Asiatekstiä tarjoilevista kirjoista puuttuu usein intohimo, vaikka sitä ei välttämättä aina puutu itse kirjoittajalta. Muoto vain asettaa joskus rajoja tai sitten kirjailijan itsesuojeluvaisto. Ihme kyllä, kyky tai halu rikkoa perinteisiä malleja ei välttämättä ole kaikkien luovien ihmisten ominaisuus. Tuosta teemasta voisin kirjoittaa joskus enemmänkin.
Intohimoisin kirja, jonka olen koskaan lukenut, oli Olavi Paavolaisen vuonna 1929 ilmestynyt ”Nykyaikaa etsimässä.” Tuosta lukutapahtumasta on aikaa, mutta muistan kuinka kirjoittajan kiihko nosti sykettäni melkoisesti. Jokaiselta sivulta ryöpsähti silmille melkoinen määrä kritiikitöntä hulluutta. Innostus taitaa olla se tärkein elementti, jos haluamme siirtää päätään ravistelevan arviointihalun syrjään. Se suorastaan unohdetaan ilon pilaajana. Intohimo ja älykkyys taitavat myös sulkea toisensa pois. Ja mikäpä siinä, sillä älykkyys on evoluution kannalta melko turha tekijä, intohimo sitäkin tärkeämpi. Tähän elämän nautiskeluun oli täydellinen tilaus viime vuosisadan alkupuolella. Ensimmäinen maailmansota oli sodittu ja uskottiin yleisesti, että mitään vastaavaa ei voisi enää tapahtua. Sommen ja Verdunin teurastukset haluttiin unohtaa ja tilalle astui yltiöoptimismi ja valtava halu hyvittää tapahtunut. Kaksikymmentäluku oli täydellistä irtiottoa vanhasta. Se synnytti jazzin ja dadaismin. Se uudisti taide-elämää tavalla, josta se ei palanut enää koskaan takaisin. Olisin halunnut elää silloin, vaikka sieluni sykkiikin nuhjuiselle keskiajalle. Tuota en ole koskaan ymmärtänyt. Ehkä se on vain sitä romanttista rakkautta kohteeseen, jota on mukavampi ihailla etäältä.
Tuo elämänmakuinen 20-luku synnytti myös Suomeen kirjailijaryhmän: Tulenkantajat, jonka eturivin älykkö Olavi Paavolainen oli. Tosin hänestä tuli nero lopullisesti vasta silloin, kun hän huomasi olevansa monessa asiassa väärässä. Se tarkoitti ehkä samalla etäisyyttä myös muihin ryhmän kirjailijoihin, joita olivat ainakin Uuno Kailas, Elina Vaara, Katri Vala ja Lauri Viljanen. Myös Mika Waltarin nimi yhdistetään usein tuohon ryhmään. Tulenkantajat kumarsivat Eurooppaan päin ja pyllistivät samalla kotimaiselle korppikulttuurille ja sen tuottamalle proosalle. Mitähän Ilmari Kianto ajatteli tuosta ryhmästä hahmotellessaan Ryysyrannan Joosepin nukkavierua hahmoa. Luultavasti hän hymyili näille nuorille, jotka huristelivat avoautollaan jossain Saksan autobahnalla ja hurrasivat samalla Hitlerin kansallissosialismille. Paavolaisen ihailun kohteena taisi olla tekniikka, Hitler ja saksalaisten tehokkuus. Olivathan he rakentaneet valtakunnan lähes tyhjästä. Olisin itsekin toistanut ponnekkaasti heidän tutuksi tullutta fraasiaan ”Ikkunat auki Eurooppaan”.
Innostus on hyvä starttimoottori, mutta kun V6 -rivimoottori jyrähtää käyntiin ja pääsee painamaan kaasupedaalin pohjaan, niin jarruun koskeminen tuntuu hyvin vastenmieliseltä. Ei siis ihme, että vuosien myötä vauhdin hiljennyttyä tuli krapula. Tuossa krapulassa Olavi Paavolainen kirjoitti teoksen ”Suursiivous eli kirjallisessa lastenkamarissa”. Siinä hän moitti aikansa kirjallisuutta ja sen ilmiöitä. Paavolaisen mielestä taiteellinen taso oli laskenut. Se oli nyt puolivillaista, pinnallisen muodikasta ja sitä vaivasi sensaationtavoittelu. Siitä puuttui myös yhteiskunnallista näkemys. Kovia teesejä mieheltä, joka oli ollut itse auraamassa suomalaiseen sanakulttuuriin uusia uria. Viimeisiä vuosinaan Olavi Paavolainen toimi radion teatteriosaston päällikkönä ja joi sen verran rankasti a-myrkkyä, että kuoli maksakirroosiin 61 vuoden iässä.
Kissanomistajana olen huomannut, että eläimille tarjotaan krääsää laidasta laitaan. Eläinpuodit ovat kuin pieniä tavarataloja. Niiden hyllyt notkuvat mitä oudoimpia tuotteita, joita ilman lemmikki ei kaiketi pysty elämään täysipainoista elämää. Suurin osa niistä on varmaankin ihan tarpeellisia ja ne saattavat sulostuttaa karvaturrin arkea tai ainakin omistajan. Täällä tuo markkinointi kuitenkin lienee vielä melko kohtuullista, sillä rapakon takana käytettiin lemmikkien hyvinvointiin viime vuonna lähes 40 miljardia euroa. Aikamoinen summa, kun tämän vuoden Suomen budjetti on noin 50 miljardia euroa. Joko olen tulkinnut lukuja väärin tai asia on vain näin.
Pari kuukautta sitten olimme lähes koko perheen voimin kiertämässä Kehä kolmosen kainaloon jääviä tavarataloja. Eksyimme lopulta Kalle Anttilan vuonna 1954 perustaman ketjun uudempaan päivitysversioon. Vaeltelin omaa tahtiani osastolta toiselle ja päädyin jossain vaiheessa eläintarvikehyllyjen väliin. Huomasin melko pian seinällä olevan vaalean mekon ja urheilupaidan. Jäin ensimmäiseksi ihmettelemään, että miten lasten osaston tuotteet ovat tänne päätyneet. Tihruilin kuitenkin varmuuden vuoksi sen vieressä olevaa lappua ja olihan minun lopulta uskottava, että ne olivat tarkoitettu koirille. Taisin möläyttää jotain epämääräistä ja pyytää perheeni paikalle. Heille siinä ei ollut mitään ihmeellistä. Toki musti tarvitsee mekon, kun lähtee juhlimaan. Jumppahetki taitaa myös vaatia urheilupaidan. Toivottavasti narttu saa mekon, eikä sitä yritetä pukea uroksen päälle. Noloahan tuo olisi. Jäin kuitenkin miettimään, että olikohan tuossa nyt se raja, jota ei voi ylittää parkumatta. Ehkä nuo vaatteet käyvät kuitenkin hyvin kaupaksi ja niiden kantajat ovat ylpeitä tepastellessaan ne päällä. Tai ehkä ne ovat tarkoitettu vain omistajille, jotka haluavat lemmikkiensä näyttävän mahdollisimman ihmismäisiltä ja sitä kautta arvokkaammilta. Tämä voisi myös viestiä huonosta itsetunnosta.
Olen lainannut seuraavaan tekstiini kiistellyt valokuvaajan Ken Rockwellin ajatuksia. Hän pitää tunnettua blogia, joka ihastuttaa ja vihastuttaa. Eräs hänen kirjoituksistaan käsittelee aihettani eli niitä rakenteita, joista hyvä kuva muodostuu. Hän pitää sitä itse tärkeimpänä tekstinään. En ole kuitenkaan tämän kirjoituksen koko sisältöä velkaa tälle maestrolle, vain lähinnä kuvan analyysiin liittyvien termien osalta. Muu on omaa hataraa pohdintaani, joka jättää enemmän kysymyksiä kuin luovuttaa vastauksia. Huomaan kuitenkin, että ajatuksissamme on paljon yhtymäkohtia. Jossain menevät sukset kuitenkin ristiin, sillä hänen artikkelinsa alussa oleva palkittu valokuva on tekemällä tehty ja minusta jopa hieman tylsä. Limitän myös valokuvauksen ja maalaustaiteen tekstissäni, koska niiden rakenteissa on sopivasti yhtäläisyyksiä.
