Kategoria: Yleinen

Oma kosketukseni klassiseen musiikkiin tapahtui muutama kymmenen vuotta sitten, kun esitin kaverilleni kysymyksen: Mitä levyä suosittelet, kun haluaisin tutustua klassiseen musiikkiin? Mikä voisi olla niin helppo kappale lähestyä, että se avaisi sen verran aukkoa turvallisen ja tuttuun seinääni, että voisin pujahtaa siitä sisään kolhimatta oven pieliä ja olkapäitäni. Ystäväni kuunteli lähinnä klassista ja kävi säännöllisesti konserteissa, joten hän oli sillä hetkellä paras kohde kysymykselleni. Hänen valintansa meikäläiselle rockin kuluttajalle oli selkeä: Aloita Tšaikovskin viulukonsertosta. Minäkö sähkökitaran ääneen hullaantunut rokkari kuuntelisin viulua? Tuo kynnys tuntui kohtuuttoman korkealta. Päätin kuitenkin noudattaa ohjetta ja lainasin lähtiessäni kaveriltani levyn, joka oli todellakin sukellus ihan uuteen äänimaailmaan. Se polskahdus kannatti ja olen siitä edelleen kiitollinen. Mutta tarina on vielä kesken, joten siirrytään siihen työläämpään osioon. Seuraavan oli vuorossa sitkeä sisäänajo. Ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen olin jo valmis luovuttamaan. Viulun ääni ei vain tuntunut kotoiselta, se suorastaan raapi herkimpiä sisäkalujani. En kuitenkaan antanut periksi, vaan soitin lainaksi saamaani viulukonserttoa yhä uudelleen ja uudelleen. Jossain vaiheessa totesin, että tämähän on hyvin melodista musiikkia. Ja eihän tuo viulun äänikään enää niin pahalta tuntunut. Kaverini valinta oli hyvin harkittu. Toki myönnän, että viulumusiikin jälkeen oli pakko jossain vaiheessa kuunnella Jimi Hendrixin All Along the Watchtower tai Stevie Ray Vaughanin Texas Flood – ja todella kovaa.
Oivalsin samalla, kun tutustuin klassiseen musiikkiin, että pitäminen vaatii oppimista ja tutuksi tulemista. Lopulta minusta tuli myös ”Tšaikovski-fani”, vaikka pitkät hiukseni ehkä viestivät tuohon aikaan ihan muuta. Ihastuin viulukonserton jälkeen seuraavaksi Tšaikovskin viidenteen sinfoniaan ja ensimmäiseen pianokonserttoon, joka alkaa niin juhlavasti, että Beethovenkin voisi olla siitä jopa aavistuksen verran kateellinen.

Jos itse joutuisin antamaan vastaavan suosituksen kanssakulkijalleni, niin ehdottaisin Sibeliuksen viulukonserttoa. Siinä on vielä enemmän tunnetta mukana kuin Tšaikovskin konsertossa. Ja sinfoniamusiikin maailmaan uppoutuu parhaiten, kun antaa Sibeliuksen toisen sinfonian viedä mukanaan. Näen mielessäni, tuota orkesterikappaletta kuunnellessani, kuinka Sibelius seisoo jykevänä hahmona Ainolan pihalla ja katselee muuttolintujen ylilentoa. Näin hän itse kuvaili näitä kevään ja syksyn tapahtumia: ”Näin tänään 16 joutsenta. Suurimpia elämyksiäni!! Herra jumala sitä kauneutta”.  

Jos pianon ääni ei ahdista, niin Debussy:n Claire de Lune on jotain niin käsittämätön kaunista, että siitä on jopa liian helppo aloittaa. Lisztin Liebestraums ja La Campanella kuuluvat myös tuohon osastoon. Unohdinko Beethoven? No, lisätään vielä Für Elise. Jos puolen tunnin korvamato ei kuulosta kohtuuttoman pitkältä, niin suosittelen vielä Lisztin rokkaavaa B-molli pianosonaattia.  

Rakkauteni kamarimusiikkiin syntyi vasta myöhemmässä vaiheessa, mutta se on toisen blogin aihe. Samoin se, miten opin pitämään myös oopperasta, vaikka se ottikin koville.   

Klassiseen tutustuminen on nykyään helppoa striimipalveluiden kautta. Itse käytän maksullista Qobuzia, jonka tarjonta on todella laaja. Tuo palvelu täyttää myös vaativan rockin, popin ja jazzin ystävän toiveet. Hifistitkin hinkkaavat kouriaan tyytyväisinä, sillä verkosta soljuva musiikki on pakkaamatonta, joten se vastaa vähintään äänellisesti CD-levyn tasoa. Maksaahan tuo jonkin verran, mutta minusta eurojen ja nautintojen balanssi on sopivasti tasapainossa.  

Netistä löytyy videoituja klassisen musiikin konsertteja yllättävän paljon. Pohjoismaat ja muu Eurooppa ovat hyvin edustettuina. Aloitan ilmaisilla palveluilla:

Browse – Live from Orchestra Hall (vhx.tv)

Gothenburg Symphony (gso.se)

Bergen Filharmoniske Orkester (harmonien.no)

Home – Concertgebouworkest

ARTE, the European culture TV channel, free and on demand

The Saint Paul Chamber Orchestra (thespco.org)

Home – Concertgebouworkest

OperaVision | Watch opera for free

Concerts in Stockholm | Konserthuset Stockholm

Youtube on myös hyvä paikka etsiä konsertteja.

