Olen ollut pitkään kiinnostunut kirkon roolista erilaisissa yhteiskunnallisissa konflikteissa. En siksi, että voisin mollata tuota instituuttia, joka silloin tällöin näyttää unohtavan omat eettiset lähtökohtansa. Olen aina sitonut kristinuskon opetukset moraalilangalla kiinteäksi mytyksi. Tuon paketin purkaminen pitäisi olla mahdotonta, jos ohjenuorana on Uusi testamentti ja Jeesuksen opetukset. Silloin kun tuo mahdoton muuttuu todeksi, herää minun kiinnostukseni. Siinä on mukana ihmetystä ja ärtymystä. Kristinuskon arvot ovat kuitenkin niin lähellä humanistisia arvoja, että koen nuo tilanteet jo henkilökohtaiseksi loukkaukseksi, vaikka määrittelenkin itseni uskonnottomaksi. Karkea esimerkki kristillisten arvojen työntämisestä syrjään oli paavin veljeily natsisaksan kanssa. En usko kuitenkaan, että hän antoi Kolmannen valtakunnan johtajalle poskisuudelmaa. Tuo taisi jäädä tekemättä, vaikka joltain osin Saksan yhteiskunnallinen ja taloudellinen tilanne näytti kansallissosialismin valtakaudella suuntaavan kohti parempia aikoja. Tältä se näytti varmaan, kun sitä tarkasteltiin paavinistuimelta.

Meilläkin on ollut konfliktimme, joissa kirkko on joutunut hakemaan puolensa. Se ei liene yllätys, että sisällissodassa se tuki valkoisia, vaikka punappejakin oli. Historiaahan tunnetusti kirjoitetaan voittajan näkökulmasta. Vasta uudet sukupolvet ja poliittinen demokratia on antanut tilaa tarkastella tätäkin puolta jo neutraalimmin.

Kun sisällissota syttyi tammikussa 1918, niin Suomessa oli neljä hiippakuntaa, viisisataa seurakuntaa ja noin tuhat pappia. Sodan syttyessä näistä seurakunnista jäi yli puolet valkoisten puolelle. Kaikilla suomalaisilla oli myös silloin paljon kiinteämpi suhde omaan seurakuntansa paimeneen, kuin tänä päivänä. Vasta urbanisoituminen on höllännyt tuota sidettä. Papeilla on ollut myös aikaa miettiä omia tulevia ratkaisujaan, kun pitäjiin on noussut työväentaloja ja on perustettu suojeluskuntia. Luultavasti kirkollisia toimituksia on kuitenkin jatkettu perinteisesti, vaikka punaisia viivoja olikin jo vedetty muuallekin kuin äänestyslipukkeseen. Ei ole varmaan kaukaa haettu, jos oletan, että pastorien saarnoissa on tuettu vahvasti kotia ja yhteistä isänmaata. Punaiset nähtiin kiihkoilijoina, joiden ainoa tehtävä oli hävittää vanhat arvot ja tuhota se kaikki, mitä edelliset sukupolvet olivat rakentaneet. Kaikki eivät ehkä muistaneet, että hyvinvointia ei rakennettu vain sivistyneistön tuella, vaan Jussilla ja kuokalla oli myös siinä erittäin merkittävä rooli. Henkistä pääoma on vaikea kasvattaa, jos yhteiskunnalta puuttuu fyysinen kivijalka. Ja jos tuosta kivijalasta ei pidetty huolta, niin ei lienee ihme, että Jussi huitaisi kuokalla joskus lahtaria päin näköä.

Vaikka pappeja olikin rintamalla, niin heitä ei sinne suinkaan pakotettu. Yleensä heidät vapautettiin sotapalveluksesta kokonaan paikallisten virkatehtävien vuoksi. Mutta innokkaita kiväärinkantajiakin oli. Yleensä nämä olivat toimineet papintyön ohella myös paikallisissa suojeluskunnissa. He halusivatkin heti konfliktin alussa vapaaehtoisena palvelukseen, koska he katsoivat sen tärkeämmäksi kuin papilliset tehtävät omassa seurakunnassa. Heitä oli melko pian sotatoimissa mukana puolisen tusinaa. Eräs näistä ensimmäisistä innokkaista oli kansanopiston johtaja pastori Wäinö Malmivaara. Hän oli myös mukana, kun Lapuan pappilan seuratuvassa majailleet venäläiset sotilaat riisuttiin aseista. Hänen pitämänsä saarna Johanneksen kirkossa on myös kuuluisa. Siinä tämä Jumalan esitaistelija kertoi, miten ”Tampereen taisteluissa oli nähty Herra”. Ja muistaako valkoinen sotilas, että hän ”Herran sotilas”. Myös Jesajan kirjaa lainattiin, sillä sieltä löytyy mahtipontinen kohta, joka päättyy virkkeeseen: ”Herra Sebaot on sotajoukkoa tarkastamassa”. Jumala oli puolensa löytänyt, ainakin valkoisten mielestä. Tämä retoriikka ei ole outoa, jos vastapuolen toiminnan nähtiin suuntautuvan uskontoa ja erinäisiä historiallisia arvoja vastaan. Tämä oli riittävä syy papin tarttua aseeseen. Suomessa käytiin eräänlaista ristiretkeä pakanoita vastaan, vaikka nämä täyttivätkin samaan aikaan valkoisten kirkkoja.