Valokuva tai maalaus muodostuu kompositiosta eli sommittelusta. Se ei tarkoita, että se olisi tungettu täyteen yksityiskohtia, ei todellakaan. Nämä detaljit eivät lisää teoksen arvoa millään lailla. Työn kompositio pitää erottua jo kaukaa. Sen suorastaan pitää vetää puoleensa ja siinä olisi syytä olla jonkinlainen ”tarina”. Samaan hengenvetoon voisimme puhua myös muodoista, väreistä ja jonkinlaisesta tasapainosta. Rockwell painottaa myös, että kuvan tärkeät yksityiskohdat eivät saa koskaan valua kuvasta ulos. Tuohon on helppo yhtyä, sillä rajaamisella on todella suuri merkitys kuvankäsittelyssä. Samoin hän väittää, että katse kohdistuu ensimmäiseksi kuvan vaaleisiin kohtiin, jolloin niiden merkitys rakenteen kannalta ovat tärkeitä. Itse pidän harmaasävykuvista, koska ne jättävät tilaa kuvan muille rakenteille. Värit vievät helposti huomion kuvan tärkeistä elementeistä. Toisaalta ne ovat myös keino tuoda ne esille. Palataan vielä Rockwellin ajatuksiin. Hyvässä kuvassa pitää hänen mielestään vielä löytyä ”punchine”, joka kaiketi tarkoittaa jonkinlaista ”koukkua”, johon katsoja viimeistään tarttuu. Tuo tekijä voisi olla jotain yllätyksellistä, joka lisää kuvan arvoa siirtämällä sen tulkinnan muulle alueelle, kuin puhtaasti sille visuaaliselle.
Kun puhutaan didigikameroiden yleistymisen myötä lisääntyneestä näppäilystä, joka on lähinnä sitä tapahtumien ja tilanteiden dokumentoitua, niin kuvan keskeisenä elementtinä on yleensä vain aihe. Kuvien merkitys on silloin vain kertova eli mitä tapahtui ja milloin. Kun maalaustaiteen harrastaja tarttuu pensseliin, niin tilanne on yleensä sama. Vision lähtökohtana on yleensä se tuttu ja turvallinen motiivi. Tämä on helppo nähdä liikekeskusten eteistilojen myyntinäyttelyissä. Yliedustettuna taitaa olla suomalainen rantamaisema ilman kuuta tai sen kanssa. Onneksi noin sata vuotta sitten syntyi abstrakti taide. Sen merkitys taiteessa on paljon suurempi, mitä annetaan ymmärtää. Se avasi uuden ikkunan ihmisen kyvyssä hahmottaa todellisuutta. Se ei ole pakoa realismista, vaan luovuuden rajojen hakemista avoimella mielellä. Se antoi luovuudelle täydellisesti vapaat kädet. Mainittu suuntaus siirsi sivuun kohteen ensisijaisen merkityksen. Se jätti kuitenkin jäljelle samalla mahdollisuuden korostaa muita tärkeitä elementtejä. Ei ole varmaan outoa, että samaan aikaan syntyi myös atonaalinen musiikki, joka rikkoi myös rajoja. Kuuntelemalla vaikkapa Arnold Schönbergin nuotitusta pätkän, niin tuo ero tulee hyvin selväksi. Atonaalisessa musiikissa tunne on antanut tilaa älylle. Mieli hämmästelee musiikin rakennetta ja nauttii sen yllätyksellisyydestä. Oma suosikkini tuon aikakauden säveltäjistä on kuitenkin Igor Stravinsky, jonka tunnetuimmat teokset ovat ilotulitusta parhaimmillaan. Teoksissa kirkas äly on ottanut niskalenkin romantiikan ajan säveltäjistä. Ja tavalla jonka hyväksyn, vaikka romantikko olenkin.
Maalaustaiteessa niin kun valokuvauksessakin realismi on ollut se tyylisuunta, joka on ollut vahvimmin edustettuna. Kuvataiteessa se ei ole ihme, koska taiteilijan visio löytyy luontevasti ympäröivästä reaalimaailmasta. Valokuvauksessa on kuitenkin vähemmän tilaa lähestyä kohdetta abstraktisesti. Tai ainakin sen tuottaminen näyttää jäävän melko marginaaliseksi ilmiöksi. Itse en edes pidä noista kameralehtien esittelemistä hämyisistä ja epäselvistä kuvista, joista on luettavissa vain halu tehdä jotain eri lailla. Kun liikun kameran kanssa, niin ensisijaisesti se on sommitelmien ja poikkeavien rakenteiden etsimistä. Vaikka kohde olisi ennakkoon määritelty, niin kohteen rakenne nousee kuitenkin tärkeämmäksi, kun on aika ottaa se kuva. Se lopultakin määrittelee kuvaustapahtumassa eniten.
Mikä sitten erottaa dokumentoinnin taiteesta? Minua ärsyttää puhua yleensäkin taidevalokuvauksesta. Se on sanahirviö, jota on mahdoton määritellä. Koen sen ärsyttäväksi, johtuen kaiketi sen elitistisestä luonteesta. Näppäilyn ja vastakkaisia ambitioita tavoittelevan kuvaamisen välinen raja on hyvin kuitenkin häilyvä. Kun kuvalla halutaan välittää muutakin kuin tallentaa tilanne, niin tuo epämääräinen raja kulkee jossain siinä, missä kuvan muoto ja rakenteelliset elementit nousevat kohteen rinnalle. Muutama kymmenen vuotta sitten pohdittiin ihan vakavasti, että voiko valokuvaus olla yleensäkään taidetta. Ehkä silloin tätä rajaa ei painotettu tai sitten katsottiin kameran olevan liian teknillinen työkalu toteuttaa taiteellisia visioita. Tuota keskustelua ei enää käydä. Minusta on typerää sijoittaa taiteen määrittelyä kameran ja pensselin väliin.
Vielä muutama sana kauneudesta. Vaikka se ei olekaan synonyymi taiteelle, niin tuo viehättävä parisuhde elää kuitenkin vähintään avoliitossa. Yleensä kauneus määritellään niin, että siihen liittyy tulkinta, että kohde on jollain lailla tasapainossa luonnon kanssa. Tämä synnyttää taas erinäisiä mielihyvän tunteita. Hyvin sommitellun taulun tai valokuvan rakenne noudattaa yleensä kultaista leikkausta, joka kaiketi on todettu toimivaksi kulttuuritaustasta riippumatta. Sitä voisi jo itsessään sanoa kauniiksi. Kauneutta on vaikea mennä piiloon, koska me koemme sen niin eri lailla. Sitä löytyy lähes kaikesta ja kyseessä on vain se, että mihin kohtaan kohdistamme kameran. Jos kauneutta ei löydy yksityiskohdista, niin se voi olla asettunut osaksi laajaa maisemaa. Se voi olla myös kuvaajan ensisijainen tavoite: löytää jotain esteettisesti miellyttävää ja alistaa kaikki muu sen palvelijaksi. Kauneus on tärkeässä asemassa taiteessa, jos halutaan pysäyttää katsoja vaikkapa maalauksen tai valokuvan eteen näyttelytilassa. Se toimii aina. Se voi olla halpaa kosiskelua, mutta silloin unohdamme katsojan tunteet. Ne lienevät kuitenkin aitoja.
Halu kuvata asioita muutenkin kuin kohdetta tarkasti jäljittelemällä on kulkenut geeneissämme jo pitkään. Ensimmäiset tunnetut luolamaalaukset ovat 35 000 vuoden takaa. Niiden tarkkaa merkitystä ei tiedetä, mutta luultavasti ne liittyivät metsästysrituaaleihin. Nuo luolien epätasaisten seinien kohoumia ja rakenteita hyödyntävät kuvat ovat muutakin kuin realistisia kuvia eläimistä. Ne ovat tyyliteltyjä ja se tarkoittaa sitä, että mitään ei ole muuttunut vuosituhansien aikana. Me haluamme välittää toisille enemmän kuin pelkän kuvan ja haluamme myös kaivaa tuon mausteen omasta itsestämme. Meissä on sisäänrakennettuna kyky ymmärtää muotoja ja niiden rakenteita niin, että ne miellyttävät silmää. Tähän kun lisätään vielä tunnepuolen moukaroinnit, niin siinä on meillä täydellinen kuva. Kuva, joka vangitsee koko katsojan mielen, ei vain esteettistä herkkyyttä.
Ensimmäiset myytit syntyivät tietämättömyydestä, halusta selittää niitä tapahtumia, jotka rikkoivat arkikokemuksen. Tässä vaiheessa ihmispopulaation ajattelu oli jo irrottautunut konkreettisesta tavalla tarkkailla todellisuutta, sillä myytit vaativat mielikuvista ja kykyä ajatella sellaista, joka ei ole läsnä. Niiden tiukka vastustaja on aina ollut logos eli järki. Kaikkia vanhoja myyttejä tieto ei voi kuitenkaan riisua alastomaksi, vain varustaa ne kysymysmerkillä.
