Kategoria: Yleinen

Urantia on kirja, jonka lukemiseen tarvitaan melkoisesti aikaa. Siinä on yli 2000 sivua ja lukujen otsikoitakin lähemmäs kaksisataa. Tutustuin siihen ensimmäisen kerran kymmenisen vuotta sitten. Jaksoin lukea ensimmäiset kolmesataa sivua ja loput valikoiden. Urakan jälkeen jäi hämmennys ja ihmetys. Tämän jälkeen piti kai tulla usko, mutta löysin kämmeneltäni kuitenkin kolikon toisen puolen: epäuskon. Takerruin kirjan välittämään tieteelliseen todellisuuskäsitykseen niin tukevasti, että kirjoitin siitä jopa kriittisen artikkelin ”Kestääkö Urantian tieteellinen maailmankuva” Ultra-lehteen. Ihmeekseni se jopa julkaistiin, joten se ei tainnut pahemmin ärsyttää pari vuotta sitten menehtynyttä päätoimittaja Tapani Kuningasta. Hyvä näin. Sain jutustani ilmaisen lehden, joka on tainnut kadota muuttojen myötä lopullisesti. Kirjoitustani on myöhemmin kuitenkin kommentoitu ja sitä on käytetty argumentoinnin välineenä, kun Urantiassa vahvasti esillä olevat luonnontieteelliset faktat ovat kirvoittaneet mielipiteitä puolesta ja vastaan. Peistä on taitettu siis melko tiuhaan, vaikka kiihkein väittely taitaa olla jo ohi.

Kirjalla on myös historiansa. Urantia-liike sai alkunsa Yhdysvalloissa viime vuosisadan alkupuolella. Keskeinen henkilö tässä tarinassa oli adventistipastori, psykiatri William S. Sadler, joka hoiti professorin virkaa Chicagon yliopistossa ja oli opettajana McCormickin teologisessa seminaarissa. Hänen tiedetään olleen hyvin skeptinen spiritistisiä ilmiöitä kohtaan ja hän pitikin niitä lähinnä alitajunnan aiheuttamina harhoina. Tätä vahvistaa hänen kirjoittamansa kirja, jossa hän käsitteli tätä aihetta. Ajatukset saivat kuitenkin uuden suunnan, kun hän tutki erästä henkilöä (nimeä ei ole koskaan paljastettu) vuosien 1911 ja 1929 välisenä aikana. Tämä saattoi vaipua niin syvään uneen, ettei häntä pystytty herättämään. Miehen vaimo oli kertonut Sadlerille, että hänen miehensä nukkuessa tämän kautta puhuu erilaisia yliluonnollisia sanansaattajia. Sadler päättikin ryhtyä tutkimaan tapausta. Hänen mielestään hänen kuulemansa oli pohjimmiltaan kristillistä ja hyvin johdonmukaista ja ristiriidatonta. Lisäksi se oli sopusoinnussa aikansa tieteellisten tosiasioiden kanssa.

Sadler kutsui vuoden 1923 alussa koolle ryhmän ystäviään tutkimaan tätä outoa ilmiötä. Kanavoijan nukkuessa henget vastasivat hänen kauttaan esitettyihin kysymyksiin. Niitä riitti ja mikä oli kysellessä, kun vastauksissa raotettiin todellisuuden perimmäisiä arvoituksia. Pikku hiljaa vastauksia alkoi olla niin paljon, että niiden paikka oli kansien välissä. Ensin piti kuitenkin voittaa rahoitukseen ja tekstin valtavaan määrään liittyvät ongelmat. Vuonna 1950 Chicagossa perustettiin Urantia-säätiö, Urantia Foundation. Kirja ilmestyi viisi vuotta myöhemmin. Se on käännetty kahdellekymmenelle kielelle ja aika harva tietää siitä yhtään mitään. Tämä on oma otantani, joka olen rajannut ystäviini ja tuttuihin.

Muutama sana kirjan rakenteesta. Se jakaantuu neljään osaan, joista ensimmäinen osa esittää keskusuniversumin ja seitsemään superuniversumia, Jumalaa, maailman rakennetta ja henkiolentojen eri luokkia. Toinen osa esittää paikallisuniversumia, johon kuuluu myös maapallo eli Urantia. Evoluution ja luomisen kerrotaan jatkuvan ja johtavan Jumalan säätämänä kohti hyvää. Kolmas osa esittää Urantian eli maapallon syntymähistoriaa. Se sisältää kuvauksen ensimmäisestä ihmisperheestä, rotujen synnystä ja leviämisestä. Lopulta kerrotaan ihmiskunnan saamat käänteentekevät ilmoitukset. Ensimmäinen oli Planeettaprinssin ja hänen esikuntansa toiminta 500 000 vuotta sitten, toinen oli Adam ja Eeva noin 35 000 vuotta sitten sekä kolmas oli Melikseenkin 94 vuotta kestänyt ja vuonna 1973 eaa. alkanut vierailu. Monien nykyisten uskontojen katsotaan pohjautuvan tähän. Neljäs osa esittää neljännen käänteentekevän ilmoituksen eli Jeesuksen elämän ja opetuksen. Kertomuksiin sisältyy muun muassa matka Egyptiin, Roomaan ja Kreikkaan. Samaten Jeesuksen kerrotaan olleen ainut Luoja 700 000 pojasta, joka ruumiillistui Maan päälle^.

Kaiken kaikkiaan melkoinen teos. Vaikka itse uskonkin, että sen sisältöä ei ole saatu kosmoksen matkaajilta, niin pelkkänä inhimillisenä saavutuksena se on melkoinen suoritus.

