Ajatusten matkassa

Jos Wikipediaan on uskominen, niin jonkinlainen raamattuvyöhyke löytyy Suomestakin. Osaa Pohjanmaasta voidaan kuulemma kutsua tuolla nimityksellä. Yleisimmin sillä tarkoitetaan kuitenkin Yhdysvaltain lounais- ja eteläosissa sekä Keskilännessä olevia alueita. Se on siitä ihmeellistä seutua, että siellä sairaat parantuvat rukoilemalla. Tosin eivät aivan kaikki. Nuo epäonnistuneet yritykset päätyvät median ilkuttaviksi ja onnistuneista emme saa kuulla yhtikäs mitään tänne rapakon taakse. Olen varma, että niitäkin on. Ihmisellä kun on taipumus joskus selviytyä vaikeankin taudin otteesta ilman hoitoa. Sihen ei aina tarvita avuksi tuota mystistä mustaa kirjaa, jota luetaan tarkasti näillä alueilla, joilla evankelisprotestanttinen kristillisyys (vahvimpana babtistikirkko) ohjailee harhapoluille alinomaa ajautuvaa sielua. Uskoisin, että kaikki lukihäiriöiset karsiutuvat jo ensimmäisillä sivuilla, sillä rivien välistä ei löydy mitään tulkittavaa ja virkkeetkin on luettava tarkalleen oikein. Kaikenlainen eksplikaatio on Pirun tekosia. Tuon inhoittavan sarvipään, joka vaanii kaikissa mahdollisissa piiloissa. Ihan kun se saisi bonuksia jokaisesta sielusta, jonka se saa raahattua tulisen järven rantaan. Mutta kaiketi elämä olisi perin tylsää ilman houkutuksia. Mikäpä tuntuu mukavammalta, kun antaa tämän kammotuksen kiskoa hihasta vähän matkaa ja riuhtaista sitten itsensä irti, juuri kun ensimmäiset liekit näkyvät taivaanrannassa. Elämässähän ei suinkaan ole tavoitteena sielun tyyneys ja tasainen elo, vaan tiukat ponnistukset. Ylä- ja alamäki kasvattaa elämän puuhun parempia hedelmiä, kuin jolkuttelu tasamaalla.

Kärsimys jalostaa tai mitä sitten tekeekin. Fraasi, johon en ole koskaan jaksanut oikein uskoa. Ihan vain jo siitäkin syystä, että se vaatii rinnalleen nöyryyttä. Se on taas polvillaan oloa jonkun isomahaisen edessä, katse maahan suunnattuna. Visio on niin vahva, että ajatukset ohjautuvat siitä yllättävän helposti flagellantteihin, noihin keskiajalla eläneisiin itsensäruoskijoihin. Kun Euroopassa riehui musta surma 1300-luvulla, niin tämä ryhmä teki pitkiä työpäiviä. Verellä tahritun katumuksen piti osoittaa hyvälle Jumalalle, että ihmiskunnan päälle langetettu kärsimys saisi jo pikku hiljaa riittää. Ja loppuihan se sitten aikoinaan, kun väestöä oli kärrätty hätäisesti kaivettujen monttujen pohjille 25-30 miljoonaa. Se oli kolmasosa silloisen Euroopan väkiluvusta.  Ja arvio saattaa olla jopa alakanttiin. Voihan se olla, että ilman flagellanttien ruoskien pauketta luku olisi voinut olla paljon suurempikin. Mistä näitä tietää.

Yhdysvaltojen raamattuvyöhykkeellä vaikuttaa myös Ilmestyskirjan mainitsemia lopunajan todistajia. Eräs näistä on Jumalan kirkon (PKG) johdossa oleva Ronald Weinland ja hänen vaimonsa. Olen seurannut muutaman vuoden tämän profeetan elämää ja ennustuksia. Niillä on ollut selkeästi yhtymäkohtia Orimattilaisen Ahti Rantasen sääennustuksiin, sillä molempien arviot tulevaisuuden suhteen ovat menneet toistaiseksi pahasti pieleen. Ronaldin ennustama lopunajan ahdistuksen aikakausi alkoi huhtikuussa 2008 ja Jeesuksen paluun pitäisi tapahtua vuonna 2011. Aikataulu meni kuitenkin jossain vaiheessa uusiksi ja näemmekin Jeesuksen vasta toukuussa 2012. Erehtyminen on inhimillistä, vaikka olisikin Kaikkivaltiaan asialla. Tosin haksahdukset eivät ole jääneet tuohon, koska erilaisten vitsausten aikataulutkin on pitänyt kirjoittaa muutamaan kertaan uusiksi. Lopunajan trumpetin töräyksiä on kylläkin kuultu, mutta mitään kammottavampaa ihmiskunta ei ole kuitenkaan vielä kohdannut.