Uskonnot tukeutuvat myytteihin ja saavat niistä kasvua. Myytit ovat kuin juuria uskomusten puussa. Jos niiltä karsittaisiin myyttiset tarinat, niin jäljelle jäisi melko vähän. Samalle menisi uskottavuus, sillä myytit lisäävät sitä. Totuus on paljon helpompi omaksua, kun se esitetään liioitellen. Fakta on luotaantyöntävää. Jeesuksen ihmeparantamiset vain lisäävät halua uskoa, eivät suinkaan sitä vähennä. Uskontojen pohjalta löytyvissä myyteissä on kaikki mahdollista. Ja niin pitääkin olla, sillä mikä se sellainen Jumala on, joka ei pysty kaikkeen. On vaikea kuvitella Luojaa, joka tarvitsee apuvoimia luotsatessaan ihmiskuntaa ja koko maailmankaikkeutta eteenpäin. On myös vaikea kuvitella uskontoa, joka olisi rakennettu todennettavien faktojen varaan. Ehkä se syntyy joskus, kun tiede löytää Jumalan asuinsijan jostain kvarkkipuuron syvyyksistä.
Ihmisen ensimmäisiä ihmettelyn kohteita olivat kuolema ja taivas. Pään päälle kaartuvasta taivaasta syntyi sade, tuuli, salamat ja ukkonen. Se ihastutti, pelotti ja vaati kunnioitusta. Luultavasti ihminen palvoi sitä ensimmäisenä. Se oli luonnollinen kasvualusta myyteille ja jumalalle. Kivikauden ihmiset luultavasti personoivat taivaan ja se synnytti alkuun monoteismin. Taivas on edelleen meille jollain tavalla pyhä. Mutta sen edelle meni kuitenkin kuolema. Sekin oli jotenkin selitettävä. Kuolema oli pelottava vastustaja ja sen lepyttäminen vaati riittejä. Myytit ja riitit kulkevatkin yleensä rinnakkain. Neandertalilaiset varustivat vainajansa pitkälle matkalle ja näin ihmisestä tuli myös samalla kuolematon. Vaikka jumalat kansoittivat pikku hiljaa maan, niin ne kuuluivat siihen samaan todellisuuteen mihin kuuluivat eläimet ja ihmiset, koska kaikki oli tehty samasta aineesta. Ihmisten ja jumalien välillä ei ollut ontologista kuilua. Jumala ulkopuolisena olentona istutettiin valtaistuimelle vasta myöhemmin.
Mitä monimuotoisemmaksi ihmisen elämä muodostui, niin sitä enemmän sen selittäminen vaati myyttejä. Myytti näkee kaoottisen maailman ytimeen, jossa tärkeintä on tapahtumien merkitys, eikä suinkaan itse tapahtuma. Karen Amstrong sanoo kirjassaan ”Myyttien lyhyt historia”, että mytologia oli psykologian varhaisaste. Tarinat jumalista paljastivat psyyken salaperäisiä toimintatapoja ja auttoivat ihmisiä omissa kriiseissä.
Kun ihminen alkoi viljellä maata, niin se vaati järkeä. Se oli myös uusi kasvualusta myyteille, koska maan käsittelyn vaatimaa tietoa pelättiin ja kunnioitettiin. Maanviljelystä tuli sakramentaalista ja se vaati viljelijältä rituaalista puhtautta. Siemenen kasvaminen viljatähkäksi on edelleen ”mystinen” ja kunnioitusta herättävä tapahtumaketju, vaikka me tiedämme tarkkaan, mitä kaikkea mullan alla tapahtuu. Neoliittisen kauden ihmiselle maa oli kohtu. Heille ei myöskään mikään ollut pyhää, vaan todellisuus oli holistinen, pyhä oli kaikessa läsnä. Myös niissä tuotteissa, joita maa tarjosi. Ihminen ei voinut ottaa mitään ilmaiseksi vastaan, joten se taas vaati vastapalveluksia. Maassa piilevän kohdun ja ihmisen seksuaalisuuden rinnastaminen oli luontevaa. Oli myös luontevaa, että maa edusti naispuolista roolia. Siitä oli lyhyt matka äitijumalaan.
Kaupunkien synty noin 4000 vuotta ennen ajanlaskun alkua punoi taas uusia myyttejä. Se myös muutti ihmisen käsitystä itsestään. Kaupunkien rakentajat ymmärsivät olevansa itse vastuussa omasta kohtalostaan. Jumalilla oli kuitenkin edelleen asuinsijansa, mutta he olivat nyt jossain kaempana, erillään kaikesta muusta. Kaupunkikulttuurin kehitysaikaan sijoittuvat erilaiset luomismyytit. Niissä selitettiin jumalien syntyminen ja kuinka kaikki sai alkunsa. Jumalat kävivät sotia, juonivat ja loivat maailmaa edelleen. Heidän palvojiltaan se vaati jatkuvaa ponnistelua, että ympäröivä todellisuus ei luisuisi takaisin kaaoksen tilaan.
Uskonto syntyi nykyisessä mielessä joskus 700 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Ihminen alkoi ymmärtää entistä kirkkaammin oman asemansa ja luonteensa. Jumalien ja ihmisten välille avautui lopullisesti syvä kuilu. Syntyi erilaisia uskonnollisia ja filosofisia oppirakennelmia, kuten taolaisuus, buddhalaisuus ja hindulaisuus. Rituaaleilta vietiin tilaa ja tilalle astui henkisyys. Kärsimys, moraali ja omatunto nostettiin jalustalle ja viisas mies kavahti aina väkivaltaa. Tästä maaperästä syntyi myös juutalaisuus ja kristinusko. Antiikin Kreikassa myytit siirtyivät osaksi juhlallisuutta ja siitä pikku hiljaa osaksi näytelmien juonta. Niihin suhtauduttiin kriittisesti ja yleisö sai toimia tuomarina.
Juutalaiset inhosivat muiden kulttuurien myyttejä, vaikka lainasivat niitä ja synnyttivät itse lisää. Karen Amstrong näkee Paavalin myös myyttien luojana, koska hän teki Jeesuksesta myyttisen hahmon. Paavali ei ollut kiinnostunut kovinkaan syvällisesti Jeesuksen opetuksista, eikä edes Jeesuksen elämästä. Hänelle tärkeämpää oli ylösnousemuksen mysteeri. Jeesuksesta tuli myyttinen sankari, joka kuolee ja nousee kuolleista.
Amstrong on huolissaan siitä, että olemme unohtaneet myytit. Hänen mielestään emme pysty hallitsemaan järjellä pelkoja, haluja ja neurooseja. Se on eettisesti ja hengellisesti mytologian tehtävä. Taustalla on aimo annos eettistä ajattelua, sillä hänen mielestään myytit auttavat meitä samaistumaan kaikkiin muihin ihmisiin lähimmäisinä, ei vain etnisinä tai ideologisina ryhminä. Meidän pitäisi nähdä ohi välittömien tarpeidemme ja suunnata kohti arvoja, jotka kyseenalaistavat itsekkyytemme.
Rakastan kulttuurihistoriaa ja etenkin jos se käsittelee aikoja, jotka erottuvat etäisyydestä kuin hämähäkin seittiin verhoutunut utuinen metsä. Olen lukenut niin paljon keskiajan elämästä, että taitaisin olla kuin kotonani sen nuhjuisilla kaduilla ja kievareissa. En ole koskaan oikein ymmärtänyt, miksi tuon ajan historia on koukuttanut minut näinkin perusteellisesti. Tätä sidettä ei taida mikään katkaista ja miksi pitäisikään, sillä voihan menneisyydestä aina oppia jotain uutta. Ainakin sen, että elämme niin upeaa aikaa, että meillä on varaa olla jopa sivistyneitä. Ja en ole edes sarkastinen, kun totean tämän. Se kun on lopultakin vain hyvinvoinnin takaamaa kuorrutusta, jonka alla luikertelevat karheat perusvietit. Se sulaisi kuin jääpala grogilasissa, jos yhteiskunnan turvarakenteet pettäisivät täydellisesti. Mutta tämä on jo toinen tarina.
