Vaikka pyrinkin ostamaan nykyisin vain sähköisiä kirjoja, niin edelleen joudun etsimään perinteisille kirjoille aika ajoin paikkaa kirjahyllystäni. Siihen tulee yleensä oiva tilaisuus, kun vierailen kirpputoreilla tai divareissa. Viimeinen ostokseni ei vienyt paljon tilaa, eikä edes keventänyt mitenkään oleellisesti kolikkopussia. Maksoin Johannes Linnankosken Pakolaiset -teoksesta euron. Kirja on klassikko, mutta en ostanut sitä sen takia. Vein sen kotiini kielen takia. Luin pari sivua siitä kirpparin hämärässä ja ihastuin. Miten kirjakieli onkaan voinut muuttua sadassa vuodessa näin paljon? Ostamani painos oli seitsemästoista. Ensimmäinen ilmestyi jo vuonna 1907 ja sai hyvän vastaanoton. Linnankoski on monelle kirjallisuutta vierastavalle varmaankin tutumpi kotimaisten filmien kautta. Kukapa ei olisi katsonut elokuvaa ”Laulu tulipunaisesta kukasta”, josta on tehty neljä eri versiota. Ihme kyllä, yhdessäkään niissä ei ole näytellyt Tauno Palo, eikä Ansa Ikonen.
Kirjakieli muuttuu, niin myös puhekieli. Tämä ei tietenkään ole uutta tai yllättävää. Tämän päivän kirjat ovat sadan vuoden päästä yhtä outoja kieliasultaan kuin ostamani romaani. Mutta pitäisikö vanhat kirjat kääntää tämän päivän muottiin? Mitä enemmän teosta luin, niin sitä enemmän itse teksti varasti kirjalta uskottavuutta. Sen hyvin tehty psykologinen rakenne hukkui ”hauskojen” kieli-ilmaisujen alle. Sanat olivat hullunkurisia ja mielestäni jopa väärissä paikoin. Kielikuvat persoonallisia, mutta klassikolle ei kaiketi sovi nauraakaan.
Kieli on mielenkiintoinen kommunikaatioväline. Sanat ovat kuin oraspelto, niistä kasvaa kullankeltainen laiho tai se näivettyy ilman virkistävää sadetta. Vanha kirjakieli on molempia yhtä aikaa. Se vaatii lukijalta aika paljon, ei vain pelkästään pölyttyneen kielen sanakirjaa. Miten unohtaa kieli ja sanat, nuo mielikuvien rakennusmateriaalit, kun niihin on niin helppo kompuroida ja takertua kiinni. Kerronnan rakentama miljöö jää vaisuksi ja katoaa aivan kuin se menisi piiloon verhon taakse. Naiivius käy myös päälle, vaikka kirja ei takuulla sitä ollut, kun se julkaistiin. Siitä tulee elokuva, jonka ohjaat uudelleen lukiessasi sitä. Pitäisikö klassikot kääntää ajoittain moderniin kieliasuun sanojen merkitysten muuttuessa, jotta niiden kirjalliset ansiot tulisivat esiin. Kielestä, sen sanavalinnoista ja kielikuvista on toki lupa nauttia. Sen tehtävä on kuitenkin vain rakentaa ja tukea perinteistä romaania, ei kaiketi muuttua itsetarkoitukseksi. Jos kieli hymyilyttää, niin se tarttuu myös koko kirjaan. Klassikoiden lukeminen on taitolaji ja jossain mielessä myös turhaa.
Lopuksi pari esimerkkivirkettä. Ensimmäisen virkkeen sivulauseen kielikuva on kieltämättä persoonallinen. Minun oli myös hyvin vaikea uskoa, että silmäluomia on joskus sanottu silmälaudoiksi. Mutta pakkohan tuo ajatus oli lopulta hyväksyä, kun tarkistin asian muualta. Seuraavassa siis Linnankosken teoksesta otteita: ”Hän sipristi silmälaudoillaan, ikään kuin sisimpien ajatustensa rihmat muilta piiloon leikaten.” Toisena esimerkkinä näky, joka tulee vastaan ainakin vielä vanhoissa elokuvissa: ”Hevoset alkoivat höyrytä, mutta se vain kaunisti asiaa – tätä Suomen peltojen uljainta näkyä, kun mies kulkee kuin kuningas, ohjakset juoksevat vallan rihmoina niskalta ja hevoset jännittyvät etunojoon kuin hyökkäävät vaakunakotkat, kaikki maaemon avautuvaan poveen lujasti jalkansa varaten.” Tästä voimakkaasta kuvasta ammentaa suomalainen perinnemaisema. Virkkeessä on myös mukana sellaista mahtipontisuutta, joka on vierasta tämän päivän lukijalle. Aikamme kirjallisuus käyttää leveitä siveltimiä varovaisemmin. Voimakkaat kielikuvat ja pöhöttyneisyys on haudattu lopullisesti tuonne maamiehen auran viiltojen väliin.