Tarkemmin tuon Ronaldin elämänvaiheisiin ja profetioihin voi tutustua ”Don’t Drink the Flavor Aid” – blogin sivuilla. Ronald ei taida pitää tuosta saitista, sillä hän ennusti jo vajaa kaksi vuotta sitten kirjoittajan kuolevan sisältäpäin. Näin ei ole käynyt ja sivun pitäjä seuraa edelleen Weinlandin maallista vaellusta. Sivulta löytyy myös laskuri, josta voi tarkistaa Jeesuksen tarkan paluuhetken.

http://ronaldweinland.info/falseprophet/

Olin etsimässä jotain vaimon kaipaamaa esinettä varastokoppiin kertyneen rojun joukosta, kun varomattomuuttani jouduin pienimuotoiseen onnettomuuteen. Tönäisin horjuvaa laatikkopinoa olkapäälläni ja ylimmäisenä keikkuva puinen rasia putosi osuen keskelle päälakeani. Kipu oli vain hetkellinen, mutta tärähdyksen seurauksena unohdin alkuperäisen asiani ja jäin ihmettelemään laatikkoa, joka oli kallostani kimmottuaan tehnyt pehmeän hätälaskun kahden makuupussikäärön väliin. Kauniisti viimeistelty, kokoonsa nähden painavan tuntuinen jalopuinen rasia antoi arvokkaan vaikutelman messinkisine salpoineen ja saranoineen. Uteliaisuuteni heräsi, mutta puolipimeässä varastossa en ryhtynyt tutkimaan sitä tarkemmin, vaan palasin kotiin löytö taskuissani. Laskin rasian eteisen pöydälle ja ryhdyin tunnustelemaan päälakeani, josko siellä olisi kohoamassa uusi kuhmu entisten seuraksi. ”Löysitkö sen?”, kysyi vaimo. Jupisin jotain epäselvää vastaukseksi ja siirryin työpöytäni ääreen tutkimaan saalistani pöytälampun valossa.
Lapsellisen uteliaana käänsin salvat sivuun ja avasin kannen. Punaiseen samettialustaan muotoillussa syvennyksessä kiilteli himmeästi jonkinlainen instrumentti, jossa oli kaksi putkea vierekkäin. Pitempi putkista kymmensenttinen, lyhyempi puolet siitä. Putkien neljästä päästä kolmessa oli jonkinlainen linssi. Optinen laite siis. Kurkistelin jokaisesta aukosta, mutta en nähnyt oikein mitään. Pitelin todennäköisesti käsissäni aitoa mikätintä, esinettä joka saa vierailijan kysymään ”Mikä tuo on?”

Tulin siihen tulokseen, että kapineen täytyi olla yli kymmenen vuotta sitten kuolleen enoni jäämistöstä, sillä juuri tällaisia, salaperäisiä esineitä Erkki osteli panttihuutokaupoista. Kellojen korjaamisen lisäksi hän oli äärimmäisen kiinnostunut kaikenlaisesta tieteestä ja tekniikasta. Olin varma, että hän oli pyöritellyt tätäkin instrumenttia tuntikausia herkissä ja taitavissa hyppysissään miettien sen käyttötarkoitusta. Olin kuitenkin melko vakuuttunut siitä, että tuon esineen täsmällinen funktio oli jäänyt häneltä selvittämättä, sillä mestarilla ei ollut käytössään etsintään välttämätöntä työkalua, Internetiä. Siltä istumalta päätin ratkaista arvoituksen ja laskin määrätietoisesti kourani hiiren selkämykselle.

Aparaatin kylkeen oli kaiverrettu tekstiä, joten alkuun pääseminen oli yksinkertaista. Googleen van hakujonoksi ”Carl Zeiss Jena”. Eiköhän se siitä. Jaaha, puolitoista miljoonaa hakutulosta. Tässä saattaisi sittenkin kulua vähän enemmän aikaa kun olin arvellut, mutta eipä hätää. Olihan instrumentin kyljessä vielä sarjanumerokin, se vain lisukkeeksi hakukenttään. Tuloksena vain 41 osumaa, mutta jostain käsittämättömästä syystä useimmat liittyivät jalkapalloon, eikä yksikään optiikkaan. Oli siis palattava enon menetelmiin.
Kurkistelin uudelleen linssien sisään ja tällä kertaa suuntasin laitteen kohti pöytälampun loisteputkea. Nyt näkyviin ilmestyikin jotain kaunista; kirkkaita värejä punaisesta violettiin ulottuvana sarjana, jota katkoivat ohuet pystyviivat ja hienojakoinen asteikko, johon oli merkitty lukemia neljästäsadasta aina punaisen pään seitsemäänsataan. Tämähän oli selvää pässinlihaa, spektroskooppihan se siinä! Laite, joka näyttää valon eri aallonpituuksien jakautuman. Olin varma, että eno oli tehnyt saman huomion, mutta se ei kertonut vielä työkalun täsmällistä käyttötarkoitusta. Spektroskooppia käytetään tieteessä ja tekniikassa tuhansin eri tavoin ja tämä taidokas pikku havaintoväline oli ilman muuta kehitetty jossakin tietyssä tehtävässä käytettäväksi apuvälineeksi. Jatkoin siis googlailua erilaisilla hakutermeillä pääsemättä juurikaan eteenpäin, kunnes kahvitauon piristämät aivosoluni muistivat vanhan hokeman: ”Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.” Netin kuvahaku siis käyttöön ja termiksi ”Carl Zeiss old spectroscope” ja kas! Näytöllä killitti kuvassa täsmälleen samanlainen vekotin kuin kädessäni.

Haloo, eno siellä toisella puolella! Älä enää vaivaa päätäsi asialla. Kapine on gemmologin spektroskooppi, sillä tutkitaan jalokivien koostumusta. Lupaan pitää sen visusti tallessa, vaikka en timanteista mitään ymmärräkään.

Eilen niiden piti tulla, leijailla muutaman tunnin suurkaupunkien päällä ja poistua pikku hiljaa ilman sen virallisempaa tapaamista. Ihan vain näytille, että on sitä elämää muuallakin kuin Telluksella. Eipä näkynyt, vaikka taisi aika moni niska olla kallellaan selkärangan suuntaan. Ehkä heillä oli kiireitä, onhan tuo avaruus melko mittaamaton työmaa. Pari lehtijuttua luettuani sain myös tietää, että nuo avaruuksien matkamiehet tuntevat sosiaalista vastuuta. Eivät ole siis viemässä naisiamme tai vesiä meristämme. Nämä kiltit taivasmatkaajat ovat huolissaan ilmastomme lämpenemisestä ja heidän pyyteetön projektinsa olisi puhdistaa se kaikesta kuonasta, jota olemme sinne työntäneet satojen vuosien aikana. Kunnioitettavaa ja kiitettävää. On todella hienoa löytää sukulaissieluja avaruuden periltä.