Mutta minkä roolihahmon valitsisin keskiajalta, jos pääsisin puikahtamaan sinne aikakoneella? Olisin tietenkin arkkitehti, jonka haasteena olisi suunnitella pilviä hipova goottilainen kirkko. Meillähän tapettiin Piispa Henrik Köyliönjärven jäälle lähes samaan aikaan, kun Ranskassa rakennettiin näitä Jumalan jalkapohjia kutittelevia suippoja torneja. Päädyn tällä kertaa kuitenkin ikuisuudelle tuoksuvien kirjojen pariin eli munkiksi luostariin ja tapaan pian itseni hämyisessä kirjastossa tutkimassa antiikin teoksia. Haluan luostariin myös sen takia, koska rakastan mielen ja tavaran köyhyyttä. Fransiskaaneillehan tämä oli ensimmäinen edellytys. Vielä kun opettelen keskiajan ranskaa ja hieman munkkilatinaa, niin voin kumartua vasikannahkaselkäisen kirjan ääreen mieli innosta vapisten ja kiskoa sieraimiini vieressäni savuttavan vahakynttilän katkeria tuoksuja.
Minulla on päälläni fransiskaanien tyypillinen asu. Olen verhonnut itseni hupulliseen harmaaseen viittaan, joka on sidottu pitkällä nauhalla vyötärön kohdalta kiinni. Punotun nauhan toinen pää roikkuu lähes maassa. Nostan sen syliini, kun istun karkealle tuolille. Pian käteni nojaavat pulpetin reunalla ja niiden välissä on kirja auki. Se on kauniisti kirjailtu kopio Aleksandriassa 100-luvulla eläneen tähtitieteilijän Klaudios Ptolemaioksen pääteoksesta. Teoksen nimi Almagest on piirretty hopeakirjaimin sen kanteen. Edessäni oleva kirja säilyi alan perusteoksena seuraavat 1500 vuotta, kunnes Kopernikus tuli ja käänsi sen maailmankuvan päälaelleen aurinkokeskisellä mallillaan. Hätkähdän, kun joku koskettaa olkapäähäni. Takanani seisoo lyhyenläntä, isonenäinen mies, joka kumartuu lähemmäksi ja kuiskaa korvaani, että Jumala ei luonutkaan maapalloa kaikkeuden keskipisteeksi. Seuraavaksi hän tarttuu käteeni ja johdattaa minut kiviset portaat alas ja olemme pian neliön muotoisella pihalla, jota reunustavat harmaat muurit. Oppaani sormi osoittaa vaaleana läiskänä erottuvaa Andromedan galaksia ja hän kertoo, että se muodostuu 200 miljardista auringosta ja näitä galakseja on satoja miljardeja. Seuraavaksi hän kysyy hieman ivallisesti, että missähän se Jumala oikein asuu tuon tähtitaivaan keskellä. Sanon Luojan olevan linnun laulussa, kaikkialla. Kiusanhenkeni kertoo lähes hengästyneenä, mitä luonnontiede on saanut selville seuraavan yhdeksänsadan vuoden aikana. Hän kertoo hiukkasten maailmasta ja suhteellisuusteoriasta. Hän kuvailee autoja, puhelimia, nettiä ja viheltää pienen pätkän Bachin Toccata ja fuugaa, sekä soittaa ilmakitaralla Beatles–klassikon. Ajattelen jo kirjaa, joka on auki pulpetin päällä. Aavistan, että oppaani ymmärtää puhuvansa lopultakin vain yön kirkkaille äänille ja näkymättömille, kirskahteleville naakoille. Näemme päämme päällä saman tähtitaivaan, mutta se ei ole kuitenkaan sama. Tämä hyvää tarkoittava sanansaattaja ei ole edes pettynyt. Hän on kateellinen minulle, jolle maailma on hyvin yksinkertainen paikka. Ja elämä on vain matka, joka päättyy Taivaan iloihin. Hänelle se on alku ja loppu.
Vanhan testamentin ensimmäinen moraaliton teko oli, kun Eeva ja Aatami söivät kielletyn hedelmän. Se vahvistaa sen, että uskovaisilla on moraaliaihio jo syntyessään valmiina. Ihmisen elämä on vain ohjata sitä lähemmäksi Jumalaa. Se on myös helppo erottaa synnistä, koska Raamattu tuputtaa meille ne oikeat arvot. Tämä on kristityn näkemys moraalista; se on hakattu terävällä taltalla kiveen.
Raamattua voidaan lukea monella tavoin, mutta sen viitoittama moraalinen polku ei ole koskaan puhdas tabula rasa. Mooseksen kymmenen käskyn normit ovat kaikille uskovaisille samat ja kristityn kädessä moraali on tukeva ase. Moraalisesti hyvä on sellainen ihminen, joka toimii Jumalan tahdon mukaan. Tähän tahtoon vaikuttavat erilaiset uskonnot ja tulkinnat. Vaikka niissä on eroja, niin kaikkien uskontojen taustalta löytyy elämän kunnioittaminen, vaikka jotkut fundamentalistiset ryhmät taitavat määritellä senkin arvon melko alas, jos se on muiden tavoitteiden tiellä. Tätä Raamatun moraalikoodin vahvuutta, kuvaa hyvin tutkimus, jossa Israelissa asuvat lapset saivat luettavakseen Vanhasta Testamentista kohdan, missä kuvataan Joosuan johdolla tehtyä hyökkäystä Jerikoon. Kaupunkiin tunkeutuvat tappoivat kaikki asukkaat ja ei liene yllätys, että 65 prosenttia lukijoista hyväksyi kansanmurhan. He perustelivat sen uskonnollisilla syillä. Kun sama tarina muutettiin niin, että nimet vaihdettiin kiinalaisiksi ja tapahtuma sijoitettiin 3000 vuoden taakse, niin enää vain seitsemän prosenttia hyväksyi saman hirveyden. Neurotieteistä ja uskonnoista kiinnostuneen kirjailija Sam Harrisin mukaan “uskonnot, jotka saavat ihmiset ajamaan matkustajakoneita päin pilvenpiirtäjiä, ovat yhtä vaarallisia kuin tappavat virukset”. Ei ole ihme, jos hän on valmis vaihtamaan uskonnot järjenkäyttöön ja siitä johdettuun moraalikoodistoon, jonka lähtökohdat olisivat mahdollisimman neutraaleja, ilman ylhäältä tehtä rajanvetoa.
Vielä muutama sana luterilaisesta moraalista. Siihen kuuluu syntien anteeksi saaminen, monella tapaa näppärä käytäntö, joka mahdollistaa toistuvat rikkomukset sinänsä ehdotonta moraalikoodia vastaan. Ehkä kaikkein pisimmälle tämä käytäntö on jalostettu lestadiolaisten keskuudessa. Seuroissa puhuja kysyy kuulijakunnaltaan, onko jollakulla mahdollisesti syntejä tunnollaan. Kaidalta tieltä horjahtaneet heilauttavat kainosti kättään ja saarnamies julistaa synnit anteeksi “Jeesuksen Kristuksen nimessä ja veressä”. Väärät teot, kielletystä television katselusta lasten hyväksikäyttöön voidaan kuitata sormien heilautuksella. Synnit on tuolla rituaalilla upotettu “armomereen”, eikä niitä saa kukaan enää koskaan ottaa puheeksi, ei edes synnintekijä itse. Tuosta merestä ei ongita.
Joissakin tapauksissa voi synnintekijä joutua pyytämään anteeksi uhriltaan, jonka ehdoton velvollisuus on antaa anteeksi, olipa teko miten hirveä tahansa. Lestadiolainen, joka ei anna anteeksi syntinsä tunnustaneelle veljelle tai sisarelle, tuomitsee lahkon virallisen opin mukaan tämän automaattisesti helvettiin. Tämä koskee myös lapsia, joiden vasta kehittymässä oleva psyyke ei voi kestää vahingoittumatta tällaisia tilanteita, joissa on päätettävä lähiomaisen kohtalosta kuoleman jälkeen.
Meillä on tarve selittää ympäröivää maailmaa, jäsentää arkea ja tehdä siitä samalla mahdollisimman hallittava. Jos emme pysty siihen, niin työnnämme tuohon aukkoon jumalan, joka tilkitsee sen sopivasti. Ei ole ihme, että ihmiskunta on hyödyntänyt tätä samaa mallia varmaan ainakin kymmeniätuhansia vuosia. Jumala on paikkaillut näppärästi näitä selittämättömiä ilmiöitä ja yhteisöjen tehtäväksi on vain jäänyt vain lepyttää näitä mahtiolentoja. Aikaa myöten olemme siirtyneet monijumalaisuudesta yksijumalaisuuteen. Jumalan mittasuhteet ovat kasvaneet samaa vauhtia kuin havaitsemamme todellisuus. Nykyistä maailmankaikkeutta ei taitaisi enää selittää kotijumala, joka vaati oman päivittäisen ruoka-annoksensa pihan perälle rakennetun alttarin eteen.