Urantiaa pääsee lukemaan aivan ilmaiseksi, kun vierailee Suomen Urantia-seuran sivulla. Yhdistys julkaisee myös ”Heijaste” -nimistä lehteä, jonka kaksitoista vuosikertaa on myös tutustumisen arvoisia. Niiden artikkelit antavat hyvän kuvan siitä, miten tätä jättieeposta tulkitaan. Artikkeleissa taitaa olla enemmän eksegetiikkaa, kuin Teologisen tiedekunnan vuosikursseilla yhteensä. Ehkä se kriittinen puoli jää puolitiehen, mutta sitä tuskin on odotettavissa ryhmältä, joille Urantia on ainoa totuus. Jostain syystä olen aina vältellyt ihmisiä, jotka omistavat tämän ehdottomuuden.  Lista on pitkä ja jotkut näistä ihmisten mielten valloittajista ovat tehneet pahaa enemmän kuin jotkut toiset. Silloin kun uskotaan sokeasti, niin silloin suljetaan samalla se puoli ihmisen mielestä pois, josta kannattaisi olla ylpeä: kriittisyys.

http://www.netikka.net/mpeltonen/urantia.htm

http://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/hum/uskon/pg/harkonen/urantiak.pdf

Huomaan, että en ole saanut elokuussa aikaiseksi yhtään blogikirjoitusta. Kaikella on selityksensä, niin tälläkin. Jouduin kaverini kanssa erinäisten vaiheiden jälkeen kuvaamaan erään ystäväni perheen tyttären häitä. Tuo kuuden tunnin urakka paljasti vanhan järkkärini olevan todella vanha kaikilta osioiltaan. Ja harrastushan ei ole kuulemma (edellä mainitun ystäväni mielestä) mistään kotoisin, jos siihen ei kulu kaikki rahat. Ja näinhän siinä sitten kävi, että tilasin itselleni uuden valokuvauskaluston, vaikka en aiokaan kuvata tässä elämässä enää yhtään häätapahtumaa. Elokuu sitten vierähtikin ihmetellessäni uuden rungon tarjoamia mahdollisuuksia. Tutustuin samalla myös uuteen kuvankäsittelyohjelmaan, joten blogini jäi noiden innostuksen aaltojen yliajamaksi. Jatkan nyt kuitenkin tuosta samasta aiheesta eli valokuvauksesta.

Valokuvassa ei ole aikaa ja siinä on samalla kuitenkin kaikki aika. / Harmaasävyinen valokuva on lähempänä todellisuutta, koska se pakottaa keskittymään olennaiseen. / Valokuva on hetki, jota ei tavallaan ole koskaan ollut edes olemassa. / Maailma on kauniimpi paikka, kun sen näkee valokuvan kautta. / Valokuva on kuin elämä, johon on lisätty reilusti kontrastia. / Valokuva ei voi olla koskaan todellisuuden tarkkaa dokumentointia. / Valokuva valehtelee enemmän kuin tuhat sanaa, sillä vain sanoilla voidaan vangita, historia, nykyisyys ja tulevaisuus. / Elämää pitäisi rajata niin kuin valokuvaa, koska silloin jäisi jäljelle vain olennainen.

Nuo mietelmät pulpahtivat mieleeni, kun etenin rivakasti aamuista kuusten varjostamaa sauvakävelylenkkiäni. Olen huomannut, että se rytmittää hyvin ajatuksia. En tiedä muuta liikunnanmuotoa, joka voisi jäsentää paremmin niitä kuin tuo monotoninen liike, joka lähtee selkärangasta. Jokainen sauvan työntö on kuin pudottaisi uuden sanan entisen jatkoksi. Ja noita sauvojenheilautuksia taitaa kertyä muutama tuhat, ennen kuin lenkki on tehty. Tuo kuuden kilometrin matka riittää oikein hyvin ratkaisemaan elämää suurempia arvoituksia – tai ainakin itseni kokoisia.

Valokuvausharrastukseni kohteet ovat vuosikymmenten aikana vaihtuneet laajoista maisemista yksityiskohtiin. Nautin toki edelleen lähes rannattomista näkymistä, jotka ovat kauniita tai niiden kuvallinen rakenne on jollain tavalla kiehtova. Enemmän minua kiinnostaa kuitenkin nykyään niistä poimitut yksityiskohdat.  Poikkeuksena tietenkin HDR-kuvausmetodi, joka yleensä vaatii laajakulma-objektiivia. Siitä on tullut valokuvauksen surrealistista muotokieltä, joka miellyttää tai sitten ei. Se taitaa olla myös alue, jossa on eniten huonoja kuvia suhteessa tarjontaan. Jos kuvaamisen lähtökohta on vain kuorruttaa surkeat otokset tehostekeinoilla, niin mikäpä siinä. Taiteellisen vapauden puolestapuhujana, en ole tietenkään katkomassa kenenkään sormia. Taisin eksyä aiheesta. Ympäristömme on siis täynnä näitä vähäisiä objekteja, jotka taustastaan irrotettuna kertovat toisenlaisen tarinan. Vaikka kamera ei olekaan aina mukana, niin tarkkailen ympäristöäni kuin etsimen lävitse ja palaan myöhemmin paikalle sen kanssa. Yleensä se kannattaa, vaikka lopullinen arvio syntyykin vasta siinä vaiheessa, kun kuva on käsitelty ja pääsen tarkkailemaan näytöltä visiotani. Tämä on ehkä kuvaamisen kiehtovin vaihe, sillä se sisältää outoja yllätyksiä. Kuva, jonka olen ottanut hieman vastahakoisesti, saattaa ollakin se reissun paras otos. Tämä vain kertoo sen, että rajaaminen taitaa olla se tärkein elementti kuvan tekemisessä.

