Tekijä: Seppo

1950-luvun lopulla Suomessa oli noin 6000 kansakoulua. Sen enempää niitä ei ole ollut sitä ennen tai sen jälkeen. Keskimäärin yksi löytyi alueelta, joka oli kanttiinsa kahdeksan kilometriä. Nuo viehättävät, hyvinkin moni-ilmeiset rakennukset, toimivat siihen aikaan opinahjoina noin 600 000 oppilaalle. Tuosta tilanteesta olemme luistelleet taaksepäin. En tarkoita opetusta vaan koulurakennuksia, joiden intiimi ja elämänmakuinen tunnelma, on vaihtunut persoonattomiin kaupunkikouluihin. Poikkeuksiakin on, vaikka Helsingin Kruunuhaasta löytyvä rakennus, jonka muotokieli on puettu komeaan kansallisromantiikan kuosiin. Yhteiskunta kehittyy ja koululaitos siinä siinä samalla. Ja kun arvoja mitataan rahalla, niin jotkut niistä joutuvat sellaiseen puristukseen, että niillä ei ole enää elämisen mahdollisuutta.  Näin taisi käydä kyläkouluillekin, jotka siirtyivät taajamiin muuttoliikkeen mukana. Kulkeminen parani, joten koulumatkatkaan eivät olleet enää ongelma.

Kirkko vastusti aikoinaan kuntavetoisen kansakoululaitoksen syntyä. Se olisi halunnut pitää opetuksen omissa käsissään. Papit olivat hoitaneet lasten sivistämisen siihenkin mennessä ja kasvattaneet heitä Herran nuhteeseen. Jos lähtökohtana on nöyrä kansalainen, jonka elämään sisältyy enemmän hyväksyntää kuin asioiden ehdollistamista, niin piispojen ja pappien pelko maallisen koululaitoksen vaikutuksesta lapsiin oli aivan ymmärrettävää. Tieto kun yleensä avartaa maailmankuvaa ja saattaa siinä samalla ehdollistaa ne tutut, kristilliset opit. Kirkko onneksi hävisi tuon taistelun, vaikka uskonto jäikin osaksi kouluopetusta.

Kansakoulu pyrki kasvattamaan lapsia ja nuoria isänmaanrakkauteen ja siihen liittyviin arvoihin. Ehkä noita hyveitä painotettiin kansaa koetelleen sisällissodan jälkeen entistä pontevammin. Ja järkevintä oli tietenkin aloittaa uudesta sukupolvesta, joille nuo kansalaissodan vaiheet olivat vain mainintoja historian kirjoissa. Koulu opetti, että parhaiten oppilas tuki omaa isänmaataan, kun hän suoritti koulutehtävänsä tunnollisesti ja pysyi myöhemmin erossa väkijuomista. Viehättäviä ja jo hieman pölyyntyneitä arvoja. Sadan vuoden takainen kansallisromanttinen ajatus isänmaasta on vaihtunut matkan varrella monimuotoisempaan käsitykseen. Se ei enää näyttäydy koululaisten mielessä vain kauniina järvimaisemina tai Vänrikki Stoolin yli-inhimillisinä sankareina, joiden suurin ihanne oli vuodattaa verta litrakaupalla taistelutantereelle isänmaan puolesta.

Itse muistan kansakouluajoilta  luokkahuoneiden seinät, joissa olivat kaikki maan isät oikeassa järjestyksessä. Kuvat olivat harmaasävyisiä ja presidenteillä oli päällä tumma puku ja kaulassa solmio tai simusetti. Ainoa poikkeus oli Mannerhein, sillä hän oli pukeutunut sotilaallisesti. En unohda myöskään karttakeppiä ja luokan nurkkaa, jossa jouduin silloin tällöin seisomaan hievahtamatta osan oppitunnista. Kun vastasimme opettajan kysymykseen, niin nousimme seisomaan pulpetin viereen. Luokkakaverit tuijottivat ja odottivat, että vastaus on väärä. Sama nöyryytys ravisteli herkkää minäkuvaani, kun jouduin laulamaan luokan edessä surkealla äänelläni, opettajan säestäessä urkuharmonilla.

Työrauhaa etsittiin määräämällä poika ja tyttö pareiksi kahden istuttaviin pulpetteihin. Tuo varmaan toimi kansakoulussa, kun vastakkainen sukupuoli aiheutti siinä iässä lähinnä hämmennystä. Ja jos asento ei ollut tarpeeksi ryhdikäs, niin opettaja saattoi pujottaa karttakepin niskan takaa puseron alle. Kädet olivat oppitunnin aikana pulpetin päällä ja viittaessa piti sormien olla tiukasti kiinni toisissaan. Käden sai muistaakseni kuitenkin nostaa niin korkealle, kuin vain yletti. Opettajan tukena oli järjestäjä, jonka tehtäviin kuului merkitä vihkoon niiden nimi, jotka käyttäytyivät häiritsevästi ennen opettajan astumista luokkaan. Kuri oli opetusta tukeva väline tai sitten ei. Opettajan vallankäyttö takasi hänelle miellyttävän ympäristön jakaa oppisuunnitelmien mukaista sisältöä luokalle. Auktoriteetin vaatima kunnioitus taisi samalla viedä oppilailta halun ja mahdollisuuden ehdollistaa opetettuja asioita. Sen hyväksyminen ja ymmärtäminen olisi varmaan kansakoulun alkuaikoina vaatinut pedagogeilta melkoisesti nöyryyttä. Vaatii vieläkin, vaikka emme puhuttelekaan opettajia enää kolmannessa persoonassa.

Äidinkielen merkitystä kansakoulussa tuskin vähäteltiin. Aapisen kuvasto kertoi lapsille, että Suomi on kaunis maa ja ihmisten yhteiselo lähes virheetöntä. Koulukirjat tunsivat myös neekerin, joita saimme ihastella lähemmin, kun Helsingissä pidettiin vuonna 1952 kesäolympialaiset. Kirjassa ”Mustien maanosa” mainittiin, että heidät sai töihin rihkaman avulla. Ihmiskäsitys oli luonnollisesti oman aikansa tuotetta. Amerikkalaiset taisivat tuoda mukanaan pohjolan perukoille Coca-colankin, sillä se rantautui meille samoihin aikoihin, kun stadion oli täynnä kilpailevia nuoria.

Jos halusi hymymerkin palkkioksi käsialasta, niin se vaatii kauniit kirjaimet ja niiden piti kulkea toistensa kantapäillä sulassa sovussa. Ne raapustettiin mustekynällä ja itse ainakin muistan, että ylimääräisiä läiskiä ei sallittu. Terä piti pyyhkiä tarvittaessa imupaperiin ja pieneen pyyhkeeseen. Pidin kuitenkin enemmän laskennosta, jossa taisi viehättää sen selkeys. Ainakin niin kauan, kun numeroiden sekaan ei ahdettu kirjaimia. Kansakoulussa tuosta ei ollut pelkoa. Harjoitusten esimerkit haettiin omasta ympäristöstä. Aikansa pedagogiikka oli jossain suhteessa jopa edistyksellistä. Lapsia ei ahdistetttu ensimmäiseksi erilaisten sääntöjen pariin, vaan paljouden erilaisia käsitteitä opetettiin arkiesineiden välityksellä.