Olen lueskellut viime päivinä kirjaa, joka kertoo amerikkalaisten ja japanilaisten taisteluista Tyynellämerellä. Olen penkonut myös taustatietoa kirjan tapahtumapaikoista eli Australian pohjoispuolen merialueesta. Tuo aluehan jaetaan Melanesiaan, Mikronesiaan ja Polynesiaan. Rahtikultti syntyi lähinnä Melanesian alueella, joka ulottuu läntiseltä Tyyneltä valtamereltä Australian koillispuolelle. Näitä kultteja syntyi saarilla, jotka olivat toisistaan kaukana sekä maantieteellisesti että kulttuurisesti.
Tämän tarinan keskeinen henkilö on John Frum, amerikkalainen sotilas, jonka rinnastaminen Jeesukseen on aika luontevaa. Hän oli todennäköisesti yksi niistä rivimiehistä, jotka taistelivat japanilaisia vastaan Vanuatun valtioon kuuluvalla Tannan saarella. Luultavasti hän on kertonut uteliaille alkuasukkaille olevansa ”John from America”, josta tuo nimi on voinut vääntyä lopulliseen muotoonsa. Paikalliset ihmettelivät, miten nämä sotilaat saivat kaiken tarvitsemansa tekemättä sen eteen oikeastaan yhtään mitään. Heistä näytti siltä, että ”cargo” tuli aivan tyhjästä. Armeijan miesten ei tarvinnut kun puhua johonkin laatikkoon ja kohta laskeutuikin erinäisiä paketteja maahan laskuvarjojen varassa tai viidakon keskelle ilmestyi tyhjältä taivaalta lentokone, jonka vatsasta purkautui ruokaa, lääkkeitä, vaatteita ja erilaisia varusteita. Tapahtumia seuranneet asukkaat pian ottivat ylijäämän käyttöönsä lahjana jumalilta. He pitivät myös japanilaisten ja amerikkalaisten käymää sotaa jumalien välisinä taisteluina. Lopulta siitä tuli hyvän ja pahan välinen ottelu. Keltaiset muuttuivat aikaa myöten julmiksi ja lopulta valkoiset voittivat, koska heillä oli enemmän rahtia.
He päättelivät melko pian, että amerikkalaisilla täytyy olla todella joku hyvin voimakas uskonto, joten he alkoivat matkia näitä. He kehittivät oman kultin, joka sisälsi puusta veistetyt mikrofonit, lentokoneet, uniformut ja kiitoradan, jonka päässä seisoi mies heilutellen soihtuja. He rakensivat myös lipputankoja, joihin he kiskoivat USA:n tähtilipun. He kohottivat olkapäilleen puiset kiväärit ja marssivat sulkeisjärjestyksessä. Suurta magiaa heille edusti myös punaisella ristillä merkityt lähetykset, koska ne pystyivät parantamaan kuoleman kielissä olevan sotilaan terveeksi.
Kultti sai uskonnon aseman vuonna 1957. Sen harjoittavat järjestävät joka vuosi helmikuussa tapahtuman, joka jäljittelee amerikkalaisen sotilasparaatin muotoja. Juhlaväki heiluttaa Yhdysvaltain lippua ja pukeutuu itse tehtyihin, Yhdysvaltain univormuja muistuttaviin asuihin. Sen tarkoituksena on houkutella myyttinen John Frum palaamaan saarelle ja tuomaan samalla asukkaille yltäkylläisyyttä.
Mainio luontosarjojen tekijä David Attenborough kävi muutama kymmenen vuotta sitten Melanesian saarilla. Hän ei voinut olla kysymättä eräältä paikalliselta asukkaalta, että miksi hän odottaa vieläkin John Frumin paluuta 19 vuoden jälkeen. Tämä oli vastannut näin: ”Jos sinä olet odottanut Jeesusta 2000 vuotta, niin voin minäkin odottaa Johnia”. Luultavasti monisanaisella Attenboughilla ei ollut tuohon mitään sanottavaa.
Kultti on helppo rinnastaa kristinuskoon. Sen harjoittajat kertoivat, että John Frum puhuu joidenkin ihmisten ja puisen radion välityksellä. Hän lupaa myös parantaa sairaat ja nuorentaa vanhat koukkuselät. Uskontoon liittyy myös menoja, joissa puhutaan kielillä ja rituaaleja, joita löytyy myös meille tuttujen lahkojen parista.
Rahtikultit sammuivat pikku hiljaa sivistyksen saapuessa Oseanian alueelle. Teknologia tuli osaksi arkea ja se ei näyttänyt enää yhtä maagiselta kuin aiemmin. Tuon uskontotyhjiön täytti lopulta kristinusko. John Frumin ympärille rakennettu kultti jatkoi kuitenkin sitkeästi elämäänsä. Eräs kanadalainen pastori John Rush kuuli tästä. Hän päätti toteuttaa ennustuksen ja varusti avustuslaivan. Vuonna 1993 saarelle ilmestyi lopulta ”cargoa” ja kapun nimi oli sopivasti John. Ennustus oli lopulta toteutunut ja tämäkin kultti sulautui osittain kristinuskoon. Saarelaiset kokivat herätyksen ja laivan kapteeni jäi alueelle opettajaksi.
Mutta John Frumin ympärille rakennettu uskonto ei suinkaan kuollut, vaan elää yhä muuntuneena. Se jatkaa vuosittaisen juhlapäivän viettämistä ja edelleen osa sen kannattajista taitaa odottaa messiasta ja helppoja päiviä.
Tämän kultin synty on ollut herkullinen tutkimuskohde antropologeille ja kansantieteilijöille. Siitä varmaan myös keskustellaan uskontotieteen oppitunneilla. John Frum-kultti näyttää yhtä lailla tieteeltä, kuin kreationismikin. Molemmissa puuttuu kyky ymmärtää syy- ja seuraussuhteita. Joku on jossain sanonut, että kreationismi onkin rahtikulttitiedettä. Ehkä näin, mutta ilmiönä tuo tapahtumasarja on kieltämättä melko paljastava. Kun ensimmäistä kertaa luin siitä, niin en voinut millään kuvitella, että ihmiset voivat käyttäytyä näin järjettömästi.
Magiikka ja tekniikka on helppo rinnastaa, kun niitä tarkkaillaan ilman ennakoivaa tietoa. Pitkälle kehitetty tekniikka voi näyttäytyä joidenkin mielestä hyvinkin yliluonnolliselta. Voimakas kokemus voi myös kääntyä uskonnollisiksi menoiksi, vaikka samaan aikaan jäljittelevällä magialla pyritäänkin järkiperäiseen lopputulokseen. Se, että John Frumin varaan tukeutuva kultti eli pidempään Oseanin saarilla saattoi johtua siitä, että se on paljon konkreettisempaa kuin uskonnot, joiden edustajina on vain jumalat. Ne ovat yleensä hyvinkin epämääräisiä, mutta Jeesus niin kuin John Frum olivat lihaa ja verta. Ehkä tämä lisää uskottavuutta ja antaa uskonnoille selkeämmät kasvot, joita on helpompi seurata.
Sana rahtikulttuuri on saanut myös uusia merkityksiä: ”Cargo cult programming” on tietokoneohjelmointia, jossa kopioidaan ohjelmarivejä jostain toisesta ohjelmasta, tietäen mitä ne tekevät mutta ymmärtämättä että miksi. ”Cargo cult science” on taas tieteen tekemistä käsittämättä tuota tärkeää syy-seuraussuhdetta.
Ainahan enkeleillä on ollut siivet? Näin olen kuvitellut, mutta kun tutustuin hieman niiden kulttuurihistoriaan, niin noista valkoisista suojelusenkeleistä tuli myös siivettömiä ja pahankurisia. Itse en ole enkeleitä nähnyt ja tällä jumalattomalla elämäntavalla ne varmaan jäävät myös näkemättä. Harmillista, koska tuo lapsuuteni kotona ollut kuva, jossa enkeli johtaa pientä lasta sillan yli on erittäin koskettava. Se taisi turvata pienelle pojalle rauhallisen yöunen.
Enkeleille on käynyt samoin kuin ufoille eli mielikuva niistä on muuttunut tekniikan ja kulttuurin kehityksen mukana. Ufojen kohdalla tuo muutos on matkannut ilmalaivoista ja kummituslentokoneista raketteihin. Vasta vuonna 1947 niistä tuli kiekon muotoisia ja sen jälkeen vain mielikuvitus ja geometria ovat olleet rajana. Huuhaalla on kummallinen tapa seurata aikaansa.
