Kansanperinne tuntee sääennustajia, joilla on vankka media-arvo. Sammakkomies kertoo meille tulevat kelit tarkkailemalla sammakoiden käyttäytymistä, joku toinen hakee merkit jostain aivan muualta. Mutta yhteistä näille profeetoille lienee se, että lähtökohtana on luonnon ilmiöt. Suurin osa näistä tietäjistä ei tule koskaan julkisuuteen, vaan he jäävät omien kyliensä ennustajiksi, joiden sääpovauksiin uskotaan tai ei uskota. Myöskään heidän suosionsa ei taida vähentyä, vaikka sääarviot menisivätkin kerta toisensa jälkeen pieleen. Meillä ihmisillä kun on sisäinen suodatin, joka huomioi vain ne tapaukset, jotka tukevat uskoamme. Unohdamme yllättävän helposti ne pieleen menneet arviot ja imemme tietoisuuteemme vain ne, jotka osuivat kohdalleen. Tämä pitää näiden sääprofeettojen karisman lähellä yläkohtaa, vaikka luvattu poutajakso olisi hukkunut vesimassoihin.
Itselleni on jäänyt aina epäselväksi se, että mille maantieteelliselle alueelle nämä pitkän aikavälin ennusteet on laadittu. Koskeeko se vain sääprofeetan omaa kuntaa ja sen lähialuetta vai kattaako se koko Suomen? Maamme on sen verran pitkä, että Lappi ja Etelä-Suomi kaipaisivat kumpikin oman profetiansa. Sellaista en ole vielä nähnyt näiden kansantieteiljöiden laatineen. Ja jos sieltä tähtitaivaalta näkee oman paikkakunnan sään, niin miksei samalla Moskovan ja Pekingin. Osoittaa mielestäni melkoista itsekkyyttä, jos planeetat viuhtovat erilaisten tähtikuvioiden keskellä ja kertovat vain ruuhkasuomen tulevista keleistä.
Maailmankuva, jossa ennustetaan säätä planeettojen liikkeistä, on kieltämättä kummallinen. Tämä täyttänee huuhaan kaikki tuntomerkit, mutta se ei ole välttämättä edes oikea forumi arvioida kansanperinnettä. Sen arvo liikkuu aivan muualla kuin tieteenfilosofian kysymysten parissa. Sen merkitys rakentuu siitä historiasta, josta syntyy omintakeista ja arvokasta kulttuuria. Kansanperinne on säilyttämisen arvoista, vaikka se ei osuisikaan aina kohdalleen selittäessään ympäröivää todellisuutta. Ja vaikka se toimisi vain kaukaisena peilinä, kun tarkastellaan jatkumoa tähän nykyaikaan, niin se on jo silloin täyttänyt oman tehtävänsä.
Miten nämä kansanmiesten ja naisten ennustukset sitten osuvat kohdalleen? Päätin seurata tässä blogissani Orimattilaisen Ahti Rantasen povauksia toukokuusta tämän vuoden loppuun. Katsotaan miten ukon käy? Voihan se olla, että joudun tinkimään omasta tieteellisestä maailmankuvastani ja toteamaan ensimmäisten pakkasten kolistellessa nurkissa, että kyllä ne ”tähdet sittenkin tietävät”. Heitän samalla myös kaikki luonnontieteelliset kirjani lehtiroskikseen ja ryntään vaihtoehtokirjallisuutta tarjoavaan antikvariaattiin hakemaan uutta ja ehompaa maailmankuvaa.
Ahti Rantasen julkisuutta ylläpitää Lahden alueradio, jonka toimittajan käy pari kertaa vuodessa haastattelemassa tuota kuuluisaa Orimattilan tietäjää. Ahti ei katsele maahan päin tehdessään ennustettaan seuraavalle puolelle vuodelle, vaan hän nostaa katseensa tähtien joukkoon. Hän käyttää niiden tekemiseen astrologisia karttoja, jotka kertovat hänelle millaisessa säässä vietämme pätkän tulevaisuuttamme. Hänet voisi siis luokitella sääastrologiksi, joista en ole itse aiemmin kuullutkaan.
Ennuste: Toukokuu on kylmä. Toteuma: Alun jälkeen toukokuu oli hyvinkin lämmin. Eli pieleen taisi mennä.
Ennuste: Sunnuntaina, kesäkuun kuudentena päivänä sataa perin varmasti. Toteuma: Ei satanut.
Ennuste: Kesäkuun ensimmäisen viikon tai tarkemmin Puolustusvoimain lippujuhlan päivän jälkeen vettä tulee. Toteuma: Kaunista oli.
Ennuste: Juhannusviikolla on poutaista ja juhannuksena ei ole minkäänlaista sateen pelkoa. Toteutuma: Aattona satoi ja aika rankastikin. Muuten oli poutaista.
Ennuste: Varsinainen lomakuukausi eli heinäkuu alkaa sateessa. Toteuma: Helteessähän tuo alkoi.
Ennuste: Apostolinpäivänä pitäisi sataa oikein hyvin. Silloin on Jupiter-planeetta kuun lähellä eli sataa varmasti. Toteuma: Sateesta ei tietoakaan. Taisi varma planeetta tehdä kepposen.
Ennuste: Sade tuo heinäkuun. Toteuma: Helteen toi ja niin rankan, että olisi tuon pitänyt havaita tähdistä. No eipä sitä aavistanut sammakkomieskään, joten ei olla ankaria.
Ennuste: Seuraavaksi on sitten naisten viikko. Sitähän sanotaan, että silloin jos sataa, sataa seitsemän viikkoa. Mutta nyt ei sada naisten viikolla. Toteuma: Naisten viikko toi sateita.
Ennuste: Heinäkuu päättyy niin ikään sateisiin. Toteuma: Tämä piti paikkaansa. Piste Ahdille.
Ennuste: Elokuussa viilenee. Toteuma: Taisi viiletä muutamalla asteella, mutta vain hellerajan tuntumaan.
Kun tarkastelee Ahdin tähänastisia ennusteita ja niiden toteumia, niin ei oikein hyvältä näytä. Joko planeetat huijaavat tai taulukoissa on jotain pahasti pielessä, sillä arvaamalla olisi päässyt samaan lopputulokseen. Mutta katsotaan, mitä syksy tuo tullessaan.
Huomaan, että blogini on horrostanut heinäkuun ajan. Voisin syyttää siitä näitä helteisiä viikkoja ja ponnetonta oloa, mutta en olisi silloin kovinkaan rehellinen, sillä olen säädellyt kahteen kerrokseen rakennetun kotimme lämpötilaa ilmalämpöpumppujen kaukosäätimillä. Ne ovat haukanneet jonkin verran talvella säästetyistä euroista, mutta mitäpä sitä ei maksaisi mukavuudesta. Tuohan kuuluu niihin rakastamiini hedonistisiin arvoisin ja onneksi rahalla on vain välinearvo, joten tuosta yhtälöstä jää ihan mukavasti plussan puolelle.
Monikin painajainen ja kammo on istutettu jo lapsuudessa. En muista koko perheen voimalla tehdyistä marjanpoimintapäivistä sääskiä tai kipeää selkää. Muistan vain matkat jonkin sivutien päähän kulmikkaan Vauxhallin muovisen makuisella takapenkillä ja sen ahdistavan olon, kun sain perillä käteeni aivan liian ison astian. Seuraavaksi minut johdatettiin paikkaan, josta eteeni avautui mustikkamättäitä ja naavaisten kuusten harmaat kyljet, jotka näyttivät pelottavilta keskipäivän hämärässä metsässä. Vilkuilin koko ajan ympärilleni, jotta en olisi kadottanut näköetäisyyttä vanhempiini. Kädessäni keikkuva pieni ämpäri vaikutti aivan liian suurelta. Tiesin, että saisin vielä kahistella pitkän kovin mättäiden välissä, ennen kuin saisin sen pohjan piiloon. Tiesin senkin, että jossain vaiheessa istuisimme koko perhe viltille, jonka äiti oli levittänyt tasaiseen kohtaan lähelle autoa. Isäni tulisi viereeni ja vilkaisisi astian pohjalle. Jos siellä olisi vain kerros pari peittona, niin saisin kuulla muutaman sanan tehottomuudestani.