Odotin tuota ihmettä itsekin. Menin lopulta nukkumaan, kun Tokiossakin viisarit lähtivät kohti alamäkeä. Heti aamulla avasin telkkarin ja luin ensimmäiseksi tekstiteeveen otsikot. Ne kertoivat tuttua tarinaa arjen kompuroinnista, ei sanaakaan lentävistä lautasista. Kaaadoin sadatellen kahvia kuppiini ja suunnittelin siinä näkkileipää pureskellessani vastinetta tuolle USA:n armeijan  eläkeläisupseerille, joka jallitti taas kerran koko ihmiskuntaa. Blogikaverini oletti päivällä meseillessämme, että eiköhän tuo saanut kuitenkin lopullisen porttikiellon upseerikerholle. No, onhan sitä jo siinäkin rangaistusta vanhalle miehelle. Mutta ei tämä ole kuitenkaan reilua, valvottaa puolta ihmiskuntaa ja murentaa luottamusta lähimmäiseensä.

Tällä ufohörhöllä  on nimikin:  Stanley A. Fulham, joka on kaiketi melko tuttu lentävien esineiden parissa puuhasteville. Mies on kirjoittanut toisille hörhöille haasteellisen kirjan: ”Challenges of Change”. Vaikka lautasia ei tällä kertaakaan näkynytkään, niin ehkä se lisäsi kuitenkin kirjan myyntiä. Ja eihän siinä mitään pahaa ole. Vaikka sen luettuaan todellisuus ei paljastaisikaan syvintä sisintään, niin tuo lukutuokio rikastaisi ainakin mielikuvitusta.

Jätän seuraavan kommentin viimeiseksi, sillä muuten en olisi voinut irvailla (toivottavasti hyväntahtoisesti) näin pitkään tuon herra Stanley A. Fulhamin kustannuksella. Hän nimittäin jätti pienen takaportin. Jos vierailijoita ei näy 13.10, niin viimeistään kuitenkin marraskuussa tai ainakin vuoden loppuun mennessä. Rohkeana armeijan upseerina hän sanoi myös laittavansa koko arvovaltansa peliin. Sitä en tiedä, mitä tuokin tarkoittaa, kun tuota arvovaltaa ei taida olla kovinkaan paljon jäljellä miehellä, jonka hörhöilyistä voisi kirjoittaa ihan oman kirjan.

Syksy kirvoittaa enemmän kauniita sanoja, kuin mikään muu vuodenaika. Mennyt kesä oli niin kuuma, että siinä jopa kieli hikoili. Ja sanat, jotka liimaantuvat toisiinsa kiinni kuin märkä paita selkään, ovat huonoja välineitä. Mutta mitäpä hyvää kesästä olisikaan sanottavaa, sehän toisti vain itseään päivä päivältä: samat helteiset tunnit edessä, sama usvakerros haittaamassa näkyvyyttä ja sama saamaton olotila. Jälkimmäinen saattoi olla kuitenkin se paras osatekijä, sillä se pakotti hiljentämään tahtia edes muutamaksi kuukaudeksi. Ja näin jälkikäteen tarkasteltuna:  mitä tärkeää sitten jäi tekemättä? En tiedä.

Kesästä puuttuu muutokset, se on liian monotoninen vuodenaika kiihottaakseen mielikuvitustani. Sitä ei edes elvytä järviemme uimarannat, joissa palvotaan aurinkoa samalla intensiteetillä kuin faarao Ekhnaton teki aikoinaan Egyptissä. Mutta mitäpä minä olen arvostelemaan kenenkään nautintoja. Ne ovat yhtä arvokkaita kuin omani, koska näyttävät tuottavan tekijöilleen suunnatonta mielihyvää.

Mutta vuodenaikojen siirtymävaiheita minä rakastan, enemmän kuin  yksikään auringonpalvoja. Hyvä, etten polvistu ja suutele syksyn ensimmäisiä riitteisiä lätäköitä, joista peilautuu tumman sininen taivas. Ei siksi, että se tietäisi talven varovaista astumista esiin. Syyt ovat paljon syvemmällä, niin syvällä, etten oikeastaan tiedä sitä edes itsekään. Ehkä se liittyy lapsuuden kumisaapasleikkeihin, kun sai pomppia ohuiden jääkansien päällä ja nähdä kuinka niiden välistä purskahti esiin kesän ruskeaa vettä. Tai jospa siinä maistui kielletyn leikin maku. Mutta mistä näitä iloista tietää; menevät ja tulevat. Jossa vaiheessa ne kasaantuvat ja jossain toisessa taas katoavat vähäksi aikaa odottamaan uutta esiinmarssia. Ehkä hyvä näin, sillä jatkuva elämännautiskelu ei voi tietää hyvää iäisyydessä. Sehän kertoo, että ajatukset ovat kohdistuneet vain maapäällisiin asioihin. Sekään ei taida auttaa, että vilkaisee silloin tällöin taivaalle, vaikkakin vain ihastellessaan salamointia tai lempeitä pilviä, jotka matkaavat taivaanrannasta toiseen omaa rauhallista tahtiaan. Jos ei löydy riittävästi nöyryyttä ja halua piehtaroida silloin tällöin piikkipaidassa, niin lyhyt nautiskelu voi vaihtuakin äkkiä loputtomaan piinaan, josta puuttuu muutosten tuoma mielihyvä.