Vanha Testamentti ei paljon enkeleistä puhu. Silloin kun puhuu, niin ne ovat demoneitakin hurjempia taivaallisen armeijan sotureita ja palkkamurhaajia, jotka eivät säästäneet ketään raivatessaan Israelin heimolle kulkuväylää Kaanaan maahan. Jumalallinen sotajoukko ei myöskään unohtanut maahanmuuton jälkeen Jumalan valittua heimoa, vaan auttoi heitä kun se jatkoi taistelua ympärillä olevia vihollisia vastaan. Arkkienkeli Mikaelin kerrotaan lyöneen kuoliaaksi yhdessä taistelussa jopa 185 000 assyrialaista.
Jeesuksen opetukset pehmittivät enkelit, sillä kristinuskon korostama lähimmäisenrakkaus teki niistä jo lähes nykyisen kaltaisia. Enkelit saivat myös siivet selkäänsä, kun Rooma omaksui Jumalan pojan opit 300-luvulla. Raamattu ei kuitenkaan kuvannut kovinkaan tarkasti enkelten ulkonäköä, joten se jäi kauneusarvojen perässä haikailevien roomalaisten tehtäväksi. He lainasivat näille siivet oman ja antiikin kreikan tarustosta. Ja olihan se ymmärrettävää, sillä rivakka sukkulointi ihmisten ja Jumalan välillä vaati jonkinlaisia apuvoimia.
Keskiajan taidemaalarit kuvasivat nämä siivekkäät olennot jo lähes ruumiillisina olentoina. He olivat inhimillisiä ja heidän oletettiin olevan kaiken aikaa mukana ihmisten arjessa. Ehkä meillekin jo tuttu suojelusenkeli syntyi silloin. Aika toi myös näkyjä, sillä ensimmäiset kohtaamiset enkelien kanssa kirjattiin muistiin samoihin aikoihin.
Barokin ja renessanssin taidemaku teki enkeleistä pieniä ja pulleita. He olivat nyt lapsenomaisia, leikkisiä ja viattomia. Siitä huolimatta nämä viehkeät olennot eivät kelvanneet protestanttiselle uskolle, joka piti niitä katolilaisuuteen kuuluvana humpuukina. Myös Lutherin aikalainen ja kalvinismin perustaja Jean Calvin piti enkelien parissa hääräämistä puhtaana ajanhukkana. Onneksi hätiin tuli kuuluisa ruotsalainen mystikko Emanuel Swedenborg, jonka kerrotaan keskustelleen sujuvasti niin enkeleiden kuin demonien kanssa. Hänen mielestään nämä antoivat ihmisille tietoa ja ymmärrystä. Emanuel kuoli aikanaan, mutta enkelit jäivät osaksi luterilaista uskoa, vaikka niiden merkitys ei ole läheskään samaa luokkaa kuin katolilaisuudessa.
Jos enkelit valitsivat puolensa jo tuhansia vuosia sitten, niin ne tekivät aivan samoin ensimmäisessä maailmansodassa. Heidän kerrotaan laskeutuneen Monsen taistelun aikana maan päälle ja auttaneen brittiarmeijaa näiden rusikoidessa saksalaisia. Uskoa tähän tapahtumaan ei vähentänyt sekään, että koko episodi oli erään kirjailijan sepittämä. Taas kerran usko potki faktat pois tieltään.
Aika ei riitä, ei sitten mihinkään. Mutta pitäisihän sen, koska se on koko elämän mittainen – melko tarkalleen. Heti syntymän jälkeen sen käyttö on melko tehotonta. Tilanne on sama kun viettäessämme viimeisiä päiviä suu levällään vuodeosastolla odottaen, että joku kävisi pyyhkimässä valuvan kuolan leualta pois. Ajan ongelma on se, että sitä on tuhlattavaksi, kun huitelemme vasta lähtösuoran jälkeisessä kaarteessa. Elämän ensimmäiset vuosikymmenet ovat jossain mielessä tehotonta ajelehtimista, koska lähtöviiva ja maali jäävät näkökentän ulkopuolelle. Oikeastaan niitä ei ole siinä vaiheessa edes olemassa. Vasta vanhempana alkaa tulla helvetinmoinen kiire, kun kaarrutaan etusuoralle ja silmien välissä siintää se vastenmielinen maaliviiva. Tällöin astuu mukaan tehokkuus, tarkka ajankäyttö. Vai astuuko? Ehkä annamme vain periksi, kun huomaamme, että eihän tässä ehdikään enää toteuttaa suuria suunnitelmia, joita ilman elämä voisi olla paljon rikkaampaa. Tämä on realismia tai nihilismiä, riippuen lukijan reaalitajusta. Objektiivista realismin tajua ei kaiketi ole edes olemassa, paitsi silloin kun lasken paljonko minulla on asuntolainaa jäljellä ja ehdinkö maksaa sitä koskaan pois.
Ihastuin nuorena miehenä kolmesataa vuotta sitten eläneen piispa George Berkeleyn kummallisiin ajatuksiin. Häneltä on jäänyt jälkipolville kuuluisa lause: ”Oleminen on havaituksi tulemista”. Pitkälle vietynä se tarkoittaa sitä, että muita ei välttämättä ole olemassakaan. Kirjoittelen blogia, jota kukaan ei lue. Katselen uutisia, joita ei ehkä ole koskaan edes tapahtunut. Olen naimisissa naisen kanssa, jonka olen luonut visioksi mieleni perukoille. Tuo filosofia on pelottavaa, mutta toisaalta se on niin järjetöntä, että siinä voi jopa kasvaa totuuden itu. Voisin tietenkin testata tuota oppia, menemättä ensi tiistaina töihin. Jos kukaan ei soittaisi ja kyselisi, että mikäs nyt on hätänä, niin voisin todeta olevani täällä yksin. Toisaalta jäin miettimään, että mistä minä olen noukkinut tämän mainion piispan tieto-opilliset käsitykset, jos muuta maailmaa ei ole edes olemassa. Jäljelle jää vain Jumala, joka on antanut nuoren miehen päähän vihjeen todellisuuden perimmäisestä luonteesta.
Tuon piispan ajatuksiin kannattaa tutustua, vaikka hän tarvitsi oman filosofian täytteeksi Jumalan. Lisäksi hän eli niin kuin muu maailma olisi ollut sittenkin olemassa. Jos aistimaailma on huijausta ja vain oman ajattelun tuotoksia, niin käsitys ajasta on myös silloin virheellinen. Joten sen riittäminen tai riittämättömyys on samalla epärelevantti ajatus.
Applen iPad julkaistiin vuonna 2010 tammikuussa. Myyntiin se tuli USA:n markkinoille huhtikuussa ja puoli vuotta myöhemmin meille. Samaan aikaan Steve Job esitteli jo seuraavan version. Tätä viimeisintä päivitysversiota sai kaupasta tämän vuoden maaliskuussa eri mantereilta lähes samaan aikaan ja niitä arvioidaan myytävän vuoden loppuun mennessä 30 miljoona kappaletta. Se on hyvin laitteelta, jota on hieman hankala pitää kädessä ja sen käyttö vaatii tökkimistä sormella tai pda-kynällä. Mutta täytyy siinä jotain olla, kun itsekin jäin pienen vastaanhangoittelun jälkeen koukkuun. Muuten joutuisin myöntämään, että arvostelukykyni on pettänyt pahasti. Silloin kun iPad tuli markkinoille, niin olin vahvasti sitä mieltä, että Steve Jobsin toteutuneelta visiolta puuttuu funktio. Se on tuote, jolle ei ole varsinaista tarvetta, vaan tuo tarve luodaan. Eli taisin puhua silloin tehokkaasta mielikuvamarkkinoinnista. Mutta nyt se on varastanut lahoavasta elämästäni jo lukemattomia tunteja. Vietän sen parissa jo yhtä paljon aikaa kuin liikunnan, oikeastaan enemmänkin. iPadille on tehty jo kymmeniä tuhansia sovelluksia. Valintaa siis on ja iso osa jopa ilmaisia. Ohjelmien asentaminen on luvattoman helppoa ja poistaminen vielä helpompaa. Niiden ja nettisurffailun lisäksi se on myös mitä mainioin lukualusta. Tämä tulee parhaiten esille ongelmallisissa PDF -tiedostoissa, joiden tekstiä ei voi skaalata, vaan on tyytyminen tuohon ”kiinni poltettuun” sivunäkymään. Kirjoitus jää yleensä liian pieneksi Kindlen ruudulla. Toki sitä voi zoomata alueittain isommaksi, mutta se tekee lukemisesta hyvin hankalaa. iPadin suurempi paneeli on oiva apu tähän ongelmaan. Myönnän toki, että Kindlen sähköisellä musteella toteutettu näyttö on miellyttävämpi silmille. Samoin se toimii myös kirkkaassa päivänvalossa, missä iPadin näyttö muuttuu lähes lukukelvottomaksi. Olen omistanut Kindlen jo puolisen vuotta, joten e-kirjojen parissa on tullut vietettyä muutama tuokio. Mutta mistä kannattaa ostaa luettavaa tälle Applen viimeisimmälle ihmeelle? Yritän vastata tässä tekstissäni tähän kysymykseen. Jätän kotimaiset kirjat väliin, sillä ainakaan hinta ei houkuttele hankkimaan niitä. Mutta näin alkuun hieman yleistä tietoa eri formaateista ja niiden suojauksista.
