Ensimmäinen maata kiertävä satelliitti eli ”tekokuu”, kuten siihen aikaan sanottiin, laukaistiin radalleen lokakuun neljäntenä päivänä vuonna 1957. Sputnik oli tietysti sensaatio ja Suomessakin tähyiltiin innokkaasti taivaalla vaeltavaa valopistettä. Moni ikäluokastani muistaa nähneensä Sputnikin omin silmin ja kuulunpa itsekin tuohon etuoikeutettujen joukkoon.
Aika usein on niin, että asiat ja ilmiöt eivät olekaan ihan sitä, miltä päällisin puolin näyttävät. Näin oli myös Sputnikin laita. Sanotaan, että tieto lisää tuskaa ja niin kävi tässäkin asiassa. Hellimäni muisto sai ikävän kolauksen, kun törmäsin artikkeliin jossa kerrottiin 58 senttimetrin läpimittaisen Sputnikin olleen aivan liian pieni paljain silmin nähtäväksi. Taivaalla vilkahteleva valopiste olikin satelliitin kantoraketti R-7, joka kulki Sputnikin kanssa samalla kiertoradalla sen tuntumassa. Tuskaani lieventää hiukan tieto siitä, että Tähtitieteellisen observatorion assistentti Raimo Lehti, joka tähyili uutisen kuultuaan taivasta Herttoniemessä aamuneljältä, oli saman harhaluulon vallassa seuratessaan himmeän pisteteen liikkumista.
Sputnikin varustelutaso oli vaatimaton. Sen pienitehoinen radiolähetin välitti ainoastaan lämpötilatietoa alumiinisen pallon sisältä, joten tieteellinen anti oli vähäinen. Tuon pienen avaruuskulkijan poliittinen propaganda-arvo oli sen sijaan suunnaton aiheuttaen tyrmistyksen ja epäuskon aallon läntisen liittoutuman puolella. Tappio oli karvas USA:lle, mutta tämä oli vasta alkua paljon pahemmalle takaiskulle, kun myös kunnia ensimmäisestä miehitetystä avaruuslennosta meni Neuvostoliitolle.
Maailma tietysti iloitsi toisiaan seuraavista tieteellistä läpimurroista, mutta avaruuden valloituksella oli ja on myös pimeä puolensa. Hampaisiin saakka ydinaseistetut suurvallat kyttäsivät neuroottisesti toistensa tekemisiä, mutta tarkan tiedon saaminen oli hankalaa ja riskialtista. Vakoilulentoja tekeviä koneita ammuttiin alas ja siinä sivussa myös viattomia siviilikoneita. Ei siis ollut yllättävää, että kenraalien katseet kääntyivät avaruuteen: Mistäpä olisi parempi tirkistellä vihollisen toimintaa kun sieltä? Satelliittien lähettäminen maata kiertävälle radalle oli jo rutiinia. Kamerat ja objektiivit tekivät hienoa jälkeä, mutta yksi asia kuitenkin puuttui: Avaruudesta otettuja kuvia ei voitu siirtää maahan, siihen ei ollut vielä tarpeeksi kehittynyttä tekniikkaa.
Silloin kun tehtävää ei voida hoitaa koneilla, on pantava ihminen asialle. Siispä ukot taivaalle kameroineen kuvaamaan ja linkoamaan filmirullat maassa malttamattomina odottaville tiedustelupalveluille. Molemmilla puolilla potkaistiin projektit viivytyksittä käyntiin. Amerikkalaiset nimesivät omansa lyhenteellä MOL (Manned Orbiting Lab), kun venäläisillä oli puolestaan Soyuz 7K-S alukseen perustuva ALMAZ. USA:n projekti haudattiin monien vaiheiden jälkeen vuonna 1969, mutta venäjällä jatkettiin sitkeästi aikeen kehittelyä niin, että lopulta päästiin käytännön toimiin tekemällä kaksi miehitettyä vakoilulentoa, joiden peitenimenä käytettiin Saljut-ohjelmaa. Menetelmä oli kuitenkin niin hankala ja kallis, että testilentojen jälkeen puuhasta luovuttiin.

Useimmille on termi ”Tähtien sota”, varmaankin tuttu. Se palauttaa välittömästi mieleen USA:n entisen presidentin, Ronald Reaganin, mielikuvituksellisen aseohjelman, jonka tavoitteena oli kehittää avaruudesta käsin toimiva lasertykki. Sillä tuhottaisiin niin vihollisen ydinohjukset kuin vakoilusatelliititkin. Moisen järjestelmän vaatimaa tekniikkaa ei silloin ollut saatavilla, eikä taida olla vieläkään, mutta pelkkä suunnitelma riitti romahduttamaan Neuvostoliiton.

Avaruudessa sotiminen ei kuitenkaan ollut mikään uusi ajatus, sillä tuossa aiemmin mainitussa miehitetyssä Soyuz 7 vakoilualuksessa oli jo aseistus. Se oli varustettu 23mm Nudelman-Rihter konetykillä, jolla oli tarkoitus tuhota vihollisen satelliitit. Tuota vuodelta 1949 peräisin olevaa pommikoneen tykkiä myös testattiin lennolla tuhoamalla sillä käytöstä poistettu satelliitti.
Epäilemättä kosmonauteilla Popovich ja Kolesnikov oli hullunhauskaa heidän räiskiessään tykillään pitkin avaruutta. He olivat kuitenkin sotilaita ja siksi esimiestensä kontrollissa. Suurvallat eivät tekemisiään mainosta, ja siksi pidän varmana että päidemme yllä viilettää monenmoisia raskaasti aseistettuja, miehittämättömiä järjestelmiä. Minkälaisiin kohteisiin niiden ohjukset ja tykit on suunnattu, sitä on mahdoton tietää. Kaikkein huolestuttavinta on se, että niiden toiminta perustuu tietokoneisiin. Jos jotain menee vikaan, ei paikalla ole ketään vetämässä töpseliä irti. Vaara on todellinen ja siitä on tuore käytännön esimerkki: Geostationaariselle radalle lähetetty Galaxy 15 satelliitti sekosi ja sen hallinta maasta menetettiin. Ilmailuliikenteen navigointiin tarkoitettu tekokuu jatkoi lähetystään samalla kun alkoi ajelehtia pois radaltaan vaarantaen usean muun satelliitin toiminnan. Niitä jouduttiin erittäin suurin kustannuksin siirtelemään pois hulluksi tulleen avaruusaluksen tieltä. Zombieksi ristittyä satelliittia yritettiin yli yhdeksän kuukautta turhaan saada tottelemaan isäntiään. Vasta sitten, kun systeemin akusto tyhjeni totaalisesti, resetoi Galaxy 15 omatoimisesti tietokoneensa ja mahdollisti hallinnan palauttamisen.  Sen seikkailu on varoittava esimerkki todellisista riskeistä silloin kun jotain menee vikaan, eikä korjaajaa ole mahdoliista saada paikalle.