Ajatusten matkassa

Aiemmin käsittelin tässä blogissa (löytyy elokuun kohdalta) orimattilaisen sääastrologi Ahti Rantasen kevään ja kesän ennusteita. Loppupäätelmäni oli, että ne eivät napsahtaneet aivan kohdalleen. Kiinnostuin aiheesta kuitenkin sen verran, että kehittelin oman ennustejärjestelmän. Se perustuu naapurin avaran puutarhan halki kulkevan kissan valitsemaan reittiin, kun se tallustelee iltaisin kotiin päivittäisiltä retkiltään. Tontin perällä on vanha kaivo, lampi ja punamullalla maalattu liiteri, jonka peräseinä nojaa tuuheaan kuusiaitaan. Ovet ovat usein auki ja niiden aukoista näkyvät puupinot ovat sotilaallisessa järjestyksessä. Muu alue on nurmikon ja pensaiden peittämää. Kissa valitsee usein eri reitin ja olen tullut siihen tulokseen, että sen valitsemista kulkuväylistä voi ennustaa säätä. Siinä on yhtä paljon tieteellistä ajattelua mukana, kuin Ahti Rantasenkin ennusteissa. Mutta siitä enemmän, kun saan tehtyä tarkemman ennustepohjan. Siinä vaiheessa tulen haastamaan itse Sammakkomiehen taistoon. Kisa voi olla tiukka, sillä hän on sääprofeetta, jonka sanomisia kuunnellaan tarkalla korvalla.

Mutta siirtykäämme Ahdin tämän syksyn ennusteisiin ja aloitetaan siitä, kun kesän helteiset jaksot vaihtuivat syyskuun kirpeisiin ja kuulakkaisiin päiviin. Vai vaihtuivatko?

Ennuste: ”Syyskuun alussa sää on kylmä ja poutainen. Uusi kuu syntyy kahdeksantena päivänä hyvin poutaisissa merkeissä, sillä planeetta Merkurius on lähellä. Myös toinen viikko on poutainen. Vasta 19. päivän tuntumassa lämpenee hetkeksi.”

Toteuma: Syyskuun alku oli harvinaisen sateinen. Lounaissuomesta löytyi paikkoja, joissa rapisi vettä jopa kaksi vuorokautta yhtä kyytiä. Myös sää oli keskimääräistä lämpimämpi. Jyväskylän korkeudella mitattiin joinain päivinä  jopa 20 astetta. Joten sääprofeettamme syksyn ennusteen alkutahdit lähtivät liikkeelle hyvin epävireisesti.

Ennuste: ”23.-24. päivänä syyskuuta on luvassa sateita”.

Toteuma: Sadetta piti muutaman päivän kuun puolivälin tienoilla. Ahdin mainitsemina päivinä ne olivat jo satunnaisimpia. Annetaan Ahdille kuitenkin pieni plussa.

Ennuste: ”Kuun viimeinen viikko on puolestaan myrskyinen ja kovatuulinen, mutta sateet jäävät vähiin.”

Toteuma: Viimeisen viikon tuulista ja myrskyistä ei ollut tietoakaan. Sää oli melko poutainen, joten se kohta ennusteesta osui kohdalleen.

Ennuste: Lokakuun alku mennään sateisissa merkeissä. Ainakin ainakin kolme neljä päivää on erittäin epävakaista, käytännössä kuun syntymään eli 7. päivään saakka. Uusi kuu syntyy poutaisessa säässä, mikä jatkuu aina 14.-15. lokakuuta asti.”

Toteuma: Lokakuun alku oli sateeton tuohon Ahdin mainitsemaan 7. päivään asti. Poutajaksoa jatkui myös kuun puoliväliin asti, joten piste Ahdille.

Ennuste: ”Lokakuussa lähestyvän talven jo aistii. Yöt ovat kylmiä, vaikka päivällä aurinko hieman lämmittää.”

Toteuma: Näinhän se normaalistikin menee, joten tuohon ennusteeseen ei tarvita kovinkaan kummoista kristallipalloa.

Ennuste:  ”Kuun loppupuolelle,  20. päivän tienoille sataa rankasti. Severin päivänä eli 23:ntena säätyyppi vaihtuu poutaiseksi. Loppukuukausi jatkuu sateettomana.”

Toteuma: Sadetta toki saatiin 20. päivän tienoilla, mutta lähinnä tihkua.

Ennuste: ”Marraskuun 3.-4. päivän tuntumassa on kuurosateen mahdollisuus. Sateet menevät siinä silti pian ohi, eivätkä ne ole suuria.”

Toteuma: Näin tapahtui. Sadetta saatiin näinä päivinä ja vähän muinakin. Ahdilla on siis syytä pieneen hymyyn.

Ennuste: ”Viikolla 45 tuulet voimistuvat, mutta sää pysyy poutaisena. Seuraavan viikon alussa, 16. päivänä marraskuuta sateita tulee suurella todennäköisyydellä. Silloin häpsii jo räntää. Se ei kuitenkaan pysy maassa, sillä talvi alkaa vasta joulukuun ensimmäisenä päivänä.”

Toteuma: Viikko 45 ei alkanut kovinkaan poutaisissa merkeissä, sillä saimme keskiviikkona  niskaamme ensimmäisen kunnon lumipyryn tänä talvena. Ahdin mainitsema tuulikin oli leikissä mukana. Ahdin joulukuulle povaama talvi alkoi toden teolla jo marraskuussa. Terminen talvi muutti Lahden korkeudelle kuun puolivälissä. Tällöin vuorokauden keskilämpötila laski alle nollan. Marraskuun alkupuoli oli keskimääräistä lämpöisempi ja loppupuoli taas vastaavasti keskimäräistä kylmempi. Joillain paikkakunnilla saavutettiin, jopa pakkasennätyksiä.

Ennuste: ”Kuun loppupuolella  21. päivänä myrskytuulet ovat voimakkaat. Viikko on muutoinkin hyvin epävakainen. Marraskuu päättyy poutaiseen jaksoon, koska tuolloin kuun lähellä ei ole mitään sellaista planeettaa, joka tekisi matalapainetta.”

Toteuma: Yllä mainittuna päivänä tuuli reippaasti, mutta ei myrskylukemissa. Voimakkaammat tuulet saapuivat muutama päivää myöhemmin. Joku planeetta taisi kuitenkin vierailla Kuun lähellä, sillä saimme lähes päivittäin lumisateita.