Laulunopetuksella pyrittiin siihen, että musiikki tulisi lapselle tutuksi ja siihen syntyisi samalla elinikäinen rakkaus. Minun rakkauteni taisi kuolla niillä tunneilla, syntyäkseen joskus myöhemmin uudelleen. Tuohon uudelleenheräämiseen ei tainnut hirveämmin vaikuttaa koululaitos, sillä Beatles ei ollut musiikinopettajien suosiossa. Tosin vihaamani nokkahuilu on jo päässyt vanhemmiten pannasta, vaikka sen ääni ei vieläkään koukuta millään lailla.

Minun koulussani hiihdettiin paljon. Parhaita hetkiä olivat ne, kun opettaja pyysi ottamaan seuraavana päivänä sukset mukaan. Liikunta tähtäsi yleiskunnon kohottamiseen ja siinä samalla opasti oppilaita kuriin ja järjestykseen. Taisin saada kansanhiihtomerkinkin, mikäli muistoni eivät ole muualta lainattuja. Tervettä kilpailuvaistoa kannustettiin, sillä sen nähtiin olevan eteenpäin vievä voima arjen elämässä.

Koulussa sai vitsaa vielä 1900-luvun alkuvuosikymmenille saakka. Tuon rangaistusmuodon kieltänyt asetus ei koskenut läimäyksiä ja tukkapöllöä. Niiden antamista jatkettiin ja karttakepillä oli siinä melko tärkeä rooli. Ehjää keppiä taisi olla vaikea löytää mistään luokasta. Tosin arvostettu kansallisrunoijamme Koskenniemi oli sitä mieltä, että pelkoon perustuva kurinpito johti alistumiseen tai kapinamielialaan. Itsenäiseksi yksilöksi kasvaminen vaatii auktoriteetin arvostelemista. Näin lyyrikkomme ajatteli aikana, jolloin auktoriteetin kunnioitus oli hyvinkin keskeistä kouluelämässä.

On helppo lopetella kouluhammaslääkäriin, sillä ne kokemukset ovat kulkeneet monen matkassa aikuisiälle asti. Hampaat hoidettiin, vaikka se olisi vaatinut oppilaan sitomista kiinni hihnoilla. Näin myös toimittiin joissain tapauksissa. Itse muistan odotushuoneen ällöttävän tuoksun ja hammasporan, joka jurnutti pienillä kierroksilla. Myös asenteet ovat tainneet parantua tuosta ajasta, jolloin poran lipsahtaminen sivuun ei tainnut kirvoittaa hammaslääkärin tuimilta kasvoilta minkäänlaista anteeksipyynnön sanaa. En tiedä, mistä saimme silloin reikiä hampaisiin, sillä limonadit olivat melko harvinaisia ja karkkirahaa ei vanhemmilta herunut. Koulussakin syötiin terveellisesti. Lusikka taisi olla se tärkein ruokailuväline, sillä lautasella oli usein vellejä, puuroja ja keittoja. Ja se oli syötävä tyhjäksi, vaikka vatsa ei ollutkaan asiasta samaa mieltä. Sinne oli lusikoitava takaisin myös ulos pullahtanut oksennus. Näkymä, jota en taida koskaan unohtaa.

Vaikka kansakoulu ei aina ollut se paras paikka viettää lapsuuden päiviä, niin kevätjuhla ja sen päätteeksi laulettu Suvivirsi olivat kuin synninpäästö kouluvuoden päätteeksi. Vaikka lukukausi olisikin ollut ahdistava, niin ne hetket unohtuivat sillä hetkellä, kun tuon virren kaunis melodia johdatti meitä pitkälle kesälomalle. Lomalle, jolloin paistoi aina aurinko.

Lähde: Juhani Seppovaara: Kansakoulu. Armas aika.

En tiennytkään, että 596 grammaa painava kissanpentu voi vaikuttaa minuun tällä tavoin: Olen valmis ryömimään lattialla ja asettumaan, mitä oudoimpiin asentoihin, vaikka ylösnousu on ponnistelujen  takana. Heittelen typerää kangashiirtä ja kuljettelen narunpätkää perässäni. Sopertelen sille sanoja, joita yritän yleensä välttää. Vaikka yrittäisin unohtaa tuon pehmeän karvakerän, niin kannan sitä kuitenkin koko ajan mukanani. Kovasti varjelemani miehisyys on katoamassa jonnekin. Katsonkin nyt melko lohduttomana huomiseen, sillä tämähän voi johtaa pitkäaikaiseen persoonallisuuden muutokseen. Jos jään tähän tilaan, niin minua ei oteta enää edes vakavasti.

Seuraamme Elmerin painonnousua keittövaa-an avulla. Se istuu lasikulhossa ja varmaankin ihmettelee touhujamme. Luultavasti se saa jossain vaiheessa Exceliin oman käyrän, josta voimme tarkkailla bitti bitiltä sen kehitystä, kun se tekee matkaa aikuisen kissan maailmaa kohti. Toivottavasti tuo käyrä nousee tasaisesti, sillä pienikin notkahdus siinä saa meidät varmaankin viemään sen eläinlääkärille tarkempiin tutkimuksiin. Ja silloin ei kysytä, paljonko se maksaa. Raha on toisarvoista, kun kyseessä on Elmerin hyvinvointi.

Olen jo varannut sille aivan oman osion kiintolevyni Digikuvat-kansiossa. Sen kuvia tulee varmaan löytymään sieltä jossain vaiheessa tuhansittain. Muu kuvaaminen saakin toistaiseksi jäädä. Mietiskelen alinomaa kuvakulmia, jotka valottaisivat Elmerin olemusta mahdollisimman monelta puolelta. Minun on saatava ainakin sellainen otos, jossa se nousee laatikon reunaa vasten ja kurkistaa sen toiselle puolelle. Olen siellä kameran kanssa vastassa. Haluan vangita Elmerin ilmeen, kun sen nappisilmät löytävät minut.

Olen aina ollut eläinten ystävä ja niiden kaltoin kohtelu on tuntunut käsittämättömältä. Kissat ovat kuitenkin olleet pitämisessäni siellä raja-alueella, sillä koirat ovat vallanneet ykköspaikan. Niiden pyyteetön kiintymys isäntäänsä on tuntunut hyvältä. Vallankäyttöä lienee tuokin. Kissojen elämä on näyttänyt niin itsenäiseltä, että minulla ei ole ollut siinä mielestäni paikkaa. Mutta Elmeri muutti kaiken, sillä se näyttää kaipaavan meitä, niin leikkikavereiksi kuin turvaksikin. Se löytyy melko usein aamulla sängyltä, kylkeen painautuneena. On helppo todeta, että me olemme sille tärkeitä. Olen kuitenkin jostain lukenut, että kissalle riittää lämmin paikka ja ruoka. Sehän ei voi tietenkään pitää paikkaansa – ei ainakaan Elmerin kohdalla.