Metsiin jää marjoja. Jäähän sinne ja minun puolestani saa jäädäkin. Mustikat ovat terveellisiä. Totta tuokin, sillä niiden sinisten vahakerrosten alla lymyää A- ja B-vitamiinia, mangaania, kuituja sekä flavonoideja. Tähän voidaan vielä lisätä ripaus C-vitamiinia, magnesiumia ja kalsiumia. Mutta jos joudun noukkimaan terveyttä kyykkimällä keskellä sääskiparvia ja totean seuraavana päivänä, että takapuolen ja pääni yhdistävä ranka on niin huonossa kunnossa, että se ei taivu sen vertaa, että pääsen alakertaan tutulle paikalle pöydän päähän, niin se ei ole sen arvoista. Onneksi elämänkumppanini ei puhu koskaan marjastamisesta. Tämä pitää avioliittomme hengissä.
Mutta pidän kyllä mustikkapiiraasta ja edelleen myös siitä lapsuuden sekoituksesta, jossa marjat uivat sokerilla kyllästetyssä maitovellissä. Mutta onnekseni on olemassa kesäinen tori, jossa voin käydä poimimassa metsän pieniä herkkuja, ilman että joudun läiskimään samalla hyttysiä hengiltä ja kokemaan huonoa omaatuntoa. Tosin ihailen ystäviäni, joille marjassa käynti on kesän hienoimpia elämyksiä, vaikka he valittavatkin noiden reissujen jälkeen jäykästä kropasta ja ostavat tuubikaupalla kortisonia ja levittävät sitä hyttysten puremiin vielä siinä vaiheessa, kun marjat on syöty tai ne on pakastettu odottamaan loppusyksyn ankeita päiviä tai talven korkeita lumikinoksia.
Katselen vähän aikaa kaihoisasti maantiepyörääni, mutta polvi on vihoitellut sen verran, että pujotan sauvojen hihnat käteeni ja suunnistan kohti Kellokoskea. Tuo vakiolenkki kestää tunnin verran ja siitä tulee kilometrejä melko tarkalleen kahdeksan kappaletta. Sauvominen on tasaisen rytmin pitämistä. Se on struktuuriltaan niin yksinkertaista, että siltä liikenee aikaa muuhunkin: pongaan lintuja, kadehdin omakotitalojen omistajia ja mietin mitä vastaantulijat miettivät. Lenkkini tarjoaa myös maalaismaisemaa riittävästi. Matala oras peittää jo pellot. Kevään ja syksyn harmaus on vaihtunut kirkkaan vihreään, joka ei ole mielivärini. Mutta sopiihan se – kesän porrasmatoksi.
Kulttuuria tupsahtaa sylin täydeltä, kun saavun Kellokosken taajamaan. Se on yllättävän viehättävä alue, jonka lävitse virtaa Keravajoki. Kellokoski tunnetaan parhaiten sairaalastaan ja vuonna 1795 perustetusta ruukkimiljööstä. Masuunissa sulatettu rauta taottiin isolla vasaralla kankiraudaksi, josta oli hyvä työstää erilaisia tarve-esineitä. Loppuvaiheen tunnetuimpia tuotteita taisivat olla maitotonkat, kirveet ja alumiiset Kello-veneet. Viimeinen patruuna Torsten ”Totti” Caralander kuoli täytettyään ensin 101 vuotta ja kolme kuukautta. Hän oli taas kuuluisa musiikinharrastuksestaan ja kaitafilmeistään. ”Totti” on suomalaisen kaitaelokuvauksen uranuurtaja ja samalla legenda. Hän valmisti yli 120 elokuvaa ja myöhemmin myös videoita. Niitä hän kuvasi elämänsä aikana ainakin yhden vintillisen ja pisimpiä saa katsella kolmisen tuntia. Aineisto on luovutettu Suomen elokuva-arkistolle.
Carlanderin satavuotisjuhlat kaiketi pidettiin Itämerikeskuksessa, joka on entisöity viinaprännistä. Talonpojille tuli ankeat ajat, kun kun viinan kotipoltto kiellettiin 1800 luvun puolivälin jälkeen. Maahamme perustettiin 60 viinatehdasta, joista yksi oli Kellokosken viinapränni. Kun viinanpoltto loppui ensimmäisen maailmansodan jälkeen, niin panimomestari A. Lindahl kehitti Pommac-limonadin. Asun nyt siis hyvin lähellä lapsuuteni suosikkijumani syntymäpaikkaa. Tämä oli minulle uusi tieto ja varmaan hyvin tärkeäkin.
Uskoisin, että nykyinen kansanedustaja Ilkka Taipale oli paikalla, kun ”Totti” sai sata vuotta mittariin. Taipale oli tuolloin sairaalan ylilääkäri ja ajeli ikälopulla Opel Kadetilla, jonka kyljet olivat pahasti ruosteessa. Tuon mainion esitelmöitsijän ajatusmaailmaa tuntien, ajaa samalla autolla edelleen. Mutta alueen mielenkiintoisin paikka on ehdottomasti Sairaalamuseo, jonka esineistö kertoo melko karua kieltä terveydenhoidosta joskus silloin. Elän mieluummin tätä aikaa, jossa terveyskeskuslääkärillä on asiakkaalle aikaa vain kaksikymentä minuuttia, kuin sitä, jossa hoidon korvasi mehevät peräruiskeet ja erilaiset kylvyt.
Puolimatkassa tulee perhe vastaan. Kaikki neljä ovat liikkeellä omilla pyörillään. Lapsilla on kypärät päässä, isällä ja äidillä ei. Tämä on aika tavallinen näky. Olen vain jäänyt miettimään, että mitä he sanovat lapsilleen, jos nämä kysyvät vaikka seuraavasti: ”Iskä ja äiskä, miksi teidän ei tarvitse pitää kypärää?” Ehkä nämä esimerkilliset kasvattajat vastaavat näin: ”Meillä on kovempi pää”. Onhan heillä. Pakko olla.
Otin kameran lähtiessäni vyölaukkuun mukaan ja ensimmäisen kilometrin jälkeen saan kuvaidean. Se on niin hyvä, että haluan toteuttaa sen välittömästi, mutta sen vaatimaa rekvisiitta ei löydy koko matkalta. Alan tutkailla ympäristöä kuitenkin keinotekoisen etsimen lävitse. Kuvata voi ilman kameraakin. Rajailen kohteita vaikka sormilla jos croppaaminen ei muuten onnistu. Yksityiskohdat ovat elämässä tärkeitä, myös kuva-ajattelussani. Kohteen irrottaminen taustastaan, vie sen aivan muuhun todellisuuteen. Kun sitä katsoo näytöltä tai tulosteena, niin pieni osa tuttua ympäristöä onkin muuttunut koskettavaksi taiteeksi. Tuo on kokemus, joka tekee kuvaamisesta mielekästä. Yleensä se laaja maisema on tylsä, jos siinä ei ole niitä yksityiskohtia, joihon katse takertuu. Valokuvaaminen on jatkuvaa havainnointia ja poikkeavan noukkimista.
Loppumatkalla ajatukset harhailevat vapaus-käsitteen pariin. Olenko vapaa, kun teen tätä lenkkiäni? Onko kaikki olemassa samanaikaisesti? Tässä taaperran, enkä enkä muuta voi. Onko valinnanvapaus sittenkin vain harhaa ja nykyinen aikakäsitys ihan kuralla? Tuollainen ajattelu potkaisee aika pahasti kristinuskoa polven alapuolelle, sillä mahdollisuus taivaspaikkaan perustuu vapaisiin valintoihin. Tunnen itseni kerettiläiseksi ja tulen siihen tulokseen, että vapaana tässä sittenkin paukuttelen sauvojen kumitassuja asfalttiin. Jätän takaportiksi kuitenkin pienen hymyn, jonka taitaa bongata seuraava vastaantulija.