Erilaiset hajut herättävät vahvoja muistumia paikkoihin ja tapahtumiin, joista on saattanut kulua jo vuosikymmeniä. Ykköstuoksuni on ollut koko elämäni ajan savusaunan tuprahdukset. Kun tunnen tuon viekoittelevan tuoksun nenässäni, niin palaan välittömästi Alavieskaan ja Pohjanmaan lakeuksille, joiden yksitoikkoisuutta rikkovat kuovien surulliset huudot ja nurkistaan painuneet pärekattoiset heinäladot. Jossain vaiheessa niitä ei enää ole ja niiden paikalla tulee kyhjöttämään tympeät, autonkokoiset valkoiset heinäpaalit, jotka hukkuvat syksyn edetessä talven värien alle. Vaikka koenkin nostalgisia tunteita kävellessäni noilla rannattomilla niityillä, niin en koskaan enää suostuisi muuttamaan lapsuuteni maisemiin. Alue on fundamentalisteille pyhitettyä seutua. Lestadiolaisuus on vahvasti läsnä, samoin yleinen hulluus.

Toinen tuoksu, jota olen jäänyt kaipaamaan, löytyy ratakiskojen välistä. Silloin kun betonipölkyt olivat vielä puuta, niin niistä nouseva kyllästysaineen hajussa oli jotain hyvin miellyttävää. Muistan niiskutelleeni tuota tuoksua sisääni sellaisella hartaudella, että olisin jäänyt varmaan paikallisen lättähatun alle, ellei kaikkien pienten poikien perään katsova Taivaanisä olisi pitänyt minua tiukasti kädestä kiinni. Tuota tehtävää taisi kuitenkin auttaa kiskoautojen alitehoisten dieselmoottorien valitus, joka kuului melko pitkälle. Myöskään puksuttavan höyryveturin kiskoma juna ei tainnut päästä yllättämään kovin herkästi.

Tässä lähistöllä on pieni peltotilkku, jota täplittävät heinäkuussa hartioille asti täytetyt heinäseipäät. Ajan silloin tällöin sen ohitse pyörälläni ja tuijotan ikävissäni tuota näkyä, sillä se on melko täydellisesti kadonnutta maisemakulttuuria. Tosin se vaatisi vielä näiden heinäseipäiden lisäksi taustalla kimaltelevan järvenselän ja kaiken yllä verkkaisesti matkaavat poutapilvet. Se on näky, jonka edessä olen joskus kokenut elämäni ainoan hurmostilan, voimakkaan ykseydentunteen ympäröivään todellisuuteen. Tosin skeptisyyteni löytää tuolle todellisuudentajun särölle luonnollisemman selityksen, mutta tässä tapauksessa tunnetila on tärkeämpi, sillä se määrittelee kuitenkin lopulta mihin kohtaan nautinnon mittari asettuu.

Mitä vanhemmaksi tulen, niin sitä enemmän huijaan itseäni. Päivä päivältä tuo huijaaminen onnistuu myös yhä helpommin. Jopa hellästi vaalimani itseironia on häviämässä tämän taistelun. Mitä tästä jääkään jäljelle? Vietän varmaan viimeiset hetket sairaalassa tuijottaen seinäkelloa, kun en näe enää muussakaan enää mitään järkeä. Kuoleman hetki kannattaa laittaa muistiin, vaikka se ei pysykään siinä kuin hyvin lyhyen aikaa.

Käyn lenkillä lähes päivittäin ja olen ikäisekseni hyvässä kunnossa, vaikka joskus saatan tuprutella sikareita ja ottaa lasillisen punaviiniä tai konjakkia. Ravinnostakin tiedän sen verran, että osaan syödä terveellisesti. Viimeksi jätin pois vaaleat leivät ja lähes kaikki sokerihumalan pariin viekoittelevat herkut. Elämä on muuttunut astetta ankeammaksi, mutta masokistinen osa minua hymyilee kuitenkin tyytyväisenä. Tavoittelen näillä valinnoilla pitkää ikää, vaikka en tiedä mihin sitä tarvitsen. Muutama vuosi sinne tai tänne ei ole enää kovin kummoinen etu, kun on lähinnä toisten vaivana.

Eräänä päivänä päätin, että juoksen vielä jossain vaiheessa maratonin. Hellin ajatustani niin kauan, että aloin jo uskoa siihen. Olen juossut tuon matkan viimeksi kaksikymmentäviisi vuotta sitten ja se otti koville, vaikka harjoittelin tuota koitosta varten tunnollisesti. Ja nyt tekisin sen uudelleen, kun polvet remppaavat jo muutenkin? Mitähän sydän siihen sanoo? Toistaiseksi se on kestänyt kovavauhtisia pyörälenkkejä, mutta kestääkö se tuntien kovaa juoksua. Ja miksi pitää juosta neljäkymmentäkaksi kilometriä? Vain siksikö, että voi todistaa itselleen, että pystyn samaan mihin nuorempana?

Visioiminen on helppoa, se ei vaadi kuin mielikuvitusta. Realiteettien kiinnittäminen pilvilinnojen pehmeisiin reunoihin on taas jo huomattavasti vaikeampaa. Kannattaa kuitenkin kokeilla ja näin mahdottomasta voi tulla yllättäen totta. Tutustuin viikko sitten purjelautaan, josta puuttui purje. Meloin hajareisin sen päällä ja meno oli kieltämättä horjuvaa, vaikka järven pinta oli lähes peilityyni. Seuraavaksi kokeilen purjeen kanssa ja pian minut nähdäänkin viilettämässä Tuusulanjärveä päästä päähän syksyn navakassa tuulessa.  Tässä visiossa on realiteetit kohdallaan.