Kuumoduli Eagle laskeutui Amstrongin ohjaamana Rauhallisuuden mereen heinäkuussa 1969.  Viimeinen reissu tuolle taivaankappaleelle tehtiin vajaa kolme ja puoli vuotta myöhemmin. Kukaan ei enää muista, ketkä olivat mukana Apollo 17 lennolla, sillä matkoihin oli jo totuttu ja ne eivät herättäneet enää kovinkaan paljon suuren yleisön mielenkiintoa. Sosialistinen Neuvostoliitto oli haastettu ja se kilpailu oli voitettu hyvällä maalierolla. Samalla oli osoitettu, että kapitalismi oli kaikin puolin parempi yhteiskuntajärjestelmä kuin sosialismi. Naivia, mutta näinhän silloin ajateltiin.

”Kuussa ei ole koskaan käyty”. Tähän virkkeeseen törmää melko usein. Näiden mielipiteiden esittäjästä suurin osa on parrattomia, kovaäänisiä nuoria miehiä, joiden mielestä tekniikka on täytynyt olla lähes kivikautista, ennen kuin bitit toden teolla valloittivat tämän planeetan. Eräs hauskimmista ja naiveimmista perusteluista oli erään henkilön kommentti keskustelupalstalla. Hän pyysi tutkailemaan millaisilla autoilla silloin ajeltiin. Hänen mielestään se oli riittävä todiste. Nämä salaliittoteorioiden ystävät eivät kuitenkaan muista maailmankuvaansa rakennellessaan, että ensimmäinen ydinräjäyte laukaistiin heinäkuussa 1945. Tämä oli melko tarkalleen 24 vuotta ennen kuumatkaa. Ja se on vaatinut myös melko paljon sitä hightec-osaamista. Tämän oivan vertailukohdan kuulin oman poikani suusta. Fiksu huomio.

Jätetään Apollo-ohjelma ja siirrytään neuvostoliiton Luna-ohjelman pariin. Se ei alkanut kovinkaan kummoisesti, sillä Luna 1 ei suunnitelmien mukaisesti osunutkaan Kuun kamaraan, vaan ohitti kohteensa kuudentuhannen kilometrin päästä. Se taitaa edelleen taivaltaa yksinäistä matkaansa Maan ja Marsin välisellä radalla. Luotaimessa ei ollut omia ohjausmoottoreita, joten sen tuleva lentorata riippui täysin kantoraketin asennosta ennen irroitusta. Tämä tapahtui vuonna 1959. Mainittakoon vielä, että Luna 1 oli ensimmäinen ihmisen lähettämä kappale, joka ylitti maasta irtautumiseen vaadittavan pakonopeuden. Siis melkoinen hyppäys avaruusteknologiassa, kun tiedämme, että Sputnik 1 kiersi planeettamme vasta pari vuotta aiemmin.

Luna 2 osui jo maaliinsa, sillä se iskeytyi Kirkkauden meren itälaidalle. Ennen murskaantumistaan se oli onnistunut keräämään luotettavaa tietoa aurinkotuulesta, josta ei oltu saatu aiemmin kuin viitteitä. Seuraava eli Luna 3 lähetettiin lokakuussa 1959 ja saimme ensimmäiset kuvat Kuun takapuolelta. Ihmeellistä tekniikkaa aikakautena, jolloin Neuvostoliitossa ajeltiin piikkimosseilla.

Vuonna 1963 Neuvostoliitto yritti ensimmäistä kertaa pehmeää laskeutumista Kuuhun. Se epäonnistui sillä kertaa, mutta tavoite saavutettiin kolme vuotta myöhemmin, kun Luna 9 laskeutui Myrskyjen valtamereen ja aloitti pinnan kuvaamisen. Laskeutumisosassa oli voimanlähteiden lisäksi tieteellisiä laitteita, lämmönsäätelyjärjestelmiä ja se pakollinen televisiokamera. Samoihin aikoihin sosialistisen naapuritasavaltamme kansalaisten ahterit yrittivät hakea tukea 60 hevosvoimaisen Moskvitsh  Eliten tasaisista muovipenkeistä.

Luna oli siis lopultakin laskeutunut onnistuneesti Kuuhun. Kolme vuotta ja viisi kuukautta myöhemmin Amstrong tulisi sanomaan kuuluisat sanansa, jotka olisivat voineet olla mielestäni paremminkin valittuja. Tuona historiallisena päivänä Kuuta kiersi myös Luna 15, jonka oli tarkoitus hakea näyte sen pinnalta, ennen jenkkien laskeutumista sinne. Neuvostoliitto hävisi tuonkin maaottelun, sillä heidän kuumodulinsa murskaantui kiertolaisemme pintaan samoihin aikoihin, kun Amstrong ja Aldrin olivat pakkaamassa näytteitä kotimatkaa varten. Ja vaikka se olisikin onnistunut, niin Apollo 11 miehistö olisi ollut kotona aiemmin kuin Luna 15 näytekapseli.

12. syyskuuta Neuvostoliitto laukaisi Kuuta kohti Luna 16, joka saavutti sen viisi päivää myöhemmin. Se asettui aluksi 111 kilometrin korkeudella olevalle kiertoradalle. Pari päivää myöhemmin sen rata laskettiin huomattavasti alemmaksi ja pääjarrumoottori käynnistettiin. Kuusi minuuttia myöhemmin luotain saavutti Hedelmällisyyden meren. Päälaskeutumismoottori sammui tietokoneen ohjaamana 20 metrin korkeudessa ja apulaskeutumismoottorit 2 metrin korkeudessa. Tällöin luotaimen nopeus oli 2,4 m/s. Seuraavaksi automaattinen pora tunkeutui Kuun pintaan kerätäkseen kivinäytteen. Porattuaan seitsemän minuuttia terä saavutti 35 senttimetrin syvyyden ja nosti näytteen luotaimen nousuvaiheessa olleeseen pieneen pyöreään paluukapseliin.

Luotaimen oltua vuorokauden verran Kuun pinnalla, laukaistiin sen nousuvaihe pois; alaosa jäi Kuuhun jatkamaan tutkimuksia. Kolme päivää myöhemmin paluukapseli syöksyi Maan ilmakehään  ja se laskeutui 24. syyskuuta 1970 laskuvarjon avulla noin 80 kilometriä kaakkoon Dzhezkazganista. Tumman basalttinäytteen tutkimus ilmaisi sen muistuttavan hyvin läheisesti näytteitä, jotka yhdysvaltalaiset olivat noutaneet Kuusta.  Apollolentojen tuomia näytteitä tutkitaan edelleen laboratorioissa ja silloin tällöin tieteellisissä julkaisuissa on artikkeleita, joissa kerrotaan uusista löydöistä. Tämän on mahdollistanut tutkimusmetodien kehittyminen. Eli salaliitto on edelleen voimissaan ja se on ujuttanut tahmaisen lonkeronsa myös tämän päivän tieteentekijöiden keskuuteen.

Tämä Luna 16 lento oli taidonnäyte, joka on unohtunut. Se sisälsi sitä samaa teknistä osaamista, mitä miehitetyt lennotkin olivat vaatineet. Joltain osin jopa enemmän, sillä koko suoritus perustui automatiikkaan ja maasta annettuihin käskyihin. Itse laskeutuminen onnistui tietokoneen avulla,  sen ohjatessa laskeutumisosan moottoreita korkeus- ja nopeustietojen pohjalta.