Mietin rinnakkaisuniversumeja siinä vaiheessa, kun kaivan kameraa vyölaukusta. Laajan pellon reunalla nyhjöttää kaksi varista, joiden siluetit olisi pitänyt kuvata erittäin alhaalta ja laajakulmalla. Ja niin läheltä, että eihän se onnistunut. Lentävät mokomat pois ja minä jatkan sukeltelemista rinnakkaismaailmasta toiseen. Tässä rinnakkaisuniversumeissa takerrun taas Jumalaan. Jos niitä on lukematon määrä, niin hoitaako yksi Herra nämä kaikki vai onko jokaisella oma käskijänsä? Jos oikea vastaus ensimmäisenn ehdotukseen oli kyllä, niin onhan se silloin melkoinen taakka kaverille, jolla on ikää kolmetoista ja puoli miljardia vuotta. Eläkettä ei kaiketi tuosta hommasta saa?
Taidan lopettaa tähän, laitan sauvat seinustalle ja päätän seuraavalla kerralla lähteä pyörälenkille. Siinä kuitenkin maisema vaihtuu nopeammin ja hikikin ehtii kuivua, ennen kuin se takertuu paitaan.
Nyt olisi jo ehkä hyvä aika ostaa aamukampa ja alkaa nyppimään niiden piikkejä selkäruodosta päivittäin irti, sillä maailmanloppuun on enää aikaa vain kaksi ja puoli vuotta. Mutta miten siihen pitäisi varautua? Ehkä voisin itse sisällyttää viikko-ohjelmaani sunnuntaiset kirkonmenot ja opetella laulamaan edes yksi virsi kunnolla alusta loppuun. Pukeutuisin sitten viimeisen päivän aamuna valkoiseen kaapuun ja tuijottelisin alinomaa taivaalle, sillä sieltä kai se lopullinen rysäys on tulossa. Lopullisen hetken saapuessa korottaisin ääneni kaiken pauhun yli ja laulaisin kauneimman säkeistön rakkaasta suvivirrestäni ainakin kahteen kertaan. Siinä säkeistöjen välissä naukkaisin vieressäni olevasta konjakkipullosta viimeisenkin pisaran tuota kultaista juomaa, jonka vaikutus saa maailmanlopun rytinän näyttämään vain naapurin roskienpolttouunin sylkäisemältä savupatsaalta.
Mutta entä jos tuo maailmanloppu ei tulekaan? Se on varmaan monelle odottajalle karvas pettymys. Kun elämä on paketoitu viimeistä päivää myöten valmiiksi, niin tuon nyytin auki repiminen ja arjen jatkaminen on hankala paikka. Etenkin jos on tullut myytyä kaikki omaisuus ja vietettyä kunnon läksiäiset. Rahat on hassattu ja työpaikaltakin tuli otettua lopputili. Ainahan voi tietenkin tehdä henkilökohtaisen maailmanlopun tai jäädä odottelemaan sitä seuraavaa. Niitä kun on vähintäinkin kerran viikossa.
Liikkeellä on ollut myös epäilyjä, että maailmanloppu ei olekaan ihan lopullinen. Osa meistä jää sikiämään ja odottamaan sitä seuraavaa. Silloin kannattaa tietenkin pohtia, että miten tuosta tilanteessa saisi kaiken hyödyn. Netistä luin, että joku nuorimies on ostanut saunan täyteen sokeripusseja. Hän on päättänyt myydä ne ankeina aikoina hyvällä voitolla. Tuota voisi sanoa aivan loistavaksi suunnitelmaksi. Tosin jos kyseessä on pihan perällä oleva kylmä saunarakennus, niin sokeri saattaa olla parin vuoden päästä melko paakkuista, kun se on kostunut ja jäätynyt muutaman kerran. Tuota kovettumista taitaa avittaa myös saunan sisältä otetuissa kuvissa näkyvä kissa, jolle voi tietenkin sattua muutama ikävä vahinko seuraavien vuosien aikana. Ehkä tuon makean omaisuuden haltijan kannattaisi ostaa myös sokerileikkureita muutama laatikollinen vapaaseen nurkkaan ja myydä niitä sitten pussien kylkiäisenä.
Itse ajattelin ostaa autotallin täyteen wc-paperia. Ja miksikö? Ajattelen näin: Kun maailmanlopun jälkeiset päivät näyttävät täysin piestyiltä, sillat roikkuvat rotkojen ja järvien pohjalla, tornitalot makaavat selällään kuralammikoissa ja aurinko paistaa ankean savuverhon takaa tuhruisena kehränä, niin tulen paikalle kottikärryillä, jotka ovat täynnä pehmeitä, valkoisia paperirullia. Sehän on tietenkin kiehtovan absurdi näky, mutta en sitä tietenkään silloin ajattele. Minä teen kauppaa, siinä kuin perässäni hiippaileva kilpailijakin, joka työntää kilon sokeripusseilla täytettyjä lastenvaunuja. Hän on ehkä ajatellut iskeä tuohon markkinarakoon, jossa maistuu makea. Minä taas ylellisyyteen. Mikäpä on mukavampaa, kun siinä kurjuudessa käydä kyykkimässä ja pyyhkiä takapuolensa pehmeällä paperilla. Se on pieni hetki, mutta voi palauttaa edes hetkeksi ajatukset siihen ihanaan aikaan, kun kaikki oli vielä hyvin.
Jotain hyvää tuosta maailmanlopusta kuitenkin on. Koska se on kolme päivää ennen jouluaattoa, niin eipä tarvitse ostaa kenellekään lahjoja ja torikauppiaiden kuusetkin saavat jäädä niille sijoilleen. En myöskään käy kaupan pakastealtaalta valitsemassa kinkkurullaa, enkä muitakaan herkkuja. Myöskin pakolliset joulukortit jäävät merkkeineen Tiimariin. Viimeiset päivät taidan vain ottaa lasillisen Alsacen laaksojen etelärinteillä kypsynyttä punaviiniä ja Pariisista tilaamani patonkia aamupalaksi, lounaaksi, päivälliseksi ja iltapalaksi. Tuossa ajassa en ehdi edes kuntoutua AA-kerhon vakituiseksi kävijäksi, joten ei ole tuotakaan murhetta.
En ole koskaan nähnyt käsiteanalyysiä sanasta hullu, vaikka joidenkin ihmisten ja myös asioiden määrittämiseen sitä käytetään melko usein. Tämäkään teksti ei varmaankaan auta tuossa ongelmassa, vaikka yritänkin hakea rajaa, minkä sisään tuo termi voidaan sulkea niin tiiviisti, että sen kaikki yritykset paeta sieltä on tuomittu epäonnistumaan.
Varmaankin lähes kaikille adjektiiveille löytyy selkeä vastakkainen merkitys, mutta hullulla se on hieman hakusessa. Normaali taitaa arjessa täyttää tuon tehtävän, mutta mikä on tuo yleispyöreä, siloposkinen normaali? Miten voidaan määritellä sanan merkitys, jos sitä ei voi edes rajata minnekään. Sairauden vastakohta on terveys ja se on siinä. Ehkä hullu on luotu vain siksi, että saisimme miettiä, mitä hulluus oikein on. Tämä oli aivan liian helppo analyysi. Jatketaan kuitenkin; ehkä tuo hullun tarkka määritelmä pujahtaa jostain niin kirkkaana eteeni, että voin nostaa sen niskasta korkeuksiin ja huudahtaa, että tällainen se hullu sitten on.
Kanssaihmisen hulluus täytyy olla jollain tavalla ulospäin näkyvää, koska sen määrittelee henkilö, joka kohtaa tämän hullun. Jos hullu eläisi yksin jollain saarella, niin voisimme unohtaa koko sanan, vaikka hän rakentelisi pienistä kivistä kolmen metrin korkuisia akkoja rannat täyteen ja maalaisi ne omalla verellään punaisiksi. Tilanne olisi sama, vaikka hän juoksentelisi ilkosellaan räntäsateessa ja laulaisi huonolla ranskan kielellä Marseljeesia aamusta keskiyöhön. Hän ei olisi hullu, koska kukaan ei ole määrittämässä sitä. Entä jos hän käytöksellään aiheuttaisi itselleen kärsimystä ja kuolisi jossain vaiheessa nälkään? Saarelta päin tarkasteltuna tuossakaan ei olisi mitään hullua. Hullun voi vain määritellä henkilö, joka ei ole itse hullu. Varmaan lähes jokaisen asian selkeyttämiseen tarvitaan verrokiksi läjä epämääräisiä ja ikäviä standardeja.