Pohdin naiiviutta, kun ajelin aamuista työmatkaani. Kiertelin ja kaartelin teeman parissa sen kaksikymmentä minuuttia, mitä kestää saavuttaa päivän ensimmäinen kahvikuppi. Mikään heräämisen jälkeinen tapahtuma ei johdatellut aiheeseen. En saanut kimmoketta edes aamuteeveen ohjelmasta. Sieltä löytyy kyllä ihan mukavasti naiiveja kommentteja ja paljon muutakin irtotavaraa, tuohon naivismin valtavaan laariin. Tällä kertaa se vain taisi tulla jostain, tuo käsite, jonka synonyymina yleensä pidetään lapsellisuutta. Minusta se on tungettu silloin liian ahtaaseen laatikkoon, sillä se tarkoittaa paljon enemmän. Samoin kuin naivismi maalaustaiteessa ei ole vain lapsenomaisia piirroksia, vaan samalla myös lämmintä viisautta, niin tässä käsittelemäni naivismi laajentaa rajojaan tuon lapsellisuuden ulkopuolelle. Nimeän sen siis sosiaaliseksi naivismiksi.

Ensimmäisissä liikennevaloissa kysyin: ”Jos maailma olisi niin naiivi, että se ei edes tunnistaisi sitä, niin miltähän se mahtaisi näyttää ja tuntua?” En päässyt kovinkaan pitkälle, kun huomasin, että naiivius pitää erottaa typeryydestä. Jälkimmäinen oli tuossa vaiheessa pohdiskeluani pienempi paha, koska siinä on mielestäni mukana rehellisyyttä, vaikkakin myös samalla voimavarojen hukkaamista. Naiivius on taas täysin anteeksiantamatonta. Typeryydelle voi ojentaa säälittävän kukan, mutta naiiviudelle on pakko kääntää selkänsä. Mutta se kysymykseni maailma, miltä se näyttäisi? Naiiviuden ongelmaahan ei voi olla todellisuudessa, jossa sitä esiintyy joko kaikkialla tai sitten ei missään; naiivi kun ei ymmärrä olevansa naiivi. Hampaiden kirskuntaa ja tuhahduksia kuuluu vain vastapuolelta, kun tämä fiksu ei-naiivi kansalainen yrittää pidätellä itseään, että ei tekisi itse jotain hyvin naiivia. Naiiviuden aloittaja voi osoittaa naiiviutensa, joko käyttäytymällä tai puhumalla niin, että se rikkoo ei-naiiviuden arvopohjaa. Sen varaanhan tämä todellisuutemme on paalutettu. Maailma ja sen arvot rakentuvat niin, että niitä toivotaan hallittavan järjellä. Hulluttelu on hyväksyttävää, kun sen tekee viisaasti eli paljastaa samalla itsensä. Aivan kuin viisaus olisi ainoa kelvollinen työkalu. Näinhän se ei ole. Naiiviuden rooli inhimillisten arvojen taustalla on tärkeä. Ja taitaa useimmiten ollakin. Naiivius on myös uskoa mahdottomiin asioihin ja uskomattomia tekoja niiden puolesta. Kuinka naivilta näyttää tuo Miguel de Cervantesin luoma ritarihahmo kierrellessään Espanjan ylänkömaita ja taistellessaan tuulimyllyjä vastaan. Tuo naiivius on kuitenkin pukenut ihoansa vasten kerroksen lämmintä huumoria. Silloin siitä tulee inhimillistä ja elämänmakuista. Ja jos tuon sankarin naiiviutta ei ymmärrä, niin silloin on matkassa melkoinen annos typeryyttä, jota ei voi huuhtoa puhtaaksi edes huumorilla. Tämän ainakin käsitti hyvin selkeästi tämä romaanitaiteen historian ensimmäinen varsinainen edustaja, tarttuessaan tuohon aiheeseen. Espanjan kertomakirjallisuus taisi pullistella keskiajalla ritariromaaneista, joiden kimppuun Cervantes kävi ovelasti eli riisumalla ne keskellä toria munasilleen ja näyttämällä niiden keskinkertaisuuden. Ehkä häntä voisi sanoa myös hieman tosikoksi, joka on mielestäni hirvittävä sairaus. Ja eihän Cervantes lopultakaan kirjoituksiltaan mitään muuttanut, hankki vain pesoja perheelleen ja parjasi lukijoita, jotka viihtyivät siitä huolimatta ritariromaanien parissa vanhaan malliin.

Hirveintä on naiiviuden ja hulluuden yhdistelmä. Historia tuntee muutamia valtiojohtajia, joilla nämä osatekijät taisivat seurustella sulassa sovussa. Vai mitä pitäisi sanoa henkilöstä, joka kuvittelee pystyvänsä valloittamaan Euroopan ja pitämään sen hallussaan? Eikö tuollainen mielikuva ole naiivi? Hitlerin rinnalle voisi nostaa yhtä lailla Stalinin, joka näytti uskovan, että valtaa voi kasvattaa loputtomiin ja pysyä itse samalla hengissä. Suuri sotasankari Napoleon oli myös hyvin naiivi, vaikka olikin taitava luomaan strategioita taistelukentillä. Hänen arvonsa rakentui vain sen ja muutaman yhteiskunnallisesti merkittävän uudistuksen varaan. Häntä ei tituleerattu varmaankaan koskaan naiiviksi, ei edes ollessaan karkotettuna valtameren keskellä olevalla saarella.