Keskenkasvuisena jaksoin istua aamuun asti pehmeässä kesäyössä parantamassa maailmaa. Nyt globaalien ongelmien parissa touhuaminen päättyy puolenyön aikaan. Tässä en pysty enää huijaamaan itseäni. Lohduttaudun kuitenkin sillä, että puhun nyt paljon viisaammin. En tarvitse enää aikaa aamuun asti, kun olen sanonut jo kaiken tärkeän sanottavani. Puhun enemmän ja jätän turhat sidesanat pois. Olen opetellut myös olemaan kuuntelematta, koska toisten mielipiteet vain sotkevat omia ajatuksiani.

Viime aikoina minuun on kuitenkin hiipinyt epäilys, että nuoruuteni julistukset eivät ole lannoittaneet ensimmäistäkään peltoa. Tosin en voi tuota tarkalleen tietää, joten aina jää kuitenkin mahdollisuus, että olen muuttanut sittenkin maailmaa hieman parempaan suuntaan. Mitä sekään sitten lienee?

Beethoven oli nero. Sen selvittämiseen ei tarvitse kuin kuunnella alkutahdit jostain sinfoniasta tai pianokonsertosta. Kun taas Mozartin nuotit tuntuvat pehmeiltä ja viehkeiltä, kun ne pujahtavat värekarvojen väliin ja löytävät lopulta hyvinkin tarkasti herkän alueemme. Bachin, polyfonian mestarin, musiikki vaatii syventymistä niin paljon, että taidan rypistyä viikunaksi, ennen kuin ymmärrän hänen neroutensa laajuuden. Mahler on tätä kaikkea. Tosin hän jakaa mielipiteitä enemmän kuin muut säveltäjät – ainakin muusikkojen keskustelupalstalla. Minulle hän on ikoni, jota en uskalla kuunnella kuin muutaman vuoden välein. Nerouden tuotteetkin muuttuvat pliisuiksi, kun niihin tarttuu arkipäivän harmaa kuorrutus. Tämä on ilmiö, jota olen aina ihmetellyt. Musiikissa pitäisi olla ”Parasta ennen”-leima ja annosteluohjeet. En kuitenkaan sääli kapellimestareita, jotka esittävät vaikkapa Sibeliuksen toisen sinfonian kymmeniä kertoja vuodessa. Ehkä heillä on erilainen lähestymistapa musiikkiin, joka pitää tuoreutta ja potkua yllä.

Gustav Mahler oli vielä täysverinen romantikko aikana, jolloin modernismin sävelkieli teki jo tuloaan klassiseen musiikkiin. Kaksi vuotta hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1913 Igor Stravinskin moderni Kevätuhri sai ensiesityksen Pariisissa. Uuden ajan musiikin muotokieli ei tainnut kiehtoa kaikkia paikalla olijoita, sillä mainittu taide-elämys johti mellakointiin. Baletin musiikki koettiin liian väkivaltaisena. Se taisi olla kuitenkin melko viatonta melskettä verrattuna Ensimmäiseen maailmansotaan, jonka aloituslaukaukset ammuttiin Sarajevossa melko tarkalleen vuoden päästä tuosta mielipideilmaisusta.

Mahler oli kuollessaan 51-vuotias ja hyvin suosittu kapellimestari. Hänen sävellystaitoaan ei arvostettu kovinkaan paljoa hänen elinaikanaan, sillä se on saanut laajempaa tunnustusta vasta 80-luvulta lähtien. Nyt häntä pidetään nerona, joka sinetöi sinfonian lopulliseen muotoonsa. Arvostus on noussut niinkin korkealle, että hänet on asetettu jopa Beethovenin rinnalle.

Mahlerin sinfoniat ovat pitkiä ja ne tihkuvat tunnetta. Pisin sinfonia kestää reilusti yli puolitoista tuntia ja lyhyimmätkin tunnin verran. Niissä on vastakohtaisuuksia, jotka syntyvät kansanlauluista, tansseista ja trumpettifanfaareista. Myös mahtipontisuus ylittää aiemmat mitat, sillä kahdeksas sinfonia vaatii vähintään kolmesataa esiintyjää. Mahler on siis minuun makuuni, koska pidän voimakkaista tunneliikkeistä ja isoista nuoteista, kun ne ovat sopivasti annosteltuja. Siitä huolimatta Igor Stravinskyn älyllinen ilotulitus kuuluu myös extreme-nautintojeni pariin, vaikka se on jossain mielessä tuon kolikon toinen puoli.

Mahler oli perfektionisti. Hän vaati muilta paljon, samoin itseltään. Hän viimeisteli sinfonioitaan loputtomiin ja ei tainnut olla niihin koskaaan tyytyväinen. Tämäkin on minun makuuni. Vaikka nerous on jossain määrin huolimattomuutta ja sitä riittää jopa tuhlattavaksi, niin täydellistä se on vasta silloin, kun sen tuotteet on hiottu kirkkaiksi timanteiksi.