Tämä syksyn seurantajakso ei tainnut mennä Ahdin kannalta yhtään sen paremmin, kuin edellinenkään. Se ei liene kenellekään yllätys, vähiten itselleni. Lisättäköön vielä, että olen otaksunut näissä molemmissa ennusteissa, että ne pätevät lähinnä Etelä-Suomen alueella. Eli olen tarkistanut päivittäisen sään vain suomineidon helman korkeudelta.

En aio jatkaa enää tämän jälkeen Rantasen ennusteiden parissa. Tämä vajaa vuoden seuranta on varmaankin jo riittävän pitkä pätkä arvioimaan niiden osumistarkkuutta. Ja heikkohan se on ollut. Kieltämättä olisi kuitenkin ihan mukava tavata tuo orimattilainen tietäjä, joka on varmaankin kotipitäjässään melkoisessa maineessa. Varustautuisin reissuun muutamalla kiperällä kysymyksellä ja avoimella mielellä.

Kansanperinne on kiehtova osa-alue menneisyyttämme, vaikka sitä sävyttäisikin erilaiset uskomukset, jotka eivät kestä kriittistä käsittelyä. Totuushan ei ole aina se tärkein arvo, kun rinnalla on paljon muutakin mielenkiintoista. Tarkkailemalla ympäristöä ja erilaisia ilmiöitä on muodostettu kokemusmaailma, jonka avittamana arki on soljunut päivästä toiseen melko turvalliseen tahtiin. Ja jos jotain on mennyt pieleen, niin se tuskin on ollut edes suurikaan uutinen. Elämä vain on sellaista.

Toukokuun 18. päivänä vuonna 1969 NASA käynnisti miehitetyn kuuhun laskeutumisen kenraaliharjoituksen, kun Apollo 10 lento starttasi Kennedy Space Centeristä. Yli sata metriä korkean Saturnus V kantoraketin kärjessä, Charlie Browniksi ristityssä komentomoduulissa, lojuivat lennon kolme astronauttia: Komentaja Thomas Stafford, kuumoduulin pilotti Eugene Cernan ja komentomoduulista huolehtiva kokenut konkari John Young. Viiden F-1 rakettimoottorin sinkoamana rohkeat lentäjät olivat kahden ja puolen minuutin kuluttua noin 60km korkeudella. Saturnus V raketti ei ollut kovinkaan taloudellinen kulkupeli, sillä tuossa vaiheessa oli ajoainetta kulunut jo kaksi miljoonaa kiloa. Janoiset moottorit antoivat kuitenkin hyvän kyydin, sillä tuossa vaiheessa nopeutta oli jo hulppeat 8600km/t. Myöhemmin saavutettiin vieläkin rikkomatta oleva miehitetyn kulkuneuvon nopeusennätys 39897km/t.
Lento sujui ongelmitta ja toukokuun 21. päivänä Charlie Brown (Jaska Jokunen) ja kuumoduuli Snoopy (Ressu) olivat kuuta kiertävällä radalla. Lennon kaksi tärkeintä tehtävää olivat kuun pinnan tarkka kuvaaminen tulevaa laskeutumista varten ja laskeutumismoduulin testaaminen. Komentomoduulista irrotettu Ressu kävi lähimmillään 15km korkeudella kuun pinnasta ja monien perusteellisten testien jälkeen NASA:n insinöörit saattoivat helpottuneina todeta, että kuun pinnalle laskeutumiseen suunniteltu tekniikka toimi niin kuin pitikin.
Ressua ei kuitenkaan oltu varustettu lopullista laskeutumista varten, eikä sitä voitu tietenkään tuoda takaisin maahan. Aikaisemmilla testilennoilla olleet laskeutumismoduulit oli tuhottu antamalla niiden syöksyä maan ilmakehään ja Apollo 10 jälkeen ne rysäytettiin päin kuun kamaraa. Ressun kohdalla toimittiin jostain syystä toisin: Sen rakettimoottorin annettiin käydä niin pitkään kun ajoainetta riitti. Ehkäpä NASA halusi vain testata moottorin luotettavuutta, mutta toimenpiteen seurauksena Ressu sai potkun, joka sinkosi sen pois kuuta kiertävältä radalta. Maailma jännitti tulossa olevaa kuun valloitusta ja huhut Neuvostoliiton jo lähtöalustalla olevasta kuuraketista valtasivat median kaikkialla. Ressun kohtalo ei ollut minkäänmoinen uutisaihe ja miksipä olisi ollutkaan?
Tapahtumasta on nyt aikaa yli 40 vuotta. Viimeisestä kuumatkastakin on miltei yhtä kauan, eivätkä kaikki usko että siellä olisi koskaan edes käytykään. Museoista löytyvät kuumoduulit ovat tietysti suurenmoisia aarteita, mutta ne eivät ole koskaan lentäneet oikeasti. Yksi poikkeus kuitenkin on: Ressu, joka sydämettömästi jätettiin oman onnensa nojaan, jatkaa edelleen yksinäistä ja kylmää matkaansa jossakin aurinkoa kiertävällä radalla. Kukaan ei tiedä sen sijaintia edes suunnilleen, sillä vaikka aluksen lähtönopeus ja suunta onkin kirjattu johonkin avaruushallinnon tietokantaan, on liian monta muuttuvaa tekijää jotka tekevät mahdottomaksi sen liikkeiden laskemisen. Varmaa on ainoastaan se, että käytyään kauemmillaan maan radan vastakkaisella puolella, tuo avaruuden kulkuri piipahtaa silloin tällöin kotiplaneettansa lähellä. Parhaallakaan nykytekniikalla sitä ei voida havaita ja siksi esitänkin hartaan pyynnön tuleville sukupolville: Pelastakaa Ressu ja tuokaa se takaisin kotiin!