Mutta entä henkilö, jota pidetään normaalina? Jospa hänen mielessään liikkuu arjesta poikkeavia mielikuvia, joiden yhteinen nimittäjä tuo hulluus voisi olla. Onko hän silloin piilohullu? Niitä vaeltelee omassa päässänikin, mutta lokeroin ne välittömästi vain rikkaan mielikuvitukseni tuotteiksi ja leimaan kylkeen mukavan näköisen lapun: greisiä huumoria. Jos joku standardi pääsisi kaivelemaan vielä jäljellä olevia synapsejani, niin varmaan joutuisin suljetuksi osastolle, jossa saisin olla vapaasti hullu. Mikäpä olisi kiehtovampaa, kun törmätä alati toiseen hulluun ja miettiä yhdessä sekopäisiä ajatuksia.
Luin muksuna klassikon, joka tuntui hetkittäin melko ahdistavalta. Siinä herra K yritti päästä läheiseen linnaan muutaman sadan sivun ajan. Näin myös unta noista tapahtumista ja siinä yleensä kurkistelin epätoivoisena vallihaudan takaa edessäni kohoavia korkeita linnan muureja. Kirjan oli kirjoittanut Franz Kafka, joka ei saanut koskaan kirjallisuuden nobelia. Ihmettelin, että miten joku osaa kirjoittaa sellaista, missä ei tapahdu yhtään mitään. Kaiken aikaa vain on jotenkin epätodellinen olo, mutta samalla myös kiehtova. Ymmärsin sen taituruudeksi, vaikka pidinkin kirjailijaa hieman sekopäisenä. Tuo romaani pitäisi lukea uudestaan ja katsoa, mikä sen vaikutus olisi nyt. Myös Kustavilaisen Volter Kilven Alastalon salissa on ikuisella lukulistalla. Selvitän joskus, että miten on mahdollista kuvata 70-sivun verran Härkäniemen isännän matkaa piippuhyllylle ja sen oikean piipun valintaa. Tuohan ei tunnu edes mahdolliselta. Tälle suomalaiselle kertojalle ei taida pärjätä edes kauhukirjailija Stephen King, jonka jaarittelutaito on myös melko muhkeaa. Siksi luenkin vain hänen kirjoittamiaan novelleja, koska ne ovat sopivan laihoja omaan makuuni.
Hulluudesta ei tainnut tulla valmista, mutta sainpahan tulevalle lukulistalle kuitenkin muutaman kirjan, jotka vaativat paneutumista. Ja tämä on viideskymmenes blogikirjoitukseni, joten kipaisen hakemaan pullon kaljaa ja yritän olla loppupäivän vähemmän hullu.
Randi ei aloittanut esiintymistään näin bondmaisesti, miten tämän arikkelin otsikoin. Syytä olisi jopa ollut, sillä tuosta luennosta ja itse esiintyjästä jäi mielen pohjalle miellyttävä kuva. Randi kävi viimeksi täällä seitsemän vuotta sitten, joten olikin jo aika taas kerran lentää pohjoisen suuntaan. Ilmeisesti maailman tunnetuimman skeptikon karisma on tallella, sillä Porthanian sali oli viimeistä penkkiriviä myöten täynnä, kun tämä ikoni asteli yleisön eteen. Nähdessäni hänet mieleeni tuli ensimmäiseksi Charles Darwin, sillä molempien pitkässä ja vaaleassa leukaparrassa on sama väri ja ryhti. Erojakin löytyy: evoluutioteorian isä kuoli 73-vuotiaana ja Randi täyttää tämän vuoden elokuussa 82-vuotta. Sitä en tiedä miten Darwin esitti sanottavansa partansa yli, mutta Randi teki sen kuin ainakin nuori luennoitsija, joka on edelleen innostunut aiheestaan. Häntä tuntui myös ihmetyttävän, että menee hän minne tahansa, niin joka paikassa harjoitetaan samoja temppuja ja kusetuksia kuin muuallakin. Joten oli odotettavissa, että homeopatia ja erilaiset henkiparantajat saisivat kriittisen käsittelytavan lähes kahden tunnin esityksessä, niin kuin moni muukin huuhaan osa-alue.
Esityksessä oli mukana myös sopivasti huumoria, sillä onhan se mainio keino paketoida sanomansa kuuntelijaystävällisempään muotoon. Uskottavuutta ei vitseillä ja sanaleikeillä pönkitetä, mutta Randin jakamassa esityksessä tälle ei ollut edes tarvetta. Skeptismi on terveen järjen käyttöä ja siihen on aika vähän lisättävää. Outoihin ilmiöihin ja teeseihin suhtautuminen epäilevästi ei ole muuta kuin sitä kuuluisaa maalaisjärkeä. Mitä oudoimpien väittämien omaksuminen ilman kriittistä ajattelua on typeryyttä tai ainakin hyvin lähellä sitä. Voimme vaatia todisteita, jotka tukevat esitettyjä teorioita, ideoita ja väitteitä. Kertomukset eivät yleensä siihen riitä. Tosin skeptisyyttäkin ja sen asennetta voidaan jakaa hurmahenkisesti ja syyllistyä samalla ehdottomaan ”minun maailmankuvani on oikea” -ajatteluun. Randi ei näin tee. Mies joka kulkee miljoonan taalan shekki taskussaan ja on valmis antamaan sen sille, joka pystyy esittäämään paranormaalion ilmiön, on varmaankin liikkeellä avoimin silmin. Asia mistä Randia on moitittu, on hänen haluttomuutensa ottaa testatakseen henkilöitä, jotka väittävät olleensa syömättä vuosien ajan. Uskoisin, että taustalla on lähinnä vastuukysymykset esim. mahdollisen kuoleman tai vakavan sairastumisen sattuessa.
Randi on taikuri ja hyvä sellainen. Randi painottaa mielellään, että temput perustuvat kahteen osa-alueeseen: meitä huijataan ja me huijaamme itse itseämme. Hän pitää tuota jälkimmäistä kohtaa tärkeämpänä esityksen onnistumisen kannalta. Ja jatkaa, että emme voisi elää edes ilman tuota asennetta arjen keskellä. Kuinkahan moni meistä tarkistaa esim. tuolin kestävyyden, ennen istumista sille. Tämähän vain kertoo sen, että luotamme asioihin, joihin olemme jo aiemmin luottaneet. Näinhän ei pitäisi tietenkään olla. Tuolihan voi olla liitoksistaan irti ja rysähdämme saman tien kovalle lattialle, kun asetamme pakarat sen painoksi. Voimme jopa lyödä nuppimme niin pahasti, että kuolemme pään sisäiseen verenvuotoon tai saamme riesaksemme epileptiset kohtaukset. Voimmeko sanoa itseämme siis viisaaksi, jos emme huomioi näitä mahdollisuuksia. Typeryys näyttää kulkevan aina mukanamme, vaikka jollain osa-alueilla vaikutamme älykkäiltä ja haluamme, että myös muut sen huomaavat. Viisaus on silloin kuin housut, joista puuttuu toinen lahje
Randi tutustui ensimmäisen kerran taikuuteen kirjallisuuden välityksellä, kun hän lapsena sairasteli vuoteensa pohjalla polkupyöräonnettomuudessa saamiaan vammoja. Lääkärit epäilivät, että poika ei enää koskaan kävele, mutta nuori Randi oli tiukasti eri mieltä. Ja hän olikin oikeassa, vaikka sängystä kapuaminen koulutielle veikin yli vuoden ajan. Koulu ei tainnut kuitenkaan innostaa, sillä hän lopetti sen kesken 17-vuotiaana ja alkoi elättämään itseänsä taikurina. Ura vei myös Philippiineille, jossa temppujen esittäminen jatkui yökerhoissa. Täällä Randi tutustui ensimmäisen kerran trikkeihin, joita esitettiin yliluonnollisena tapahtumina.