Ja jatketaan maksullisilla:

The world’s leading classical music channel | medici.tv

Concerts | Digital Concert Hall

1880-luvulla ilmestyi ns. turvapyörä, joka muistutti melko paljon nykyistä fillaria. Se oli samalla ensimmäinen pyörämalli, jonka naiset kokivat omakseen. Tuolla kaksipyöräisellä oli myös melkoinen vaikutus naisten vapautumiselle. Se alkoi 1800-luvun lopulla, kun sääty-yhteiskunta alkoi murentua. Yhdysvalloissa, Britanniassa ja manner-Euroopassa uudistusmieliset feministit tekivät polkupyörästä muuttuvien arvojen ja vastarinnan symbolin. Pyöräily tarjosi naisille uudenlaista vapautta ja itsenäisyyttä, kun se samalla murskasi myytin naisten heiveröisyydestä. Se myös vauhditti luopumista epäkäytännöllisistä viktoriaanisen ajan asuista, jotka yllä oli mahdotonta nousta pyörän selkään, saati sitten ajaa sillä. Naispyöräilijät ottivat käyttöön tavallisimmin pussihousut, joista yhdessä itse pyörän kanssa tuli pian uuden naiseuden symboli.

Kun on kysymys miesten hellimistä arvoista, niin naisten pyöräilyharrastuksen alkumetrit eivät olleet suinkaan helpot. Aikakautensa ”some” otti naisten pyöräilystä kaiken irti. Ja se irtiotto oli lähinnä naureskelua ja irvailua. Näin jälkikäteen voisi puhua myös moraalisesta paniikista. Naisten pussihousut olivat suora reitti helvettiin. Sukupuolet sotkettiin tavalla, joka ei ollut kirkkoisien mieleen. Näin naisten uuden harrastuksen koki Chicagossa asuva pastori Thomas B. Gregory: ” Pyöräily uhkaa mielen tasapainoa. Pyöräily uhkaa terveyttä. Se aiheuttaa sydäntauteja, munuaisvaivoja, tuberkuloosia ja monenlaisia hermostollisia häiriöitä. Se uhkaa kodin perinteisiä arvoja ja särkee ja tuhoaa koteja. Lapset sysätään kadulle tai jätetään yksin kotiin selviytymään omin päin isän ja äidin lähtiessä pyöräretkilleen. Se uhkaa moraalia. Naisista tulee röyhkeitä, ja kun nainen luopuu vaatimattomuudesta, jonka kaikkivaltias on hänen osakseen varannut, hän joutuu kaltevalle pinnalle. Kukaan ei tiedä, mitä nainen saattaa tehdä, jos tämä kerran luopuu naiseudestaan. Polkupyörä johtaa ikuiseen kadotukseen monet nuoret miehet ja naiset, jotka muutoin olisivat saattaneet pelastua.”

Lääketieteellisillä julkaisuilla oli myös sanansa sanottavana: ”Arvoisa veljeskunta, tunnen, että minun on puhuttava tästä asiasta selvin sanoin ja avoimesti. Eikö meillä muka ole jo nyt tarpeeksi seksuaalisuuteen liittyviä ongelmia ilman, että avaisimme Pandoran lippaan ja vetäisimme sieltä esiin polkupyörän? On hirvittävää ajatella, että nuoren, puhtaan tytön ensimmäinen seksuaalinen kokemus olisi hänen ensimmäinen pyöräretkensä. Jumala varjelkoon tyttöjämme ja pitäköön heidät puhtaina ja hyveellisinä!”

Naisten pyöräily päätyi jopa oikeusaleihin: ” Chris Heller on jättänyt perheasioiden tuomioistuimeen kanteen, jolla hakee avioeroa vaimostaan. Hän vetoaa törkeään heitteillejättöön perustellen väitettään sillä, että puoliso kieltäytyy tekemästä kotitöitä ja valmistamasta aterioita. Hän kertoo vaimonsa olevan polkupyörämanian uhri, joka viettää kaiken aikansa pyöräillen epämääräisen aineksen seurassa.”

Tähän vielä toinen tapaus: ”Rouva Cleating väittää, että hänen ollessaan viime keskiviikkona palaamassa pyöräretkeltä aviomies ryntäsi ulos talosta ja kiskoi hänet pyörän selästä niin kovakouraisesti, että hänen kirkkaanpunaiset pussihousunsa repesivät riekaleiksi. Hänen paettuaan kirkuen sisälle taloon herra Cleating haki kirveen ja murjoi polkupyörän väänneltyjen tankojen, viilleltyjen kumien ja metalliromun sekasotkuksi. Pussihousut eivät enää kelpaa käyttöön, mutta ne esitetään todisteena tuomioistuimessa.”

Lopulta tämä maskuliininen maailma antoi naisille hieman periksi. Nuo 1800-luvun loppupuolen käsittämättömät asenteet haudattiin viimeistään 1900-luvun alkupuolella pohjattomaan kuiluun, jonne kukaan ei varmaankaan halua enää kurkistaa. Nainen sai lopultakin valita asunsa ja ajella fillarilla, vaikka ihan vain huvikseen. Alku se oli tämäkin, vaikka edessä oli vielä melkoisesti työtä matkalla sukupuolten tasa-arvoisuuteen. Ja sitä kurottavaa löytyy vielä tästäkin ajasta.