Lopuksi pieni kevennys. Satuin surffailemaan muutama päivä sitten eräälle ”Kuussa ei ole käyty”-sivustolle. Sen ”vankkumaton” todisteluketju alkoi kuvalla, joka esitti maatamoa Kuusta kuvattuna. Sivuston ylläpitäjän mielestä otos oli liian terävä. Hän oli sitä mieltä, että oli täysin mahdotonta ottaa hyvää kuvaa 365 000 kilometrin päässä olevasta kohteesta. Minua ei naurattanut ei edes hymyilyttänyt. Tuijotin vain tekstiä hetken aikaa mykistyneenä ja jatkoin eteenpäin muiden aiheiden pariin.

Aiemmin käsittelin tässä blogissa (löytyy elokuun kohdalta) orimattilaisen sääastrologi Ahti Rantasen kevään ja kesän ennusteita. Loppupäätelmäni oli, että ne eivät napsahtaneet aivan kohdalleen. Kiinnostuin aiheesta kuitenkin sen verran, että kehittelin oman ennustejärjestelmän. Se perustuu naapurin avaran puutarhan halki kulkevan kissan valitsemaan reittiin, kun se tallustelee iltaisin kotiin päivittäisiltä retkiltään. Tontin perällä on vanha kaivo, lampi ja punamullalla maalattu liiteri, jonka peräseinä nojaa tuuheaan kuusiaitaan. Ovet ovat usein auki ja niiden aukoista näkyvät puupinot ovat sotilaallisessa järjestyksessä. Muu alue on nurmikon ja pensaiden peittämää. Kissa valitsee usein eri reitin ja olen tullut siihen tulokseen, että sen valitsemista kulkuväylistä voi ennustaa säätä. Siinä on yhtä paljon tieteellistä ajattelua mukana, kuin Ahti Rantasenkin ennusteissa. Mutta siitä enemmän, kun saan tehtyä tarkemman ennustepohjan. Siinä vaiheessa tulen haastamaan itse Sammakkomiehen taistoon. Kisa voi olla tiukka, sillä hän on sääprofeetta, jonka sanomisia kuunnellaan tarkalla korvalla.

Mutta siirtykäämme Ahdin tämän syksyn ennusteisiin ja aloitetaan siitä, kun kesän helteiset jaksot vaihtuivat syyskuun kirpeisiin ja kuulakkaisiin päiviin. Vai vaihtuivatko?

Ennuste: ”Syyskuun alussa sää on kylmä ja poutainen. Uusi kuu syntyy kahdeksantena päivänä hyvin poutaisissa merkeissä, sillä planeetta Merkurius on lähellä. Myös toinen viikko on poutainen. Vasta 19. päivän tuntumassa lämpenee hetkeksi.”

Toteuma: Syyskuun alku oli harvinaisen sateinen. Lounaissuomesta löytyi paikkoja, joissa rapisi vettä jopa kaksi vuorokautta yhtä kyytiä. Myös sää oli keskimääräistä lämpimämpi. Jyväskylän korkeudella mitattiin joinain päivinä  jopa 20 astetta. Joten sääprofeettamme syksyn ennusteen alkutahdit lähtivät liikkeelle hyvin epävireisesti.

Ennuste: ”23.-24. päivänä syyskuuta on luvassa sateita”.

Toteuma: Sadetta piti muutaman päivän kuun puolivälin tienoilla. Ahdin mainitsemina päivinä ne olivat jo satunnaisimpia. Annetaan Ahdille kuitenkin pieni plussa.

Ennuste: ”Kuun viimeinen viikko on puolestaan myrskyinen ja kovatuulinen, mutta sateet jäävät vähiin.”

Toteuma: Viimeisen viikon tuulista ja myrskyistä ei ollut tietoakaan. Sää oli melko poutainen, joten se kohta ennusteesta osui kohdalleen.

Ennuste: Lokakuun alku mennään sateisissa merkeissä. Ainakin ainakin kolme neljä päivää on erittäin epävakaista, käytännössä kuun syntymään eli 7. päivään saakka. Uusi kuu syntyy poutaisessa säässä, mikä jatkuu aina 14.-15. lokakuuta asti.”

Toteuma: Lokakuun alku oli sateeton tuohon Ahdin mainitsemaan 7. päivään asti. Poutajaksoa jatkui myös kuun puoliväliin asti, joten piste Ahdille.

Ennuste: ”Lokakuussa lähestyvän talven jo aistii. Yöt ovat kylmiä, vaikka päivällä aurinko hieman lämmittää.”

Toteuma: Näinhän se normaalistikin menee, joten tuohon ennusteeseen ei tarvita kovinkaan kummoista kristallipalloa.

Ennuste:  ”Kuun loppupuolelle,  20. päivän tienoille sataa rankasti. Severin päivänä eli 23:ntena säätyyppi vaihtuu poutaiseksi. Loppukuukausi jatkuu sateettomana.”

Toteuma: Sadetta toki saatiin 20. päivän tienoilla, mutta lähinnä tihkua.

Ennuste: ”Marraskuun 3.-4. päivän tuntumassa on kuurosateen mahdollisuus. Sateet menevät siinä silti pian ohi, eivätkä ne ole suuria.”

Toteuma: Näin tapahtui. Sadetta saatiin näinä päivinä ja vähän muinakin. Ahdilla on siis syytä pieneen hymyyn.

Ennuste: ”Viikolla 45 tuulet voimistuvat, mutta sää pysyy poutaisena. Seuraavan viikon alussa, 16. päivänä marraskuuta sateita tulee suurella todennäköisyydellä. Silloin häpsii jo räntää. Se ei kuitenkaan pysy maassa, sillä talvi alkaa vasta joulukuun ensimmäisenä päivänä.”

Toteuma: Viikko 45 ei alkanut kovinkaan poutaisissa merkeissä, sillä saimme keskiviikkona  niskaamme ensimmäisen kunnon lumipyryn tänä talvena. Ahdin mainitsema tuulikin oli leikissä mukana. Ahdin joulukuulle povaama talvi alkoi toden teolla jo marraskuussa. Terminen talvi muutti Lahden korkeudelle kuun puolivälissä. Tällöin vuorokauden keskilämpötila laski alle nollan. Marraskuun alkupuoli oli keskimääräistä lämpöisempi ja loppupuoli taas vastaavasti keskimäräistä kylmempi. Joillain paikkakunnilla saavutettiin, jopa pakkasennätyksiä.

Ennuste: ”Kuun loppupuolella  21. päivänä myrskytuulet ovat voimakkaat. Viikko on muutoinkin hyvin epävakainen. Marraskuu päättyy poutaiseen jaksoon, koska tuolloin kuun lähellä ei ole mitään sellaista planeettaa, joka tekisi matalapainetta.”

Toteuma: Yllä mainittuna päivänä tuuli reippaasti, mutta ei myrskylukemissa. Voimakkaammat tuulet saapuivat muutama päivää myöhemmin. Joku planeetta taisi kuitenkin vierailla Kuun lähellä, sillä saimme lähes päivittäin lumisateita.

Tämä syksyn seurantajakso ei tainnut mennä Ahdin kannalta yhtään sen paremmin, kuin edellinenkään. Se ei liene kenellekään yllätys, vähiten itselleni. Lisättäköön vielä, että olen otaksunut näissä molemmissa ennusteissa, että ne pätevät lähinnä Etelä-Suomen alueella. Eli olen tarkistanut päivittäisen sään vain suomineidon helman korkeudelta.

