasvoja. Eräänä päivänä tuo maaginen sana sai numerosarjan, jonka jokaisen kansalaisen piti opetella välittömästi.”

Ehkä tuo tarina voisi olla totta joskus tulevaisuudessamme, vaikka se onkin loogisesti täysin kestämätöntä tarinointia. Nykyisenkaltaisella kommunikaatiovälineellä on kuitenkin tällä Telluksella pärjättävä varmaan jatkossakin, sillä sitä ei voi muuttaa enää matematiikaksi. Ongelma on juuri tuo muutos, sillä jokaiselle sanalle olisi löydettävä tarkka merkitys. Se olisi haettava pitkällisen käsiteanalyysin kautta. Ja nämä kaikki tarkistetut ja yhdessä sovitut merkitykset pitäisi opettaa myös jokaiselle ihmiselle. Tämän ajatusrakennelman toteuttaminen vaatisi myös yhteisen kielen. Ja varmuuden siitä, että alienit pysyvät meidän ilmakehämme ulkopuolella, eivätkä tule sotkemaan yhteiskuntaamme muutamalla miljoonalla vieraalla tähtimurteella. Ja miten voisimme estää sanojen merkityksen muuttumisen vuosisatojen aikana. Emme mitenkään.

Mutta mistä epätarkka kieli on lähtöisin?  Onko niin, että proto- eli alkukielessä kaikki oli tarkemmin sanottu? Kun ajatellaan kielen kehitystä, niin abstraktit sanat ilmestyivät siihen varmaankin melko myöhään. Tuskin alkeellinen metsästäjä-keräilijä-yhteisö käytti niitä siinä vaiheessa, kun kieli oli vasta muotoutumassa ja sanasto karttui pikku hiljaa. Sanoilla oli varmaankin ihmisyhteisöjen kehitysvaiheessa melko tarkka vastaavuus ympäröivässä luonnossa, koska se auttoi näin paremmin selviytymisessä. Jos joku sanoi ”susi”, niin sitä ei saanut sotkea mihinkään yleiskäsitteeseen. Riistan pyytäjien oli pysyttävä kertomaan tarkasti toisilleen, mitä saaliseläimiä oli lähistöllä, samoin missä ne olivat sillä hetkellä. Elämä oli kamppailua olosuhteissa, joissa kaikki apu valjastettiin sen käyttöön, että ihmispopulaatio selvisi pätkän verran taas eteenpäin. Kuolemanpelko on varmaan ollut kaiken päällä huojuva Damokleen miekka, jonka uhka on edesauttanut erilaisten selviytymiskeinojen hiomista mahdollisimman tehokkaaksi. Myös kielellä ja sen kehityksellä on ollut suuri merkitys tässä prosessissa. Ensimmäisiä sanoja olivat varmaankin substantiivit ja sen jälkeen adjektiivit. Verbit tulivat varmaankin melko pian sanastoon. Siinä vaiheessa, kun mukaan tulivat tunnetiloja kuvaavat adjektiivit, olimme jo matkalla epäselvän kielen pariin. Ehkä sana ”vihainen” on niitä vanhimpia laatusanoja. Tuon adjektiivin määrittelemä peura on varmaan metsästäjälle hyödyllinen ilmaisu tilanteessa, jossa varoituksen ajatuksena on välttää yhteenottoa saaliseläimen kanssa.  

Mutta missä vaiheessa kieleen ilmestyivät abstraktit sanat? Mihin niitä tarvittiin? Olisi aika helppo syyttää taidetta, ensimmäisiä hedelmällisyyspatsaiden veistäjiä tai niitä maalareita, jotka sutivat pensseleillään luolien kivisille seinille värikkäitä maalauksia eläimistä ja pyyntitapahtumista. Ehkä se lähti sieltä, halusta kertoa enemmän. Abstraktien käsitteiden ilmestyminen sanavarastoon on mielestäni kohta, jossa nykyisenkaltainen ihminen syntyy. Taide on jatkanut kielen puurouttamista ja jossain vaiheessa se on saanut filosofit joukkoonsa. Ja runoilijat ovat pilanneet lopullisesti kaiken.

Kauneus on abstrakti käsite, jota ei kaiketi voi maistaa, mutta sokea voi tuntea sen käsillään. Sen kokeminen vaatii aistihavainnon jostain asiasta, sen ominaisuudesta tai laadusta. Siihen liittyy myöskin tulkinta ja mielihyvän tunne. Eli kyseessä on tapahtumasarja, jota ei voi koskaan täydellisesti ymmärtää. Estetiikka onkin jossain mielessä aivan turha tiede, sillä miksi käyttää inhimillisiä voimavaroja sellaiseen, jota on lähes mahdotonta kuvailla sanoilla. Mikään tiede ja sen tulokset eivät voi olla koskaan tarkkoja, jos päätelmät rakentuvat epämääräisten virkkeiden ja lauseiden varaan. Olen vanhemmiten tullut yhä varmemmaksi siitä, että kieli on todella huono kommunikointiväline. Valitettavasti vain parempaa ei ole näköpiirissä. Perfektionistina uskon vain kokeelliseen tutkimukseen, joiden tulokset ovat mitattavissa. Kaikki muu on likiarvoa, vaikka eihän elämä sitä tietenkään itsessään ole. Toimivia kokonaisuuksiahan voi rakentaa jopa virhepäätelmien varaan. Riittää, että lopullinen likiarvo on riittävän tarkka ratkaisujen tekemiseen. Ja yleensähän näin on, sillä emme pysyisi muuten edes hengissä.

Sitkeitä yrityksiä abstraktien käsitysten analysoimiseksi (kuten kauneuden) on kuitenkin tehty viimeiset kaksituhatta vuotta. Kaikilla suurilla ajattelijoilla on joku mielipide siitä, mikä on kaunista ja ennen kaikkea mitä sen täytyy pitää sisältää. Aloitetaan antiikin Kreikasta ja Platonista. Hän on kertonut meille, että on kolmenlaista kauneutta: muodollista, henkistä ja absoluuttista. Itse uskon vain jälkimmäiseen, sillä tuo sana ”absoluuttinen” siirtää kätevän näppärästi sivuun kaikki epävarmat selitykset. Jos aistimme jotain niin täydellisesti, että se peittää alleen kaiken muun, on kysymyksessä kuitenkin vain yksinkertainen tunnetila. Mitä muuta se voisi olla? Esimerkiksi jonkin maiseman kauneuden yliaistillinen kokeminen on melkein sama, kuin vastaanottaisi sähköiskun viallisesta leivänpaahtimesta. Sillä hetkellä tietoinen tajunta ei alistu millekään muulle, kuin tuolle kehoa vauhdikkaasti tutkivalle kivuliaalle jännitteelle, joka pyyhkäisee kuin luuta edestään kaiken muun olemisen havainnointiin liittyvät elementit. Kyllähän arvojen muodostamiseen kaivataan useita palikoita (se on kuin legotalo), jotta niiden kupeeseen voi liimata kyltin ”uskottava”. Monimuotoisuushan on jo itsessään arvo, ei suinkaan yksinkertaisuus. Näin voimme jättää arvosidonnaisen kauneuskäsitteen ja siirtyä itse kokemiseen, joka on hupsista vain –arvo. Mutta ei anneta sen pilata näitä päätelmiä.