Tavallisimmat e-kirjojen formaatit ovat PDF, ePub ja Mobi. iPad tukee kahta ensimmäistä. Kaikki olisi paljon paremmin, jos nämä tiedostomuodot eivät sisältäisi DRM-suojausta. Tilannetta hankaloittaa vielä se, että osa isoista kirjakaupoista käyttää omaa versiota tuosta Adoben kehittämästä sovelluksesta. Tosin he myös jakavat omaa lukuohjelmaa iPadille, joka helpottaa ostetun tiedoston siirtoa sille. Tunnetuimpia näistä ovat Amazon ja Barnes & Noble, Kobo ja Ebookers.com. Suurin osa kirjakaupoista (ja myös kirjastot) käyttävät tuota Adoben DRM–versiota. Tämä tarkoittaa sitä, että PC:lle on asennettava ensin Adobe Digital Edition-sovellus ja avattava samalla Adoben tietokantaan oma tili. Tietokone, johon tuo ohjelma on asennettu, on myös synkattava tämän ohjelman kaveriksi, muuten kirjoissa olevien suojauksien purku ei onnistu. Laiteraja on kuusi, niin kuin Amazonillakin. Tämän ohjelman tallennuskansiosta kirjat ovat tarvittaessa siirrettävissä taulutietokoneelle iTunesin, Dropboxin tai sähköpostin kautta. Tosin iPadin oma iBooks-lukualusta ei tunnista niitä, eikä moni muukaan sovellus. Kovasti kehuttu Stanza kuuluu myös tähän joukkoon. Joten seuraavaksi on mentävä App Storeen ja ladattava sieltä BlueFire Reader-lukuohjelma. Ikävä kyllä, se ei sisällä sanakirjaa. Sovellus vaatii myös kirjautumisen Adoben tunnuksilla, jotta se suostuu näyttämään ostetun kirjan. Tämä on se melko yleinen kaava sähköisten kirjakauppojen kanssa. Monimutkaista on, se myönnettäköön. Mutta käydäänpä muutama yleisin ja tunnetuin kauppa lävitse ja miten niiden kanssa on toimittava, jotta saa ruudulle luettavaa.
Suuri on kaunista
Aloitetaan iPadin omasta kirjakaupasta, joka löytyy App Storesta. Apple käyttää kirjoissaan omaa FairPlay DRM -suojausta, joten sieltä ostetut kirjat eivät avaudu laillisesti kuin iBooksissa. Tosin tuokin suojaus on jo purettu, joten ne ovat pienen kikkailun jälkeen luettavissa myös muilla lukualustoilla. Tämä iBooks-lukuohjelma on jo valmiiksi asennettuna, kun avaat ensimmäisen kerran oman taulutietokoneesi. Sovellus mahdollistaa myös suoran pääsyn Applen kirjakauppaan, jonka valikoima ei ole vielä toistaiseksi kovinkaan suuri. Myöskään hintataso ei ainakaan aiemmin houkutellut. Siinä suhteessa on kuluttajan kannalta tullut parannusta, samoin valikoimassa, joka kasvaa melkoisella vauhdilla. Ostaminen on tehty todella helpoksi, joka osaltaan saattaa koukuttaa niitä e-kirjojen hankkijoita, jotka kokevat ostamisen muista kaupoista liian monimutkaiseksi. Itse surffaan kuitenkin mielelläni muualle.
Suurin ja kaunein kirjakauppa on tällä hetkellä Amazon. Sen tekee kauniiksi valtava valikoima (tällä hetkellä yli miljoona nimikettä), luotettavasti toimivat sivut ja edulliset hinnat. Pieni ryppy tulee kuitenkin itsekkyydestä. Amazon käyttää omaa DRM-suojausta. Se ei aukea kuin Kindlellä tai jollain muulla lukulaitteella, johon on asennettu kyseinen sovellus. Tosin tämäkin suojaus on poistettavissa ja Amazonista ostetut kirjat ovat luettavissa sen jälkeen kaikissa mobi-yhteensopivissa lukulaitteissa tai ohjelmissa. iPadin lisäksi Kindlen –sovelluksen saa muiden Applen tuotteiden lisäksi (paitsi iPod) myös Androidin softalla varustettuihin puhelimiin ja kanadalaiseen BlackBerry-mobiililaitteeseen. Omaan tiliin voi synkronoida kuusi eri laitetta. Kirjat ovat aina noukittavissa laitteelle yhä uudelleen ilman rajoitusta. Amazonin lukuohjelmiin sisältyvät myös laajat ja ilmaiset englanti-englanti-sanakirjat (UK ja US). Itse suosin Kindleä lukualustana, koska sanan merkityksen selvittäminen vaatii vain yhden kosketuksen ja sanakirjan vaihtaminen käy kätevästi. Myös ePub-formaatin lukeminen onnistuu Kindlen kautta. Kindlehän ei tunnista sitä, mutta se on muunnettavissa Calibrella mobi-tiedostoksi, jota Kindle käyttää kuorrutettuna omalla suojauksella. Käännös on niin hieno, että se ei aiheuta virheitä alkuperäiseen tekstiin. Pieni miinus Kindlen sovelluksessa iPadille on fontti, jota ei voi muuttaa toiseksi, nin kuin useimmissa vastaavissa ohjelmissa. Sähköisen kirjan ostaminen Amazonista on myös helppoa. Suora oston Apple on sulkenut pois, mutta iPadin oman selaimen kautta se käy sutjakkaasti. Ostotapahtuman jälkeen lähetät tuotteesi omalta sivultasi sille laitteelle, jonka olet rekisteröinyt tilillesi; vaikkapa kaikille kuudelle. Jos haluat tutustua kirjaan hieman tarkemmin ennen sen ostamista, niin sekin onnistuu. Tämä mahdollisuus sisältyy usean kirjakaupan palveluvalikoimaan. Parhaimmllaan kirjasta voi lukea jopa reilut sata sivua, ennen kuin näytepätkä loppuu. Amazon on monessa mielessä ykkösvaihtoehtoni ja taitaa olla monen muunkin. Ainoa moite tulee hieman sekavista sivuista, joihin on yritetty mahduttaa turhankin paljon linkkejä. Niitä ei voi todellakaan pitää kovin kuluttajaystävällisinä.
Tiukka kilpailija Amazonille on jo vuonna 1873 perustettu Barnes & Noble. Se on ykkösketju USA:ssa ja heillä on kirjakauppoja tällä hetkellä yli 1300. Tämän jättiläisen nettisivut ovat hyvät ja hinnoittelu mukavan maltillista. Valikoima taitaa olla myös Amazonin luokkaa. Heillä on myös ikioma DRM-suojaus, jonka avaaminen vaatii oman Nook-lukulaitteen tai vastaavan sovelluksen, joka löytyy myös iPadille. Valitettavasti sitä ei löydy suomen iTunes Storen valikoimasta. Itse sain asennettua sen, kun avasin toisen Apple–tilin jenkkipalvelimelta. Eli hyvin ohjeistettuna sain ujutettua tuon kovasti kehutun Nook–readerin taulutietokoneelleni. Se tarjoaa lukijalle myös sellaista fonttivaihtoehtoa kuin Amasis, jonka soisin löytyvän muistakin ohjelmista. Se on miellyttävä silmälle ja helppolukuinen. Ohje tuon toisen iTunes -tilin avaamiseen löytyy Applen sivulta, joten siinä ei pitäisi olla mitään laitonta. Ainoa miinus tuossa mainiossa kaupassa on se, että sen kirjoja ei saa siirrettyä rapakon taakse tekijänoikeusrajoituksista johtuen. Parannusta tähän on tulossa ensi vuoden puolella. Barnes & Noble on myös lisännyt tuotteeseensa hiljakkoin myös mainion Lend Me–palvelun. Tämä mahdollistaa kirjan lainaamisen ystävälle kahdeksi viikoksi, mikäli hänellä on Nook-lukulaite tai vastaava sovellus. Ja mikä parasta se palautuu laina-ajan jälkeen takaisin omaan kirjastoosi. Kaikki kirjat eivät ole kuitenkaan tuon palvelun piirissä.