Sain eräältä lukijalta mielenkiintoisen kuvan ja siihen liittyvän kommentin:

Tuo lupapaperi herättää enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. On outoa, jos tuo olisi ollut vuonna 1914 normaalitilanne, kun naiset olivat jo saaneet kahdeksan vuotta aiemmin äänioikeuden. Joten naisten emansipaatio on täytynyt olla tässä maassa tuohon aikaan jo melko pitkällä, vaikka varsinainen naisten pyöräilyn läpimurto tapahtuikin vasta 1920-1930-luvulla. No, ehkä maaseudulla asenteet olivat hieman toisenlaiset kuin asutuskeskuksissa. Vai olisiko ollut ripaus huumoria taustalla?

Lainaus eräästä artikkelista: ”1800-luvun lopun pyöräilymuotiin ottivat osaa varakkaiden kaupunkilaismiesten lisäksi myös varakkaat kaupunkilaisnaiset. Pyöräileviä neitejä nähtiin 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä myös maaseudulla, vaikka miesten pyöräily oli huomattavasti naisia yleisempää. Sukupuolierot alkoivat pyöränomistuksessa tasaantua 1920-luvulla, kun pyöränomistaminen alkoi yleistyä Suomen maaseudulla.”

Lainaukset: Jody Rosen: Pyöräilyn lumo ja sen historia  

Kirjastotoiminta alkoi Riihimäellä vuonna 1884, kun Rautatien kouluun perustettiin noin 100 kirjaa käsittävä kirjasto. Sen jälkeen se on muuttanut muutaman kerran ja nykyinen kaupunginkirjasto aloitti toimintansa 1986.

En muista missä iässä sain kirjastokortin, mutta se oli varmaan yksi elämäni hienoimmista hetkistä. Muistan vieläkin leimauskoneen rusahtavan äänen, kun virkailija paukautti sillä kirjan takakannen selkämyksestä löytyvälle kortille eräpäivän. Olin varmaan riemuissani, kun kannoin noita huolellisesti valittuja kirjoja repussani parin kilometrin kotimatkan. Avatessani kirjan, tiesin pääseväni mukaan seikkailuun, jossa en ollut koskaan sivustakatsoja. Eläydyin nuortenromaanien maailmaan niin syvälle, että tärkeät yöunet taisivat jäädä usein vajaiksi. En vain malttanut päästää kirjaa käsistäni ja odottaa seuraavaan päivään, jotta saisin tietää miten tarina jatkuu. Äitini myös muisti säännöllisesti varoittaa, että menetän näköni, kun luen niin paljon. Tuota sivujen kääntelyä on jatkunut sen jälkeen vielä reilusti yli viisikymmentä vuotta ja näkökin on edelleen tallella. Kas kummaa, äidit eivät olekaan aina oikeassa. 

Muistan, että kun astuin kirjaston ulko-ovesta sisään, niin parin metrin päässä edessäni oli hyllykkö, joka oli omistettu filosofialle. Kirjastoluokitus alkaa edelleen tästä, yleisteosten jälkeen. Katseeni ohjautui säännöllisesti seitsemänosaiseen Platonin teoksiin. Niiden siistit selkämykset olivat kuin saavuttamaton unelma, jonka lahkeessa roikuin sitkeästi kiinni. En muista oliko tuo Kreikan kuuluisin filosofi edes millään lailla tuttu. Ehkä filosofien nimiä oli käyty historian tunneilla lävitse jo kansakoulussa. Platon ei tainnut kiinnostaa muita kävijöitä, koska rivi näytti aina yhtä koskemattomalta, kun satuin vilkaisemaan sitä kirjastossa käydessäni. Otin silloin tällöin yhden noista kirjoista käteeni, selailin sitä ja laitoin sen takaisin omalle paikalleen. Tiesin, että sen aika tulisi myöhemmin.  

Lukeminen on ainoa harrastukseni, joka on jatkunut yhtäjaksoisesti koko ikäni. Liikunnassa oli noin kymmenen vuoden tauko, valokuvauksessa myös vuosien mittainen. Ja se olisi venynyt paljon pidemmäksi, ilman digikuvauksen tuloa. Toki kaunokirjallisuus on saanut väistyä tietopuolisen tekstin tieltä. En edes muista, koska luin viimeksi jonkun romaanin. Myönnän toki, että kaunokirjallisuudella on oma arvonsa ja sen lukemiselle pitäisi varata enemmän aikaa arjessa. Onneksi en ole kuitenkaan kadottanut ikääntyessäni lapsenomaista uteliaisuuttani. Uskon, että tietopuolinen kirjallisuus antaa enemmän palikoita maailmankuvan rakentamiseen kuin kaunokirjallisuus. Lapsuudesta on myös jäänyt tuo jännittävä tunne, jonka koen edelleen avatessani ensimmäistä kertaa uuden kirjan.

Kirjaston ovea kulutan nykyään harvemmin, sillä olen siirtynyt lähinnä e-kirjojen pariin. Pieni tabletti toimii lukualustana. Luen selälläni maaten, joten se on huomattavasti kevyempi pitää kädessä, kuin perinteinen kirja. Toki kaikkia kirjoja ei saa digimuodossa, joten poikkean edelleen silloin tällöin kirjastossa. Onhan tuo kirjoille pyhitetty valtakunta kiehtova miljöö, jossa liikuskelen mielelläni. Samalla muistan harmitella sitä, että en koskaan ehdi lukea kaikkia kiinnostavia kirjoja, vaikka noukkisin vain ne parhaat päältä.  