Olen aina rakastanut ajatusta, että mitään ei voi sanoa tarkasti. Se antaa kivasti tilaa väärinymmärrykselle ja anteeksiannolle. Jos ymmärtää naiiviutta ja on valmis sitä puolustamaan, niin on ehkä kuitenkin rajan ”oikealla” puolella tässä maailmassa, jossa ihmiset jaetaan lopulta kuitenkin typeriin ja viisaisiin. Tämä on rajaviiva, joka ulottuu kaikkiin poliittisiin järjestelmiin, vaikka ne puhuisivat mitä tahansa tasa-arvosta. Tämä taitaa kuitenkin olla sittenkin paras mahdollinen maailma elää. Tuo naiiviton vaihtoehto vaatisi liian paljon ponnistelua, samoin todellisuus, jossa naiiviutta olisi kaikkialla. Jälkimmäisen mallin ongelmana olisi jatkuva kaaos, joka voisi toisaalta olla hyvinkin voimauttavaa. Ahdistavasta kaaoksesta, kun syntyy väkisin huumoria. Huumori on viimeinen keino puolustautua  ja pitää kiinni omasta ihmisarvosta tilanteessa, jossa kaikki on menetetty.

Päästyäni työpaikalle olin jo suonut jonkinlaisen hyväksynnän naiiviudelle ja kohottanut sen typeryyden tukeville hartioille. Jäin kuitenkin miettimään, miten kahdessakymmenessä minuutissa voi muuttaa mielipiteensä. Pidin sitä jonkin aikaa jopa hieman naivina. Puolustauduin kuitenkin sillä, että lopullinen käsitykseni naiiviudesta ei voi rakentua epävarman kielen varaan. Jään odottamaan tulevaisuutta, jossa tämäkin asia on korjattu ja voin tutkailla tätä samaa aihetta uudelleen.

Brittiläinen Ask Jeeves on erilainen hakukone, jolle voi esittää kysymyksiä mistä tahansa aiheesta ja joka osaa vastata hyvinkin mutkikkaisiin uteluihin. Palvelu täytti hiljattain kymmenen vuotta ja sitä juhliakseen ylläpito listasi toimintavuosia vastaavan määrän käyttäjiään eniten askarruttavia kysymyksiä. Listaykköseksi nousi halu saada tietää elämän tarkoitus, toiseksi eniten esitetty koski Jumalan olemassaoloa.

Myöntävä vastaus jälkimmäiseen kysymykseen tekisi useimpien mielestä ensimmäisen kysymyksen tarpeettomaksi. Jumala loi ihmisen, joko huvikseen tai sitten jotain sellaista tarkoitusta varten jota me emme voi toistaiseksi ymmärtää. Piste, enempi pohdiskelu on tarpeetonta. Tuollainen ei ole yhtään kivaa, joten jätetään jumaluus pois kuvioista ja katsotaan mitä elämän tarkoituksesta voidaan saada irti sen perusteella mitä maailmasta kohtalaisen varmasti tiedetään. Se, mitä ei ainakaan vielä tiedetä yksityiskohtaisesti, on elämän alkuperä, abiogeneesi. Sana tarkoittaa sellaisen molekyylin syntyä, joka sattumalta tai ehkä sittenkin tilastollisena välttämättömyytenä omaa kyvyn tehdä itsestään identtisen kopion. Yritänkin kuvitella mielessäni tuon, luultavasti mikroskooppisen pienen pallukan, kellumassa alkuaineiden ja moninaisten yhdisteiden kuohuvassa kattilassa. Aikansa poukkoiltuaan se törmää toiseen molekyyliin, joka aiheuttaa siinä yllättävän muutoksen. Pikku pallukoita onkin nyt kaksi, eikä sen jälkeen mikään ole niin kuin ennen.

Pallukoiden määrä lisääntyy potenssiin, useimmat niistä tuhoutuvat, mutta muutamat säilyvät siksi, että jakaantumisen yhteydessä on tapahtunut pieni virhe. Ilmiötä kutsutaan mutaatioksi ja useimmiten se on huono juttu. Silloin tällöin muutos tarjoaa kuitenkin jonkin edun, joka periytyy seuraaville pallukoille. Ehkä se pysyy paremmin koossa, jakautuu useammin tai nappaa tehokkaammin tarvitsemansa energian ympäristöstä.
Muuta ei tarvittu, evoluutioprosessi aiheutti laadullisen ja määrällisen räjähdyksen, jonka yhtenä tuloksena minäkin tökin alkeellisella tekniikallani tietokoneen näppäimistöä. Oliko siis tuolla aivan ensimmäisellä kopioitujalla tarkoitus? En usko, että sen päämääränä oli tuottaa minut ja lukemattomat muut tietoiset oliot, jotka vääntävät kättä tästä merkittäväksi mielletystä aiheesta. Sana ”tarkoitus” voidaan myös korvata sanalla ”tehtävä”, ilman että lauseen merkitys muuttuu. Jos kuvittelemani pallukka oli ensimmäinen kaaosta vastustava toimija, ei ollut ketään tai mitään antamassa sille tehtävää. Joudun nostamaan kädet pystyyn ja toteamaan, että elämän anoa tarkoitus on elämä itse, sen jatkuminen ja sopeutuminen loputtomassa taistelussa käytettävissä olevista resursseista. Sama asia ilmaistaan paljon hienommin elokuvan ”Brianin elämä” lopussa, kun ristillä roikkuvaa päähenkilöä lohdutetaan lauseella: ”Tulet tyhjästä, palaat tyhjyyteen. Mitä olet menettänyt? Et mitään.”