Sotavuosien jälkeen Randi vaihtoi taiteilijanimekseen The Amazing Randi (Hämmästyttävä Randi). Samalla esitysten kirjo laajeni uusille alueille. Niihin tuli mukaan myös kahlekuningas-temppuja, jotka taisivat olla siihen aikaan hyvinkin suosittuja Houdinin ansiosta. Kuuluisuuden hartiahuivi alkoi jo pikku hiljaa löytää oikean paikkansa taikurimme olkapäiltä. Lisää tietoa tästä velhosta jakoi kuuntelevalle yleisölle New Yorkissa edelleen toimiva radioasema WOR, joka alkoi lähettää The Amazing Randi-showta vuonna 1965. Radiosta olikin jo lyhyt matka televisioon, jossa Randi on vieraillut omissa ja muiden ohjelmissa melko tiuhaan tahtiin. Hän on myös haastanut näissä lähetyksissä henkilöitä, jotka ovat väittäneet omaavansa parapsyykkisiä taipumuksia. He ovat jääneet kiinni joko huijaamisesta tai ovat perääntyneet viime hetkellä. Eräs näistä ”housut jalassa kiinni jääneistä” on henkiparantaja Peter Popoff, joka on kerännyt miljoonaomaisuuden siitä huolimatta, että hänen tiedetään olevan tietoinen huijari
Kuriositeettinä mainittakoon, että Randi on tehnyt yhteistyötä myös popikoni Alice Cooperin kanssa tämän kiertueella 70-luvulla. Randi esitti noissa spektaakkeleissa sadistista hammaslääkäriä ja pyöveliä. Hän oli myös suunnitellut ja rakentanut osan show’n lavasteista, muun muassa giljotiinin. Taikurimme hoiti varmaankin mallikkaasti pyövelin osansa noissa esityksissä, joista Alice Cooper oli kuuluisa.
Niagaran putoukset ovat olleet monen tempun näyttämönä. Jätettyään rocklavat Randi suoritti oman esityksensä tuon turistirysän päällä. Hänet puettiin pakkopaitaan ja lykättiin roikkumaan pää alaspäin kohtaan, josta vesimassa alkaa kymmenien metrien pituisen syöksynsä kohtisuoraan alaspäin. Tapahtumasta kuvattu video löytyy netistä googlaamalla ”Randi and Niagara Falls”. Tempun taltioi Canadan TV ja Randi oli taas hieman kuuluisampi.
Martin Luther King piti kuuluisan puheensa 1960-luvun alussa mustien kansalaisoikeuksien puolesta. Randikin joutui ottamaan kantaa tuohon epäkohtaan. Hän teki vuonna 1961 kiertuesopimuksen, joka sisälsi esiintymisiä Floridassa. Siihen sisältyi ehto, että myös mustilla oli oikeus tulla katsomaan hänen esitystään ilman, että yleisön istumapaikat jaettaisiin katsomossa ihon värin mukaan. Randi esitys jäi lyhyeen, kun hän hän huomasi, että värillisille oli vain varattu parvekepaikat. Tämä esimerkkinä, että tällä maailmaa kiertävällä taikurilla on myös vahva oikeudentaju.
Uri Gelleri aloitti julkisen lusikantaivuttelunsa 70-luvun alussa ja kävi Suomessakin esiintymässä suorassa TV-lähetyksessä samalla vuosikymmenellä. Tapahtumaa oli selostamassa tiedetoimittaja Pertti Jotuni, joka huokasi jossain vaiheessa lähetystä: ”Maailmassa on paljon asioita, joita tiede ei pysty selittämään”. Tällä heppoisella ja hieman ajattelemattomalla kommentilla, hän pääsi jopa Kari Suomalaisen pilapiirrokseen. Jos Pertti olikin jymäytettävissä, niin Randi ei. Hänen mielestään Gelleri oli vain puoskari ja huijari. Tämän hän perusteli 1982 ilmestyneessä kirjassaan ”Totuus Uri Gelleristä” (The Thruth About Uri Geller). Geller haastoi kymmenisen vuotta myöhemmin Randin oikeuteen kirjan väitteiden pohjalta, mutta Urin rahalliset vaateet eivät menneet lävitse oikeussalissa. Hän hävisi jutun ja joutui maksamaan myös mukavan summan oikeudenkäyntikuluja. Randi ei tästä episodista hätkähtänyt, sillä hän on kirjoittanut viimeisten vuosikymmenien aikana useita kirjoja, jotka ovat käsitelleet silmänkääntötemppujen historiaa, paranormaaleja ilmiöitä ja muita uskomuksia.
Randi lopetti taikuuden esittämisen lavoilla täytettyään kuusikymmentä vuotta. Ainakin viimeiset kaksikymmentä vuotta hän on tehnyt luentomatkoja mantereelta toiselle ja tehnyt uupumatta työtä paljastaessaan huijareita, joiden motiivi on ollut usein vain kerätä hölmöiltä rahat pois. Ilmiö ei ole harmiton, sillä osa vaihtoehtohoitajista uskovat kykyihinsä niin vahvasti, että ohjeistavat potilaita luopumaan kokonaan muista hoitomenetelmistä. Randi on huolissaan tästä ilmiöstä ja syytä onkin. Tätä artikkelia naputellessani luin netistä uutisen, jossa australialainen homeopaatti oli ehdottanut asiakkaalleen, että tämä jättäisi kokonaan lääketieteellisen hoidon. Potilas oli kuollut melko pian suolistosyöpään tämän seurauksena. Sitä en voi tietää, että olisiko hän menehtynyt siihen kirurgisista toimenpiteistä huolimatta, mutta siitä olen melko varma, että hän olisi elänyt näin pidempään kuin juomalla laimennettua vettä. Jossain tapauksissa silläkin on merkitystä.
Syövän nujertaminen vaihtoehtohoitojen avulla tuntuu olevan jonkinlainen kisällimerkin paikka, sillä onhan se lääketieteellisestikin melko vaikea sairaus hoitaa. Noin vuosi sitten itseäni ihmetytti uutinen, jossa kerrottiin, että kuuluisa syöpähoitoja antanut ”poppanainen” oli menehtynyt itse syöpään. Hän oli myynyt hyvällä voitolla viimeiset vuosikymmenet suunnittelemaansa sähköistä Zapper- laitetta, jonka säteilyn piti nujertaa nuo sitkeät syöpäsolut viimeistä tuholaista myöten. Meitä huijattavia tuntuu löytyvän aina sen verran, että se takaa jollekin hyvät tulot. Kyseinen laite on edelleen kaupan vaihtoehtohoitovälineitä myyvissä liikkeissä, jopa kotoisessa Suomessakin. Ja kun vilkaisee keskustelupalstoja, niin apuakin siitä on ollut monelle:-). Ihmisen mieli on kummallinen, sillä se näyttää taipuvan monen uskomuksen tueksi. Tämä siitäkin huolimatta, että tuo vekotin on purettu skeptikkojen toimesta osiin ja se ei sisällä mitään muuta kuin yksinkertaisia sähköisiä komponentteja. Minusta tuollaisen myyminen on silkkaa huijausta, oli sen takana kuinka persoonallinen ja ihastuttava maailmankuva tahansa.
Randi on myös aktiivisesti mukana vuonna 1996 perustetussa järjestössä: The James Randi Educational Foundation. Yhdistyksen tehtävänä on jakaa hieman kriittisempää tietoa huuhaan ihmeellisestä maailmasta medialle sekä yleisölle ja tutkia samalla tieteen käyttämin menetelmin pseudotieteellisiä väittämiä. Organisaation lupaama miljoona taalaa valvotussa olosuhteissa tehdystä paranormaalista ilmiöstä, on edelleen myös ojentamatta. Tämä on outoa, kun maailma tuntuu olevan täynnä mitä oudoimpia ja selittämättömämpiä ihmeitä ja niiden tekijöitä. Jostain syystä ne eivät vain tartu tähän verkkoon, joka takaisi ihan mukavat tulot loppuelämäksi.