Englanninkielisiä kirjoja luen Scribd-palvelun kautta. Sen valikoima on todella laaja, sisältäen myös paljon lehtiä ja podcasteja. Maksan tuosta mielelläni kymmenen euroa kuussa. Vaihtoehtona sille on lähinnä Perlego, joka on suunnattu enemmän opiskelijoille. Amazon myös tarjoaa Kindle Unlimited-palvelua, jonka lainausalueeseen Suomi ei tällä hetkellä kuulu.

https://www.scribd.com

https://www.perlego.com

Vinyylilevyt tulivat markkinoille 1940-luvun loppupuolella ja samalla syntyi levykansitaide. LP-levyjen edeltäjät, savikiekot, oli pakattu ruskeaan voimapaperiin, joten visuaalinen muutos oli melkoinen. Vuonna 1980-luvulla ilmestyi CD-levy markkinoille ja kansikuvalle jäi jatkossa huomattavasti vähemmän tilaa. Nykyään kuunnellaan musiikkia lähinnä suoratoistopalvelujen kautta. Kansikuvia voidaan katsella tietokoneen tai tabletin näytön kokoisena eli tavallaan palataan kuvakoossa takaisin vinyylikauteen. Ehkä tämä luo uusia haasteita kansikuvataiteilijoille.    

LP-levyjen kannet tarjosivat aikoinaan riittävästi tilaa luovuudelle, jonka ensisijainen rooli on potkia kiusalliset raja-aidat nurin. Ja kyllä niitä potkittiinkin. Muistan omasta nuoruudestani, että kansia tuli pyöriteltyä käsissä joskus melko pitkäänkin. Taisin hätkähtää, kun näin The Who-yhtyeen levyn kannen, jossa koko bändi oli oikaissut keikkabussista kuselle. Kyllähän tuo silloin kieltämättä oudostutti, mutta tuskin enää. Pink Floydin The Dark Side of The Moon-kiekon kansitaide taisi vaatia tutkistelua pidempäänkin. Tyylikkäästi toteutettu prisma, joka hajottaa valoa väreiksi. Luin jostain, että jokaisella värillä on myös erityinen merkitys. Pelkistetyn kaunis kansi.  

Rollarit eivät saaneet minusta innokasta fania. Se hävisi kymmenen nolla Beatleseille, joiden musiikki kolahtaa edelleen. Se on vain maailman paras yhtye. Ja heillä on myös tuo loistava kansi, jossa koko nelikko ylittää kadun suojatietä pitkin. Hieno idea, jota ei menneet vuosikymmenet ole lainkaan haalistaneet. Joskus yksinkertainen oivallus vain toimii, niin kuin tämänkin levyn kohdalla.  

Entä klassinen musiikki? Kun olen käynyt niiden kansia lävitse, niin tuleen mieleen sanat pelkistys, arvostus ja konservatiivisuus. Jos klassisen musiikin pariin halutaan houkutella nuorempia kuulijoita, niin ehkä kansikuvat voisivat olla yksi elementti, joka voisi koukuttaa. Kyseessä olisi ehkä samanlainen vaikutus kuin kirjan kansissa. Värikäs ja jollain tavalla kiinnostava kuva voi saada tarttumaan teokseen herkemmin ja tutustumaan sen sisältöön.

Klassisen musiikin kansikuvat ovat helppo ryhmitellä: maisemakuva, säveltäjän kasvokuva, artisti tai artistit soittimen parissa ja vähemmistöön jäävät abstraktiset kuvat. Jazzin kuvailmaisu on jossain määrin samanlaista, mutta sieltä löytyy luovuutta rutkasti enemmän. Hienosti toteutettuja piirroskuvia käytetään todella paljon. Jazzin kansikuvataide ei häviä lainkaan rockin ja popin kansikuville. Mutta annetaan muutaman essimerkkikuvan kertoa:

Olen käynyt silloin tällöin Finlandia-talossa klassisen musiikin konsertissa. Yleensä niistä ei ole jäänyt muuta mieleen, kuin musiikki, josta on pitänyt tai sitten ei. Toki arkkitehtuurin harrastajana tuo Töölönlahden rannalle rakennettu musiikin temppeli on uljas näky, kun sen siluetin erottaa junan ikkunasta ennen asemalle saapumista. Se on todella kaunis ja sopusuhtainen rakennus. Vaikka funkkis ei ole saanut keskeistä paikkaa sydämestäni, niin antaudun toki Finlandia-talon edessä. Samoin Stadionin muotokieli saa minulta lämpimiä halauksia. Molemmathan ovat Alvar Aallon käden jälkiä. Hyvä arkkitehti on kuin kuvataiteilija, vain sillä erolla, että arkkitehtuurin työnjälki on yleensä realismia.

Joten puitteet olivat kunnossa, kun istahdin varatulle paikalleni. Ohjelmassa oli Prokofjevin viides sinfonia, jonka olin kuunnellut kotona jo aiemmin. Minusta on helpompi uppoutua teokseen, kun siitä on edes jonkinlainen muistijälki. Tätä tukee myös rakkaasti hellimäni ajatus, että pitäminen on myös oppimista. Ilman tätä uskoa, en varmaan olisi koskaan yrittänyt laajentaa musiikkimakuani klassiselle puolelle, puhumattakaan perinteisestä jazzista.

