Nuorempana olisin hymyillyt, jos joku olisi kertonut, että vanhuus tuo mukanaan viisauden. Yhdistin ikääntymisen silloin lähestyvään kuolemaan ja siitä oli kaikki viisaan elämän realiteetit kaukana. Nyt vuosien karttuessa olen huomannut, että nuorena aistivani viisaus oli siellä jossain mielen möykyn alla ja sitä ei ollut koskaan aikaa kaivaa esiin. Nuoruus on säntäilemistä, silloin ei ole mahdollisuutta (ehkä ei haluakaan) miettiä asioita laajemmin ja mitä erilaiset valinnat tarkoittavat kymmenien vuosien päässä. Ikääntyminen oli niin kaukana, että sitä ei oikeastaan ollut edes olemassa. Nuorena on vain nuori, se on samalla syntymä ja kuolema.

Viisautta ja älykkyyttä on vaikea määritellä. Itse näen kuitenkin viisauden enemmän arvopohjaisena. Siinä pyritään hyödyntämään ihmisenä olemisen mahdollisuudet. Joku viisas voisi tässä kohtaa tietenkin kysyä, että mitkä nuo tavoitteet voivat olla? Kuka määrittelee, millainen on hyvä elämä? Jokainenhan sen näkee omalla tavallaan. Uskovaiset katsovat Raamatusta ja heille koko kysymys on tyhjänpäiväinen. Humanisti määrittelee hyväksi elämäksi sen, joka tukee ihmisyyden kasvua meissä. Ehkä on helpompi sanoa se, mikä ei ole viisautta. Ehkä niiden rajaamana ja pois sulkemana voisi löytyä viisauden kova ydin – tai sitten ei.

Älykkyyttä tai viisautta ei voi tunnistaa, jollei ei ole itse myös viisas ja älykäs. Niitä ei voi myöskään varastaa, mutta aina voi yrittää huijata. Se onnistuu vain niin kauan, kunnes joku viisas tulee vastaan. Viisaus ja älykkyys viihtyvät omassa rajatussa mielen maailmassa. Sen ulkopuolelle on turha tavoitella, koska siellä ei ole mitään ymmärrettävää. Älykkyyttä voi myös olla ilman viisautta, mutta ei viisautta ilman älykkyyttä. Viisaus vaatii aikaa, älykkyydelle riittää lyhyempikin hetki. Molemmat kaipaavat opitun tiedon käyttöä uusissa tilanteissa. Viisaus vain rakentaa siitä paljon tukevamman talon, älykkyys maalailee kirkkaita ikkunanpieliä. Siitä ei kovin helposti mökkiä tunnista. Molempia kuitenkin tarvitaan, vaikka älykkyys pitäisikin nähdä myös mahdollisuutena kurkottaa kohti viisautta.

Tekstistäni voisi päätellä, että lasken itseni viisaiden joukkoon. Valitettavasti en kuulu tuohon ryhmään. Viisaiden teot ovat mielekkäitä, omani eivät ole aina olleet sellaisia. Jos olisin viisas, niin toivoisin tietenkin, että viisauteni näyttäisi hulluudelta. Se on ainoa määre, jonka vähemmän viisas voi antaa sille viisaudelle, jota ei ymmärrä. Me olemme kaikki viisaita omissa rajoissamme, jos vain hyödynnämme elämän varrella saatuja kokemuksia ja nidomme ne yhteen mielekkääksi tavoitteeksi. Viisautta kannattaa tavoitella, koska viisaat ovat niin joskus sanoneet. Minulle viisain ihminen oli antiikin filosofi Sokrates. Toisaalta hän oli myös naiivi, koska hän uskoi, että viisautta voidaan jakaa toreilla kuin lantteja köyhille. Annan tuon kuitenkin anteeksi, sillä hän hyväksyi oman kohtalonsa.