En aio jatkaa enää tämän jälkeen Rantasen ennusteiden parissa. Tämä vajaa vuoden seuranta on varmaankin jo riittävän pitkä pätkä arvioimaan niiden osumistarkkuutta. Ja heikkohan se on ollut. Kieltämättä olisi kuitenkin ihan mukava tavata tuo orimattilainen tietäjä, joka on varmaankin kotipitäjässään melkoisessa maineessa. Varustautuisin reissuun muutamalla kiperällä kysymyksellä ja avoimella mielellä.

Kansanperinne on kiehtova osa-alue menneisyyttämme, vaikka sitä sävyttäisikin erilaiset uskomukset, jotka eivät kestä kriittistä käsittelyä. Totuushan ei ole aina se tärkein arvo, kun rinnalla on paljon muutakin mielenkiintoista. Tarkkailemalla ympäristöä ja erilaisia ilmiöitä on muodostettu kokemusmaailma, jonka avittamana arki on soljunut päivästä toiseen melko turvalliseen tahtiin. Ja jos jotain on mennyt pieleen, niin se tuskin on ollut edes suurikaan uutinen. Elämä vain on sellaista.

Kuuntelimme vaimon kanssa silmänympärykset rajapinnoissaan, kun kertoivat aamulla telkussa, että Suojelupoliisissa kiusaavat toisiaan. Emme voineet ymmärtää, että ihmiset, jotka pitävät meistä huolta, eivät muista pitää huolta toisistaan. Yhdistän poliisiin aina samanlaisia arvoja, kuin pappeihinkin. Molemmilta vaaditaan keskimääräistä parempaa etiikantajua, koska lähimmäisten  auttaminen muuttuu muussa tapauksessa kasvottomaksi. Oletan poliisisedän sakkoa minulle kirjoittaessaan kokevan sisällään sen kaiken, mitä minäkin tunnen. Lasken harmistuneena siinä Ford Mondeon takapenkillä perheeni käyttörahoja ja kuinka paljon siitä kuluu mokani korvaamiseen. Empaattinen poliisi luonnollisesti myötäelää näitä tulevia vaikeuksiani ja luovuttaa kirjoittamansa lapun silmäkulmiansa pyyhkien.

Eli jos tämä on mielikuvani suomalaisesta poliisista, niin ei ole kaiketi ihme, jos tuo aamuinen uutinen hätkäytti. Veikkaisin kuitenkin, että Supo kieltää koko uutisen. Näemmekin kohta sunnuntaihesarin etusivulla koko henkilökunnan yhteisessä kuvassa, jossa kaikkien käsi on toistensa olkapäillä. Tiitinen antaa lausunnon, jossa myönnetään jotain pientä tapahtuneen, mutta 99 prosenttia on median paisuttelemaa. Ja saamme myös lukea, että koko episodi on jo käsitelty omassa porukassa kostean saunaillan päätteeksi.

Tragikoominenhan tuo uutinen on. Mutta onneksi siinä on mukanan komiikan aineksia  enemmän kuin tragiikkaa.  Koomisin osio tässä on mielestäni se, että valittajat ovat miehiä. Moiselle käyttäytymiselle ei ole koskaan löytynyt tilaa maskuliinisessa maailmassa. Ei ainakaan tässä maassa. Jos joku vittuilee, niin vittuillaan takaisin, eikä anneta itkunsekaisia haastatteluja lehdistölle. Tämän miessukupuolen oudon ”itkuvirsitradition” taisi aloittaa keskustan  ex-puoluesihteeri Jarmo Korhonen, joka kiusattuaan muita vuosien ajan,  teki itsestään kiusattavan.  Seuraaavaksi saamme varmaan kuulla kuinka tuomiokapituleissa pappismiehet kampittavat toisiaan. Onneksi kaikilla liperikauluksellisilla  on yhteinen puolustaja, joka tarkkailee näitä tilanteita tasapuolisen viisaasti ja jakaa sitten joskus tuomioita oikeudenmukaisesti.

Kun kerroin blogikaverilleni pohtivani täydellistä virkettä, niin hän ehdotti seuraavanlaista:” Alussa oli suo, kuokka ja Jussi.” Minusta se ei ole täydellinen, ei lähellekään. Kieltämättä se sisältää vahvan ja miellyttävän mielikuvan. Virkkeessähän on tiivistettynä rakkaan isänmaamme kauniin karhea alku. Mehän poimimme nyt Jusssin raivaajahengen tuottamia hedelmiä, joten tuon “Täällä Pohjantähden alla” olevan teossarjan alun sanat ovat vahva aloitus. Mutta se ei kuitenkaan vastaa mielikuvaani täydellisestä virkkeestä. Ei kai se ole sitä, jos kuvittelen nämä sanat luettuani, että Jussin saappaiden varsista valuu hapan vesi sisään. Kuokkakin voi olla ruosteessa ja sarkapuvun alta vääntäytyy ulos väkevä hien haju. Eli jotain paljon absoluuttisempaa on haettava tai voimme unohtaa koko ongelman.

Kielenhuolto määrittelee virkkeen ison alkukirjaimen, pisteen ja huutomerkin väliseksi osaksi. Eli se voi olla, vaikka yksi sana. Yleensä se kuitenkin ymmärretään lauseista koostuvaksi kokonaisuudeksi. Miksi siis emme valitsisi sanaa ”Jumala”. Hänet kaiketi määritellään absoluuttiseksi hahmoksi, joten kaikki luonnetta rajaavat ja rakentavat osatekijät hänen kohdallaan ovat tiukan sataprosenttisia. Mutta emme voi valita häntä, koska hänen olemassolonsa on vieläkin todistamatta. Jos hän kuitenkin tarkkailee ihmiskunnan touhuja kylmän avaruuden perukoilta, niin se  vaatii erittäin hyvää huumorintajua. Tästä olen todellakin Jumalalle kateellinen. Kun ajattelen tarkemmin tuota mystistä hahmoa, niin välittääkö tuon sanan lausuminen meille kaikille ensimmäiseksi mielikuvan jostain täydellisyydestä? On hyvin vaikea käsittää jotain sellaista, joka ei ole aineelliseti olemassa, mutta on kuitenkin kaikkialla. Yleensähän Jumala ajatellaan olevan jonkinlainen hahmo, joka lukee enkelien jättämiä raportteja meidän kunkin elämänkulusta. Fyysinen hahmo on huono lähtökohta, kun tavoittelemme täydellisyyttä.

Kaipaamani täydellinen virke on absoluuttisten arvojen muodostama kokonaisuus. Nuo arvot voivat olla puhtaasti esteettisiä tai sisältää samalla muitakin todellisuuden elementtejä. Itse en usko esteettiseen mielikuvaan, joka olisi niin totaalinen, että se ei pullauttelisi samalla sisuksistaan muutakin huomioitavaa. Abstrakti veistos (esim. Henry Moore) voisi päästä hyvin lähelle tätä täydellisyyttä. Ikävä kyllä, harva katsoja pystyy lähestymään taidettakaan ajattelematta esim. niiden valmistustapaa tai materiaalia. Silloin kokemuksessa on jo särö. Aineen ajatteleminen johtaa helposti seuraavaalle tasolle, jossa on mukana jo raha. Silloin romahdamme hedonististen arvojen harmaaseen helvettiin, josta ei löydy kuin liuta rehellisiä nautiskelijoita. En pidä kuitenkaan mahdottomana, että ensivaikutelma vaikkapa jostain kauniista esineestä, ei voisi sisältää lyhyen aikaa häivähdyksen täydellisyydestä.