Douglas Adamsin nerokkaassa kirjassa ”Linnunradan opas liftareille” kerrotaan tarina planeetasta, jonka asukkaat rakensivat kaikkien aikojen tehokkaimman tietokoneen vastamaan kysymykseen ”elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaikesta muusta sellaisesta”. Koneen nimi oli Syvä Miete ja se käytti seitsemän ja puoli miljoonaa vuotta tehtävän täyttämiseen. Lopulta se ilmoitti, että oikea vastaus on 42, mutta kertoi samalla ettei sen teho riittänyt oikean kysymyksen laskemiseen.

Meillä saattaa olla samantapainen ongelma etsiessämme vastauksia perimmäisiin ongelmiin. Olemme keränneet tietoa ja tehneet paljon kokeita, mutta emme tiedä vielä oikeita kysymyksiä, joihin tutkimusten avulla saamamme vastaukset sopisivat. Ehkäpä elämän tarkoitus piileekin ihmismielen loputtomassa nälässä selvittää kaikki, ihan kaikki. Siinäpä on haastetta ja kehiteltävää kerrakseen, hyvinkin kokonaisen ihmiselämän täytteeksi.

En ole koskaan oikein pitänyt syntymäpäivistä, jos en laske mukaan niitä lapsuuden kultaisia hetkiä, kun pöytä notkui virvoitusjuomista, karkeista ja kakusta, jonka kynttilöiden puhaltaminen yhdellä henkäyksellä sammuksiin oli lähes mahdoton tehtävä. Ajatus siitä, että seison vihaamani kravatti kaulassa ovensuussa odottamassa vieraita ja kohottelen konemaisesti shampanjalasia puheiden keskipisteenä, ei kuulu elämyslistalleni. Jos ei pidä synttäreitä, niin ei saa lahjojakaan? Tämä hokema on moraalisesti hyväksyttävä, mutta näinhän se ei kuitenkaan aina mene. Ei edes omalla kohdallani. Olin jo haaveillut monia vuosia kuumailmapallolennosta ja unohtanut sen samantien, kun vilkaisin yrittäjien hinnastoa. Minähän en maksa 200 euroa tunnin lennosta, sillä sillä saa vaimon kanssa halpalennon Lontooseen edestakaisin ja jää vielä käyttörahaakin pariin Fish and Chips – ateriaan tumman oluen toimiessa liukkaana kyytipoikana. Mutta mitäs teet, jos käteen työnnetään kirjekuori, joka sisältää lahjakortin tuohon himoitsemaani liikennevälineeseen? Eihän sitä voi takaisinkaan antaa, joten ainoa vaihtoehto on käyttää se, sillä lahjan siirtäminen eteenpäin rikkoo moraalitajuni rajoja.

Lahjakorttini sai odotella parisen kuukautta laatikossani, sillä odottelin syksyn kuulakkaita päiviä, jotka ovat parasta mitä tiedän Suomen suvessa. Lopulta ilmoittauduin lennolle ja se toteutui juuri sellaisena päivänä kuin toivoinkin. Ajelin usvaisen aamuhämärän lävitse Malmille. Lentokentältä meidät kuljetettiin Mäntsälän pallokentälle, jossa pääsimme tositoimiin. Tunnin aherruksen jälkeen olimmekin jo ilmassa ja siitä tunnin päästä Ohkolan pellolla kohottamassa samppanjalasia.

Uskallan suositella tuota kokemusta, mikäli sinulla ei ole korkean paikan kammoa tai ajatuksesi eivät harhaile koko lennon ajan ”pajunvitsoista” väännetyn korin pohjan kestävyydessä. Meitä oli sen päällä kuusitoista taivasmatkaajaa ja sehän tekee painoa jo Toyota Yariksen verran. Tuon Suomen suurimman pallon nostokyky on reilut kaksituhatta kiloa eli sillä nostaisi kapunkimaasturin kummasti pilvien korkeudelle. Sen verhoamiseen on mennyt polyuretaanilla käsiteltyä nailonia yli 3000 neliömetriä ja kuutioita sen sisuksissa on melko tarkalleen 12000. Ja kun pelkkä kangaskin painaa 450 kiloa, niin onhan siinä vappupalloa ihan riittävästi. Tuota ihmettelin silloin ja ihmettelen vieläkin.

Äkkiarvaamatta olen saanut  kutsun mukaan tähän kovasti muodikkaaseen toimintaan, vaikka ”en ollut sellaista tilannut ja se tuli minulle yllätyksenä”, kuten kohtalokkaaksi osoittautunut dokumentti eräälle taannoiselle pääministerille. Pitäisi siis yrittää ymmärtää mistä tämänkaltaisessa puuhassa on kysymys ja miksi ihan järkevinäkin pidetyt ihmiset uhraavat vapaaehtoisesti aikaansa julkiseen kirjoitteluun.

Pikaisen tutkiskelun tuloksena olen päätynyt siihen, että kysymys on yksinkertaisesti ääneen ajattelemisesta. Tuttua, arkipäiväistä toimintaa, sellaista jolla me kaikki rasitamme lähipiiriämme kommentoidessamme päivän sanomalehteä tai TV:n saippuasarjan käänteitä. Miksi sitten ei riitä se, että saan aamukahvia hörppiessäni marista poliitikkojen toilailuista vaimolle, joka ainakin näennäisesti on kuuntelevinaan minua? Vastaus on ilmiselvä: Tokihan me kaikki pidämme ajatuksiamme sen verran arvokkaina, että ne ansaitsisivat omaa perhettä suuremman kuulijakunnan. Internetin maailma tarjoaa tähän tarpeeseen lähes täydellisen ratkaisun, joka on kaiken lisäksi käytännössä ilmainen. Onhan siinä yksi pieni puute kuitenkin. Minun pitäisi saada ääneni erottumaan kuorossa, jossa on kymmeniä, ellei satoja miljoonia laulajia. Onko minulla siis mitään sellaista sanottavaa, joka saisi lyhytjännitteisen verkkoselaajan hetkeksi pysähtymään, jää nähtäväksi.