Ensimmäisten sinivuokkojen ilmestyminen auringon lämmittämien lumipälvien keskelle on näky, jota voi tuskin kukaan reagoimatta ohittaa. Niiden hentojen terälehtien muodoissa tai väreissä on jotain sellaista, joka saa monen ohikulkijan katsomaan ylöspäin ja kiittämään Luojaansa, saadessaan kokea taas kerran kevään alkavan kauneuden. Mikäpä on parempi todiste Kaikkivaltiaan olemassaolosta, kuin tuo outo ja vahva aistimus, joka saa mielen kiertymään moninkerroin itsensä ympärille ja tanssimaan riemukasta polkkaa Jumalan kunniaksi. Mutta jos analysoimme ja pilkomme tämän kauneuden osiin, niin se muuttuukin vain fyysisiksi muodoiksi ja väreiksi. Siinä on mukana myös ikäviä, ”harmaita” atomeita ja molekyylejä. Tuolla tasolla ei ole enää tilaa samalle Jumalalle, jonka sormenjäljen havainnointi vaatii kokonaisuuden ja kauneuden ymmärrystä. Se näyttää tulevan mukaan vasta siinä vaiheessa, kun kaikki yksityiskohdat nivoutuvat sisällämme paketiksi, joka saa herkän mielemme huokaamaan ja ihmettelemään kaiken suunnitelmallisuutta.
Varmuus Jumalan olemassaolosta kasvaa samassa suhteessa, kuin irrationaalisen kokemuksemme voimakkuus? Jos olisin Herra, niin en kuitenkaan luottaisi tuohon. Paiskaisin ihmiskunnan eteen pari todellista ihmettä ja kukat saisivat jäädä maljakkoon, ihan vain luomisvoiman puuskassa syntyneenä sivutuotteena. Mutta annan Jumalle kuitenkin muutaman plussapisteen, sillä hän on ne ansainnut pärjäämällä ihmiskunnan kanssa näinkin hyvin. Tosin kukapa sitä valittaisi omien kättensä töitä. Tehty mikä tehty. Ja moka mikä moka. Ihmiskunnan tarkkailussa on mukana varmaan aimo annos huumoria, sillä en usko hänen selviytyvän ilman sitä edes yhtä maan päivää. Minun on vaikea kuvitella tosikkomaista Herraa, joka tirkistelisi suurennuslasin lävitse, mitä Aatamin ja Eevan jälkeläiset puuhaavat pikku majoissaan. Tuohon hommaan tietenkin on voitu delegoida enkeliarmeija, mutta eikö heidän työaikansa mene pienten lasten ohjailussa kaiken pahan ohitse. Oman vuoteeni vieressä oli muksuna kuva, jossa suojelusenkeli saattoi tyttöä kapeaa siltaa pitkin kohisevan kosken yli. Kuva oli koskettava ja se näytti siltä vieläkin, kun löysin sen äskettäin googlaamalla jostain nettisivulta. Silmäkulmani saattavat jopa pienessä nousuhumalatilassa kostua tuon maalauksen edessä. Vaikka taustalla onkin hitusen myös vanhenemisen typeryyttä ja sen mukanaan tuomaa kaipuuta menneeseen, niin enkeleissä on edelleen jotain kiehtovaa. Kun ihmisen näköisille olennoille laitetaan neitseellisen vaaleat siivet selkään, niin lopputuloksena on taianomaista fantasiaa. Tosin paras enkelikuva, jossa on myös mukana sitä ”oikeaa taiteellista otetta” on Simbergin ”Haavoittunut enkeli”. Siinä riittää symboliikkaa pidemmäksikin aikaa haudottavaksi.
Tämä juttu lähti liikkeelle keväästä ja kukkien kauneudesta. Tuon kaiken piti todistaa Jumalan olemassaolo, koska mitään kaunista ei voi syntyä evoluution tuloksena. Vakuuttavaa todistelua, mutta virhe on siinä, että estetiikka on väärä väline hakea todisteita Jumalan olemassaolon puolesta. Jumala ei olisi edes suostunut luomaan näin häilyvää tiedettä riesakseen. Tuskin olisi koskenut siihen edes pitkällä sauvallaan kotoisten sfäärien ja pilvien takaa. En minä ainakaan pitäisi siitä, että läsnäoloni määriteltäisiin ympäripyöreiden käsitteiden kautta. Mutta jotain noissa kukissa ja ylensäkin luonnon kauneudessa on, koska se on monelle selkeä todiste, että kaiken takana täytyy olla aimo läjäys älyä. Kannattaa kuitenkin katsoa tuon kauneuden sisään, sillä sielläkin käydään hyvin raadollista kamppailua olemassaolosta. Lumileopardi on ehkä maailman kaunein eläin, mutta onko se sitä silloin, kun sen kynnet repivät karkuun juoksevan seepran kupeita. Entä kaunis lihansyöjäkasvi, joka vangitsee kärpäseen ja liottaa sen pikku hiljaaa hengiltä terälehtien suojassa. Luojana tuskin olisin antanut kauneudelle muuta mahdollisuutta kuin olla vain ikuisesti kaunis. Se olisi logiikkaa, joka olisi varmaan purrut myös meihin agnostikkoihin, jotka työntävät päänsä pensaaseen, kun eivät uskalla sanoa olevansa ateisteja. Mutta oli miten oli, niin ensi keväänä sinivuokot nostavat taas kauniit päänsä ilman oman arvon tajua. Niiden merkitysten riimittely jää meille ihmisille.
Jos onki oli suomalaisen heimon kannalta tärkeässä roolissa asuttaessamme tätä koivikkoista ja havumetsien valtaamaa maata, niin emmme toki voi unohtaa tuhansia vuosia myöhemmin sen aroille kasvoille ilmestynyttä Pappa-Tunturia.
Tätä suomalaisten kansallismopoa valmisti Tunturipyörä Oy, joka tunnettiin aiemmin nimellä Tunturi Oy. Yritys perustettiin Turkuun 1922 ja ensimmäisten vuosikymmmenien aikana se valmisti polkupyörien ohella myös kuljetusvaunuja, tavarankuljetusrattaita ja hevosten kilpa-ajorattaita. Sota laajensi tuotevalikoimaa invalipyöriin ja pihteihin, joilla sai leikattua aukon vaikkapa piikkilanka-aitoihin. Kun sota oli ohi niin Tunturi vakiinnutti asemansa johtavana polkupyörien ja myöhemmin kuntolaitteiden valmistajana. Ensimmäisen Tunturi Oy:n valmistanat putkirunkoiset mopot ilmestyivät katukuvaan tarkalleen vuonna 1956, jolloin itse suunnittelin jo koulurepun ostoa. Tosin en muista ensimmäistäkään mopoa tuolta iloiselta vuosikymmeneltä, vain Jaguar-merkkisiä polkupyöriä. Ehkä tuo nimi on jäänyt laulusta, jonka kertosäkeessä renkutetaan vaarilla olevan samanniminen kulkuneuvo.
Viimeisin Tunturi Classic-mopo lähti piirimyyjälle 5.10.1987 ja itse yhtiö siirtyi vuonna 2003 osaksi alankomaalaista Accel Group-konsernia. Kolme vuotta myöhemmin polkupyörien kokoonpano muutti Unkariin. Taas kerran kävi näin yritykselle, joka oli lähemmäs sata vuotta aiemmin ankkuroitunut tiukasti tämän maan peruskallioon ja jonka tuotteet olivat tulleet osaksi suomalaista identiteettiä.
Pappa-Tuntureiksi lasketaan ainakin nämä kolme mallia: Tunturi Max, Tunturi Start ja Automat. Viimeisintä Classic-mallia ei kelpuuteta tähän joukkoon kuuluvaksi, sillä se edustaa jo toista aikakautta. Yhteistä yllä mainituille mopoille on kaksitahtinen Puch-moottori, joka pyöritti ketjurattaita 1½ hevosvoiman teholla. Silläkin pääsi eteenpäin, sillä Automat malli taisi kulkea maksimissaan jopa 50km/h. Tuo vauhti oli varmaan ihan riittävästi sorateille, joiden ylämäkiä yleensä koristi ”nimismiehen kiharoiksi” sanotut poikittaisurat. Ehkä kyyti oli noissakin paikoissa Pappa-Tunturin pehmeän satulan ja hyvän jousituksen ansiosta aivan kelvollista. Lisälohtua töyssyiseen menoon varmaan auttoi myös takana istuvan tyttöystävän hennot käsivarret, jotka kiertyivät lohduttavasti poikaystävän housunkauluksen ympärille.