Täydellistä virkettä ei siis ole olemassa, koska mitään muutakaan täydellistä mielikuvaa ei voi saavuttaa edes mietiskelemällä. Ensin pitäisi määritellä kaikki arvot, jotka se voi välittää lukijalle. Seuraavaksi nämä yksittäiset arvot vaatisivat oman analyyttisen käsittelynsä. Lopputuloksena olisi käsiteryöppy, joka perustuisi epätarkkaan kieleen. Ehkä matemaattinen lauseke on ainoa, joka voisi olla omalla tavallaan täydellinen. Tämä tietenkin vaatisi virkkeen määritelmän muuttamista.

Minullakin on haaveita, vaikka ikääntyessä niiden toteutumiseen jää päivä päivältä yhä vähemmän aikaa. Silloin kannattaa karsia niitä kovalla kädellä ja kiteyttää ne vain niihin, joiden todeksisaattaminen on edes jossain määrin mahdollista. Yksi näistä on lottovoitto. Se ei ole suinkaan listallani ensimmäisenä, mutta sen kerrannaisvaikutukset olisivat kaikista muhkeimmat. Se nostaisi sosiaalista statustani kertaheitolla tikkaiden liukkaalta ja nuhjuiselta alapuolalta suoraan ylimmälle. Voisin samalla todistaa epäilyni todeksi: kunnioitusta saa rahalla.

Rikkaudestaan kannattaa tietenkin haaskata jonkinlainen summa hyväntekeväisyyteen. Sillä ei ole merkitystä, että tekeekö sen aidosta auttamisen halusta. No, eipä taida olla tuen vastaanottajallekaan. Kunhan helpotusta tulee arkeen, niin se riittänee. Lahjoittajan moraaliset tarkoitusperät ovat silloin melko merkityksettömiä. Lahjoituksen antajalle tilanne on kuitenkin toinen. Palkintona tulee arvostuksen nousu, jonka eteen kannattaa uhrata muutama prosentti pääomasta. Sillä on taas vaikutusta kaikkeen muuhun. Hyvä teko asettaa melko näyttävän sädekehän pään päälle, joka säilyy siinä pitkään. Sitä ei murenna edes pienet lipsahdukset. Siinä mielessä on turha hakea eettisiä lähtökohtia tuohon palapeliin. Lopulta huomaat myös olevasi naistenlehden sivulla haastateltavana ja sinulta odotetaan keskimääräistä fiksumpia mielipiteitä. Tuokin on kummallista: tukku rahaa tekee sinusta samalla myös isopäisemmän.

Kun olet julkista omaisuutta, niin sinut lypsetään myös ilman suurempia omantunnontuskia tyhjiin. Lypsäjät olettavat, että kestät kyllä hieman ylimääräistä röykytystä, koska voit paeta rahojen pehmentämään maailmaan. Se voi kuitenkin olla maailma, jossa ei olekaan enää mitään tavoitteita. Voit ostaa kaiken minkä haluat. Joulu on joka päivä ja juhannuksena voit polttaa Suomen suurimman kokon. Tosin joku ilonpilaaja voi tulla kertomaan sinulle jonain päivänä, kun makaat kalliilla sohvallasi kyllästyneenä, että todellista statusta on korvien välissä tapahtuva luova liikehdintä ja sen kasvattaminen. Ja siihen ei tarvita tuohta kuin vain sen verran, että saa sinisille ajatuksille polttoainetta.

En väitä vastaan jos joku sanoo, että statusta voi rakentaa myös näin. Aikoinaan opettajat ja papit olivat kyläyhteisön arvostetuimpia jäseniä. Ylioppilas oli hierarkiassa varmaankin melko lähellä Jumalaa. Vaikka lukeminen kansan mielestä vahingoitti silmiä ja oppineista tuli huonoja ojankaivajia ja kaskenpolttajia,  niin jostain se status kuitenkin näille tuli. Ehkä vain siitä, että yliopiston käyneiden maailma oli niin outo; sitä piti varmuuden vuoksi kunnioittaa, kun ei uskallettu nauraa päin naamaa. Toisaalta taas kylähullut saatettiin niputtaa samaan kasaan kuin kirjaviisaus. Elämää piti opetella lapion varresta, ei kirjoista. Tässä on kieltämättä ristiriita. Syyt saattoivat olla muutkin, sillä kansakoulua vastustivat useat kirkon miehet. Se vei opetuksen pois kirkolta ja maallisti lapsia, jotka saattoivat jossain vaiheessa epäillä kristinuskon keskeisiä opinkappaleita.

Harva kaduntallaaja tuntee Henrik von Wrightiä, tuota suomalaista filosofia, jolla oli paljon sanottavaa yhteiskunnasta ja tieteestä. Hänelläkin oli statusta, mutta piiri oli pieni. Se, että kaikkien tuntema status ilmestyy näkyväksi omaisuuden myötä, kertonee yhteiskunnan todellisista arvoista.

Taidan kuitenkin unohtaa tuon alun lottovoiton ja lahjoittaa sen niille, joilla on sille ihan tavallista ja arkista käyttöä. Jättäisin kuitenkin sen verran, että voisin edes kerran elämässäni maksaa vuokrani eräpäivänä. Ja jos haluan statusta, niin rakennan sen niin hienovaraisesti, että vain itse huomaan sen. Vaatimattomuus on hienoimpia arvoja, kunhan muistaa vain kertoa sen ääneen.

Lähdetään ihan alusta. Vitsi kaipaa vastaanottajan, jolla on jonkinlainen ajatuskyky jäljellä. Harva meistä taitaa mutista vitsiä itselleen ja nauraa hohottaa sen päälle. Toisaalta onhan vitsin keksiminen ja sen mielessä pyörittely juuri sitä, joten taidan kumota joltain osin sanomani. Mutta jos otetaan vitsistä kaikki hyöty irti, niin se vaatii vastaanottajan tai vastaanottajat. Myöskin kertojan sosiaalinen lihasmassa saa lisätoppausta, kun saa olla edes hetken aikaa seurueen keskipisteenä. Tämä on luultavasti tärkein syy kertoa vitsi. Status saattaa tosin romahtaa aika perusteellisesti, jos vitsin kertoja lopettaa hyvän alun jälkeen ja jää pohtimaan, että ”miten se nyt jatkuikaan”. Tämä on kamala tilanne – kaikille. Siinä yleensä jaetaan empatiapostia säkkikaupalla.