Arvostetun taideteoksen kulumattomuus vuosisatojen seurassa on jossain määrin harhaa, sillä sen ikuisuusarvo taitaa kuitenkin löytyä lopulta vain hintalapusta. Mitä arvokkaampi teos on huutokaupassa, niin sitä parempaa taidetta se on. Sitä en osaa sanoa, että mikä saa teoksen hinnan nousemaan vuosien saatossa, mutta tuskin se on taideteoksen todellinen olemus. Sillä kun ei voi olla mitään tekemistä rahan, moraalin, politiikan tai muunkaan liitännäisilmiön kanssa. Tuo tekijä luuraa jossain aivan muualla. Taidettahan ei voi olla ilman arvomuodostelmia ja siihen tarvitaan joku, jonka älyllinen kapasiteetti riittää analysoimaan teoksen väittämää ”informaatiota”. Luotettava arvottaminen vaatii perehtymistä taiteen kenttään eli se on eräänlaista uuden kielen opiskelua. Esteettiset normit ovat myös sidoksissa aikaansa ja ne muuttuvat. En kuitenkaan allekirjoita tuota, kun puhutaan taideteoksen ytimestä. Taidemaailmaan sijoittuva sanonta väittää, että taide on velkaa toiselle taideteokselle enemmän kuin todellisuudelle. En usko, että näinkään voidaan lähestyä taidetta, joka puhuttelee katsojaa vielä sadan vuoden päästä. Näin se olisi samalla vahvasti kytköksissä älykkyyteen. Kehitysvammainen ei pystyisi koskaan sanomaan, että mikä on hyvää taidetta. Ihminen voi kuitenkin olla sivistynyt, vaikka hänen älykkyysosamääränsä ei olisi kovinkaan korkea. Se vain vaatii syvällistä tutustumista kulttuuritarjontaan. Alkuun pääsee, jos omaa lukutaidon ja ymmärtää joitain yhteyksiä. Ja sivistyshän on kuin savinaamio kasvoilla. Se on helppo kuoria pois, kun kulttuuriähkyn peittämät vietit pulpahtavat pintaan. Siihen ei tarvita kuin nälkäinen vatsa ja tieto, että tilanne on stabiili. Taidamme liikkua koko ajan lähellä barbaarisuuden rajaa. Sivistys on kuin teatteria, jolla on kieltämättä hyvä ohjaaja.

Tätä maalaustaiteen miljoonien taalojen tahrimaa klassikkolinjaa edustaa esimerkiksi Leonardo Vincin Mona-Lisa, jonka näin Louvressa muutama vuosi sitten. Minun mielestäni se ei ole maineensa veroinen. Maalauksen neitokainen hymyilee viehkeästi, mutta se ei ollut ajan taiteessa suinkaan poikkeuksellista. Minusta Louvren parasta antia oli alankomaalainen taide 1600-luvulta. Siihen sain tutustua vielä tarkemmin käydessäni keväällä Rijksmuseumissa, joka löytyy Amsterdamista. Kyllä Rembrandt, Hals, Vermeer ja Dyck pistävät ihan mallikkaasti Leonardolle kampoihin, vaikka ehkä häviävätkin pitkän matkan juoksussa.

Vielä muutama ylistävä sana Amsterdamista. Se on kanavineen ihastuttava kaupunki, puhumattakaan arkkitehtuurista, joka vääntää niskat nurin. Astuessani tuohon miljööseen, astuin samalla suvaitsevaisuuden maaperälle.  Alankomaat on ollut niitä harvoja paikkoja keskiajalla ja myöhemminkin, joka on tarjonnut suojapaikan fundamentalististen uskonveljien viritellessä valkeaa jalkojen alle. Samainen aate tuntui olevan edelleen vahvasti mukana arjessa, sillä kukaan niistä tuhansista pyöräilijöistä, jotka kansoittivat katuja, ei käyttänyt kypärää.

Rituaali ja sen synonyyminä käytetty riitti viittaa lähinnä uskonnollisiin toimituksiin, joihin liittyy toisto. Ne ovat eräänlaisia palvontamenoja, usein todeksi muuttunutta myyttiä, jonka juuret ovat kaivautuneet syvälle historialliseen maaperään. Rituaali erottaa pyhän arkisesta ja sillä taitaa olla hyvin vähän tekemistä rationaalisen ajattelun kanssa.

Arkisessa ja hieman huolimattomassa kielenkäytössä rituaali voi viitata toki muuhunkin, kuin uskontojen parissa suoritettaviin menoihin. Pidän sitäkin rituaalina, kun kurkistan keittiön ikkunasta töihin lähtiessäni, jäikö sähköhella sittenkin päälle. Rationaalisuus saa sillä hetkellä napakan potkun persuksille, koska olin tehnyt jo saman toimenpiteen aamun aikana monta kertaa. Ensimmäisen jo siinä vaiheessa, kun olin siirtänyt porisevan puurokattilan pois levyn päältä. Tätä ei voi kuitenkaan sanoa otsikon sosiaaliseksi rituaaliksi, koska en ylläpidä tai vahvista sillä siteitä kanssakulkijoihin. Toki on myönnettävä, että vaimollani olisi esittää melko jämerä mielipide, jos levy hehkuisi punaisena, kun on hänen vuoronsa tulla keittiöön. Toki voin puolustautua sillä, että en tee typeriä toistojani hänen takiaan.

Tämän aamuisella sauvakävelylenkillä mietin edellisenä päivänä sattunutta episodia, joka on melko hyvä esimerkki sosiaalisesta rituaalista. Poikkesin hyvän ystäväni luona ja astuessani sisään hänellä oli jo sormi valmiina kahvinkeittimen virtakatkaisijan päällä. Kerroin, että jätän tällä kertaa sumpit ja pullat väliin, koska olin matkalla vielä leveämmän pöydän ääreen. Nyt väliimme astui epärationaalisuus, toki puettuna sosiaalisia siteitä ylläpitävään ja vahvistavaan kohteliaisuuteen. Etusormi otti seuraavaksi etäisyyttä katkaisimesta ja kaverini totesi, että ei hän keitä sitä vain itselleen. Luovutin ja istuin pöytään. Eihän tässä välikohtauksessa ole mieltä, vaikka se sisältääkin muita positiivisia arvoja. Olen itsekin vastaavien rituaalien vanki, vaikka olisin ehkä tässä tilanteessa keittänyt kahvit ja mutustanut pullani ilman tuttua pöytäseuraa. Mutta mistä nämä säännöt ovat syntyneet? En jaksa uskoa, että joku on vain kertonut yhteisölle, että nyt toimitaan näin. Sosiaalisten rituaalien historia on varmaan hyvin monimutkainen tapahtumaketju. Ajatellaan vaikka tervehtimistä, miksi pitää sanoa jotain, kun tapaa tutun tai tuntemattoman? Oliko se joskus aikoja sitten vain merkki siitä, että toinen on huomattu tai ehkä jonkinlainen viesti, että minun kansani on turvallista olla. Tuota kysymystä sietäisi tosiaan selvitellä enemmän.