Kuuntelimme vaimon kanssa silmänympärykset rajapinnoissaan, kun kertoivat aamulla telkussa, että Suojelupoliisissa kiusaavat toisiaan. Emme voineet ymmärtää, että ihmiset, jotka pitävät meistä huolta, eivät muista pitää huolta toisistaan. Yhdistän poliisiin aina samanlaisia arvoja, kuin pappeihinkin. Molemmilta vaaditaan keskimääräistä parempaa etiikantajua, koska lähimmäisten  auttaminen muuttuu muussa tapauksessa kasvottomaksi. Oletan poliisisedän sakkoa minulle kirjoittaessaan kokevan sisällään sen kaiken, mitä minäkin tunnen. Lasken harmistuneena siinä Ford Mondeon takapenkillä perheeni käyttörahoja ja kuinka paljon siitä kuluu mokani korvaamiseen. Empaattinen poliisi luonnollisesti myötäelää näitä tulevia vaikeuksiani ja luovuttaa kirjoittamansa lapun silmäkulmiansa pyyhkien.

Eli jos tämä on mielikuvani suomalaisesta poliisista, niin ei ole kaiketi ihme, jos tuo aamuinen uutinen hätkäytti. Veikkaisin kuitenkin, että Supo kieltää koko uutisen. Näemmekin kohta sunnuntaihesarin etusivulla koko henkilökunnan yhteisessä kuvassa, jossa kaikkien käsi on toistensa olkapäillä. Tiitinen antaa lausunnon, jossa myönnetään jotain pientä tapahtuneen, mutta 99 prosenttia on median paisuttelemaa. Ja saamme myös lukea, että koko episodi on jo käsitelty omassa porukassa kostean saunaillan päätteeksi.

Tragikoominenhan tuo uutinen on. Mutta onneksi siinä on mukanan komiikan aineksia  enemmän kuin tragiikkaa.  Koomisin osio tässä on mielestäni se, että valittajat ovat miehiä. Moiselle käyttäytymiselle ei ole koskaan löytynyt tilaa maskuliinisessa maailmassa. Ei ainakaan tässä maassa. Jos joku vittuilee, niin vittuillaan takaisin, eikä anneta itkunsekaisia haastatteluja lehdistölle. Tämän miessukupuolen oudon ”itkuvirsitradition” taisi aloittaa keskustan  ex-puoluesihteeri Jarmo Korhonen, joka kiusattuaan muita vuosien ajan,  teki itsestään kiusattavan.  Seuraaavaksi saamme varmaan kuulla kuinka tuomiokapituleissa pappismiehet kampittavat toisiaan. Onneksi kaikilla liperikauluksellisilla  on yhteinen puolustaja, joka tarkkailee näitä tilanteita tasapuolisen viisaasti ja jakaa sitten joskus tuomioita oikeudenmukaisesti.

Kun kerroin blogikaverilleni pohtivani täydellistä virkettä, niin hän ehdotti seuraavanlaista:” Alussa oli suo, kuokka ja Jussi.” Minusta se ei ole täydellinen, ei lähellekään. Kieltämättä se sisältää vahvan ja miellyttävän mielikuvan. Virkkeessähän on tiivistettynä rakkaan isänmaamme kauniin karhea alku. Mehän poimimme nyt Jusssin raivaajahengen tuottamia hedelmiä, joten tuon “Täällä Pohjantähden alla” olevan teossarjan alun sanat ovat vahva aloitus. Mutta se ei kuitenkaan vastaa mielikuvaani täydellisestä virkkeestä. Ei kai se ole sitä, jos kuvittelen nämä sanat luettuani, että Jussin saappaiden varsista valuu hapan vesi sisään. Kuokkakin voi olla ruosteessa ja sarkapuvun alta vääntäytyy ulos väkevä hien haju. Eli jotain paljon absoluuttisempaa on haettava tai voimme unohtaa koko ongelman.

Kielenhuolto määrittelee virkkeen ison alkukirjaimen, pisteen ja huutomerkin väliseksi osaksi. Eli se voi olla, vaikka yksi sana. Yleensä se kuitenkin ymmärretään lauseista koostuvaksi kokonaisuudeksi. Miksi siis emme valitsisi sanaa ”Jumala”. Hänet kaiketi määritellään absoluuttiseksi hahmoksi, joten kaikki luonnetta rajaavat ja rakentavat osatekijät hänen kohdallaan ovat tiukan sataprosenttisia. Mutta emme voi valita häntä, koska hänen olemassolonsa on vieläkin todistamatta. Jos hän kuitenkin tarkkailee ihmiskunnan touhuja kylmän avaruuden perukoilta, niin se  vaatii erittäin hyvää huumorintajua. Tästä olen todellakin Jumalalle kateellinen. Kun ajattelen tarkemmin tuota mystistä hahmoa, niin välittääkö tuon sanan lausuminen meille kaikille ensimmäiseksi mielikuvan jostain täydellisyydestä? On hyvin vaikea käsittää jotain sellaista, joka ei ole aineelliseti olemassa, mutta on kuitenkin kaikkialla. Yleensähän Jumala ajatellaan olevan jonkinlainen hahmo, joka lukee enkelien jättämiä raportteja meidän kunkin elämänkulusta. Fyysinen hahmo on huono lähtökohta, kun tavoittelemme täydellisyyttä.

Kaipaamani täydellinen virke on absoluuttisten arvojen muodostama kokonaisuus. Nuo arvot voivat olla puhtaasti esteettisiä tai sisältää samalla muitakin todellisuuden elementtejä. Itse en usko esteettiseen mielikuvaan, joka olisi niin totaalinen, että se ei pullauttelisi samalla sisuksistaan muutakin huomioitavaa. Abstrakti veistos (esim. Henry Moore) voisi päästä hyvin lähelle tätä täydellisyyttä. Ikävä kyllä, harva katsoja pystyy lähestymään taidettakaan ajattelematta esim. niiden valmistustapaa tai materiaalia. Silloin kokemuksessa on jo särö. Aineen ajatteleminen johtaa helposti seuraavaalle tasolle, jossa on mukana jo raha. Silloin romahdamme hedonististen arvojen harmaaseen helvettiin, josta ei löydy kuin liuta rehellisiä nautiskelijoita. En pidä kuitenkaan mahdottomana, että ensivaikutelma vaikkapa jostain kauniista esineestä, ei voisi sisältää lyhyen aikaa häivähdyksen täydellisyydestä.

Täydellistä virkettä ei siis ole olemassa, koska mitään muutakaan täydellistä mielikuvaa ei voi saavuttaa edes mietiskelemällä. Ensin pitäisi määritellä kaikki arvot, jotka se voi välittää lukijalle. Seuraavaksi nämä yksittäiset arvot vaatisivat oman analyyttisen käsittelynsä. Lopputuloksena olisi käsiteryöppy, joka perustuisi epätarkkaan kieleen. Ehkä matemaattinen lauseke on ainoa, joka voisi olla omalla tavallaan täydellinen. Tämä tietenkin vaatisi virkkeen määritelmän muuttamista.

