Memento Mori

Yhteiskuva kuolleen tyttären kanssa

Olen viime aikoina käyttänyt jonkin verran aikaani tutustumalla hieman tarkemmin valokuvauksen historiaan. Teema lähetti kevään aikana loistavan kuusiosaisen sarjan, jossa esiteltiin eri aikakausien merkittäviä kuvaajia. Sarjan katsottuani päätin jatkaa aiheen parissa lukemalla netistä löytämiäni artikkeleita ja tutustumalla kirjallisuuteen. Valokuvauksen historiallahan on tapahtumia takanaan jo lähes kaksisataa vuotta. Halu tallentaa ympäristöä ja saada tuo otos myös säilymään muidenkin tarkasteltavaksi, on jopa tuota vanhempaa perua. Ensimmäisiä kokeiluja tehtiin jo 1700-luvulla, mutta kuvaa ei saatu säilymään pysyvästi vielä tuolla vuosisadalla. Vuodesta 1826 katsotaan alkaneen vasta varsinaisesti valokuvan aika, kun ranskalainen keksijä Joseph Nicéphore Niépce (jonka todellinen intohimo oli polttomoottorin kehittäminen) onnistui kiinnittämään pysyvästi kuvan tinalevylle, joka oli päällystetty bitumin ja laventeliöljyn seoksella. Tuo tuttu maalaistalon yläkerran ikkunasta otettu kuva vaati kahdeksan tunnin valotuksen ja se taitaa olla tällä hetkellä kunniapaikalla kuvaajan nimeä kantavassa museossa itäisessä Ranskassa. Paikka, jossa täytynee joskus poiketa, kun suunnistan Burgundin alueelle. Välineet ja tekniikka ovat toki kehittyneet huimasti ensimmäisten kokeilujen jälkeen, mutta hyviä kuvia otettiin jo alusta alkaen; kuva osattiin sommitella ja rajata. Miksi ei olisi, sillä olihan nuo elementit tuttuja jo maalaustaiteen puolelta. Aikansa kuvataiteilijat julistivat kuitenkin melko pian, että valokuva tulisi korvaamaan siveltimen ja kankaan. Onneksi tuo ennuste meni pieleen. Ainoa mitä se siirsi syrjään, olivat kiertelevät miniatyyrimaalarit, jotka ottivat omakseen uuden tavan vangita ympäristöä. He vaihtoivat pensselinsä huomattavasti hankalammin kuljetettavaan välineistöön. Jopa karua länttä valloitettiin kameralla, ei vain pelkästään Winchesterillä tai kuudestilaukeavalla. Helppojahan nuo kuvausreissut eivät voineet olla, sillä telttakankainen vankkuri pullisteli valokuvaustarvikkeita. Tänään sama tekninen valmius mahtuu kämmenelle.

Olin päässyt historian opiskelussani viktoriaaniseen aikakauteen (1830-luvulta vuosisadan vaihteeseen ulottuva jakso), kun jouduin lukemaan useaan kertaan erään kuvan alla olevan tekstin, koska en halunnut uskoa sitä heti todeksi. Muotokuvassa istui kuollut lapsi silmät auki äitinsä sylissä. Hakusanalla ”Post-mortem photography” löysin lisää kuvia. Eräässä kuvassa oli kaksi nuorukaista, joista toisen pää nojasi veljellisesti toisen olkapäähän. Alun ällistys muuttui pikku hiljaa jonkinlaiseksi ihailuksi tuota kulttuuria kohtaan, jossa kuolema ei ollutkaan pelottava mörkö. Kuolleiden läheisyydessä olevien sisarusten ilmeistä ei voinut päätellä, että tilanne olisi ollut heille pelottava tai edes vastenmielinen. Kuolema oli melko arkipäiväinen tapahtuma yhteiskunnassa, jossa lapsikuolleisuus oli hyvin yleistä.  Pienten lasten lisäksi myös teini-ikäiset perheenjäsenet saatettiin kuvata. Pienten lasten kuvat olivat omalla tavallaan kauniita. Silmät saatiin jollain konstilla pysymään kuvauksen ajan auki tai ne maalattiin jälkikäteen.