Yleensä sanotaan asioista, jotka eivät ole ihan sitä mitä niiden piti olla, että ”se oli vitsi”. Tämä on vitsin asettamista tehtävään, joka sille ei kuulu. Olisi varmaankin syytä perustaa ”vitsinhuoltolautakunta”, jonka toimenkuvaan kuuluisi vitsin rakenteen tarkka määrittelminen ja sen säilyttäminen myös pitkälle tulevaisuuteen. Vitsi on kuitenkin yhteiskunnallisesti niin merkittävässä roolissa, että se täytyy pitää hengissä. Tosin se taitaa päräjätä ihan omillaan, ainakin niin kauan, kun on olemassa blondeja ja poliitikkoja. Ja jos perheenlisäyskin tapahtuu perinteisin keinoin, niin Pikku-Kallekaan tuskin katoaa lähivuosina, vaikka pojalle onkin jo tullut melkoisesti ikää.

Mikä sitten on huono vitsi? Onko sellainen vitsi huono, jonka kaikki vastaanottajat ymmärtävät? Sehän saattaa olla silloin rakenteeltaan yksinkertainen ja siitä puuttuu silloin älykäs oivallus.  Onko tämä yleensäkään kriteeri? Miksi jutun pitää olla älykäs. Eihän kaskun tehtävä ole mitata vastaanottajan oivalluskykyä. Sen sisältö on yleensä arjesta ja myös sen sotkuisemmasta puolesta. Harvoin olen kuullut mitään vitsiä, joka olisi vaikkapa filosofisesti merkittävä. Tai että sen sisältö tarjoaisi tärkeän, puuttuvan linkin kuuntelijan maailmakuvaan. Entä vitsi, jonka jujun hoksaa vain yksi kymmenestä. Tai sitten koolla olevasta  illanistujaishörhölaumasta ei kukaan ymmärrä ”vuosisadan parasta vitsiä”. Tuloksena on hieman hämmentyneitä ilmeitä, sillä on vaikea näytellä käsittävänsä jotain. Väitän, että lähes kaikki meistä haluavat ymmärtää kaiken mahdollisen ja sen myöntäminen, että ei itse oivaltanut jotain sellaista, mitä muut näyttävät oivaltaneen, vaatii melko tukevaa minärankaa. Sosiaalisesti vaativat ryhmätilanteet ovat ahdistavia. Yksinäisyys on paras tila kehittää omia taitojaan ja mahdollisuuksiaan, sillä se vapauttaa voimavarat olennaiseen.

Jaan vitsit tässä visuaalisiin ja verbaalisiin. Tosin verbaalinen vitsikin taitaa yleensä rakentua vastaanottajan mielikuvien varaan. Voihan kasku olla sanaleikkikin, joka tietenkin vaatii sitä tarkkaa kieltä, jota ei ole olemassakaan. Aiheen parissa ahersi 1900-luvun alkupuolella Ludwig Wittgenstein. Tuolta kuuluisalta filosofilta siteerataan usein virkettä: ”Mitä ei voida sanoa tarkasti, ei kannata sanoa ollenkaan”. Wittgesteinin mielestä filosofian tehtävänä oli huoltaa kieltä ja selventää sitä, ei luoda teoriaa. Tämä koskee silloin myös vitsiäkin. Jos hän eli ajatusrakennelmansa mukaisesti, niin hän ei varmaankaan kertonut koskaan vitsejä. Kuiva mies, vaikka filosofia ei sitä olekaan.

Vitsiin reagoidaan nauramalla. Se näyttää typerältä, koska se paljastaa suuontelon, joka ei ole kovinkaan miellyttävä näkymä. Sivistynyt ihminen ei naura koskaan näin, ei edes mojovalle jutulle. Se vastaanotetaan pienellä hymyllä tai vetämällä suupielet siististi vinoon. Ihmisellä ei nimittäin ole muuta välinettä peittää raadollisuuttaan, kuin käyttäymällä yhteisesti sovittujen sivistyskoodien mukaisesti. Vaikka se on harhaa ja joltain osin melkeinpä vitsi, niin siitä kannattaa pitää kuitenkin kiinni. En kylläkään tiedä miksi.

Historian ja etenkin kulttuurihistorian ystävänä, minua kiinnostaa tietenkin tämä kysymys: kuka kertoi ensimmäisen vitsin?  Tuohon vastaaminen vaatisi pureutumista melko syvälle ihmisen menneisyyteen ja niihin olosuhteisiin, joissa on voinut olla aikaa niinkin turhalle toiminnalle, kuin vitsin kertomiselle. Se on tuskin edesauttanut selviytymistä, joten sen tarve on löydyttävä jostain aivan muualta. Ehkä se oli kuitenkin keino paeta ahdistavaa tilannetta.  Kyykkiminen lumen saartamassa luolassa eväiden käydessä vähiin, on voinut olla helpompaa, kun joku on laukonut sen perältä muutaman mehevän jutun. Mutta olisi kiva kuulla, millainen se oli. Tämä on niin mielenkiintoinen kysymys, että se vaatiinee ihan oman blogin.

Yhtenvedot ovat yleensä turhia, sillä silloinhan asiat kannattaisi esittää suoraan vain muutamalla rivillä. Syyllistyn tällä kertaa tuohon ja totean vain, että ”huonoa vitsiä” ei taida olla olemassakaan. Jos edes joku nauraa jutulleni, niin se on tehtävänsä täyttänyt. Vitsille kun ei taida löytyä tarkkaa sabluunaa, niin kuin ei monelle muullekaan ilmiölle, joista ei saa tukevaa niskaotetta.

Millaisista vitseistä itse en pidä? Rasistiset jutut eivät naurata, eivätkä yleensäkään sellaiset, jotka eriarvoistavat ihmisiä tai ihmisryhmiä. Kysymys on niin vakavasta asiasta, että se ei siedä edes leikinlaskua. Nauraminen erilaisuudelle on mautonta. Blondivitsit kyllä hyväksyn, koska niissä on pohjalla aitoa arjen realiteetin tajua. Ja eiväthän blondit itse edes ymmärrä niitä.

Loppuun vielä vitsi, joka kuuluu maailmankuvaa hahmottavien kaskujen harvaan joukkoon: Humanisti, fyysikko ja matemaatikko olivat ajelulla Englannin maaseudulla. Kun he ajoivat lammasaitauksen ohitse, jossa seisoskeli viisi valkoista lammasta ja yksi musta lammas, niin humanisti tokaisi: ”No nyt tiedämme, että Englannissa on myös mustia lampaita”. Fyysikko katsoi hölmistyneenä humanistia ja korjasi: ”Ei, tiedämme vain sen, että Englannissa on ainakin yksi musta lammas”. Matemaatikko oli jonkin aikaa hiljaa kunnes mutisi: ”Tiedämme, että Enlannissa on ainakin yksi lammas, jolla ainakin toinen puoli on musta”.

Olen miettinyt pääni puhki, että montako kierrosta pitää tehdä tässä syntymisen ja kuoleman jaksottamassa elämänpyörässä, että siitä vapautuu lopullisesti ja saavuttaa nirvanan? Päädyin ensin lukuun kolme, koska se on enemmän kuin kaksi. Kaksi on aivan liian arkinen, mutta kolmen ympärille on kiedottu jo kevyesti kultalankaa. Kyseessä on kuitenkin elämää suurempi kokemus, joten ehkä noita kertoja pitäisi olla jokin pyhä luku. Olen aina ihaillut lukua kahdeksan, koska siltä puuttuu selkeä merkitys. Sitä ei voi äkkiseltään yhdistää kalenteriin, ainoastaan armeijassa vietettyyn luppoaikaan.