Istahdin siis paikalleni ja aloin tutkailla aulasta ottamaani lehtistä, jossa esiteltiin illan ohjelma. Hieman yllättäen vieressäni istuva mieshenkilö kääntyi puoleeni ja pyysi lainaamaan sitä. Tunsin nuo kasvot, sillä hän oli Erik Tawaststjerna, joka oli tämän maan paras Sibelius-tuntija. Hän on kirjoittanut Sibeliuksesta laajan elämänkerran, jossa on kaikkiaan viisi osaa. Eli melkoinen lukukokemus, jos haluaa kahlata ne kaikki lävitse. Itse olen onnistunut lukemaan kaksi ensimmäistä osaa. Erikillä oli kädessään muistilehtiö, johon hän teki konsertin aikana merkintöjä. En ymmärrä, kuinka perusteellinen arvio kuuntelukokemuksesta lopulta mahtoi syntyä, sillä minusta hän nukkui välillä. No, ehkä hän vain uppoutui musiikkiin;). Paras yllätys tuli konsertin loppupuolella, kun hän totesi minulle, että hän ei ollut koskaan aiemmin kuullut Prokofievin viidettä sinfoniaa. Tuota viimeistä virkettä taisin mutustella melko pitkään konsertin jälkeisellä junamatkalla.

Muutama päivä sitten Hesarissa oli kirjoitus ”Pyhän juomarin legenda”, joka käsitteli Pentti Saarikosken runoutta. Artikkelin kirjoittaja antautui nuoruudessaan Saarikoski-kultille. Nyt myöhemmin, lukiessaan Saarikosken runoja, hänelle ei puhu enää suuri profeetta, vaan alkoholismin kurittama runoilija, jonka lyriikka ei olekaan niin loistokasta, miltä se tuntui nuorempana. Nyt Saarikoski näyttäytyi hänelle lyyrikkona, jonka sekoilut estivät häntä toteuttamasta kirjallista potentiaaliaan.

Olen itsekin tutustunut nuorempana Saarikosken tuotantoon. Toki en muista, miten Saarikosken runot vaikuttivat vai vaikuttivatko lainkaan. Tarkan kirjoittaman kaksiosaisen elämänkerran kahlasin myös lävitse ja jonkun Saarikosken proosateoksen. Aika Prahassa oli ainakin yksi niistä, muita en muista. Saarikoski taisi näyttäytyä minulle boheemina kirjailijana, jota kadehdin. Tiesin, että minulla ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta pukeutua tuohon pilviä kannattelevaan kaapuun. Olin mielestäni vain tylsä postiauton kuljettaja, joka kirjoitteli vapaa-aikanaan pöytälaatikkoon. Ja kun ei alkoholikaan maistunut, niin eihän minun kirjailijan urani kovin kummoiselta näyttänyt. Saarikoski oli lähes jatkuvasti humalassa ja poltti kolme askia vahvaa vihreää norttia päivässä, mutta niinhän hyvän runoilijan pitikin tehdä.

Ensimmäisen ja ainoan kerran näin Saarikosken, kun odottelin vuoroani Akateemisen kirjakaupan ylätason kassajonossa. Saarikoski seisoi edessäni Mia Bernerin kanssa. Ensimmäinen huomio oli vahva alkoholin tuoksu. Saarikoskella oli kädessään pari kirjaa. Toinen niistä oli muistaakseni sanskritin sanakirja ja kaverina teos, josta en muista sen enempää. Kun tuli Pentin vuoro maksaa, niin hän kaivoi taskustaan kasan ryppyisiä seteleitä, jotka hän levitti kassapöydälle. Kassaneiti aloitti laskennan ja totesi lopulta, että markkoja ei ole tarpeeksi. Saarikoski tunki setelit takaisin taskuunsa ja poistui paikalta Mia Bernerin saattamana.

Saarikoski on haudattu Valamon luostarin hautausmaalle. Joskus 1990-luvun alkupuolella vietimme siellä perheen kesken päivän. Olimme vuokranneet jostain lähikunnasta kesämökin ja päätimme ajella eräänä päivänä Heinävedelle. Ruokailun jälkeen oli vuorossa Saarikosken hauta. Löysimme sen lopulta hautausmaan perältä, lähes nojaamassa hauraaseen kiviaitaan. Se näytti runoilijan haudalta, ei liian pramea vaan juuri sellaiselta kuin elämää tiukasti kainalossa rutistaneen kirjailijan haudan pitääkin näyttää.  

Pianon ääniala on laajempi kuin minkään muun vakiosoittimen. Ei siis ihme, että se siitä on tullut sähkökitaran ohella suosikkisoittimeni. Näiden selkään huohottaa jazzin keskeinen soitin eli saksofoni. Toki kukaan ei soita klassista musiikkia, eikä jazziakaan perinteisellä pianolla vaan flyygelillä. Kyllä suuret jazz-suuruudet, vaikkapa Thelonious Monk, Art Tatum ja Oscar Peterson, paukuttelivat esiintyessään flyygelin koskettimia, eivätkä pystypianon.

Nykyinen piano syntyi 1700-luvulla ja sen varhaisin edeltäjä löytyy jo 1300-luvulta. Noiden vuosisatojen väliin mahtuu liuta muitakin kosketinsoittimia, joiden kieliä naputeltiin vasaralla. Ei pidä unohtaa myöskään cembaloa, joka oli renessanssin ja barokin kauden tärkein klaveerisoitin. Sen alkupään historia luikertelee jonnekin 1400-luvulle. Piano kuitenkin syrjäytti sen melko lopullisesti 1800-luvulla.