Minullakin on haaveita, vaikka ikääntyessä niiden toteutumiseen jää päivä päivältä yhä vähemmän aikaa. Silloin kannattaa karsia niitä kovalla kädellä ja kiteyttää ne vain niihin, joiden todeksisaattaminen on edes jossain määrin mahdollista. Yksi näistä on lottovoitto. Se ei ole suinkaan listallani ensimmäisenä, mutta sen kerrannaisvaikutukset olisivat kaikista muhkeimmat. Se nostaisi sosiaalista statustani kertaheitolla tikkaiden liukkaalta ja nuhjuiselta alapuolalta suoraan ylimmälle. Voisin samalla todistaa epäilyni todeksi: kunnioitusta saa rahalla.

Rikkaudestaan kannattaa tietenkin haaskata jonkinlainen summa hyväntekeväisyyteen. Sillä ei ole merkitystä, että tekeekö sen aidosta auttamisen halusta. No, eipä taida olla tuen vastaanottajallekaan. Kunhan helpotusta tulee arkeen, niin se riittänee. Lahjoittajan moraaliset tarkoitusperät ovat silloin melko merkityksettömiä. Lahjoituksen antajalle tilanne on kuitenkin toinen. Palkintona tulee arvostuksen nousu, jonka eteen kannattaa uhrata muutama prosentti pääomasta. Sillä on taas vaikutusta kaikkeen muuhun. Hyvä teko asettaa melko näyttävän sädekehän pään päälle, joka säilyy siinä pitkään. Sitä ei murenna edes pienet lipsahdukset. Siinä mielessä on turha hakea eettisiä lähtökohtia tuohon palapeliin. Lopulta huomaat myös olevasi naistenlehden sivulla haastateltavana ja sinulta odotetaan keskimääräistä fiksumpia mielipiteitä. Tuokin on kummallista: tukku rahaa tekee sinusta samalla myös isopäisemmän.

Kun olet julkista omaisuutta, niin sinut lypsetään myös ilman suurempia omantunnontuskia tyhjiin. Lypsäjät olettavat, että kestät kyllä hieman ylimääräistä röykytystä, koska voit paeta rahojen pehmentämään maailmaan. Se voi kuitenkin olla maailma, jossa ei olekaan enää mitään tavoitteita. Voit ostaa kaiken minkä haluat. Joulu on joka päivä ja juhannuksena voit polttaa Suomen suurimman kokon. Tosin joku ilonpilaaja voi tulla kertomaan sinulle jonain päivänä, kun makaat kalliilla sohvallasi kyllästyneenä, että todellista statusta on korvien välissä tapahtuva luova liikehdintä ja sen kasvattaminen. Ja siihen ei tarvita tuohta kuin vain sen verran, että saa sinisille ajatuksille polttoainetta.

En väitä vastaan jos joku sanoo, että statusta voi rakentaa myös näin. Aikoinaan opettajat ja papit olivat kyläyhteisön arvostetuimpia jäseniä. Ylioppilas oli hierarkiassa varmaankin melko lähellä Jumalaa. Vaikka lukeminen kansan mielestä vahingoitti silmiä ja oppineista tuli huonoja ojankaivajia ja kaskenpolttajia,  niin jostain se status kuitenkin näille tuli. Ehkä vain siitä, että yliopiston käyneiden maailma oli niin outo; sitä piti varmuuden vuoksi kunnioittaa, kun ei uskallettu nauraa päin naamaa. Toisaalta taas kylähullut saatettiin niputtaa samaan kasaan kuin kirjaviisaus. Elämää piti opetella lapion varresta, ei kirjoista. Tässä on kieltämättä ristiriita. Syyt saattoivat olla muutkin, sillä kansakoulua vastustivat useat kirkon miehet. Se vei opetuksen pois kirkolta ja maallisti lapsia, jotka saattoivat jossain vaiheessa epäillä kristinuskon keskeisiä opinkappaleita.

Harva kaduntallaaja tuntee Henrik von Wrightiä, tuota suomalaista filosofia, jolla oli paljon sanottavaa yhteiskunnasta ja tieteestä. Hänelläkin oli statusta, mutta piiri oli pieni. Se, että kaikkien tuntema status ilmestyy näkyväksi omaisuuden myötä, kertonee yhteiskunnan todellisista arvoista.

Taidan kuitenkin unohtaa tuon alun lottovoiton ja lahjoittaa sen niille, joilla on sille ihan tavallista ja arkista käyttöä. Jättäisin kuitenkin sen verran, että voisin edes kerran elämässäni maksaa vuokrani eräpäivänä. Ja jos haluan statusta, niin rakennan sen niin hienovaraisesti, että vain itse huomaan sen. Vaatimattomuus on hienoimpia arvoja, kunhan muistaa vain kertoa sen ääneen.

Lähdetään ihan alusta. Vitsi kaipaa vastaanottajan, jolla on jonkinlainen ajatuskyky jäljellä. Harva meistä taitaa mutista vitsiä itselleen ja nauraa hohottaa sen päälle. Toisaalta onhan vitsin keksiminen ja sen mielessä pyörittely juuri sitä, joten taidan kumota joltain osin sanomani. Mutta jos otetaan vitsistä kaikki hyöty irti, niin se vaatii vastaanottajan tai vastaanottajat. Myöskin kertojan sosiaalinen lihasmassa saa lisätoppausta, kun saa olla edes hetken aikaa seurueen keskipisteenä. Tämä on luultavasti tärkein syy kertoa vitsi. Status saattaa tosin romahtaa aika perusteellisesti, jos vitsin kertoja lopettaa hyvän alun jälkeen ja jää pohtimaan, että ”miten se nyt jatkuikaan”. Tämä on kamala tilanne – kaikille. Siinä yleensä jaetaan empatiapostia säkkikaupalla.

