Käydessäni marketissa ja sujauttaessani kärryihini biopusseja jäin pohtimaan, että kuinka monta niitä pitäisi ostaa, jotta ne riittäisivät loppuelämäkseni. Se voi olla vain muutama pussi, jos viikatemies tulee etuajassa ja survaisee hengen pois yhdellä terän heilautuksella. Se voi olla myös melkoinen röykkiö, jos saan ihmetellä tätä maailmaa vielä muutaman kymmenen vuotta. Seuraavaksi katseeni kohdistui veskipaperipinoon. Se herätti taas välitttömästi seuraavanlaisen kysymyksen: Montako rullaa niitä vielä kuluu takapuolen pyyhkimiseen, ennen kuin luonto pyyhkii loput? Jätin tarkasteluni tähän ja vilkaisin ympärilleni. Olin varma, että joku oli kuullut ajatukseni. Puhun silloin tällöin ääneen, joka on varmaankin jonkinlainen merkki jostain hyvin ikävästä. Maksoin ostokset ja kävelin autolle.
Kotona heittäydyin sohvan päälle ja jatkoin kaupassa aloittamaani pohdintaa. Katselin ympärilleni esine esineeltä. Asunto kestää kyllä loppuelämän, kun hieman laittelen sitä silloin tällöin. Kodinkoneet taitavat mennä moneen kertaan vaihtoon, vaikka pyrimmekin ostamaan laadukkaita merkkejä. Työhuoneeni kirjat pitävät pintansa pitkälle tulevaisuuteen, sillä jotkut asiat eivät vanhene koskaan. Historia on sadankin vuoden ajan päästä sitä samaa, vaikka se onkin saanut uuden kerroksen selkänahan päälle. Luonnontieteellisen kirjallisuuden voi roiskaista suurelta osin menemään, sillä tiede päivittyy melkoista vauhtia. Lyriikka tuskin vanhenee ja sama on kaunokirjallisuuden kanssa. Tosin kieli ja sen ilmaisut voivat vaikuttaa aikojen päästä oudoilta, mutta ei se vuodata hyvästä tekstistä kokonaan mehuja pois. Kuvataidekirjani pitävät myös pintansa, vaikka taidemakukin voi muuttua. Se saattaa nostaa esiin tuntemattomia tekijöitä ja työntää joitain arvostettuja henkilöitä vastavuoroisesti näkymättömiin. Kulutusmusiikille käynee samoin. En uskoo kuitenkaan, että tässä ryhmässä on mukana klassinen tai ooppera. Beethoven, Bach, Mozart, Verdi ja Wagner ovat varmaan voimissaan vielä silloinkin, kun teemme viikonloppureissuja kuuhun tai poikkeamme lasten kanssa Etelä-Korean pohjoispuolelle jääneessä valtiomuseossa.
Elämässäni on esineitä, jotka kestävät loppuelämän. En tiedä, kannattaako tuosta huomiosta mitenkään erityisemmin juhlia. Piristävintä kai olisi vain uskotella itselleen, että kaikki menee vaihtoon ja vieläpä monta kertaa.