Cembalon kieliä näppäillään kynsillä, eikä vasaralla kuten pianossa, joten sen ääniala on aivan erilainen. Yhtä ääntä ei voi soittaa eri voimakkuuksilla. Cembalon ääni on myös paljon pehmeämpi ja hiljaisempi kuin pianossa. 1800-luvun megatähti Frans Liszt ei varmaan olisi saanut kuulijoitaan hurmostilaan istahtamalla cembalon ääreen. Tuohon sen vaimea ääniala ei olisi pystynyt. Frans vangitsi kuulijansa näyttävällä soitollaan ja näille kelpasi muistoksi vaikkapa maestron sikarintumppi tai pianon päälle unohtunut juomalasi. Liszt oli aikakautensa ”rokkari”, joka sävelsi massahysterian keskellä myös loistavaa pianomusiikkia.

Ei siis ihme, että cembalo ei kuulu suosikkisoittimiini, vaikka olen yrittänyt kuunnella sitkeästi barokin mestarien sävellyksiä. 1700-luvun alun yksi suurimmista säveltäjistä oli Domenico Scarlatti, joka sävelsi tuolle soittimelle 555 sonaattia. Taisi määrä korvata laadun, sillä minusta ne muutamat sonaatit, joita olen yrittänyt sitkeästi kuunnella tuolta säveltäjältä, kuulostavat hyvin, hyvin tylsiltä – ja täysin samanlaisilta.

Kun kirjoittelen tätä, niin kuuntelen samalla kuulokkeilla Pjotr Tšaikovskin ensimmäistä pianokonserttoa. Se alkaa todella komeasti ja jatkuu lähes samalla pietillä. Ei siis ihme, että se on pianokonserttojen suosikkilistallani. Tältä listalta löytyy myös norjalainen Grieg ja Rahmaninov. Ja tietenkin kaikki Beethovenin viisi pianokonserttoa, joista jokainen oli klassismin ja romantiikan taitekohdan merkkipaaluja. Mozartilla on myös selkeä paikka tällä listalla monella muullakin säveltäjällä.

Mutta yksi sonaatti on sellainen kokemus, että en löydä superlatiiveja sen tuottamien fiiliksien kuvaamiseen. Tämä mestariteos on Frans Lisztin B-molli pianosonaatti, jossa olisi aineksia vaikkapa oman blogin sisällöksi.   

Pyörän historia täytti muutama vuotta sitten kaksisataa vuotta. Se oli varmaan tapahtuma, joka jäi huomioimatta lähes kaikilta. Se olisi ansainnut toki enemmän palstatilaa, sillä kyseessä on yksi 1800-luvun hienoimmista keksinnöistä höyrykoneen rinnalla. Outoa on vain se, että miksi potkupyörää ei keksitty jo huomattavasti aiemmin, sillä tekniset valmiudet siihen on ollut niin kauan, kun on osattu työstää puuta. Siroja sotavaunujen pyöriä valmistiin jo tuhansia vuosia sitten, joten tuolla taidolla on jo pitkä historia. Ehkä kukaan ei vain voinut kuvitella, että kahden pyörän varassa voisi liikkua kaatumatta. Keksinnöt vaativat sopivan määrän hulluutta, joka ei välitä perinteisistä ajattelun rajoista. Ilman näitä pelle pelottomia meillä ei olisi ilmaa raskaampia lentolaitteita, eikä tuota draisiinia, joka lähenee muotoilultaan taideteosta.

Yleensä keksinnöt osataan yhdistää johonkin tekijään. Polkupyörän esiasteen kohdalla päädymme vapaaherra Karl von Draisiin. Nuoruudessaan hän opiskeli matematiikkaa, fysiikkaa ja arkkitehtuuria ja päätyi metsänhoitajaksi. Opiskelusta oli varmaankin hyötyä, kun tämä maailman fiksuin metsänhoitaja alkoi suunnitella kaksipyöräistä kulkuneuvoa, josta toki puuttui tutut polkimet ja voimansiirto. Puhutaan siis potkupyörästä, joita valmistetaan edelleen niin lapsille kuin aikuisillekin. Draisin käytti keksinnöstään nimeä laufmaschine, joka tarkoittaa juoksukonetta. Polkimet ilmestyivät osaksi etupyörää vasta muutaman kymmenen vuotta myöhemmin, kun draisiini oli jo jäänyt unohduksiin. Kiinnostus sitä kohtaan kesti vain muutaman vuoden. Potkupyörä ei myöskään jäänyt myöskään Karlin ainoaksi keksinnöksi, mutta se on jo toinen juttu.  

Mutta entä vastaanotto? Uudesta kulkuneuvosta tuli nopeasti yläluokan nuorten miesten huvitteluväline, joka levisi maasta ja mantereelta toiselle. Jossain vaiheessa niitä saattoi myös vuokrata, jolloin tavallinen kansa pääsi kokeilemaan niillä ajamista. Ei ihme, että nuo aikansa hurjastelijat saivat reilusti palstatilaa aikansa lehdistössä ja pilapiirtäjiltä eivät aiheet loppuneet. Hevoset vauhkoontuivat ja lähes jarruttomilla pyörillä meno oli epäilemättä vaarallista. Ja kovin miellyttävää draisiinilla liikkuminen ei voinut olla. Meno oli varmaan melko tärisyttävää, sillä ilmarenkaita saatiin vielä odottaa vuosisadan loppupuolelle asti.

Karl von Draisin sai osakseen pilkkaa ja keksintö nimitettiin turhakkeeksi. Puolustajiakin toki löytyi, joiden mielestä se korvasi jopa hevoskyydin ja sopi oikein hyvin myös kuntoiluvälineeksi. Nämä positiiviset lausunnot jäivät kuitenkin melko vähäisiksi.