Yleensä sanotaan asioista, jotka eivät ole ihan sitä mitä niiden piti olla, että ”se oli vitsi”. Tämä on vitsin asettamista tehtävään, joka sille ei kuulu. Olisi varmaankin syytä perustaa ”vitsinhuoltolautakunta”, jonka toimenkuvaan kuuluisi vitsin rakenteen tarkka määrittelminen ja sen säilyttäminen myös pitkälle tulevaisuuteen. Vitsi on kuitenkin yhteiskunnallisesti niin merkittävässä roolissa, että se täytyy pitää hengissä. Tosin se taitaa päräjätä ihan omillaan, ainakin niin kauan, kun on olemassa blondeja ja poliitikkoja. Ja jos perheenlisäyskin tapahtuu perinteisin keinoin, niin Pikku-Kallekaan tuskin katoaa lähivuosina, vaikka pojalle onkin jo tullut melkoisesti ikää.

Mikä sitten on huono vitsi? Onko sellainen vitsi huono, jonka kaikki vastaanottajat ymmärtävät? Sehän saattaa olla silloin rakenteeltaan yksinkertainen ja siitä puuttuu silloin älykäs oivallus.  Onko tämä yleensäkään kriteeri? Miksi jutun pitää olla älykäs. Eihän kaskun tehtävä ole mitata vastaanottajan oivalluskykyä. Sen sisältö on yleensä arjesta ja myös sen sotkuisemmasta puolesta. Harvoin olen kuullut mitään vitsiä, joka olisi vaikkapa filosofisesti merkittävä. Tai että sen sisältö tarjoaisi tärkeän, puuttuvan linkin kuuntelijan maailmakuvaan. Entä vitsi, jonka jujun hoksaa vain yksi kymmenestä. Tai sitten koolla olevasta  illanistujaishörhölaumasta ei kukaan ymmärrä ”vuosisadan parasta vitsiä”. Tuloksena on hieman hämmentyneitä ilmeitä, sillä on vaikea näytellä käsittävänsä jotain. Väitän, että lähes kaikki meistä haluavat ymmärtää kaiken mahdollisen ja sen myöntäminen, että ei itse oivaltanut jotain sellaista, mitä muut näyttävät oivaltaneen, vaatii melko tukevaa minärankaa. Sosiaalisesti vaativat ryhmätilanteet ovat ahdistavia. Yksinäisyys on paras tila kehittää omia taitojaan ja mahdollisuuksiaan, sillä se vapauttaa voimavarat olennaiseen.

Jaan vitsit tässä visuaalisiin ja verbaalisiin. Tosin verbaalinen vitsikin taitaa yleensä rakentua vastaanottajan mielikuvien varaan. Voihan kasku olla sanaleikkikin, joka tietenkin vaatii sitä tarkkaa kieltä, jota ei ole olemassakaan. Aiheen parissa ahersi 1900-luvun alkupuolella Ludwig Wittgenstein. Tuolta kuuluisalta filosofilta siteerataan usein virkettä: ”Mitä ei voida sanoa tarkasti, ei kannata sanoa ollenkaan”. Wittgesteinin mielestä filosofian tehtävänä oli huoltaa kieltä ja selventää sitä, ei luoda teoriaa. Tämä koskee silloin myös vitsiäkin. Jos hän eli ajatusrakennelmansa mukaisesti, niin hän ei varmaankaan kertonut koskaan vitsejä. Kuiva mies, vaikka filosofia ei sitä olekaan.

Vitsiin reagoidaan nauramalla. Se näyttää typerältä, koska se paljastaa suuontelon, joka ei ole kovinkaan miellyttävä näkymä. Sivistynyt ihminen ei naura koskaan näin, ei edes mojovalle jutulle. Se vastaanotetaan pienellä hymyllä tai vetämällä suupielet siististi vinoon. Ihmisellä ei nimittäin ole muuta välinettä peittää raadollisuuttaan, kuin käyttäymällä yhteisesti sovittujen sivistyskoodien mukaisesti. Vaikka se on harhaa ja joltain osin melkeinpä vitsi, niin siitä kannattaa pitää kuitenkin kiinni. En kylläkään tiedä miksi.

Historian ja etenkin kulttuurihistorian ystävänä, minua kiinnostaa tietenkin tämä kysymys: kuka kertoi ensimmäisen vitsin?  Tuohon vastaaminen vaatisi pureutumista melko syvälle ihmisen menneisyyteen ja niihin olosuhteisiin, joissa on voinut olla aikaa niinkin turhalle toiminnalle, kuin vitsin kertomiselle. Se on tuskin edesauttanut selviytymistä, joten sen tarve on löydyttävä jostain aivan muualta. Ehkä se oli kuitenkin keino paeta ahdistavaa tilannetta.  Kyykkiminen lumen saartamassa luolassa eväiden käydessä vähiin, on voinut olla helpompaa, kun joku on laukonut sen perältä muutaman mehevän jutun. Mutta olisi kiva kuulla, millainen se oli. Tämä on niin mielenkiintoinen kysymys, että se vaatiinee ihan oman blogin.

Yhtenvedot ovat yleensä turhia, sillä silloinhan asiat kannattaisi esittää suoraan vain muutamalla rivillä. Syyllistyn tällä kertaa tuohon ja totean vain, että ”huonoa vitsiä” ei taida olla olemassakaan. Jos edes joku nauraa jutulleni, niin se on tehtävänsä täyttänyt. Vitsille kun ei taida löytyä tarkkaa sabluunaa, niin kuin ei monelle muullekaan ilmiölle, joista ei saa tukevaa niskaotetta.

Millaisista vitseistä itse en pidä? Rasistiset jutut eivät naurata, eivätkä yleensäkään sellaiset, jotka eriarvoistavat ihmisiä tai ihmisryhmiä. Kysymys on niin vakavasta asiasta, että se ei siedä edes leikinlaskua. Nauraminen erilaisuudelle on mautonta. Blondivitsit kyllä hyväksyn, koska niissä on pohjalla aitoa arjen realiteetin tajua. Ja eiväthän blondit itse edes ymmärrä niitä.

Loppuun vielä vitsi, joka kuuluu maailmankuvaa hahmottavien kaskujen harvaan joukkoon: Humanisti, fyysikko ja matemaatikko olivat ajelulla Englannin maaseudulla. Kun he ajoivat lammasaitauksen ohitse, jossa seisoskeli viisi valkoista lammasta ja yksi musta lammas, niin humanisti tokaisi: ”No nyt tiedämme, että Englannissa on myös mustia lampaita”. Fyysikko katsoi hölmistyneenä humanistia ja korjasi: ”Ei, tiedämme vain sen, että Englannissa on ainakin yksi musta lammas”. Matemaatikko oli jonkin aikaa hiljaa kunnes mutisi: ”Tiedämme, että Enlannissa on ainakin yksi lammas, jolla ainakin toinen puoli on musta”.