Punaisten puolelle jääneet papit saivat yleensä jatkaa seurakuntansa parissa, vaikka heidän tiedettiin kannattavan valkoisia. He hoitivat edelleen jumalanpalveluksia, suorittivat hautauksia ja muita kirkollisia toimituksia. Levottomat ajat jopa lisäsivät sitä väestömäärää, joka haki papilta erilaisia palveluksia. Kirkot olivat entistä täydempiä, vaikka saarnastuolissa puhui selvästi vastapuolen edustaja. Tämä kertoo, kuinka Jumalan sana ohitti poliittiset jaot ja kismat. Olisi kiva tietää, mitä nuo saarnat pitivät sisällään. Uskoisin kuitenkin, että kirkonmies tuskin otti niissä kovinkaan vahvasti kantaa meneillään olevaan konfliktiin.  Niitäkin pastoreita oli, jotka ymmärsivät punaisia ja toivat sen myös esille. Osa näistä oli toiminut kristillisessä työväenliikkeessä. Tämä ei jäänyt huomaamatta tuomiokapituleilta, jotka vaativat taistelujen laannuttua heiltä tiukasti selitystä.

Kun puhutaan punapeista, niin yleensä ensimmäiseksi mainitaan Sisälähetysseuran toimitusjohtaja Otto Saarnisalo. Hän toimitti sodan aika Suojeluskuntalainen-lehteä ja esitti siinä voimakkita vetoomuksia vihollisen rakastamisen puolesta. Hän oli lukenut Raamattunsa hyvinkin tarkasti, mutta sensuuriviranomaiset eivät, sillä Oton kirjoittamat artikkelit joutuivat punakynän tuhrimiksi. Aarnisalo myönsikin sodan jälken, että hän oli ”täysiverinen sosialisti”, vaikka ei kuulunutkaan sosialidemokraattiseen puolueeseen.

Ainoa punainen pappi, jonka tiedetään osallistuneen taisteluihin, oli Ruotsinpyhtään seurakunnan virallinen apulainen Einar Rauhamäki. Hän oli toimut työväenyhdistyksessä, joten ratkaisu oli jopa ymmärrettävä. Sodan jälkeen hänen asemansa ei ollut kuitenkaan miellyttävä, sillä vain valkoisten puolella toimineet papit saivat käytyjen taistelujen jälkeen kunniaa ja mainetta. Einarin epätoivoinen pakomatka päättyi lopulta pakolaisena Venäjälle ja sieltä Stalinin ”avustamana” Siperiaan.

Sodan päätyttyä osa papeista jatkoi punavankileirien kasvatusjohtajien tehtävissä. Tämä varmaan oli miellyttävämpää, kuin olla todistamassa valkoisten harrastamaa terroria sodan alkuvaiheessa. Yksi esimerkki tästä oli ilman oikeudenkäyntiä tehdyt teloitukset. Monen kirkon miehen mielestä silloin ylitettiin se raja, jota he eivät voineet enää hyväksyä. Sinänsä he eivät vastustaneet teloituksia, jos ne olivat oikeudenkäynnin langettamia tuomioita.

Uusi Testamentti ja Jeesuksen opit tuskin kehottavat ketään tarttumaan aseeseen – ei ainakaan papin. Ehkä isänmaan rakkaus ja pelko tärkeiden arvojen menettämisestä ajoi nämä kirkon työntekijät keskelle taistelua. Tämä joukko oli kuitenkin hyvin suppea, sillä suurin osa pastoreiden tehtävistä rintamilla täyttyi hartaustilaisuuksista, aamurukouksista komppanioissa ja muista sielunhoidollisista toimista. Mukana taisi olla myös aimo annos realismia, sillä kenttäpapin ohjesäännössä sanotaan saarnaohjeistuksen lopussa,  että ”Saarnat olkoon lyhyitä ja ytimekkäitä”. Mielestäni hyvä neuvo nykyäänkin, mutta etenkin silloin kun lyhyet rauhan hetket saattoivat päättyä luotisateeseen.

Lähde: Ilkka Huhta: Papit sisällissodassa 1918