Sinänsä nämä oudot ja hieman hölmötkin rituaalit sopivat osaksi ihmiskäsitystäni. Sitä tukevoittaa oletus, että me olemme hyvin epärationaalisia. Uskallan olla jopa tässä asiassa eri mieltä Antiikin filosofin Aristoteleen kanssa, joka määritteli ihmisen ”rationaaliseksi eläimeksi”. Ehkä hän olisi myös päätynyt kanssani samaan näkemykseen, jos hän olisi päässyt tarkkailemaan ihmiskuntaa kaksituhatta luvulle saakka. Minkä jalkoihin tämä epärationaalisuus sitten jää? Erinäisten tottumusten ja tunteiden vietäväksi ja niistä on hyvänä esimerkkinä nämä sosiaaliset rituaalit. Me ajattelemme mielivaltaisesti ja unohdamme päätösten teossa rationaalisen minämme. Yhdistämme asioita, koska ne näyttävät siltä. Jos välähtää, niin sitä seuraava jyrinä ei tule välttämättä ukkospilvestä. Se voi syntyä siitä, kun naapurissa putoaa kuivuri pesukoneen päältä. Me olemme kokemustemme vankeja. Tällä on ollut tärkeä merkitys aikoina, kun arki oli vaaroja täynnä. Oli paljon järkevämpää juosta pikimmiten luolakarhua karkuun, kuin jäädä pohtimaan sitä, että onko se tänään pahalla päällä. Sosiaalisten rituaalinen tukema yhteisöllinen turvallisuus ja tuttuus ei taida kovinkaan usein olla kovinkaan järkiperäistä. Ja siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi se sujuu melko kivuttomasti.

Logiikka taitaa olla vain älykköjen leikkiä, jotka tarvitsevat sitä rakentaessaan tarkempaa ja tylsempää kuvaa ympäröivästä maailmasta. Heidän tehtävänsä kun on ennustaa yhdenlaisten ajatteluprosessien tuloksia. Sanovat tätä tieteeksi, jolla on hyvin vähän tekemistä arjen ajattelun kanssa. Onneksi olemme saaneet hölmöilyllemme puolestapuhujan. Sitä sanotaan lateraaliseksi ajatteluksi ja se ei suuntaa ytimeen, vaan reunoille. Siitä puuttuu viitekehykset. Logiikkahan ei opeta meille mitään uuttaa, koska kaikki ennakko-olettamukset on valittu. Tämä johtaa siihen, että logiikan päätelmät ovat kuin jo kietoutuneina valmiiksi argumentteihin. Ja tuloshan on aina sama, vaikka se olisikin se ainoa mahdollinen oikea. Lateraalinen ajattelu pyrkii päämäärään, jota ei voi koskaan saavuttaa loogisesti. Näin on toiminut moni keksijä ja näin ajattelevat lapset ja monet roolihahmot television sketseissä. Oivallus on outo juttu, se saattaa ohittaa terveen ajattelun mekanismit ja kuitenkin samalla saavuttaa jopa kestäviä tuloksia. Jos ei muuta, niin se voi ainakin joissain tapauksissa vahvistaa vuorovaikutussiteitä.

Lateraalinen ajattelu on ajatuksellista hölmöilyä, joka tuo mukanaan myös tuon ihanan vapauden tunteen. Kaikki järkiperäinen tuntuu todella tylsältä, kun voi liihotella pumpulipilvien keskellä kolhimatta itseään. Ilman sitä ei taitaisi olla myöskään vaihtoehtohoitoja tai muutakaan huuhaata. Ja maailma olisi taas hieman tylsempi paikka elää, vaikka se on rakenteeltaan itse looginen. Ja sen lainalaisuuksien löytäminen vaatii loogista ajattelua, ikävä kyllä.

John Wayne oli loistava näyttelijä, vaikka en olekaan hänestä koskaan pitänyt. Minua taitaa lähinnä inhottaa hänen periamerikkalainen kuosinsa, joka näkyy jo tavassa kantaa kuudestilaukeavaa. Se on siististi vyötäröllä, eikä roiku huolimattomasti miehisyyden alapuolella. Olemuksessa on jotain siloteltua, kuin suoraan sieltä Hollywoodista. Vaikka sankarimme on kauttaaltaan pölyssä ratsastettuaan koko päivän, niin neitseellinen karisma ei ole kadonnut minnekään. Tämä ei ole ihme, sillä tuon cowboyn menestyksen aikoihin lännen filmeistä puuttui aimo annos realismia. Intiaanit olivat lähinnä pahiksia, jotka vain vaikeuttivat valkoisen rodun levittäytymistä ”koskemattomaan” erämaahan. Uudisasukkaat nähtiin työteliäinä, amerikkalaisen vapauden ja yrittämisen mannekiineina. Olen kuitenkin aina pitänyt länkkäreistä. Niissä on yleensä yksinkertainen juoni ja maisemat komeita. Näyttelijät ovat hyviä tai pahoja, joten loppuratkaisuakaan ei tarvitse ennakoida. Ne ovat siis katsojaystävällisiä ja kestävät jopa piipahduksen jääkaapille, vaikka seuraavaan mainoskatkokseen olisikin vielä rutkasti aikaa.

John Wayne ehti näytellä elämänsä aikana yli 140 elokuvassa ja edusti näissä lähes aina oikeutta ja hyvyyttä. Hän oli myös kiivas kommunismin vastustaja ja antoi luonnollisesti tukensa Vietnamin sodalle. Joten siinä oli varmaan riittävästi aineksia kansallissankarin asemaan. Vähän ennen kuolemaansa hän saikin Yhdysvaltain Kongressin kultamitalin.