Mutta ihmeteltävää jäi. Mikä tuossa ajanjaksossa hyväksyi tai suorastaan vaatii kuolleiden lasten tuomista studioon? Viktoriaaninen aikakausihan oli hyvin tapakulttuurin sitomaa ja jokainen imperiumin asukas tiesi tasan tarkkaan, että mihin yhteiskuntaluokkaan hän kuului. Toki tämän huolitellun julkisivun takana oli myös kyltymätöntä irstailua. Ehkä se vain näytti siltä, koska yhteiskunnasta puuttui nyanssit ääripäiden väliltä. Ripeästi kehittyvän teollisuuden parissa ahertavalla työväenluokalla meni todella huonosti. Hygienia oli vuokrakasarmeissa olematonta ja terveyden hoitoon ei köyhillä ollut varaa. Pienet lapset pidettiin rauhallisina antamalla heille oopiumista ja alkoholista tehtyä uutetta, laudanumia. Sitä sai vapaasti apteekista ja se oli yhtä halpaa kuin tuopillinen olutta. Lapset eivät kuitenkaan kuolleet huumeisiin, vaan aliravitsemukseen. Osana siihen oli tuo oopiumin johdannainen, joka vei nälän tunteen ja ravinnonsaanti vaikeutui entisestään. Jos varhaislapsuudesta selvisi hengissä, niin olikin jo aika mennä töihin. Työpäivät alkoivat auringonnoususta ja jatkuivat iltamyöhään. Työsuojelusta ei taidettu paljon tuohon aikaan keskustella. Tulevaisuus näytti harmaalta, uskonto ja mahdollinen taivaspaikka taisivat tuoda jonkin verran lohtua tuohon ankeaan arkeen. Pöytä oli kauniisti katettu sosialismille.

Studiossa otetut kuvat olivat keskiluokan tai vauraamman väestön etuoikeus, koska alempaan sosiaaliluokkaan kuuluvilla ei yksinkertaisesti ollut varaa istua mallina. Usein kuolema tuli kuitenkin liian aikaisin ja tuo kuva jäi uudesta tulokkaasta saamatta.  Ainoa vaihtoehto oli viedä menehtynyt perheenjäsen kuvattavaksi, pukea hänet siististi ja asettaa hänet tuettuna kameran eteen yksin tai lähiomaisten seurassa. Tämän päivän kulttuuriympäristössä vastaava kuvaus ei tietenkään onnistuisi. Kuolemasta on tehty yksityisasia. Ja mitä muuta se voisikaan olla, kun sen kohtaaminen arjessa on melko satunnaista. Kieltämättä ajatus, että minut olisi kuvattu lapsena kuolleen veljeni kanssa niin, että tämä olisi nojannut olkapäähäni, olisi ollut kestämätön tilanne. Se tuskin olisi vääntänyt hymyä huulilleni. Tosin tuolloin ei muutenkaan hymyilty kuvissa.

Menehtyneiden perheenjäsenten kuvaaminen jäi pikku hiljaa, kun George Eastman toi markkinoille tutun Kodak-kameran ja rullafilmin 1800-luvun loppupuolella. Värivalokuvauskin oli jo keksitty vuosikymmeniä aiemmin. Niitä otettiin samaan aikaan, kun Helsingistä lähti ensimmäinen höyryveturin kiskoma juna Hämeenlinnaan. Nyt ne pakolliset kuvat voitiin ottaa kotona ja studioon mentiin vasta silloin, kun haluttiin laadukkaampi kuva kehystettynä. Kehitys oli ripeää. Ensimmäinen 35 millin Leica ilmestyi myyntiin vuonna 1925. Käviköhän kenenkään mielessä silloin, että ne ovat vajaan sadan vuoden päästä tuhansia kertoja arvokkaampia kuin uutena. Joku keräilijä maksoi viime keväänä vuoden 1923 testi-sarjan Leicasta lähes kaksi miljoonaa dollaria. Ehkä hänellä oli vain halu pitää pala historiaa kämmenellään.

http://acidcow.com/pics/1453-the-migration-of-pictures-after-death-26-pics.html

http://thanatos.net/

http://www.youtube.com/watch?v=mYytf471Tf8&feature=topics

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *