1950-luvun lopulla Suomessa oli noin 6000 kansakoulua. Sen enempää niitä ei ole ollut sitä ennen tai sen jälkeen. Keskimäärin yksi löytyi alueelta, joka oli kanttiinsa kahdeksan kilometriä. Nuo viehättävät, hyvinkin moni-ilmeiset rakennukset, toimivat siihen aikaan opinahjoina noin 600 000 oppilaalle. Tuosta tilanteesta olemme luistelleet taaksepäin. En tarkoita opetusta vaan koulurakennuksia, joiden intiimi ja elämänmakuinen tunnelma, on vaihtunut persoonattomiin kaupunkikouluihin. Poikkeuksiakin on, vaikka Helsingin Kruunuhaasta löytyvä rakennus, jonka muotokieli on puettu komeaan kansallisromantiikan kuosiin. Yhteiskunta kehittyy ja koululaitos siinä siinä samalla. Ja kun arvoja mitataan rahalla, niin jotkut niistä joutuvat sellaiseen puristukseen, että niillä ei ole enää elämisen mahdollisuutta. Näin taisi käydä kyläkouluillekin, jotka siirtyivät taajamiin muuttoliikkeen mukana. Kulkeminen parani, joten koulumatkatkaan eivät olleet enää ongelma.
Kirkko vastusti aikoinaan kuntavetoisen kansakoululaitoksen syntyä. Se olisi halunnut pitää opetuksen omissa käsissään. Papit olivat hoitaneet lasten sivistämisen siihenkin mennessä ja kasvattaneet heitä Herran nuhteeseen. Jos lähtökohtana on nöyrä kansalainen, jonka elämään sisältyy enemmän hyväksyntää kuin asioiden ehdollistamista, niin piispojen ja pappien pelko maallisen koululaitoksen vaikutuksesta lapsiin oli aivan ymmärrettävää. Tieto kun yleensä avartaa maailmankuvaa ja saattaa siinä samalla ehdollistaa ne tutut, kristilliset opit. Kirkko onneksi hävisi tuon taistelun, vaikka uskonto jäikin osaksi kouluopetusta.
Kansakoulu pyrki kasvattamaan lapsia ja nuoria isänmaanrakkauteen ja siihen liittyviin arvoihin. Ehkä noita hyveitä painotettiin kansaa koetelleen sisällissodan jälkeen entistä pontevammin. Ja järkevintä oli tietenkin aloittaa uudesta sukupolvesta, joille nuo kansalaissodan vaiheet olivat vain mainintoja historian kirjoissa. Koulu opetti, että parhaiten oppilas tuki omaa isänmaataan, kun hän suoritti koulutehtävänsä tunnollisesti ja pysyi myöhemmin erossa väkijuomista. Viehättäviä ja jo hieman pölyyntyneitä arvoja. Sadan vuoden takainen kansallisromanttinen ajatus isänmaasta on vaihtunut matkan varrella monimuotoisempaan käsitykseen. Se ei enää näyttäydy koululaisten mielessä vain kauniina järvimaisemina tai Vänrikki Stoolin yli-inhimillisinä sankareina, joiden suurin ihanne oli vuodattaa verta litrakaupalla taistelutantereelle isänmaan puolesta.
Itse muistan kansakouluajoilta luokkahuoneiden seinät, joissa olivat kaikki maan isät oikeassa järjestyksessä. Kuvat olivat harmaasävyisiä ja presidenteillä oli päällä tumma puku ja kaulassa solmio tai simusetti. Ainoa poikkeus oli Mannerhein, sillä hän oli pukeutunut sotilaallisesti. En unohda myöskään karttakeppiä ja luokan nurkkaa, jossa jouduin silloin tällöin seisomaan hievahtamatta osan oppitunnista. Kun vastasimme opettajan kysymykseen, niin nousimme seisomaan pulpetin viereen. Luokkakaverit tuijottivat ja odottivat, että vastaus on väärä. Sama nöyryytys ravisteli herkkää minäkuvaani, kun jouduin laulamaan luokan edessä surkealla äänelläni, opettajan säestäessä urkuharmonilla.
Työrauhaa etsittiin määräämällä poika ja tyttö pareiksi kahden istuttaviin pulpetteihin. Tuo varmaan toimi kansakoulussa, kun vastakkainen sukupuoli aiheutti siinä iässä lähinnä hämmennystä. Ja jos asento ei ollut tarpeeksi ryhdikäs, niin opettaja saattoi pujottaa karttakepin niskan takaa puseron alle. Kädet olivat oppitunnin aikana pulpetin päällä ja viittaessa piti sormien olla tiukasti kiinni toisissaan. Käden sai muistaakseni kuitenkin nostaa niin korkealle, kuin vain yletti. Opettajan tukena oli järjestäjä, jonka tehtäviin kuului merkitä vihkoon niiden nimi, jotka käyttäytyivät häiritsevästi ennen opettajan astumista luokkaan. Kuri oli opetusta tukeva väline tai sitten ei. Opettajan vallankäyttö takasi hänelle miellyttävän ympäristön jakaa oppisuunnitelmien mukaista sisältöä luokalle. Auktoriteetin vaatima kunnioitus taisi samalla viedä oppilailta halun ja mahdollisuuden ehdollistaa opetettuja asioita. Sen hyväksyminen ja ymmärtäminen olisi varmaan kansakoulun alkuaikoina vaatinut pedagogeilta melkoisesti nöyryyttä. Vaatii vieläkin, vaikka emme puhuttelekaan opettajia enää kolmannessa persoonassa.
