Kuumoduli Eagle laskeutui Amstrongin ohjaamana Rauhallisuuden mereen heinäkuussa 1969. Viimeinen reissu tuolle taivaankappaleelle tehtiin vajaa kolme ja puoli vuotta myöhemmin. Kukaan ei enää muista, ketkä olivat mukana Apollo 17 lennolla, sillä matkoihin oli jo totuttu ja ne eivät herättäneet enää kovinkaan paljon suuren yleisön mielenkiintoa. Sosialistinen Neuvostoliitto oli haastettu ja se kilpailu oli voitettu hyvällä maalierolla. Samalla oli osoitettu, että kapitalismi oli kaikin puolin parempi yhteiskuntajärjestelmä kuin sosialismi. Naivia, mutta näinhän silloin ajateltiin.
”Kuussa ei ole koskaan käyty”. Tähän virkkeeseen törmää melko usein. Näiden mielipiteiden esittäjästä suurin osa on parrattomia, kovaäänisiä nuoria miehiä, joiden mielestä tekniikka on täytynyt olla lähes kivikautista, ennen kuin bitit toden teolla valloittivat tämän planeetan. Eräs hauskimmista ja naiveimmista perusteluista oli erään henkilön kommentti keskustelupalstalla. Hän pyysi tutkailemaan millaisilla autoilla silloin ajeltiin. Hänen mielestään se oli riittävä todiste. Nämä salaliittoteorioiden ystävät eivät kuitenkaan muista maailmankuvaansa rakennellessaan, että ensimmäinen ydinräjäyte laukaistiin heinäkuussa 1945. Tämä oli melko tarkalleen 24 vuotta ennen kuumatkaa. Ja se on vaatinut myös melko paljon sitä hightec-osaamista. Tämän oivan vertailukohdan kuulin oman poikani suusta. Fiksu huomio.
Jätetään Apollo-ohjelma ja siirrytään neuvostoliiton Luna-ohjelman pariin. Se ei alkanut kovinkaan kummoisesti, sillä Luna 1 ei suunnitelmien mukaisesti osunutkaan Kuun kamaraan, vaan ohitti kohteensa kuudentuhannen kilometrin päästä. Se taitaa edelleen taivaltaa yksinäistä matkaansa Maan ja Marsin välisellä radalla. Luotaimessa ei ollut omia ohjausmoottoreita, joten sen tuleva lentorata riippui täysin kantoraketin asennosta ennen irroitusta. Tämä tapahtui vuonna 1959. Mainittakoon vielä, että Luna 1 oli ensimmäinen ihmisen lähettämä kappale, joka ylitti maasta irtautumiseen vaadittavan pakonopeuden. Siis melkoinen hyppäys avaruusteknologiassa, kun tiedämme, että Sputnik 1 kiersi planeettamme vasta pari vuotta aiemmin.
Luna 2 osui jo maaliinsa, sillä se iskeytyi Kirkkauden meren itälaidalle. Ennen murskaantumistaan se oli onnistunut keräämään luotettavaa tietoa aurinkotuulesta, josta ei oltu saatu aiemmin kuin viitteitä. Seuraava eli Luna 3 lähetettiin lokakuussa 1959 ja saimme ensimmäiset kuvat Kuun takapuolelta. Ihmeellistä tekniikkaa aikakautena, jolloin Neuvostoliitossa ajeltiin piikkimosseilla.
Vuonna 1963 Neuvostoliitto yritti ensimmäistä kertaa pehmeää laskeutumista Kuuhun. Se epäonnistui sillä kertaa, mutta tavoite saavutettiin kolme vuotta myöhemmin, kun Luna 9 laskeutui Myrskyjen valtamereen ja aloitti pinnan kuvaamisen. Laskeutumisosassa oli voimanlähteiden lisäksi tieteellisiä laitteita, lämmönsäätelyjärjestelmiä ja se pakollinen televisiokamera. Samoihin aikoihin sosialistisen naapuritasavaltamme kansalaisten ahterit yrittivät hakea tukea 60 hevosvoimaisen Moskvitsh Eliten tasaisista muovipenkeistä.