Ystäväni Seppo luonnehtii minua tuossa alempana tavalla, josta en oikein tunnista itseäni. Heilunko tosiaan iso pajavasara kädessäni huitoen sillä edes katsomatta mihin lyön? Ehkä työkalussani on hiukan kulmikkaampi muoto kuin Sepon kumivasarassa, mutta kyllä minäkin suljen toisen silmäni ja tähtään, ennen kuin napautan sillä ilmiötä, joka pyrkii todistettavasti ainoastaan huijaamaan vakavasti apua etsivää lähimmäistä. Minä ja vasarani emme käy sotaa sen enempää uskontoja, kuin tällä hetkellä selittämättömiä ilmiöitäkään vastaan. Skeptisyys on oikeasti hyödyllinen metodi maailman hahmottamiseen huolimatta siihen viime aikoina isketystä kaiken kieltämisen leimasta. Tiedon ja näennäistiedon tulva on niin valtava, että karsintaa on pakko harjoittaa. Skeptinen asenne on eräänlainen henkinen roskapostisuodatin, joka estää suurimman osan perusteettomista väitteistä hämmentämästä maailmankuvaa. Silloin  tällöin käy niin, että tärkeä viesti jää saamatta koska se on luokiteltu roskapostiksi. Sama pätee myös skeptiseen ajatteluun. Tärkeä ilmiö saattaa jäädä ilman huomiota, koska se näyttää päällisin puolin arkijärjen vastaiselta. Hylättyjen ajatusten kansio kannattaa siis avata silloin tällöin ja tarkistaa, olisiko roskien joukossa sittenkin jotain arvokasta.

Blogin kirjoittaminen on niin yksinäistä ja sisäänlämpiävää touhua, että jos kirjoitukset eivät saa riittävästi palautetta, niin silloin on parempi ottaa tuohon tyhjänpäiväiseen harrastukseen mukaan joku kaveri, jonka kynänjäljet poikkeavat edes jonkin verran omasta tuherruksesta. Minulle valinta oli helppoa, koska pää näkyi jo ovenraosta. Pitkäaikainen ystäväni on lueskellut juttujani ja jopa uskaltanut kommentoida niitä. Ja kun mielenkiintomme alueet ja ilmiöt ovat joltain osin yhteneväiset ja myös sopivasti poikkeavat, niin olisinko parempaa seuraa voinut saada tähän puurtamiseen. Sen verran olen kaveriani oppinut tuntemaan, että varmaan erilaiset ”selittämättömät” ilmiöt, niin maan päällä kuin taivaassa, tulevat saamaan osakseen tiukempaa kritiikkiä kuin omissa kirjoituksissani. Reijo paukuttelee huuhaata isolla vasaralla ja minä hieman pehmeämpänä yritän katsoa mihin kohtaan lyön. Siinä kaiketi ero. Mutta jätän hänelle itselleen puheeenvuoron, joka pitäisi näkyä jossain vaiheessa omakuvan esittelynä.

Vanhan blogini etusivun ilmestyminen näytölle kesti niin kauan, että moni vierailija siirtyi varmaankin parin sekunnin odottelun jälkeen eteenpäin. Niin teen itsekin vastaavissa tilanteissa, sillä odottaminen on jäljellä olevan elämän hukkaan heittämistä. Joten blogin paikkaa piti vaihtaa rapakon takaa lähemmäksi. Nyt se on fyysisesti noin kolmen kilometrin päässä kotoani, tungettuna kerrostalokaksion arvokkaan sohvanpäädyn ja seinän väliin. Eli poikani rakensi vankalla ammattitaidollaan meille palvelimen, johon voimme sujauttaa tämän blogin lisäksi myös kansiot valokuville ja musiikille. Ja parin päivän testauksen jälkeen voin todeta, että sivut aukeavat todella nopeasti. Tämä projekti ei olisi onnistunut ilman jälkikasvuni pyyteetöntä työpanosta. Joten kiitos siitä hänelle. Mikään on tuskin uhrautuvampaa, kuin viritellä Linux Ubuntin serveriversiota kuumeen ravistellessa haurasta kehoa.

Samalla kun blogi muutti kotikutoisen palvelimen sisuksiin, niin vaihdoimme myös sen nimeä. ”Havaintoja” kuvaa ehkä paremmin kirjoitustemme sisältöä. Ne ovat huomioita erilaisista ilmiöistä, usein myös väritettyjä sellaisia, ja ilman kivenkovaa todellisuustakuuta. Faktat ovat kunnossa, mutta lähteethän voivat aina pulputella omiaan. Elämä on täynnä mielenkiintoisia ilmiöitä, joita voi lähestyä monella tapaa. Yksi on huumori, kunhan muistaa viljellä sitä oikeissa kohdin. Tällaista takuuta emme voi tietenkään antaa.

Tumma ilmiasukin sai tässä matkan varrella palautetta huonosta luettavuudesta, joten sekin muuttuu vaalemmaksi ja ehkä saa kylkeensä aikaa myöten myös enemmän väriä ja muita piristäviä liitännäisiä.

