Vuodet ovat varmaankin valuneet osaltani hukkaan, kun en osaa suhtautua vakavasti tuohon otsakkeen sanaleikkiin. Kiinalaiset sanoivat, että puutarhanhoito on tuiki hyödyllistä ja sekään ei kuulemma ole tärkeää. Minusta tuo jälkimmäinen tarkennus on tuossa ajatuksessa olennaisin pointti. Elämän tärkeys ja sen arvottaminen ei onnistu kuin arvostelmien kautta ja ne ovat taas keinotekoisia. Applen synnyttäjä Steve Jobbs sanoi ennen kuolemaansa jotain sellaista, että täältä poistuminen on kaikista tärkein juttu. Ehkä hänen sanansa saivat painoarvoa siitä, kun syöpä oli ottanut miehestä jo tukevan niskalenkin ja noutaja koputteli luisella rystysellään ulko-oveen. Elämä itsessään ei laita meitä mihinkään järjestykseen. Se vain on ja möllöttää mukana. Evoluutiokin on melkoinen typerys, sillä ei sekään ole kiinnostunut meistä. Se ei arvota, se ei edes välitä mitä meille tapahtuu. Luonnonvalinta on saanut oman tärkeän paikkansa ajattelussamme vain siksi, että se roiskii umpimähkään noppaa. Näemme merkityksiä siinä, kun noppa päätyy muutaman kerran samalle kyljelle. Luonnonvalinta on termi, jolla ei olisi mitään merkitystä ilman meitä. Se yleensä ymmärretään väärin. Evoluutio ei pyri mihinkään, se ei todellakaan ajattele huomista. Kunhan vain pullistelee olemattomilla ansioillaan. Toki se mahdollistaa olemassaolomme, mutta sen tärkeys on taas yhtä heikolla pohjalla kuin joku muukin arvoasetelma. Todellista valintaa olisi se, kun sikiö voisi päättää äidin sisällä, että haluaako hän syntyä lainkaan.
Jotkut sanovat, että lasten tekeminen on tärkeintä. Itsekkyyttähän tuo on. Meidän on vain vaikea hyväksyä, että kukaan ei murehdi kuolemaamme tai käy katsomassa sairaalassa, kun korisemme vaipoissamme. Jos emme tee lapsia, niin ihmiskunta poistuu melko pian tallomasta tämän kauniin Telluksen herkkiä kasvoja. Laajemmin käsitettynä, siitä taitaisi olla hyötyä. Pitäisikö meidän tuntea syyllisyyttä syntymättömien puolesta? Itseäni ei ainakaan kiinnosta se sukupolvi, joka saapuisi tänne oman lähtöni jälkeen. Enhän minä edes tunne heitä.
En ole kyyninen, vaikka niin voisi kuvitella. Ja miksi olisinkaan, koska minullekin jotkut asiat ovat arvokkaampia kuin toiset. Etenkin ne, mistä saan mielihyvää. Sekin on tosin arvoasetelma, joka muodostuu epämääräisistä fiktioista. Ja sekään ei olisi tärkeää, jos kuolema avaisi portin entistä suurempien nautintojen pariin. Minut paremmin tunteva voi kuitenkin havainnoida, että elämäni tärkein tehtävä on ”pelastaa laivalastillinen mummoja hukkumasta joka päivä”. Puhun myös paljon arvoista, vaikka samanaikaisesti tiedostan, että niiden mittaaminen on mahdotonta. Tapani elää on vain malli, joka tuottaa maksimaalisen määrän mielihyvää. Jostain syystä jalustalle nostettavat, moraalisesti arvokkaat teot, voivat myös tuottaa sitä. Kytkentä mielihyvään ei kuitenkaan vähennä niiden merkitystä, koska objektiivinen vertailupohja tulee aina puuttumaan. En usko, että on olemassa edes täysin pyyteetöntä lähimmäisenrakkautta. Toteutan vain omalla itsekkäällä tavalla omaa persoonaani. Näin elämä kaivaa uomaansa. Tavallaan se on aika lohduttavaa. Olen aina rakastanut filosofiaa, jota kutsutaan eksistentialismiksi. Siinä on kauniin lohduton sävy. Se pakottaa meidät ottamaan itsestämme vastuun; olemme roiskaistu tänne ja se on siinä.
Keskiajalla elämä oli vain pakollinen välivaihe syntymän ja kullalle kiiltelevän Taivaan välimaastossa. Jumala oli valinnut osan ja paikan, toisille se tiesi kurjuutta ja toisille kullanpölyisiä taskuja. Kurjuutta ei paljon ehdollistettu, omaan osaan oli tyytyminen. Jumalalla ei ole ehkä enää niin paljon valtaa ajattelussamme, mutta hän jatkaa kuitenkin edelleen ihmispoloisten nöyryyttämistä erilaisten arvojen kautta. Jumalan välittämät arvot ovat faktoja ja mitä muuta ne voisivatkaan olla. Faktoiksi ne vahvistavat nämä perässähiihtäjät, joille elämä on muuten aivan liian vaikea pala nieltäväksi. Nämä arvojen arvot ovat ikuisia ja staattisia. En itse ainakaan haluaisi tavata Jumalaa, joka olisi epävarma ja kumartelisi meille ihmisille anteeksipyydellen. Jumalan on oltava täydellinen tai hän on huijari. Joten pysyn uskonnottomana, koska en pidä valmiista aterioista, jotka voidaan kiskaista nenän edestä pois, kun ruokahaluni on suurimmillaan.
Entä jos emme pitäisi jotain asiaa arvokkaampana kuin toista? Elämämme arki jäsentyy kuitenkin niiden juttujen pohjalta, jotka koemme tärkeiksi. Mihin silloin suunnistaisimme? Entä jos kaikki ihmiset kokisivat samat asiat samanarvoisiksi. Millainen maailma olisi? Ihmisten teot ja tavoitteet ainakin näyttävät naurettavilta, jos maailman menoa analysoi niin, että mikään arvo ei nouse toisen yläpuolelle. Mutta ehkä tärkeintä onkin näyttää vain tärkeältä. Joskus tuntuu, että suurin osa päättäjistä on ymmärtänyt tämän. Hyväksyttävää lienee tuokin. Minusta arvokasta on kuitenkin tiedostaa se, että mikään ei ole objektiivisesti tarkasteltuna sen arvokkaampaa kuin joku toinen ja elää samalla kuitenkin sen todellisuuden ehdoilla, jossa jokaisella arvolla on oma koulutodistuksensa. Itsensä huijaaminen taitaa pitää meidät hengissä.