Tämä länkkärien ja sotafilmien sankari erehtyi näyttelemään 1950-luvun alussa elokuvassa, joka on rankattu kaikkien aikojen huonommaksi. Hänen roolinsa siinä oli Tsingis-kaani, tuo 1100-luvun loppupuolella syntynyt mongoliheimojen yhdistäjä ja historian laajimman valtakunnan perustaja. Muutos cowboysta arojen valtiaaksi ei tainnut sujua kovinkaan hyvin, sillä John Wayne sai rutkasti negatiivista palautetta tuosta syrjähypystä. Rooli ei istunut miehen imagoon, ei sitten millään.

Kuvaukset suoritettiin lähellä St. Georgian kaupunkia, joka sijaitsee Utahin osavaltiossa. Siitä on vain parisataa kilometriä Nevadan testialueelle, jossa amerikkalaiset suorittivat ensimmäisen ydinkokeen  ilmakehässä vuonna 1951. Sitä ennen isoja jytkyjä oli pamauteltu  Tyynenmeren saarilla.  Vaikka kuvauksiin käytetty kaupunki oli melko lähellä koealuetta, niin viranomaisten mielestä se oli täysin turvallinen paikka asua.

Ohjaustyöstä vastasi kulttuurin monitoimimies Dick Powell, joka tunnetaan lähinnä elokuvasta ”Hyvästi, kaunokaiseni”. Powella oli siinä päärooli. Elokuvaa pidetään nykyään film noir–klassikkona ja se on varmaan kunniamerkkinsä ansainnut. Eikä vähiten siksi, että Raymond Chandlerin luoma Philip Marlowen hahmo on hyvin karismaattinen, kivikova ja suoraselkäinen juoppo, joka ei tekisi kaiketi pahaa neitsyellekään. Elokuvaa ei olisi kuitenkaan pitänyt kuvata tuolla alueella. Ohjaaja Dick Powell kuoli syöpään ensimmäisenä kuvausryhmästä. Tämä tapahtui vuonna 1963, jolloin Harvey Ball keksi meille kaikille tutun keltaisen hymynaaman ja John Kennedy sai luodin päähänsä. Samana vuonna kuoli elokuvassa näytellyt Pedro Armendáriz. Hän ampui itseään sairaalassa sydämeen, syövän edettyä tuskalliseen terminaalivaiheeseen. Muutamia vuosia myöhemmin kuoli kaksi näyttelijää myös syöpäkasvaimen runtelemana. Sankarimme John Waynen elämän päätti keuhkosyöpä vuonna 1979. Samaan tautiin menehtyi elokuvassa esiintynyt John Hoyt kymmenisen vuotta myöhemmin. Molemmat olivat kovia tupakoitsijoita, joten kuolinsyy saattoi löytyä huomattavasti lähempää, kuin pahamaineiselta Nevadan koealueelta.

Oli suo, kuokka ja – Jussi. Tämä on Linnan ”Täällä Pohjantähden alla”-trilogian ensimmäiset sanat, jotka moni meistä muistaa ulkoa. Jopa sanojen järjestyksen, sillä ne eivät voisi töniä toisiaan muulla tavalla, koska tässä lauseessa on jo koko kirjan sielu. Tärkein substantiivi on ensimmäisenä. Teoksessa raivataan suota, elintilaa riistäjiltä ja viljellään myös henkisiä arvoja. Olennaisinta on neitseellinen tila, johon rakennetaan jotain. Linna oli lukenut varmaan luomiskertomuksen: ”Alussa oli Sana ja Sana oli Jumalan”. Molemmat lähtevät liikkeelle tyhjästä, niin Jussi kuin Jumalakin. Tosin Jumalalla seuraavat päivät taisivat olla helpompia kuin pellonraivaajalla, jota kiusasivat hyttyset ja pitkien työpäivien tuoma väsymys. Jumala luultavasti heilutteli sauvaansa melko vaivattomasti ja katseli luomuksiaan ilman otsalla helmeileviä hikikarpaloita. Tuskin Herran selkäkään pääsi missään vaiheessa kostumaan, vaikka työmäärä oli valtaisa. Kun taas Jussin edessä oli aava suo, mikä piti muuttaa pelloksi ja evästää perhe. Ensimmäinen hakun isku sen kosteaan ja tuoksuvaan pintaan tuntui varmaan upealta. Itse olisin vaipunut epätoivoon. Olisin katsellut kauhuissani käkkärämäntyjen takaa nousevan auringon kanssa työmäärää, saappaat varsia myöten mudassa. Tuohon näkyyn olisi ollut vaikeaa kaivaa lohdutukseksi edes mielikuvaa kullankeltaisesta viljapellosta, jonka korsien hoikkia varsia ja pulleita tähkäpäitä taivuttaa loppukesän lämmin tuuli. Olen kuitenkin ylpeä korpia raivanneista esi-isistämme, sillä he ovat olleet todellisia perussuomalaisia. Vaikka sivistys onkin lähtöisin muualta kuin hikisten kämmenien pohjilta, niin sitä ei olisi pystytty istuttamaan raivaamattomaan korpeen. Torppien jusseilla ei todellakaan ollut aikaa istua esson baarissa ihmettelemässä vääränvärisiä neekeriukkoja.

Tähän alkuun liittyy tarina, jonka keskeinen henkilö on runoilija Pentti Saarikoski. Hän oli Väinö Linnan kaveri, mutta myönsi jossain tilaisuudessa, että hän ei ole koskaan lukenut ”Täällä pohjantähden alla” – teossarjaa. Syynä tähän ylenkatsomiseen oli kuulemma se, että runoilijamme ei voinut hyväksyä ensimmäiseen lauseeseen sisältyvää tavuviivaa. Se ärsytti sanan taitajaa. Ehkä se näytti Saarikosken silmissä turhanpäiväiseltä.