Kolmas suosikkikaupoistani löytyy osoitteesta: Kobobooks.com. Sivut ovat hyvin selkeät ja informatiiviset. Tämä kirjakauppa tarjoaa myös iPadille oman lukuohjelman, joka sisältää samalla myös sen tärkeän sanakirjan. Ohjelman sisältä ei voi tehdä suoria ostoksia kirjakaupasta, joten tuo tilausosio täytyy suorittaa perinteisesti selaimen kautta. Kobo–reader kuitenkin lataa palvelimelta ne teokset automaattisesti omaan kirjastoonsa, jotka olet siirtänyt kaupan ”My Library”–sivulle. Tämä sama ominaisuus on muissakin kirjakauppojen omissa lukuohjelmissa. Kobo mahdollisti aiemmin kirjojen oston suoraan oman readerin kautta, mutta uusi Applen päivitys karsi sen toiminnan pois. Tai se poistettiin Applen toimesta, koska se nähtiin kilpailijana omalle iBookstorelle. Peli on kovaa, kun pitäisi suojella omaa kirjamyyntiä ja haalia sille lisää asiakkaita. Mutta Kobo on kehitellyt myös uutta tuon harmillisen menetyksen tilalle. Viimeisin päivitys toi mukanaan sosiaalisen lukutapahtuman. Kirjaa lukiessasi näet samalla kuinka moni muu on saman teoksen ääressä. Viestien lähettäminen onnistuu myös, joten voit kertoa heti tuoreeltaan vaikka omia mielipiteitä lukemastasi kirjasta. Kobon kirjakaupasta on myös ladattavissa yli miljoonaa ilmaista kirjaa.
Jos näiden kolmen lisäksi pitäisi mainita muitakin, niin niistä ensimmäinen voisi olla vaikka BooksOnBoard. He mainostavat itseään laajimmaksi sitoutumattomaksi sähköisten kirjojen myyjäksi. Luulisi tämän kuitenkin sen verran velvoittavan, että sivut olisivat rakenteeltaan asianmukaiset. Sitähän ne eivät ole. Linkit ja valinnat ovat sumputettu keskelle näyttöä, vaikka tilaa olisi ympärillä. Kaupan hintoja pidetään myös keskimääräistä kalliimpana. Oma kokemukseni on toistaiseksi ollut aivan päinvastainen. BooksOnBoard ansaitsee paikkansa tässä luettelon jatkona, koska sen valikoima on keskimääräistä suurempi. Se tarjoaa myös laajan valikoiman äänikirjoja. Tämä on myös se kauppa, jonka kirjat on avattava ensin Adobe Digital Edition –ohjelman avulla ja luettava sen jälkeen Bluefire Readerilla. Toki se onnistuu vaikka iPadin omalla iBooks –ohjelmallakin, mutta se edellyttää ensin harmaalle alueelle siirtymistä. Adoben DRM –suojauksen saa poistettua kirjoista jo aiemmin mainitulla Calibre -ohjelma, johon on asennettavissa tuo tärkeä lisuke. Tällä hetkellä ei taida olla sellaista e-kirjan suojausta, jota ei saisi purettua. Mutta se on jo toinen juttu…
Fictionwise on hieman kummajainen tässä porukassa. Sen omistaa toisena esitelty Barnes & Noble. Tämä side ei tee siitä outolintua sähköisten kirjojen markkinoijien joukossa. Tuo kunniamerkki sikiää kolmestatoista eri formaatista. Liikkeen kaikki kirjat ovat nimittäin ladattavissa kaikilla näillä tiedostomuodoilla, joten ne ovat näin ollen myös luettavissa kaikilla laitteilla ja lukuohjelmilla. Tämän voisi määritellä jo loistavaksi palveluksi. Tuolle loistolle antaa lisätukea edulliset hinnat.
Myös Sony markkinoi sähköisiä kirjoja. Heidän kauppansa on saanut vertailuissa hyviä arvioita, mutta myynti on rajoitettu vain USA:n ja Kanadan markkinoille.
Googlen Ebooks –store avattiin noin vuosi sitten USA:ssa. Mukana tässä projektissa on kymmeniä kirjakauppoja. Sen valtava sisältömäärä on sekä maksullista, että ilmaista. Jälkimmäisiäkin pitäisi löytyä kolmisen miljoonaa, joten luettava ei taida loppua kesken ihan ensimmäisellä viikolla. Googlen tavoite on myymälä, joka sisältää viisitoista miljoonaa kirjaa. Google poikkeaa muista kaupoista siinä, että se ei vaadi välttämättä minkäänlaista lukuohjelmaa. Kirjat ovat avattavissa suoraan selaimella tai lukulaitteilla, joissa on internet–yhteys. Tarvittaessa ne ovat myös tallennettavissa Android ja iOS–pohjaisten laitteiden muistiin. Google käyttää pilvipalvelua, joka mahdollistaa myös synkronoinnin lukualustojen välillä. Niiden määrä on rajoitettu kahdeksaan. Kirjat ovat ladattavissa joko ePub tai PDF–formaattimuodoissa. Tällä hetkellä kauppaan pääsee kirjaostoksille vasta USA:ssa ja Kanadassa. Google kuitenkin lupaa, että laajennusta tuohon alueeseen on tulossa lähiaikoina. Google jakaa myös omaa PC:lle suunnattua ohjelmaa, joka tuntee nimen GooReader3. Se mahdollistaa Googlen kirjojen lukemisen, niiden järjestelemisen ja tallentamisen. Myös iPadille on oma Google Books-ohjelma.
Samaa rajoitusta ei ole Googlen toisella kirjapalvelulla: Google Books. Näiden kahden ero on siinä, että tämä jälkimmäinen antaa mahdollisuuden hakea kirjoja ja aikakausilehtiä Googlen tietokannasta. Jos suojattava materiaali on tekijänoikeuden suojaama, niin siitä on nähtävissä vain tunnistetiedot ja muutama rivi. Mikäli tekijä on antanut luvan, niin teokseen on mahdollista tutustua perinpohjaisemminkin. Jos kirjan tekijänoikeus on vanhentunut, niin se on mahdollista tallentaa omalle koneelle PDF–muodossa. Vuosi sitten tietokantaan oli jo skannattu 12 miljoonaa kirjaa 480 kielellä. Mukana on myös kirjastoja. Kirjahaun yhteenveto kertoo myös sen mistä kaupasta kyseistä kirjaa on saatavissa.
Ebooks.com on kirjakauppa, joka jakaa App Storen kautta myös omaa lukuohjelmaansa. Vaikka sen valikoima ei ole kuin parisataatuhatta teosta, niin se yleensä pääsee keskimääräistä suurempana e-kirjojen myyjänä viiden listalle. Samaan kategoriaan kuuluu myös Diesel, jolla on oma vannoutunut käyttäjäkuntansa. Heillä on myös erittäin laaja ilmaisten kirjojen osasto. Se sisältää tällä hetkellä yli kaksi miljoonaa nidettä.
Odotan itse sitä päivää, kun kirjojen myyjät välittävät sähköiset kirjansa yhteisesti sovitussa formaatissa ja ilman tuota DRM-suojausta. Sen pääasiallinen funktio on kirjojen kopioimisen ja jakelun estäminen. Tuon ajatuksen yli on ajanut jo aikoja sitten netistä loudattavat ohjelmat, joilla nuo suojaukset voi purkaa. Tuota ideatilaa tukisi vielä se, että kaikista sähköisten kirjojen lukulaitteista pääsisi suoraan kirjakauppaan tekemään ostoksia niin, että teoksia ei tarvitsisi tallentaa ensin tietokoneelle ja synkata siitä lukuohjelmalle tai lähetellä niitä erilaisten pilvipalvelujen tai sähköpostin kautta. Tuo karsii lukijoita ja ohjaa heitä helpompien ratkaisujen pariin. Tämän toiveen täyttää toki jo moni lukulaite ja lukuohjelmakin, mutta ensimmäistä toivomusta vain hyvin harva.