Yhteistä näille pelle pelottomille on se, että osa heistä kuolee köyhänä ja unohdettuna. Näin kävi myös Karl von Draisinille, jonka keksintö osana polkupyörän historiaa, huomattiin vasta paljon myöhemmin. Tässä ei ole mitään ihmeellistä, sillä näin nerojen kohdalla on usein käynyt. Maailma ei ole aina kovinkaan avoin uusille ajatuksille. Ne yleensä tyrmätään, koska ne rikkovat tuttua arkea, jossa ei hirveämmin siedetä poikkeamia oudoille reiteille.

Olen käynyt Pariisissa kolme kertaa ja se on ehdottomasti liian vähän. Pariisi on paikka, johon ei vain kyllästy. Tuo Ranskan pääkaupunki on ehkä maailman feminiinisin kaupunki. Se on täysin vastakkainen toiselle metropolille eli Lontoolle, joka on vastavuoroisesti hyvin maskuliininen, suorastaan germaaninen.

Pariisi yllätti minut jo ensimmäisellä kerralla. Kun astuin metroon, niin siellä oli monella kirja kädessä. Vaikka meno oli huojuvaa, niin se ei estänyt lukemista. Ranska on ollut sivistysvaltio ainakin tuhat vuotta, jos sitä mitataan kirjallisen kulttuurin saavutuksilla. Kun meillä Agricola oli vasta luomassa kirjakielen perusteita 1500-luvulla, niin Ranskassa painettiin jo kirjoja, joita luetaan vieläkin. Frankkien maa on tuottanut huomattavia kynäntaitajia ja ollut myös haaroittamassa uusia polkuja kuvataiteessa. Siinä Pariisin Montmartren kukkulalla on ollut keskeinen rooli. Olisihan se ollut kiehtova paikka olla kärpäsenä katossa 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä, kun kahviloissa ja kabareissa saattoi tavata Pierre-Auguste Renoirin, Henri Matissen, Pablo Picasson, Vincent van Goghin ja Claude Monetin ja monia muita. Olisin myös mielelläni antanut tunnustuksen Claude Debussylle hänen musiikistaan, jonka sävelkieli on erittäin kiehtovaa. Ei tarvitse kuin kuunnella vaikkapa orkesteriteos La Mer, niin eiköhän se jo riitä väitteeni tueksi. Montmartren kukkulalla on syntynyt myös kubistinen taidesuunta, jota olivat kehittämässä Pablo Picasso ja Georges Braquea. Tuo paikka on ollut taiteen ahjo ja alasimen pauke kuuluu vielä sadan vuoden päähänkin.  

Montmartren hartioilla on myös Sacré-Cœurin kirkko,johon kannattaa tutustua. Se on todella vaikuttava, joten ei ihme, että se houkuttelee massoittain turisteja. En löydä sellaista superlatiivia, joka riittäisi kuvaamaan sitä tunnelmaa, kun astuin ensimmäistä kertaa sen seinien sisäpuolelle. Se oli hyvin, hyvin koskettava kokemus.    

Rakastan ranskan kieltä. Kävin ojentamassa Pariisissa käydessäni punaisen ruusun Edith Piafin haudalle, koska rakkauteni tuohon kieleen syntyi kuunneltuani hänen laulujaan. Taisin kehua ranskan kielen kauneutta erään ravintolan omistajalle, kun oli päivällisen aika. Palautteeni jälkeen suomibrändi taisi kohentua entisestään, ainakin isäntä löysi meille takahuoneesta lisämaisteltavaa.

Kun puhutaan eurooppalaisista kielistä, niin Saksa on aina ollut minusta ranskan vastakohta. En ole koskaan pitänyt siitä. Minusta tuntuu, että sitä pitäisi puhua nahkasaappaat jalassa ja nenän alaisia viiksiä roikottaen. Jos Hitler olisi puhunut ranskaa, niin toista maailmansota ei olisi koskaan edes syttynyt.   

Pariisi on kuin Claude Monet’n impressionistinen työ. Siinä on kaiken pois sulkevaa keveyttä, jonka ideana on vangita vaikutelma tietystä hetkestä ja jättää sommittelu ja yksityiskohdat toisarvoisiksi. Vaikuttaa kuin taide olisi synnyttänyt Pariisin, eikä suinkaan päinvastoin. Kun katselee impressionistisia maalauksia, niin realismi alkaa melko pian vaikuttamaan ankealta ja nuhjuiselta. Sen voisi lähinnä rinnastaa dokumentointiin. Realismilla, niin kuvataiteessa, valokuvauksessa kuin kirjallisuudessa, on toki ollut suunnaton merkitys, kun on haluttu herätellä omistavan luokan sosiaalista myötätuntoa. Teosta pitäisi lähestyä kuin se olisi Tabula rasa, jonka merkityksen katsoja rakentaa, tyhjennettyään ensin mielestään kaikki ennakkoasenteet. Realismi osoittaa liian suoraan sormella, se antaa hyvin vähän tulkinnan varaa ja siinä onkin sen heikkous. Toki tuoltakin alueelta löytyy suosikkejani ja heidän töistään löytyy myös kaipaamiani nyansseja.  

