Vietin kaverini kanssa pari viikkoa sitten pienen pätkän mökkielämää. Luonto ei näyttänyt tällä kertaa nurjaa puoltaan, vaan se oli kauneimmillaan. Käki kukkui isänmaallisen heleästi ja kansalliskoivumme olivat jo pukeutuneet kesäasuunsa. Vähän ennen poislähtöämme teimme pienen kävelylenkin illan hapuilevassa hämärässä. Astelimme ensin pätkän päällystevaurioista tietä ja poikkesimme siitä kapealle soratielle, joka johdatti meidät metsän halki järven rantaan. Edellinen myrsky oli kurittanut kuusimetsää kovalla kouralla. Isot rungot lojuivat pehmeillä sammalpatjoillaan epäjärjestyksessä, maatuakseen vuosien myötä osaksi mehevää aluskasvillisuutta. En muistanutkaan kuinka hyvältä keväinen metsä tuoksuu; siinä oli viehkeämpi bukee kuin laadukkaimmassa ranskalaisessa viinissä. Järven selkä oli lähes tyyni ja rannan kasvillisuus odotti pää painuksissa pehmein askelin saapuvaa yötä. Puita maasta kiskoneen myrskyn voima oli tarttunut myös laituriin ja heittänyt sen pois paikaltaan. Suomalainen järvimaisema on terapeuttinen kokemus. Rakastan kuitenkin hieman enemmän meren jylhyyttä, sen kirkkautta ja ääniä, kun raskaat mainingit saapuvat väsyneinä rantaan. Näen usein unta, että asun sen rannalla. Huoneen ikkunaa kehystää harsomainen verho, joka liikahtelee kevyesti kirkkaassa auringonvalossa. Unessani on aamu ja keskustelen raskaiden aaltojen kanssa.
Palattuamme kuvausreissultamme unohdimme molemmat saman sanan. Onneksi kadonneet kohteet voi määritellä toisilla virkkeillä, joten ymmärsimme lopulta puhuvamme samasta esineestä. Jäin miettimään myöhemmin, että mihin nuo sanat oikein katoavat, ilmestyäkseen myöhemmin takaisin. En halunnut tuolle tilanteelle neurotieteellistä selitystä, vaan yritin kehittää jotain luontevampaa ja ehkä hieman persoonallisempaa mallia. Ja löytyihän se lopulta: rinnakkaismaailmat, joihin olen suhtautunut aiemmin hieman hymyillen. Olen aistinut niissä vuosien aikana hieman huuhaa- kuorrutusta. Se näyttää paremmalta, kuin hieman tylsä ja perinteisempi tapa hahmottaa todellisuutta ja sen rakennetta. Jossain määrin yleisöä kosiskelevaa, tottahan tuo. Tylsä tiede ei taida käydä turuilla ja toreilla kaupaksi. Hyvä tieteen popularisoija saa revittyä irti paljon mielenkiintoisia ajatuskuvioita näistä maailmojen kopioista. Siinä on jo itsessään aimo annos tieteistarinaa. Tuon mökki-illan jälkeen palasin taas kiltisti niiden pariin. Sivutodellisuuksien määrä lienee lukematon, joten yhtä paljon on myös näköisiämme kulkijoita, jotka käyvät rantamökkien patioilla hukkaamassa tuttuja sanoja. Mutta entäpä, jos meillä kaikilla rinnakkaismaailman kopioilla olisi myös jotain yhteistä, toisiltamme tarpeen mukaan lainattua? Vaikkapa nuo sanat, jotka luikahtavat maailmasta toiseen, kun tarvitsemme niitä? Tieteessä on luontevaa valita se yksinkertaisin malli, joka tuottaa toivotun lopputuloksen. Kun maailma hahmottaa itseään, pukee ainoan mahdollisen todellisuuden hartioilleen, niin se tekee sen hukkaamatta ylimääräistä energiaa turhanpäiväiseen. Ehkä tämä minun selitysmallini on juuri se oikea, vaikka kukaan kanssakulkijani tuskin sanoisi sitä viisaaksi. Ajatusleikit ovat joskus vaan sellaisia.