Luna oli siis lopultakin laskeutunut onnistuneesti Kuuhun. Kolme vuotta ja viisi kuukautta myöhemmin Amstrong tulisi sanomaan kuuluisat sanansa, jotka olisivat voineet olla mielestäni paremminkin valittuja. Tuona historiallisena päivänä Kuuta kiersi myös Luna 15, jonka oli tarkoitus hakea näyte sen pinnalta, ennen jenkkien laskeutumista sinne. Neuvostoliitto hävisi tuonkin maaottelun, sillä heidän kuumodulinsa murskaantui kiertolaisemme pintaan samoihin aikoihin, kun Amstrong ja Aldrin olivat pakkaamassa näytteitä kotimatkaa varten. Ja vaikka se olisikin onnistunut, niin Apollo 11 miehistö olisi ollut kotona aiemmin kuin Luna 15 näytekapseli.
12. syyskuuta Neuvostoliitto laukaisi Kuuta kohti Luna 16, joka saavutti sen viisi päivää myöhemmin. Se asettui aluksi 111 kilometrin korkeudella olevalle kiertoradalle. Pari päivää myöhemmin sen rata laskettiin huomattavasti alemmaksi ja pääjarrumoottori käynnistettiin. Kuusi minuuttia myöhemmin luotain saavutti Hedelmällisyyden meren. Päälaskeutumismoottori sammui tietokoneen ohjaamana 20 metrin korkeudessa ja apulaskeutumismoottorit 2 metrin korkeudessa. Tällöin luotaimen nopeus oli 2,4 m/s. Seuraavaksi automaattinen pora tunkeutui Kuun pintaan kerätäkseen kivinäytteen. Porattuaan seitsemän minuuttia terä saavutti 35 senttimetrin syvyyden ja nosti näytteen luotaimen nousuvaiheessa olleeseen pieneen pyöreään paluukapseliin.
Luotaimen oltua vuorokauden verran Kuun pinnalla, laukaistiin sen nousuvaihe pois; alaosa jäi Kuuhun jatkamaan tutkimuksia. Kolme päivää myöhemmin paluukapseli syöksyi Maan ilmakehään ja se laskeutui 24. syyskuuta 1970 laskuvarjon avulla noin 80 kilometriä kaakkoon Dzhezkazganista. Tumman basalttinäytteen tutkimus ilmaisi sen muistuttavan hyvin läheisesti näytteitä, jotka yhdysvaltalaiset olivat noutaneet Kuusta. Apollolentojen tuomia näytteitä tutkitaan edelleen laboratorioissa ja silloin tällöin tieteellisissä julkaisuissa on artikkeleita, joissa kerrotaan uusista löydöistä. Tämän on mahdollistanut tutkimusmetodien kehittyminen. Eli salaliitto on edelleen voimissaan ja se on ujuttanut tahmaisen lonkeronsa myös tämän päivän tieteentekijöiden keskuuteen.
Tämä Luna 16 lento oli taidonnäyte, joka on unohtunut. Se sisälsi sitä samaa teknistä osaamista, mitä miehitetyt lennotkin olivat vaatineet. Joltain osin jopa enemmän, sillä koko suoritus perustui automatiikkaan ja maasta annettuihin käskyihin. Itse laskeutuminen onnistui tietokoneen avulla, sen ohjatessa laskeutumisosan moottoreita korkeus- ja nopeustietojen pohjalta.
Lopuksi pieni kevennys. Satuin surffailemaan muutama päivä sitten eräälle ”Kuussa ei ole käyty”-sivustolle. Sen ”vankkumaton” todisteluketju alkoi kuvalla, joka esitti maatamoa Kuusta kuvattuna. Sivuston ylläpitäjän mielestä otos oli liian terävä. Hän oli sitä mieltä, että oli täysin mahdotonta ottaa hyvää kuvaa 365 000 kilometrin päässä olevasta kohteesta. Minua ei naurattanut ei edes hymyilyttänyt. Tuijotin vain tekstiä hetken aikaa mykistyneenä ja jatkoin eteenpäin muiden aiheiden pariin.