Budhalaisuudessa kärsimyksen kehästä pois hyppäämiseen vaaditaan kahdeksaosainen polku, joka jaetaan usein kolmeen pääosaan. Ensimmäiset kaksi sisältävät viisauden, kolme seuraavaa moraalin ja loput meditaation. Tämän uskonnon harjoittavat paketoivat ihmisen elämän viisauden, moraalin ja meditaation kauniiseen käärepaperiin. Paljon viisaita sanoja.

Budhalainen kuolemassa kehosta vapautunut mieli luo kirkkaita ja selkeitä mielikuvia. Näiden hallusinaatioiden hallinta vaatii tässä kuoleman ja seuraavan syntymän välisessä tilassa hyvää psyyken hallintaa, jota on opiskeltu mietiskelyn avulla. Muussa tapauksessa aiemmin tehdyt teot eli karma määrää millaisen jälleensyntymän olento seuraavaksi saa. Ja jos oikein hyvin käy, niin karmasta voi rimpuilla irti ja saavuttaa bodhisattvatasot. Tämän jälkeen taitaa saada jo siivet selkään, sillä ikuisuus koostuu kärsivien olentojen vapaaehtoisesta auttamisesta. Voi olla, että yksinkertaistin näillä riveillä budhalaisuuden tärkeitä elementtejä. Sehän on selvä, että jos matka on taivaaseen, niin siinä pitää olla mukana jotain hyvin vaikeaa ja monimutkaista. Se, että on vain hyvä ihminen, ei taida ihan riittää.

Mielikuva, että makaan yhä uudelleen märissä vaipoissa, ei myöskään houkuttele. Ei sekään, että joudun taas kouluun, jossa saan kuulla olevani melko huono niissä asioissa, jotka ovat myöhemmin kuitenkin vahvinta aluettani. Ja eläkeikäkin taitaa karata jatkuvasti yhä pidemmälle. Uudestisyntymässä on ripaus masokismia, sillä kyllä minulle yksikin elämä riittää, vaikka se ai aina olisikaan näyttänyt niitä hyviä puolia.

Yhdistän yllättävän luontevasti uudelleensyntymisen Linnanmäen Helsinki-pyörään. Kai niissä on jotain samanlaista: yläkohdassa nautiskellaan näköalasta ja kohta taas laskeudutaan keskelle arkea. Jostain syystä vain tuo arki ei ole koskaan tavoittelemisen arvoista. Eläminen pitäisi tapahtua jossain ihan muualla tasolla, mihin resussit ja olosuhteet viittaavat. Kumma juttu ja varmaan taitaa jäädäkin sellaiseksi. Minusta kun ei ole kotikutoiseksi psykologiksi. Tämä ihmisryhmä on nimittäin melkoinen ongelma yhteiskunnassa, jossa kyllä löytyy henkisiä solmuja pohdittavaksi joka päivälle.  Ja jos ei lähimmäinen tarjoa niitä riittävästi, niin ainahan voi vaihtaa tunkkaisen näköalan sosiaalipsykologian pariin.

Edellisestä voi varmaan päätellä, että jälleensyntymä ei ole saanut minusta kovinkaan suurta banderollin kantajaa. Toisaalta arvostan budhalaisuutta ja joitain piirteitä siinä. Se on enemmän elämänkatsomus kuin uskonto. Silloin siitä puuttuvat totuuden kanssa parittelevat oikeaoppiset, joiden kilvoittelu on pakanoiden auraamista ojan pohjalle. Vaikka budhalaiseen kulttuurin sisältyy huvittavia  rukousmyllyjä ja muuta outoa rekvisiittaa, niin ne tekevät samalla siitä niin epäuskottavan, että pakkohan siihen on tutustua. Ja jos palkintona on lopullinen nirvana, niin mikäpä sen mukavampaa. Ja mikäli eleämänpyörä pyörii vain jatkuvasti päästämättä otteestaan, niin onhan siinä ainakin se hyvä puoli, että on aina eturivissä. Sehän se on se paras paikka, jos haluaa nähdä minne päin maailma on tarpomassa.

Ajatukseni tähän kirjoitukseen sain paikkakuntani marketissa, jossa olin täydentämässä jääkaapin loputonta tyhjyyttä.  Olin juuri tonkimassa inkiväärilaatikkoa ja näyttämässä pojalleni, kuinka eräs näistä moniulokkeisista juurikkaista näytti selkeästi yksisarviselta. Olin jo sitä ennen löytänyt pari Neitsyt Mariaa ja läjän muita Raamatun henkilöitä. Riemukkaan löytöretkeni mystiikan mailmaan katkaisi kaksi nuorta neitiä, joista toinen kantoi käsissään nahkasaappaita. He jäivät keskustelemaan lähes kosketusetäisyydelle ja kuulin kuinka jalkineiden omistaja kertoi innosta puhkuen kaverilleen ostoksensa hyvistä puolista. Vilkaisin saappaita ja aloitin havaintosarjani varsista ja keräilin samalla hieman poissaolevan tuntuisena juurikkaita takaisin omaan lootaansa lanttulaatikon päältä. Varret olivat pitkät ja kauniin valkoiset. Niiden nahkaan oli kirjailtu kuvioita, jotka miellyttivät herkän esteettistä mieltäni. Katseeni laskeutui siitä muutaman kymmenen centtiä alemmaksi. Kaikki hyvin toistaiseksi, olisin voinut ostaa ne vaikka vaimolleni, jos hän olisi parikymmentä vuotta nuorempi. Lopulta katseeni tavoitti kantapään ja koron, joka tuntui olevan yhtä pitkä kuin saappaan varsi.

Sujautin seuraavaksi jalkineet mielessäni omistajan jalkaan. Päättelin nopeasti, että pohkeiden kohdalla voi olla tiukkaa. Siitä varmaan selviää liukkaalla saapasrasvalla. Mutta miten noilla koroilla voi kävellä?  Tuota kysymystä pyörittelin pitkään. Laitoin neidin köpöttelemään pitkin kaupan käytäviä. Yritin löytää mahdollisimman paljon kuvakulmia, jotta olisin voinut nähdä miten nuo sirot korot kuljettivat saappaiden omistajaa eteenpäin. Kyllähän ne veivät, mutta eihän tuossa liikkumistavassa ole mitään järkeä. Evoluutio tuskin on vielä ehtinyt muokkaamaan naisten nilkkoja niin, että ne viihtyvät tuollaisessa kulmassa. Mieleni teki ottaa ostosten onnellista omistajaa hihasta kiinni ja pyytää viemään kengät takaisin hyllyyn ja valitsemaan jotain miellyttävämpää varpaiden suojaksi. Siihen ei rohkeutuni riittänyt, mutta olisin kuitenkin voinut kysyä, että ketä varten hän vääntää sirot nilkkansa noinkin tuskalliseen asentoon. Veikkaisin, että vastaukseen olisisi sisältynyt ainakin sanat: ”viehkeä” ja ”miestä varten”. Omalta kohdaltani voin luvata, että minua voi lähestyä vaikka vanhoissa lenkkareissa, jos vaihtoehtona ovat kipeytyneet jalkapöydän luut.