Asiatekstiä tarjoilevista kirjoista puuttuu usein intohimo, vaikka sitä ei välttämättä aina puutu itse kirjoittajalta. Muoto vain asettaa joskus rajoja tai sitten kirjailijan itsesuojeluvaisto. Ihme kyllä, kyky tai halu rikkoa perinteisiä malleja ei välttämättä ole kaikkien luovien ihmisten ominaisuus. Tuosta teemasta voisin kirjoittaa joskus enemmänkin.

Intohimoisin kirja, jonka olen koskaan lukenut, oli Olavi Paavolaisen vuonna 1929 ilmestynyt ”Nykyaikaa etsimässä.” Tuosta lukutapahtumasta on aikaa, mutta muistan kuinka kirjoittajan kiihko nosti sykettäni melkoisesti. Jokaiselta sivulta ryöpsähti silmille melkoinen määrä kritiikitöntä hulluutta. Innostus taitaa olla se tärkein elementti, jos haluamme siirtää päätään ravistelevan arviointihalun syrjään.  Se suorastaan unohdetaan ilon pilaajana. Intohimo ja älykkyys taitavat myös sulkea toisensa pois. Ja mikäpä siinä, sillä älykkyys on evoluution kannalta melko turha tekijä, intohimo sitäkin tärkeämpi. Tähän elämän nautiskeluun oli täydellinen tilaus viime vuosisadan alkupuolella. Ensimmäinen maailmansota oli sodittu ja uskottiin yleisesti, että mitään vastaavaa ei voisi enää tapahtua. Sommen ja Verdunin teurastukset haluttiin unohtaa ja tilalle astui yltiöoptimismi ja valtava halu hyvittää tapahtunut. Kaksikymmentäluku oli täydellistä irtiottoa vanhasta. Se synnytti jazzin ja dadaismin. Se uudisti taide-elämää tavalla, josta se ei palanut enää koskaan takaisin. Olisin halunnut elää silloin, vaikka sieluni sykkiikin nuhjuiselle keskiajalle. Tuota en ole koskaan ymmärtänyt. Ehkä se on vain sitä romanttista rakkautta kohteeseen, jota on mukavampi ihailla etäältä.

Tuo elämänmakuinen 20-luku synnytti myös Suomeen kirjailijaryhmän: Tulenkantajat, jonka eturivin älykkö Olavi Paavolainen oli. Tosin hänestä tuli nero lopullisesti vasta silloin, kun hän huomasi olevansa monessa asiassa väärässä. Se tarkoitti ehkä samalla etäisyyttä myös muihin ryhmän kirjailijoihin, joita olivat ainakin Uuno Kailas, Elina Vaara, Katri Vala ja Lauri Viljanen. Myös Mika Waltarin nimi yhdistetään usein tuohon ryhmään. Tulenkantajat kumarsivat Eurooppaan päin ja pyllistivät samalla kotimaiselle korppikulttuurille ja sen tuottamalle proosalle. Mitähän Ilmari Kianto ajatteli tuosta ryhmästä hahmotellessaan Ryysyrannan Joosepin nukkavierua hahmoa. Luultavasti hän hymyili näille nuorille, jotka huristelivat avoautollaan jossain Saksan autobahnalla ja hurrasivat samalla Hitlerin kansallissosialismille. Paavolaisen ihailun kohteena taisi olla tekniikka, Hitler ja saksalaisten tehokkuus. Olivathan he rakentaneet valtakunnan lähes tyhjästä. Olisin itsekin toistanut ponnekkaasti heidän tutuksi tullutta fraasiaan ”Ikkunat auki Eurooppaan”.

Innostus on hyvä starttimoottori, mutta kun V6 -rivimoottori jyrähtää käyntiin ja pääsee painamaan kaasupedaalin pohjaan, niin jarruun koskeminen tuntuu hyvin vastenmieliseltä. Ei siis ihme, että vuosien myötä vauhdin hiljennyttyä tuli krapula. Tuossa krapulassa Olavi Paavolainen kirjoitti teoksen ”Suursiivous eli kirjallisessa lastenkamarissa”. Siinä hän moitti aikansa kirjallisuutta ja sen ilmiöitä. Paavolaisen mielestä taiteellinen taso oli laskenut. Se oli nyt puolivillaista, pinnallisen muodikasta ja sitä vaivasi sensaationtavoittelu. Siitä puuttui myös yhteiskunnallista näkemys. Kovia teesejä mieheltä, joka oli ollut itse auraamassa suomalaiseen sanakulttuuriin uusia uria. Viimeisiä vuosinaan Olavi Paavolainen toimi radion teatteriosaston päällikkönä ja joi sen verran rankasti a-myrkkyä, että kuoli maksakirroosiin 61 vuoden iässä.