Joten jatkamme näin yhteisin voimin eteenpäin ja visiona on tietenkin blogi, joka riemastuttaa, itketyttää ja kauhistuttaa.

Olen joskus nuoruudessani lukenut muutaman kirjoitusoppaan, joista minun olisi pitänyt oppia ainakin seuraavaa: Selkeä jäsentely ja tärkein alkuun, ajatuksen kulun säilyttäminen virkkeestä toiseen, tautologian ja useiden sivulauseiden välttäminen, vaikka eiväthän ne kiellettyjä ole. Muistaakseni nobelkirjailija William Faulknerin tajunnanvirtaa kuvailemissa virkkeissä oli sivulauseita koko kirjaostoksen edestä. Ne saattoivat jatkua koko sivun verran ja etääntyä sanottavastaan jo niin paljon, että olisin laittanut muutaman pisteen väliin. Ehkä se oli vain tyylikeino tai suomentajan harrastus. Luultavasti lukemissani oppaissa puhuttiin myös, että kielikuvia ei saa viljellä ihan joka lauseen nurkalle. Jälkimmäisen olen ainakin unohtanut, sillä minulle kirjoittaminen on sanoilla maalaamista. Ja mitä isompi pensseli, niin sitä tuhruisempaa ja elämänmakuisempaa jälkeä saan aikaan. Arkkitehtuurissa pidän kylläkin yksinkertaisista muodoista ja rakenteista. Musiikissa ja tekstissä saa kyllä olla talon kokoisia nuotteja ja ripaus mahtipontisuutta.

Kun lukemistani ohjeista yrittää rakentaa tekstiä, niin sehän vaikuttaa vallan tylsältä. Ehkä siitä syntyy selkeää sanottavaa, mutta toivottavasti sen hintana ei ole sieluttomuus. Luen melko paljon luonnontieteellistä kirjallisuutta ja jätän kirjan varmasti kesken, jos siitä puuttuu se jokin, joka kiskoo lukijaa eteenpäin.  Olen sitä mieltä, että tieteestäkin voi kertoa värikkäästi ilman, että sen arvo katoaisi sen vuoksi mihinkään. Koska kieli on aina epätarkkaa, niin pieni epätarkkuuslisä ei taida pahemmin haitata. Etenkin jos palkintona on oivallus jostain uudesta ja sen saavuttaminen on tuottanut samalla mukavasti mielihyvää.

En aio tarkistaa väitettäni ja tarttua uudelleen Väinö Kirstinään tai Mika Waltarin oppaisiin. Parempi elää illuusiossa ja rakentaa vain tätä keskeneräistä maailmaa omin sanoin, aivan kuin minulla olisi jotain todellista sanottavaakin. Sitä helpottaa, kun perehtyy kosmologiaan ja asemaamme maailmankaikkeudessa. Siinä viimeistään oma, lujasti paalutettu paikka kaiken keskipisteessä siirtyy muutaman askeleen sivummalle.

Jostain olen lukenut, että tyylittömin alku romaanille on seuraavanlainen: ”Oli syksyinen ja synkkä yö”. En ole varma menikö se tarkalleen näin, mutta ei tuo kuitenkaan niin järkyttävältä vaikuta, jos unohdetaan kuluneisuus ja sen mukanaan tuoma tuttu maku suussa. Jäljelle jää paljon hyvääkin. Se on napakkaa kieltä ja se kertoo samalla selkeästi sen kohdan, mistä lähdetään liikkeelle. Lisäksi tuossa virkkeessä on jotain pelottavaa ja se saa lukijan mielikuvituksen avautumaan. Se saattaa loihtia seuraavaksi suurisilmäisen humanoidin pään ikkunalasin toiselle puolelle tai matalat narahdukset vintille johtaville portaille. Tuosta siis voi rakentaa vaikka mitä. Tarina voi pysähtyä uintikilpailuun valtavassa verilammikossa tai sitten siitä voi kehkeytyä romanttinen balladi, joka päättyy kahden ihmisen loputtomaan syleilyyn valkoisella hiekkarannalla, kun etäisyyteen laskeutuvan auringon viimeiset säteet koskettavat heidän punertavia poskipäitään. Itse kyllä lisäisin tuohon alkuun muutaman paksun oksan, jylisevän tuulen ja takan reunalla nököttävän konjakkipullon. Ehkä tämän kuvan reunalle mahtuisi vielä kunnon sikari ja lähes uuniluukkuun asti kiinni työnnetyt jalat, jotka ovat pujotettu harmaiden villasukkien sisuksiin. Ehkä tämä on sittenkin vain vanhuuden epätodellinen visio, josta puuttuu joka paikkaa vääntävät ja rusikoivat kosteat kolotukset.

Mutta runoja en enää kirjoita, koska plagioisin niistä rakastamaani Risto Rasaa. Toki kukaan ei voi sanoa, mikä on hyvää tai huonoa lyriikkaa ja ettei kaikkea ole jo jossain määrin kopioitu. Kirjallisuustiede on kuin kaarnapala, joka seilaa saarelta toiselle keskellä aavaa sanamerta. Yksikään saari ei ole oikea, koska sellaista ei edes ole. Vallitseva kulttuuri määrittää taiteessa hyvän ja huonon, mikä on tietenkin kaukana absoluuttisesta totuudesta. Jos kirjallisuus voisi hivuttautua jollain keinoin lähemmäksi matematiikkaa, niin tuokin arvottaminen olisi helpompaa. Rakastan konkreettista koskettamista, siksi luen filosofiaa.