Pappamopo on käsitteenä syntynyt vasta myöhäisemmässä vaiheessa. Se tarkastelee jälkijättöisesti sitä käyttäjäkuntaa, joka tuolla mopomerkillä liikkui. Vaikka tuo ryhmä muodostuikin lähinnä ikääntyneistä miehistä ja naisista, joilla oli milloin mitäkin asiaa kirkonkylälle, niin se kelpasi kulkuneuvoksi myös nuoremmalle väelle. Niillä on varmaan tehty lukemattomia matkoja lauantaisin tanssilavoille ja kotimatkalla ilmajäähdytteinen pieni moottori on tuhissut jäähdytysrihlat punaisena epätoivosta, kun se on joutunut kantamaan tanssien päätyttyä kahta nuorta tai vanhempaa pariskuntaa kotiinpäin lyhyellä satulallaan.
Pappa-Tunturi on kulttimopo ja keräilyharvinaisuus. Erilaiset perinnekrhot vaalivat näiden mopojen kunniaa ja pyrkivät myös pitämään niitä ajokunnossa. Jos jostain onnistuisin saamaan sellaisen, niin joutuisin varustautumaan ostosmatkalle takatasku täynnä seteleitä. Viimeinen hintapyyntö minkä olen nähnyt Huutonetissä taisi olla siinä 10 000 euroa ja se on aika paljon moposta, jolla pääsee hieman juoksuvauhtia nopeammin paikasta toiseen. Vauhdilla ei lienee ole siinä vaiheessa kuitenkaan suurta merkitystä, kun sillä kurvailee hyttysparvien keskellä kohti auringonlaskua. Jos siinä ei ole nostalgiaa, niin ei kyllä sitten missään muussakaan. Pappa-Tunturi on tärkeä osa suomalaista kulttuurihistoriaa, jonka omaleimaisen ilmeen vaaliminen vaatii tämänkaltaisia ilmiöitä.
Ilman ongen keksimistä esi-isämme olisivat kuolleet aivojen surkastumiseen eli typeryyteen. Minua ja sinua ei olisi, jos kaarnan pala ei olisi keikkunut iloisesti jääkauden jälkeisellä Litorinameren rannalla, kun maan kohoamisen seurauksena tuttu onkipaikka vaihtoi alati paikkaa. Nämä kalastajat elivät tuolloin keskellä kivikautta. Heidän lounaansa ja päivällisensä muodostui veden antimista, riistasta, marjoista, sienistä ja lintujen munista. Olen varma, että ilman rannalle kiskottuja eväkkäitä olisivat aivoille tärkeät rasvahapot jääneet saamatta ja sukumme olisi pikku hiljaa vaipunut hulluuden hämärään maailmaan. Siinä ei olisi auttanut puolukkakankaat eikä mustikkametsät. Generoitumisen seurauksena metsästys olisi muuttunut arvaheitoksi, sillä riistan kaataminen vaati tarkkaa silmää ja hyviä kavereita. Nuo tärkeät tiimiläiset olisivat myös vähentyneet jokaisella reissulla, ohi heitettyjen piikärkisten puukeppien seurauksena. Turkisten loppuessa olisi talvisten lumihankien keskellä jouduttu talsimaan kalsareissa, joita kukaan ei olisi jaksanut enää edes pestä. Kotona odottavat naiset olisivat joutuneet jossain vaiheessa myös kilpailemaan verissäpäin muutamasta jäljellä olevasta miehestä ja se olisi tiennyt varmaa loppua tuolle Homo sapiens-ryhmälle. Joten meidän on kiittäminen onkea siitä, että voimme lukea historiaa ja myös tehdä sitä.
Toki onkiminen on voinut auttaa muullakin tavoin esi-isisiämme jatkamaan sukuansa vuosituhannesta toiseen. Vavan pitäminen kädessä on paikallaan oloa ja miettimistä. Siinä istutaan pakarat tiivisti kivessä kiinni ja tuijotetaan hypnoottisesti kohoa, joka pomppii tai on pomppimatta rannan tuntumassa. Se on kohta, jossa ajatuksilla on valtavasti vapaata tilaa. Tuossa mietiskelyasennossa voi pulpahtaa mielen keskelle hyvinkin merkittävä tuuma, joka on pian matkalla kohti kelpo ideaa. Tässä vaiheessa ihmiskunnan historiaa, niitä todella tärkeitä ajatuksia on päässyt ilmakehään vasta hyvin lyhyen aikaa. Eli arkea helpottavien keksintöjen pelto oli vielä lähes kyntämättä ja istuttamatta. Voisin kuvitella, että joku kalastelija on ehkä mietiskellyt edellistä metsästysreissua ja siellä sattuneita ikäviä ja vaarallisia tilanteita kohoa tuijotellessaan. Keihäällä riistaa pyytäessä kun oli se ongelma, että piti olla melko lähellä eläintä heittovaiheessa. Tässä oli omat riskinsä, sillä tämä saattoi haavoittuneena rynnätä päin metsästäjiä. Mahdollisesti mielessä kypsyi kuva jousesta ja nuolesta pitkällisen ajatuskuvion seurauksena. Kalastaminen jäi varmaan siinä vaiheessa kesken, kun tuo neropatti ryntäsi metsään katkaisemaan piikiven kappaleella jousen kaarta ja vuolemaan nuolta. Tai mahdollisesti siinä auringonlaskun kauneutta ihmetellessä tuolle samaiselle kivikauden kaverille tuli halu lähteä katsomaan, minne taivaankuvun halki päivittäinen kulkeva kultainen kehrä aina illalla katoaa. Ja kun edessä häämötti meri tai iso järvi, niin syvällinen pohdinta saattoi johtaa alkeellisen veneen syntyyn.
Mitä yhteistä on lotalla ja Volkswagen Pololla? Molemmilla on ainakin pätkä historiaa takanaan. Lottien virallinen toiminta kesti kolmisekymmentä vuotta ja Pololla se on jatkunut muutaman vuoden pidempään. Polo on valittu ainakin kerran vuoden autoksi; lotta sai odottaa melko kauan, ennen kuin hänen kunniansa palautettiin. Tähän kun vielä lisätään, että viimeisin Polo-malli seisoi tuokion kuvattavana Tuusulan lottamuseon pihalla, niin eiköhän siinä ole jo niin paljon yhteistä kosketuspintaa, että voin käsitellä rinnakkain nuo molemmat ilmiöt.
Polo ja Audi ovat joskus näyttäneet toistensa kopiolta. Ensimmäisen sukupolven Polo oli hieman riisutumpi ja halvempi versio Audi 50 mallista, jonka valmistus lopetettiin melko pian. Tuo Polon tärkeä syntymävuosi oli 1975 ja paikkana Wolfsburgin tehdas. Vuonna 1977 esiteltiin suuremmalla tavarasäiliöllä varustettu Derby. Se oli kaksiovinen ja tyyppimerkinnältään sedan, kun taas Polo oli kolmiovinen hatchback.
Lottien järjestäytyminen tapahtui pikku hiljaa osana Suomen poliittista ja yhteiskunnallista muutosta. Ennen järjestön virallista rekisteröintiä tulevat lotat olivat toimineet palokuntanaisina, erinäisissä ompeluseuroissa ja olleet mukana suojeluskuntien sanitääritoiminnassa. Vähitellen tapahtunut organisointi päättyi 9. syyskuuta 1920, kun Patentti- ja rekisterihallituksen kirjoihin merkittiin Lotta Svärd-järjestö. Tosin ensimmäinen samanniminen yhdistys oli perustettu Riihimäelle jo pari vuotta aiemmin ja vuotta myöhemmin niitä oli toiminnassa jo lähemmäs 200.
Lokakuussa 1981 esiteltiin toisen sukupolven Polo. Sedan oli nyt nimeltään Polo Classic. Myyntiin tuli myös pystyllä takaluukulla varustettu Vagon ja viistomman muotoilun saanut Coupé. Vuonna 1982 Volkswagen oli aloittanut yhteistyön espanjalaisen Seatin tehtaan kanssa. Se tarkoitti, että myös Polon valmistus aloitettiin tuolla niemimaalla.