Olen miettinyt pääni puhki, että montako kierrosta pitää tehdä tässä syntymisen ja kuoleman jaksottamassa elämänpyörässä, että siitä vapautuu lopullisesti ja saavuttaa nirvanan? Päädyin ensin lukuun kolme, koska se on enemmän kuin kaksi. Kaksi on aivan liian arkinen, mutta kolmen ympärille on kiedottu jo kevyesti kultalankaa. Kyseessä on kuitenkin elämää suurempi kokemus, joten ehkä noita kertoja pitäisi olla jokin pyhä luku. Olen aina ihaillut lukua kahdeksan, koska siltä puuttuu selkeä merkitys. Sitä ei voi äkkiseltään yhdistää kalenteriin, ainoastaan armeijassa vietettyyn luppoaikaan.

Budhalaisuudessa kärsimyksen kehästä pois hyppäämiseen vaaditaan kahdeksaosainen polku, joka jaetaan usein kolmeen pääosaan. Ensimmäiset kaksi sisältävät viisauden, kolme seuraavaa moraalin ja loput meditaation. Tämän uskonnon harjoittavat paketoivat ihmisen elämän viisauden, moraalin ja meditaation kauniiseen käärepaperiin. Paljon viisaita sanoja.

Budhalainen kuolemassa kehosta vapautunut mieli luo kirkkaita ja selkeitä mielikuvia. Näiden hallusinaatioiden hallinta vaatii tässä kuoleman ja seuraavan syntymän välisessä tilassa hyvää psyyken hallintaa, jota on opiskeltu mietiskelyn avulla. Muussa tapauksessa aiemmin tehdyt teot eli karma määrää millaisen jälleensyntymän olento seuraavaksi saa. Ja jos oikein hyvin käy, niin karmasta voi rimpuilla irti ja saavuttaa bodhisattvatasot. Tämän jälkeen taitaa saada jo siivet selkään, sillä ikuisuus koostuu kärsivien olentojen vapaaehtoisesta auttamisesta. Voi olla, että yksinkertaistin näillä riveillä budhalaisuuden tärkeitä elementtejä. Sehän on selvä, että jos matka on taivaaseen, niin siinä pitää olla mukana jotain hyvin vaikeaa ja monimutkaista. Se, että on vain hyvä ihminen, ei taida ihan riittää.

Mielikuva, että makaan yhä uudelleen märissä vaipoissa, ei myöskään houkuttele. Ei sekään, että joudun taas kouluun, jossa saan kuulla olevani melko huono niissä asioissa, jotka ovat myöhemmin kuitenkin vahvinta aluettani. Ja eläkeikäkin taitaa karata jatkuvasti yhä pidemmälle. Uudestisyntymässä on ripaus masokismia, sillä kyllä minulle yksikin elämä riittää, vaikka se ai aina olisikaan näyttänyt niitä hyviä puolia.

Yhdistän yllättävän luontevasti uudelleensyntymisen Linnanmäen Helsinki-pyörään. Kai niissä on jotain samanlaista: yläkohdassa nautiskellaan näköalasta ja kohta taas laskeudutaan keskelle arkea. Jostain syystä vain tuo arki ei ole koskaan tavoittelemisen arvoista. Eläminen pitäisi tapahtua jossain ihan muualla tasolla, mihin resussit ja olosuhteet viittaavat. Kumma juttu ja varmaan taitaa jäädäkin sellaiseksi. Minusta kun ei ole kotikutoiseksi psykologiksi. Tämä ihmisryhmä on nimittäin melkoinen ongelma yhteiskunnassa, jossa kyllä löytyy henkisiä solmuja pohdittavaksi joka päivälle.  Ja jos ei lähimmäinen tarjoa niitä riittävästi, niin ainahan voi vaihtaa tunkkaisen näköalan sosiaalipsykologian pariin.

Edellisestä voi varmaan päätellä, että jälleensyntymä ei ole saanut minusta kovinkaan suurta banderollin kantajaa. Toisaalta arvostan budhalaisuutta ja joitain piirteitä siinä. Se on enemmän elämänkatsomus kuin uskonto. Silloin siitä puuttuvat totuuden kanssa parittelevat oikeaoppiset, joiden kilvoittelu on pakanoiden auraamista ojan pohjalle. Vaikka budhalaiseen kulttuurin sisältyy huvittavia  rukousmyllyjä ja muuta outoa rekvisiittaa, niin ne tekevät samalla siitä niin epäuskottavan, että pakkohan siihen on tutustua. Ja jos palkintona on lopullinen nirvana, niin mikäpä sen mukavampaa. Ja mikäli eleämänpyörä pyörii vain jatkuvasti päästämättä otteestaan, niin onhan siinä ainakin se hyvä puoli, että on aina eturivissä. Sehän se on se paras paikka, jos haluaa nähdä minne päin maailma on tarpomassa.

Ajatukseni tähän kirjoitukseen sain paikkakuntani marketissa, jossa olin täydentämässä jääkaapin loputonta tyhjyyttä.  Olin juuri tonkimassa inkiväärilaatikkoa ja näyttämässä pojalleni, kuinka eräs näistä moniulokkeisista juurikkaista näytti selkeästi yksisarviselta. Olin jo sitä ennen löytänyt pari Neitsyt Mariaa ja läjän muita Raamatun henkilöitä. Riemukkaan löytöretkeni mystiikan mailmaan katkaisi kaksi nuorta neitiä, joista toinen kantoi käsissään nahkasaappaita. He jäivät keskustelemaan lähes kosketusetäisyydelle ja kuulin kuinka jalkineiden omistaja kertoi innosta puhkuen kaverilleen ostoksensa hyvistä puolista. Vilkaisin saappaita ja aloitin havaintosarjani varsista ja keräilin samalla hieman poissaolevan tuntuisena juurikkaita takaisin omaan lootaansa lanttulaatikon päältä. Varret olivat pitkät ja kauniin valkoiset. Niiden nahkaan oli kirjailtu kuvioita, jotka miellyttivät herkän esteettistä mieltäni. Katseeni laskeutui siitä muutaman kymmenen centtiä alemmaksi. Kaikki hyvin toistaiseksi, olisin voinut ostaa ne vaikka vaimolleni, jos hän olisi parikymmentä vuotta nuorempi. Lopulta katseeni tavoitti kantapään ja koron, joka tuntui olevan yhtä pitkä kuin saappaan varsi.