Kant oli ajattelijoista suurimpia ja vaikeaselkoisimpia. Hän oli myös kuuluisa pedanttisuudestaan. Ehkä hyviä piirteitä filosofille, jonka pitää lokeroida ja järjestellä koko käsitys maailman lainalaisuuksista kallonsa sisään. Uskon kuitenkin, että hän ymmärsi itseänsä, mitä kaikki ajattelivat eivät ole aina pystyneet tekemään. Hänen kauneudenteoriansa on mukavan subjektiivista. Kantin mielestä kaikki esteettiset arvopäätelmät ovat vain ja ainoastaan sidoksissa mielihyvään. Tuo kuulostaa järkevältä, kun sen yhdistää vielä tuohon subjektiiviseen kokemiseen. Kauneuskäsityksiä ei hänen mielestään voi olla Platonin ideamaailmassa, jossa ne lymyäisivät muiden täydellisyyttä henkivien olioiden tai asioiden absoluuttisten mittareiden joukossa. Eli lyhyesti sanottuna käsitteet ja niiden arvostelmat ovat kokijan ”korvien välissä”, eikä missään muualla. Jos maailmankaikkeudessa ei olisi havaitsijoita, niin samalla olisi mennyt myös kauneus. Joten kannattaa elää mahdollisimman pitkään, jotta voisi omalta osaltaan tukea tuota ihanaa käsitettä. Kantista kauneuskäsitteet ovat myös muuttumattomia ja yleispäteviä. Tämä on outoa, sillä näinhän se ei tietenkään voi olla. Etenkin, kun hän ei tainnut kertoa yhtäkään esimerkkiä siitä, mikä on yleispätevää ja muuttumatonta. Mutta Kant on kaikesta huolimatta suurimpia filosofeja, koska hänen ajattelupakettinsa oli vähintäänkin monumentaalinen. Ja sen vaikeaselkoisuus on tietenkin jo hieno arvo sinänsä.

Vaikka kauneus onkin käsitteenä pysynyt jossain määrin piilossa, niin se ei tietenkään vähennä sen merkitystä. Minusta suklaa maistuu yhtä hyvältä, vaikka olisin jättänyt lukematta tuoteselosteen. Samoin aistikokemukseni kauniin maiseman tai taideteoksen edessä ei kaipaa jälkikäteen selittelyä. En edes halua laittaa niitä tärkeysjärjestykseen, koska se ei lisäisi niihin tilanteisiin mitään uutta.

Yksi näistä hätkähdyttävistä tuntemuksista tapahtui muutama vuosi sitten, kun olin kalareissulla Keski-Suomessa. Olin herännyt aikaisin, täyttänyt reppuni eväillä ja haalinut kalavehkeet kainalooni. Seuraavaksi astelin kapealle polulle, joka johdatti minut pienen metsikön lävitse järven rantaan. En osannut odottaa näkyä, joka avautui eteeni. Veden päällä viipyili vielä yöllinen usvakerros ja sen lävitse paistoi juuri pellon takaa noussut auringon hentoinen kehrä. Rukoilin kaikkia metsän menninkäisiä, että kukaan ei kiskoisi tuota maisemaa edestäni pois, ennen kuin saan otettua siitä muutaman kuvan. Olen aina rakastanut sumua, koska se häivyttää turhia yksityiskohtia ja tarjoilee maiseman pehmeänä ja hieman epätodellisena. Tämä oli nyt sitä ja paljon muuta. Ja se muu oli tuo Platonin mainitsema absoluuttinen yhteys kauneuteen. Rukouksiini vastattiin, sillä ehdin ottaa järvestä muutaman kuvan. Tunsin myös itseni jonkin sortin paskiaiseksi, kun työnsin veneen vesille ja aloin uistelemaan. Se ei sopinut tuohon neitseelliseen hetkeen. Sain aamun aikana muutaman hauen, jotka taisin laskea saman tien takaisin järven tummuuteen. Tuohon hetkeen ei vain sopinut ämpärin pohjalta tuijottavan kuolleen kalan syyttävä katse. Olin aivan varma, että sillä oli ainakin sinä päivänä oikeus jatkaa elämäänsä. Ja oikeutuksen siihen antoi tuon järven koskematon kauneus.