Polo II koki kasvojenkohotuksen vajaa kymmenen vuotta markkinoille tulon jälkeen. Sen ajovaloumpiot muuttuivat suorakulmaisiksi. Se sai myös suuremmat puskurit, uuden kojelaudan ja sisustuksen.
Lottien organisaatio sai vuosien myötä yhä selkeämmän muodon suojeluskuntien johdon toimesta. Tosin osa jäsenkunnasta ei tätä hyväksynyt. Näin syntynyt järjestökokonaisuus sai yhä lisääntyvässä määrin sotilaallisia piirteitä ja sota-aikoja lähestyttäessä tuo läheinen suhde suojeluskuntien ja naisten toiminnan välillä kuitenkin heikkeni. Lotta Svärd-järjestö aikuistui ja muuttui lähes täysin itsenäiseksi.
Vuonna 1931 yhdistyksen puheenjohtajaksi nimitettiin Sortavalan seminaarin yliopettaja Fanni Luuukkonen, joka toimi tehtävässään järjestön lakkauttamiseen asti eli vuoteen 1944. Siinä vaiheessa yhdistyksissä teki arvokasta työtään ainakin 200 000 lottaa. Fannin velvollisuuksiin kuului tavata myös Adolf Hitler tämän päämajassa keväällä 1943. Hän vastaanotti tuolla reissulla Kotka-ritarikunnan ristin ”bolsevismia” vastaan käydystä taistelusta.
Kolmannen sukupolven Polo esiteltiin 1994. Sen moottori oli sama kuin edellisessä mallissa, mutta muuten se oli uusi auto. Polon sai nyt myös ensimmäistä kertaa viisiovisena. Muunneltu pohjalevy oli lainattu Golfilta ja samaa alustaa käytti myös Seat Ibiza. Useat voimansiirron ja alustan osat olivat vaihtokelpoisia näiden kolmen mallin kesken. Nyt näki ensimmästä kertaa päivänvalon myös farmarimalli, joka sai nimekseen Polo Variant. Faceliftin vuoro oli lokakuussa 1999, jolloin ajovaloumpiot, puskurit ja sisustus saivat taas kerran uuden muotoilun. Kolmannen sukupolven mallin valmistus jatkui seuraavalle vuosituhannelle eli marraskuuhun 2001 asti.
Kuusikymmentä vuotta aiemmin lottien elämää varjosti Talvisota. Järjestön maanpuolustuksellinen työ näkyy oikein hyvin seuraavassa kaaviossa, jossa keskusjohtokunnan alaisina toimivat itsenäisinä piirijärjestöt sekä paikalliset kyläosastot. Käytännön työssä järjestö jakaantui lääkintä-, muonitus-, varus-, huolto-, toimisto- ja viestijaostoon. Lotat osallistuivat myös ilmavalvontaan.
Lottia ahersi maanpuolustuksellisissa tehtävissä vuonna 1944 noin 200 000 jäsentä. Kun sota loppui oli 287 lottaa menettänyt henkensä . Näistä sotavammoihin oli kuollut reilu sata ja tauteihin saman verran. Muutama kymmenen lottaa menehtyi tapaturmaisesti.
Vuonna 1991 Škodasta tuli Volkswagen-konsernin neljän automerkki Volkswagenin, Audin ja Seatin rinnalle. Kun Tšekkoslovakian kommunistihallinto kaatui 1989 alettiin teollisuutta yksityistää. Škoda päätti hakea yhteistyökumppania, joka oli lopulta saksalainen Volkswagen.
Syyskuussa 2001 esiteltiin Polon neljäs sukupolvi. Nyt saman tekniikan jakamiseen osallistui myös VAG-yhtymän alle siirtynyt Skoda ja sen pikkumalli Fabia. Auto oli täysin uusi ja keula oli saanut uunituoreen ilmeen pyöreine ajovaloumpioineen. Polo oli myös kasvanut pituutta ja se ohitti nyt ensimmäisen sukupolven Golfin mitat. Neljä vuotta myöhemmin oli faceliftin vuoro. Tällä kertaa se piti sisällään taas kerran muutoksia ajovaloumpioihin. Näiden lisäksi muotoiltiin uudelleen takavalot ja takaluukku.
Sodan jälkeen lottien työ jatkui ja he pysyivät palveluspaikoissaan. Tehtävää oli nyt lähinnä sotainvalidien ja siirtoväen parissa. Välirauhan solmiminen edellytti kuitenkin ”hajottamaan kaikki sen alueella toimivat hitleriläismieliset, sotilaalliset ja sotilaallisluontoiset samoin kuin muutkin järjestöt, jotka harjoittavat Yhdistyneille kansakunnille ja erityisesti Neuvostoliitolle vihamielistä propagandaa”. Tämä määräys tarkoitti myös Lotta Svärd-järjestöä, jonka Valvontakomissio katsoi olevan liian sidoksissa suojeluskuntatoimintaan. Tästä syystä Suomen hallitus määräsi marraskuussa 1944 järjestön lakkautetuksi. Ennen lakkauttamista se ehti kuitenkin siirtää varoja kaksi viikkoa aikaisemmin perustamalleen Suomen Naisten Huoltosäätiölle. Se hoiti ruokapalvelua ja palkkasi entisiä lottia työntekijöikseen. Vuonna 2004 tämä säätiö koki nimenmuutoksen ja nykyisin se tunnetaan nimellä Lotta Svärd Säätiö. Se kunnoittaa pitkää historiaansa pitämällä museoita, joita löytyy Ristijärveltä, Seinäjoelta, Lappeenrannasta ja Tuusulasta.
Viidettä, nykyistä sukupolvea edustava Polo esiteltiin noin vuosi sitten keväällä Geneven autonäyttelyssä. Markkinoille se ilmestyi samana kesänä. Polo on taas kerran kasvanut pituutta ja leveyttä, mutta madaltunut samalla sentin verran. Muutoksia on alustassa ja ilmanvastusta on saaatu myös pienemmäksi. Auton omapaino on puristettu kevytrakennetekniikkaa käyttäen alle tuhannen kilon.
Mielenkiintoisin osa uutta mallia on moottoritekniikka, sillä nyt Volkswagen tarjoaa Polon keulalle vaihtoehtona turboahdettua TSI-moottoria. Konstruktiolla on ikää jo viitisen vuotta, mutta ratkaisuiltaan se on edelleen nykyaikainen. Rakenteessa on otettu käyttöön sarja-ahtamisen mahdollisuus. Ilman syöttöä lisää peräkkäin kytketyt sekä mekaaninen- että pakokaasuahdin. Näiden yhteistyö tuottaa dieselmäisen vääntökäyrän, hyvät teholukemat ja pienen polttoaineenkulutuksen. Esim. 1,4-litrainen TSI-moottori vastaakin teholtaan ja väännöltään 2,3-litraista vapaasti hengittävää voimanlähdettä.
Saimme koeajettavaksemme kaverini kanssa Polon, joka oli varustettu pienellä 1,2 litran TSI-moottorilla. Neljännen sukupolven Polossa tuo litrakoko olisi tarkoittanut alle 70 hevosvoiman tehoa. Nyt niitä oli reilu sata ja vääntöäkin 175 kpm. Se on paljon kevyelle pikkuautolle. Ei ihme, että se tuntuikin takamuksen alla hyvinkin sporttiselta. Polon ajokäyttäytyminen on myös mallikelpoista. Hallintalaitteet saivat meiltä myös isokoisen kiitoksen. Polon muotoilua voisi sanoa ajattomaksi, hillityksi ja toimivaksi. Laatuvaikutelma on myös kohdallaan. Penkit ovat vanhemmiten yhä tärkeämmässä roolissa, kun olen katsomassa uutta autoa. Polossa tuokin puoli on mietittyä. Polosta jäi mielikuva kulkuneuvosta, josta on vaikea löytää mitään puutteita. Se on auto, josta saattaa puuttua selkeitä persoonallisia piirteitä, mutta sen vaatimattomuudessa on kuitenkin hieman ylpeyttä mukana. Polon avulla ei todellakaan voi pönkittää omaa egoa, mutta itse ainakin nostaisin konepellin saranoiden varaan ja esittelisin mielelläni tuon pienen turboahdetun TSI-moottorin.