Sujautin seuraavaksi jalkineet mielessäni omistajan jalkaan. Päättelin nopeasti, että pohkeiden kohdalla voi olla tiukkaa. Siitä varmaan selviää liukkaalla saapasrasvalla. Mutta miten noilla koroilla voi kävellä?  Tuota kysymystä pyörittelin pitkään. Laitoin neidin köpöttelemään pitkin kaupan käytäviä. Yritin löytää mahdollisimman paljon kuvakulmia, jotta olisin voinut nähdä miten nuo sirot korot kuljettivat saappaiden omistajaa eteenpäin. Kyllähän ne veivät, mutta eihän tuossa liikkumistavassa ole mitään järkeä. Evoluutio tuskin on vielä ehtinyt muokkaamaan naisten nilkkoja niin, että ne viihtyvät tuollaisessa kulmassa. Mieleni teki ottaa ostosten onnellista omistajaa hihasta kiinni ja pyytää viemään kengät takaisin hyllyyn ja valitsemaan jotain miellyttävämpää varpaiden suojaksi. Siihen ei rohkeutuni riittänyt, mutta olisin kuitenkin voinut kysyä, että ketä varten hän vääntää sirot nilkkansa noinkin tuskalliseen asentoon. Veikkaisin, että vastaukseen olisisi sisältynyt ainakin sanat: ”viehkeä” ja ”miestä varten”. Omalta kohdaltani voin luvata, että minua voi lähestyä vaikka vanhoissa lenkkareissa, jos vaihtoehtona ovat kipeytyneet jalkapöydän luut.

Jos Wikipediaan on uskominen, niin jonkinlainen raamattuvyöhyke löytyy Suomestakin. Osaa Pohjanmaasta voidaan kuulemma kutsua tuolla nimityksellä. Yleisimmin sillä tarkoitetaan kuitenkin Yhdysvaltain lounais- ja eteläosissa sekä Keskilännessä olevia alueita. Se on siitä ihmeellistä seutua, että siellä sairaat parantuvat rukoilemalla. Tosin eivät aivan kaikki. Nuo epäonnistuneet yritykset päätyvät median ilkuttaviksi ja onnistuneista emme saa kuulla yhtikäs mitään tänne rapakon taakse. Olen varma, että niitäkin on. Ihmisellä kun on taipumus joskus selviytyä vaikeankin taudin otteesta ilman hoitoa. Sihen ei aina tarvita avuksi tuota mystistä mustaa kirjaa, jota luetaan tarkasti näillä alueilla, joilla evankelisprotestanttinen kristillisyys (vahvimpana babtistikirkko) ohjailee harhapoluille alinomaa ajautuvaa sielua. Uskoisin, että kaikki lukihäiriöiset karsiutuvat jo ensimmäisillä sivuilla, sillä rivien välistä ei löydy mitään tulkittavaa ja virkkeetkin on luettava tarkalleen oikein. Kaikenlainen eksplikaatio on Pirun tekosia. Tuon inhoittavan sarvipään, joka vaanii kaikissa mahdollisissa piiloissa. Ihan kun se saisi bonuksia jokaisesta sielusta, jonka se saa raahattua tulisen järven rantaan. Mutta kaiketi elämä olisi perin tylsää ilman houkutuksia. Mikäpä tuntuu mukavammalta, kun antaa tämän kammotuksen kiskoa hihasta vähän matkaa ja riuhtaista sitten itsensä irti, juuri kun ensimmäiset liekit näkyvät taivaanrannassa. Elämässähän ei suinkaan ole tavoitteena sielun tyyneys ja tasainen elo, vaan tiukat ponnistukset. Ylä- ja alamäki kasvattaa elämän puuhun parempia hedelmiä, kuin jolkuttelu tasamaalla.

Kärsimys jalostaa tai mitä sitten tekeekin. Fraasi, johon en ole koskaan jaksanut oikein uskoa. Ihan vain jo siitäkin syystä, että se vaatii rinnalleen nöyryyttä. Se on taas polvillaan oloa jonkun isomahaisen edessä, katse maahan suunnattuna. Visio on niin vahva, että ajatukset ohjautuvat siitä yllättävän helposti flagellantteihin, noihin keskiajalla eläneisiin itsensäruoskijoihin. Kun Euroopassa riehui musta surma 1300-luvulla, niin tämä ryhmä teki pitkiä työpäiviä. Verellä tahritun katumuksen piti osoittaa hyvälle Jumalalle, että ihmiskunnan päälle langetettu kärsimys saisi jo pikku hiljaa riittää. Ja loppuihan se sitten aikoinaan, kun väestöä oli kärrätty hätäisesti kaivettujen monttujen pohjille 25-30 miljoonaa. Se oli kolmasosa silloisen Euroopan väkiluvusta.  Ja arvio saattaa olla jopa alakanttiin. Voihan se olla, että ilman flagellanttien ruoskien pauketta luku olisi voinut olla paljon suurempikin. Mistä näitä tietää.

Yhdysvaltojen raamattuvyöhykkeellä vaikuttaa myös Ilmestyskirjan mainitsemia lopunajan todistajia. Eräs näistä on Jumalan kirkon (PKG) johdossa oleva Ronald Weinland ja hänen vaimonsa. Olen seurannut muutaman vuoden tämän profeetan elämää ja ennustuksia. Niillä on ollut selkeästi yhtymäkohtia Orimattilaisen Ahti Rantasen sääennustuksiin, sillä molempien arviot tulevaisuuden suhteen ovat menneet toistaiseksi pahasti pieleen. Ronaldin ennustama lopunajan ahdistuksen aikakausi alkoi huhtikuussa 2008 ja Jeesuksen paluun pitäisi tapahtua vuonna 2011. Aikataulu meni kuitenkin jossain vaiheessa uusiksi ja näemmekin Jeesuksen vasta toukuussa 2012. Erehtyminen on inhimillistä, vaikka olisikin Kaikkivaltiaan asialla. Tosin haksahdukset eivät ole jääneet tuohon, koska erilaisten vitsausten aikataulutkin on pitänyt kirjoittaa muutamaan kertaan uusiksi. Lopunajan trumpetin töräyksiä on kylläkin kuultu, mutta mitään kammottavampaa ihmiskunta ei ole kuitenkaan vielä kohdannut.