Äidinkielen merkitystä kansakoulussa tuskin vähäteltiin. Aapisen kuvasto kertoi lapsille, että Suomi on kaunis maa ja ihmisten yhteiselo lähes virheetöntä. Koulukirjat tunsivat myös neekerin, joita saimme ihastella lähemmin, kun Helsingissä pidettiin vuonna 1952 kesäolympialaiset. Kirjassa ”Mustien maanosa” mainittiin, että heidät sai töihin rihkaman avulla. Ihmiskäsitys oli luonnollisesti oman aikansa tuotetta. Amerikkalaiset taisivat tuoda mukanaan pohjolan perukoille Coca-colankin, sillä se rantautui meille samoihin aikoihin, kun stadion oli täynnä kilpailevia nuoria.
Jos halusi hymymerkin palkkioksi käsialasta, niin se vaatii kauniit kirjaimet ja niiden piti kulkea toistensa kantapäillä sulassa sovussa. Ne raapustettiin mustekynällä ja itse ainakin muistan, että ylimääräisiä läiskiä ei sallittu. Terä piti pyyhkiä tarvittaessa imupaperiin ja pieneen pyyhkeeseen. Pidin kuitenkin enemmän laskennosta, jossa taisi viehättää sen selkeys. Ainakin niin kauan, kun numeroiden sekaan ei ahdettu kirjaimia. Kansakoulussa tuosta ei ollut pelkoa. Harjoitusten esimerkit haettiin omasta ympäristöstä. Aikansa pedagogiikka oli jossain suhteessa jopa edistyksellistä. Lapsia ei ahdistetttu ensimmäiseksi erilaisten sääntöjen pariin, vaan paljouden erilaisia käsitteitä opetettiin arkiesineiden välityksellä.
Laulunopetuksella pyrittiin siihen, että musiikki tulisi lapselle tutuksi ja siihen syntyisi samalla elinikäinen rakkaus. Minun rakkauteni taisi kuolla niillä tunneilla, syntyäkseen joskus myöhemmin uudelleen. Tuohon uudelleenheräämiseen ei tainnut hirveämmin vaikuttaa koululaitos, sillä Beatles ei ollut musiikinopettajien suosiossa. Tosin vihaamani nokkahuilu on jo päässyt vanhemmiten pannasta, vaikka sen ääni ei vieläkään koukuta millään lailla.
Minun koulussani hiihdettiin paljon. Parhaita hetkiä olivat ne, kun opettaja pyysi ottamaan seuraavana päivänä sukset mukaan. Liikunta tähtäsi yleiskunnon kohottamiseen ja siinä samalla opasti oppilaita kuriin ja järjestykseen. Taisin saada kansanhiihtomerkinkin, mikäli muistoni eivät ole muualta lainattuja. Tervettä kilpailuvaistoa kannustettiin, sillä sen nähtiin olevan eteenpäin vievä voima arjen elämässä.
Koulussa sai vitsaa vielä 1900-luvun alkuvuosikymmenille saakka. Tuon rangaistusmuodon kieltänyt asetus ei koskenut läimäyksiä ja tukkapöllöä. Niiden antamista jatkettiin ja karttakepillä oli siinä melko tärkeä rooli. Ehjää keppiä taisi olla vaikea löytää mistään luokasta. Tosin arvostettu kansallisrunoijamme Koskenniemi oli sitä mieltä, että pelkoon perustuva kurinpito johti alistumiseen tai kapinamielialaan. Itsenäiseksi yksilöksi kasvaminen vaatii auktoriteetin arvostelemista. Näin lyyrikkomme ajatteli aikana, jolloin auktoriteetin kunnioitus oli hyvinkin keskeistä kouluelämässä.
On helppo lopetella kouluhammaslääkäriin, sillä ne kokemukset ovat kulkeneet monen matkassa aikuisiälle asti. Hampaat hoidettiin, vaikka se olisi vaatinut oppilaan sitomista kiinni hihnoilla. Näin myös toimittiin joissain tapauksissa. Itse muistan odotushuoneen ällöttävän tuoksun ja hammasporan, joka jurnutti pienillä kierroksilla. Myös asenteet ovat tainneet parantua tuosta ajasta, jolloin poran lipsahtaminen sivuun ei tainnut kirvoittaa hammaslääkärin tuimilta kasvoilta minkäänlaista anteeksipyynnön sanaa. En tiedä, mistä saimme silloin reikiä hampaisiin, sillä limonadit olivat melko harvinaisia ja karkkirahaa ei vanhemmilta herunut. Koulussakin syötiin terveellisesti. Lusikka taisi olla se tärkein ruokailuväline, sillä lautasella oli usein vellejä, puuroja ja keittoja. Ja se oli syötävä tyhjäksi, vaikka vatsa ei ollutkaan asiasta samaa mieltä. Sinne oli lusikoitava takaisin myös ulos pullahtanut oksennus. Näkymä, jota en taida koskaan unohtaa.
Vaikka kansakoulu ei aina ollut se paras paikka viettää lapsuuden päiviä, niin kevätjuhla ja sen päätteeksi laulettu Suvivirsi olivat kuin synninpäästö kouluvuoden päätteeksi. Vaikka lukukausi olisikin ollut ahdistava, niin ne hetket unohtuivat sillä hetkellä, kun tuon virren kaunis melodia johdatti meitä pitkälle kesälomalle. Lomalle, jolloin paistoi aina aurinko.
Lähde: Juhani Seppovaara: Kansakoulu. Armas aika.