Muksuna asuimme mansardikattoisessa omakotitalossa, jonka ympärillä oli muutama hehtaari metsää ja isohko pelto. Meiltä puuttui sauna, joten kävimme hoitamassa puhtauttamme naapurissa kerran viikossa. Sinne vei parin sadan metrin mittainen polku metsikön halki. Talvella tuo matka oli kylmä kokemus ja pimeällä hyvin pelottava. Joskus jäimme saunan jälkeen vähäksi aikaa kahville ystävällisen naapurimme seuraan. Kerran isäntäperheen kirjavitriiniä tutkiessani huomasin, että siellä oli Linnan trilogia. Pyysin ensimmäistä osaa lainaksi ja sainkin luvan. Olin silloin varmaan alle viidentoista vanha ja kirjojen välittämän maailman täytyi olla siinä iässä minulle melko vieras. Jos luin teokset lävitse, niin kaiketi voisin määritellä itseni varhaiskypsäksi. En kuitenkaan usko tehneeni sitä. Luultavasti selailin ensimmäisen osan alun ja palautin kirjan kiitoksen kera.

Heti kun opin lukemaan, sai Riihimäen vanha kirjasto minusta innokkaan asiakkaan. Kirjat ovat vaihtaneet sen jälkeen rakennusta ja nykyään paikalla on musiikkiopisto. Muistan vielä melko hyvin, mitä teoksia löytyi miltäkin seinältä. Filosofia ja psykologia olivat vastassa, kun astuin ovesta sisään. Platonin teoksien tummat nahkaselät erottuivat hyvin, mutta taisin odotella muutaman vuoden, ennen kuin rohkenin avata niistä ensimmäistäkään. Kaunokirjallisuus oli sijoitettu takaseinälle, korokkeen päälle. Sinne päästäkseen piti kivuta muutama porras. Kirjasto oli entisessä Kansallisosakepankin talossa, joten tilat olivat palvelleet sen tarpeita varmaan paremmin kuin lainaustoimintaa. Yläkertaan, entisiin pankin toimistotiloihin, oli sijoitettu lastenkirjasto, käsikirjasto ja lehtisali. Sinne johtivat kapeat, hankalat kierreportaat.

Vaikka kannoin melkoisia kirjanippuja kotiin, on niistä jäänyt melko harva mieleen. Tämä on siinäkin mielessä ihmeellistä, että eläydyin lukemaani todella vahvasti. Lukeminen oli silloin paljon visuaalisempaa kuin nykyään. Pureskelin kynsiä ja jännitin sitä miten tarinat päättyvät. Kirjaa oli todella vaikea jättää kesken. Vanhempani eivät harrastaneet kirjallisuutta, mutta eivät myöskään rajoittaneet niiden ahmimista. Tosin äitini oli huolissaan siitä, miten silmäni kestävät. Hyvin ovat kestäneet. Ja kestävät varmaan sen viimeisenkin kirjan loppuun asti. No, tokihan se voi jäädä keskenkin.

Olin esipuberteetti-iässä kiinnostunut seikkailuromaaneista ja tähän puutteeseen taisi vastata parhaiten pojille suunnattu Punainen sulka -sarja. Sen ensimmäinen kirja oli Baskervillen koira, joka ilmestyi vuonna 1957. Samainen Sherlock Holmes -tarina tuli kuunnelmana melko pian kirjan ilmestymisen jälkeen. Muistan nuo pelokkaat hetket putkiradion ääressä, kun mielikuvitukseni laukkasi tuon hirviömäisen koiran mukana öisellä nummella. Sarja viides kirja oli Hulbert Footnerin kirjoittama Turkiskuninkaan perintö. Jostain syystä se on niitä harvoja lukemiani kirjoja, joka on jäänyt kummittelemaan mieleni pohjalle aikuisikään asti, vaikka muistan siitä enää vain kanootit, joet ja turkisasemat. Kirja löytyy edelleen antikvariaateista ja kirjastosta, joten ehkä luen sen vielä joskus uudelleen. Nuorempana en tiennyt teoksen tekijästä yhtään mitään, eikä se tainnut silloin edes kiinnostaa.

Hulbert Footner ((1879-1944) syntyi Kanadassa, mutta hän muutti jo nuorukaisena New Yorkiin. Häneltä ilmestyi nelisenkymmentä kirjaa, joista suurin osa oli salapoliisikertomuksia. Hän aloitteli uravalintaansa näyttelijänä ja saatuaan huonoja arvioita hän päätti siirtyä kirjoittamaan lehtijuttuja ja kaunokirjallisuutta. Ensimmäiset freelancerina tehdyt artikkelit olivat kanoottimatkoista, joita hän teki Hudson-joella. Tämän jälkeen hän julkaisi muutaman seikkailukertomuksen ja 1920-luvulla oli jo aika siirtyä salapoliisiromaanien ja näytelmien pariin. Muutamasta hänen kirjoittamastaan kirjasta on tehty myös elokuva. Vaikka Footnerin ei olekaan merkittävä henkilö kirjallisuuden historiassa, niin hän on kuitenkin ollut jossain mielessä uranuurtaja. Hänen yksityisetsivänsä Madame Storey oli nainen, joka oli tuohon aikaan salapoliisikirjallisuudessa kaiketi ainutlaatuista. En tiedä miten tuo tieto olisi vaikuttanut minuun silloin, kun ahmin Turkiskuninkaan perintöä. Dekkarit eivät tainneet minua ihmeemmin kiinnostaa ja Footnerilta ei tietääkseni ole suomennettu kuin tuo yksi kirja, jonka parissa sain matkustaa lännen rajaseuduilla kapean kanootin kyydissä intiaanien sotakirveitä väistellen.