Tarkemmin tuon Ronaldin elämänvaiheisiin ja profetioihin voi tutustua ”Don’t Drink the Flavor Aid” – blogin sivuilla. Ronald ei taida pitää tuosta saitista, sillä hän ennusti jo vajaa kaksi vuotta sitten kirjoittajan kuolevan sisältäpäin. Näin ei ole käynyt ja sivun pitäjä seuraa edelleen Weinlandin maallista vaellusta. Sivulta löytyy myös laskuri, josta voi tarkistaa Jeesuksen tarkan paluuhetken.

http://ronaldweinland.info/falseprophet/

Olin etsimässä jotain vaimon kaipaamaa esinettä varastokoppiin kertyneen rojun joukosta, kun varomattomuuttani jouduin pienimuotoiseen onnettomuuteen. Tönäisin horjuvaa laatikkopinoa olkapäälläni ja ylimmäisenä keikkuva puinen rasia putosi osuen keskelle päälakeani. Kipu oli vain hetkellinen, mutta tärähdyksen seurauksena unohdin alkuperäisen asiani ja jäin ihmettelemään laatikkoa, joka oli kallostani kimmottuaan tehnyt pehmeän hätälaskun kahden makuupussikäärön väliin. Kauniisti viimeistelty, kokoonsa nähden painavan tuntuinen jalopuinen rasia antoi arvokkaan vaikutelman messinkisine salpoineen ja saranoineen. Uteliaisuuteni heräsi, mutta puolipimeässä varastossa en ryhtynyt tutkimaan sitä tarkemmin, vaan palasin kotiin löytö taskuissani. Laskin rasian eteisen pöydälle ja ryhdyin tunnustelemaan päälakeani, josko siellä olisi kohoamassa uusi kuhmu entisten seuraksi. ”Löysitkö sen?”, kysyi vaimo. Jupisin jotain epäselvää vastaukseksi ja siirryin työpöytäni ääreen tutkimaan saalistani pöytälampun valossa.
Lapsellisen uteliaana käänsin salvat sivuun ja avasin kannen. Punaiseen samettialustaan muotoillussa syvennyksessä kiilteli himmeästi jonkinlainen instrumentti, jossa oli kaksi putkea vierekkäin. Pitempi putkista kymmensenttinen, lyhyempi puolet siitä. Putkien neljästä päästä kolmessa oli jonkinlainen linssi. Optinen laite siis. Kurkistelin jokaisesta aukosta, mutta en nähnyt oikein mitään. Pitelin todennäköisesti käsissäni aitoa mikätintä, esinettä joka saa vierailijan kysymään ”Mikä tuo on?”

Tulin siihen tulokseen, että kapineen täytyi olla yli kymmenen vuotta sitten kuolleen enoni jäämistöstä, sillä juuri tällaisia, salaperäisiä esineitä Erkki osteli panttihuutokaupoista. Kellojen korjaamisen lisäksi hän oli äärimmäisen kiinnostunut kaikenlaisesta tieteestä ja tekniikasta. Olin varma, että hän oli pyöritellyt tätäkin instrumenttia tuntikausia herkissä ja taitavissa hyppysissään miettien sen käyttötarkoitusta. Olin kuitenkin melko vakuuttunut siitä, että tuon esineen täsmällinen funktio oli jäänyt häneltä selvittämättä, sillä mestarilla ei ollut käytössään etsintään välttämätöntä työkalua, Internetiä. Siltä istumalta päätin ratkaista arvoituksen ja laskin määrätietoisesti kourani hiiren selkämykselle.

Aparaatin kylkeen oli kaiverrettu tekstiä, joten alkuun pääseminen oli yksinkertaista. Googleen van hakujonoksi ”Carl Zeiss Jena”. Eiköhän se siitä. Jaaha, puolitoista miljoonaa hakutulosta. Tässä saattaisi sittenkin kulua vähän enemmän aikaa kun olin arvellut, mutta eipä hätää. Olihan instrumentin kyljessä vielä sarjanumerokin, se vain lisukkeeksi hakukenttään. Tuloksena vain 41 osumaa, mutta jostain käsittämättömästä syystä useimmat liittyivät jalkapalloon, eikä yksikään optiikkaan. Oli siis palattava enon menetelmiin.
Kurkistelin uudelleen linssien sisään ja tällä kertaa suuntasin laitteen kohti pöytälampun loisteputkea. Nyt näkyviin ilmestyikin jotain kaunista; kirkkaita värejä punaisesta violettiin ulottuvana sarjana, jota katkoivat ohuet pystyviivat ja hienojakoinen asteikko, johon oli merkitty lukemia neljästäsadasta aina punaisen pään seitsemäänsataan. Tämähän oli selvää pässinlihaa, spektroskooppihan se siinä! Laite, joka näyttää valon eri aallonpituuksien jakautuman. Olin varma, että eno oli tehnyt saman huomion, mutta se ei kertonut vielä työkalun täsmällistä käyttötarkoitusta. Spektroskooppia käytetään tieteessä ja tekniikassa tuhansin eri tavoin ja tämä taidokas pikku havaintoväline oli ilman muuta kehitetty jossakin tietyssä tehtävässä käytettäväksi apuvälineeksi. Jatkoin siis googlailua erilaisilla hakutermeillä pääsemättä juurikaan eteenpäin, kunnes kahvitauon piristämät aivosoluni muistivat vanhan hokeman: ”Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.” Netin kuvahaku siis käyttöön ja termiksi ”Carl Zeiss old spectroscope” ja kas! Näytöllä killitti kuvassa täsmälleen samanlainen vekotin kuin kädessäni.

Haloo, eno siellä toisella puolella! Älä enää vaivaa päätäsi asialla. Kapine on gemmologin spektroskooppi, sillä tutkitaan jalokivien koostumusta. Lupaan pitää sen visusti tallessa, vaikka en timanteista mitään ymmärräkään.