Jos Louvressa haluaa käydä vain katsomassa Mona Lisaa, niin kierros jää ehdottomasti vajaaksi. Tuo pienikokoinen (korkeus noin 60 cm) Leonardon työ ei ainakaan minuun ole koskaan ihmeemmin vaikuttanut. Itse suunnistan suoraan Alankomaalaisen 1600-luvun kultakauden maalausten pariin. Sieltä löytyy suuret suosikkini Pieter Brueghel vanhempi ja Vermeer. Ensin mainitun maalaus The Hunters in the Snow löytyy Wienin taidehistoriallisesta museosta. Tuo kiehtova maalaus on kiusannut mieltäni jo lapsuudesta asti. Kuvittelin silloin, että olen joskus asunut tuossa maalauksen kylässä, jonka läheistä rinnettä metsästäjät laskeutuvat. Lintuharrastajana olen yrittänyt bongata kangaspinnan siivekkäät, mutta toistaiseksi lajimäärittely ei ole onnistunut.   

Tämä blogini ei ollut tarkoitettu matkaoppaaksi, mutta taiteen ystävälle annan vinkin, että älä unohda Pompidou-keskusta. Siellä käy miljoonia kävijöitä vuosittain, joten joudut jonottamaan jonkin aikaa. Keskuksessa on toinen kahdesta maailman merkittävimmästä modernin- ja nykytaiteen kokoelmasta. Se toinen löytyy huomattavasti kauempaa eli meren takaa New Yorkista.

Nummi kuin nummi, joten poiketaan hetkeksi Skotlannista Devoniin, Lounais-Englannin sumuisille nummille. Pysymme kuitenkin samalla saarella. Pieni episodi lapsuudesta, jota en voi olla kertomatta. Nummella juoksenteli Conan Doylen luoma Baskervillen koira, jota ei ollut syytä silitellä. Kuuntelin sitä veljeni ja siskoni kanssa vanhempien putkiradiosta. Istuimme sen edessä vieri vieressä ja saimme näin samalla toisistamme tukea, kun tuo Holmesin ja tohtori Watsonin kohtaama koira ulvoi öisellä nummella. Tapahtumiin eläytyminen ei todellakaan ollut vaikeaa. Toivottavasti Markus sedän Lastentunti oli tuon kuunnelman jälkeen ja se omalta osaltaan ehkä rauhoitti pelokasta lapsen mieltä ennen nukkumaan menoa. Markus sedän tarinoinnissa ei ollut muuta kamalaa, kuin iänikuinen muistutus kaurapuurosta. Toki olen oppinut syömään sitä aikuisena, joten kyllä tuo lasten ystävä tiesi mistä puhui.  

Skotlanti ei ole mitään ilman Loch Nessin hirviötä, jonka jokainen seudulla vieraillut haluaisi varmaan nähdä. Lueskelin muutama päivä sitten uutisen, jossa mainittiin, että hirviöjahtiin käydään taas kerran entistä suuremmalla arsenaalilla. Jäädään odottamaan, mitä haaviin jää tällä kertaa. Veikkaan, että ei mitään. Itse en siis tuohon ”taruun” usko, joten voisin jättää tuon kuuluisan järven väliin ja käydä vaikka maistamassa lasillisen kuuluisaa skottiviskiä. Toki en ole viskin ystävä, mutta voihan sitäkin juoda, vaikka vain kunnioittaen samalla tuon jalon juoman historiaa. Viskin syntypaikan oletetaan olevan joko Irlanti tai Skotlanti. Tislaustaito tuli Eurooppaan 1200-luvulla, jota ilman sitä ei tietenkään tuotakaan juomaa voinut valmistaa. Ja voiko vilja säilyä paremmin kuin alkoholin muodossa. Leipä ja olut taitavat olla jo ravinnoksi kelpaamatonta, kun viski vasta heräilee lapsen unestaan.  

Keskiajan historian kyltymättömänä harrastajana Skotlannin lukemattomat linnat saisivat minusta innokkaan vaeltajan. Nuo harmaat muurit ja ne tapahtumat, jotka ovat imeytyneet niihin melskeisinä vuosisatoina, olisivat minun mielikuvitukselleni täydellinen kattaus. Ja jos linnat loppuvat kesken, niin Irlanti tarjoaa niitä vielä enemmän. Puhumattakaan germaanien maasta, jossa niitä taitaa olla eniten tarjolla, kun laajennetaan reviiriä Euroopan kokoiseksi.

Skotlantia ei voi sivuuttaa kertomatta myös gaelista. Se on kelttiläinen kieli, jota puhutaan lähinnä Hebridien saarilla. Samaan kieliryhmään kuuluu myös edelleen elinvoimaiset iiri ja manksi. Gaelin käyttäjiä taisi viimeisimmän tiedon mukaan olla lähemmäs 60 000, joten siitä pidetään hyvää huolta. Ja näin pitääkin, sillä kieli on kantava osa kulttuurihistoriaa. Olen luvannut itselleni, että voisin opetella edes perusteet siitä, mutta samaa taisin luvata jo aikoja sitten latinan kielestäkin. Alun innostukseni kaatui melko pian verbien taivutuksiin. Latinan kimmokkeena on tietenkin tuo historian harrastus. Ikääntyminenkään ei taida auttaa tuossa kielimaratonissa, koska nuo kognitiiviset kyvyt eivät taida saada suinkaan uutta elinvoimaa eläkevuosista.

Jos lukeminen onnistuu englannin kielellä, niin Skotlannin historiasta löytyy kunnioitettava määrä kirjoja, joiden avulla voi laajentaa käsitystään tuosta lumoavasta alueesta. Ja nojatuolimatkoja voi toki tehdä upeissa maisemissa myös Googlen Street View-palvelun avulla.