Tekijä: Seppo

Eilen niiden piti tulla, leijailla muutaman tunnin suurkaupunkien päällä ja poistua pikku hiljaa ilman sen virallisempaa tapaamista. Ihan vain näytille, että on sitä elämää muuallakin kuin Telluksella. Eipä näkynyt, vaikka taisi aika moni niska olla kallellaan selkärangan suuntaan. Ehkä heillä oli kiireitä, onhan tuo avaruus melko mittaamaton työmaa. Pari lehtijuttua luettuani sain myös tietää, että nuo avaruuksien matkamiehet tuntevat sosiaalista vastuuta. Eivät ole siis viemässä naisiamme tai vesiä meristämme. Nämä kiltit taivasmatkaajat ovat huolissaan ilmastomme lämpenemisestä ja heidän pyyteetön projektinsa olisi puhdistaa se kaikesta kuonasta, jota olemme sinne työntäneet satojen vuosien aikana. Kunnioitettavaa ja kiitettävää. On todella hienoa löytää sukulaissieluja avaruuden periltä.

Odotin tuota ihmettä itsekin. Menin lopulta nukkumaan, kun Tokiossakin viisarit lähtivät kohti alamäkeä. Heti aamulla avasin telkkarin ja luin ensimmäiseksi tekstiteeveen otsikot. Ne kertoivat tuttua tarinaa arjen kompuroinnista, ei sanaakaan lentävistä lautasista. Kaaadoin sadatellen kahvia kuppiini ja suunnittelin siinä näkkileipää pureskellessani vastinetta tuolle USA:n armeijan  eläkeläisupseerille, joka jallitti taas kerran koko ihmiskuntaa. Blogikaverini oletti päivällä meseillessämme, että eiköhän tuo saanut kuitenkin lopullisen porttikiellon upseerikerholle. No, onhan sitä jo siinäkin rangaistusta vanhalle miehelle. Mutta ei tämä ole kuitenkaan reilua, valvottaa puolta ihmiskuntaa ja murentaa luottamusta lähimmäiseensä.

Tällä ufohörhöllä  on nimikin:  Stanley A. Fulham, joka on kaiketi melko tuttu lentävien esineiden parissa puuhasteville. Mies on kirjoittanut toisille hörhöille haasteellisen kirjan: ”Challenges of Change”. Vaikka lautasia ei tällä kertaakaan näkynytkään, niin ehkä se lisäsi kuitenkin kirjan myyntiä. Ja eihän siinä mitään pahaa ole. Vaikka sen luettuaan todellisuus ei paljastaisikaan syvintä sisintään, niin tuo lukutuokio rikastaisi ainakin mielikuvitusta.

Jätän seuraavan kommentin viimeiseksi, sillä muuten en olisi voinut irvailla (toivottavasti hyväntahtoisesti) näin pitkään tuon herra Stanley A. Fulhamin kustannuksella. Hän nimittäin jätti pienen takaportin. Jos vierailijoita ei näy 13.10, niin viimeistään kuitenkin marraskuussa tai ainakin vuoden loppuun mennessä. Rohkeana armeijan upseerina hän sanoi myös laittavansa koko arvovaltansa peliin. Sitä en tiedä, mitä tuokin tarkoittaa, kun tuota arvovaltaa ei taida olla kovinkaan paljon jäljellä miehellä, jonka hörhöilyistä voisi kirjoittaa ihan oman kirjan.

Syksy kirvoittaa enemmän kauniita sanoja, kuin mikään muu vuodenaika. Mennyt kesä oli niin kuuma, että siinä jopa kieli hikoili. Ja sanat, jotka liimaantuvat toisiinsa kiinni kuin märkä paita selkään, ovat huonoja välineitä. Mutta mitäpä hyvää kesästä olisikaan sanottavaa, sehän toisti vain itseään päivä päivältä: samat helteiset tunnit edessä, sama usvakerros haittaamassa näkyvyyttä ja sama saamaton olotila. Jälkimmäinen saattoi olla kuitenkin se paras osatekijä, sillä se pakotti hiljentämään tahtia edes muutamaksi kuukaudeksi. Ja näin jälkikäteen tarkasteltuna:  mitä tärkeää sitten jäi tekemättä? En tiedä.

Kesästä puuttuu muutokset, se on liian monotoninen vuodenaika kiihottaakseen mielikuvitustani. Sitä ei edes elvytä järviemme uimarannat, joissa palvotaan aurinkoa samalla intensiteetillä kuin faarao Ekhnaton teki aikoinaan Egyptissä. Mutta mitäpä minä olen arvostelemaan kenenkään nautintoja. Ne ovat yhtä arvokkaita kuin omani, koska näyttävät tuottavan tekijöilleen suunnatonta mielihyvää.

Mutta vuodenaikojen siirtymävaiheita minä rakastan, enemmän kuin  yksikään auringonpalvoja. Hyvä, etten polvistu ja suutele syksyn ensimmäisiä riitteisiä lätäköitä, joista peilautuu tumman sininen taivas. Ei siksi, että se tietäisi talven varovaista astumista esiin. Syyt ovat paljon syvemmällä, niin syvällä, etten oikeastaan tiedä sitä edes itsekään. Ehkä se liittyy lapsuuden kumisaapasleikkeihin, kun sai pomppia ohuiden jääkansien päällä ja nähdä kuinka niiden välistä purskahti esiin kesän ruskeaa vettä. Tai jospa siinä maistui kielletyn leikin maku. Mutta mistä näitä iloista tietää; menevät ja tulevat. Jossa vaiheessa ne kasaantuvat ja jossain toisessa taas katoavat vähäksi aikaa odottamaan uutta esiinmarssia. Ehkä hyvä näin, sillä jatkuva elämännautiskelu ei voi tietää hyvää iäisyydessä. Sehän kertoo, että ajatukset ovat kohdistuneet vain maapäällisiin asioihin. Sekään ei taida auttaa, että vilkaisee silloin tällöin taivaalle, vaikkakin vain ihastellessaan salamointia tai lempeitä pilviä, jotka matkaavat taivaanrannasta toiseen omaa rauhallista tahtiaan. Jos ei löydy riittävästi nöyryyttä ja halua piehtaroida silloin tällöin piikkipaidassa, niin lyhyt nautiskelu voi vaihtuakin äkkiä loputtomaan piinaan, josta puuttuu muutosten tuoma mielihyvä.

Pohdin naiiviutta, kun ajelin aamuista työmatkaani. Kiertelin ja kaartelin teeman parissa sen kaksikymmentä minuuttia, mitä kestää saavuttaa päivän ensimmäinen kahvikuppi. Mikään heräämisen jälkeinen tapahtuma ei johdatellut aiheeseen. En saanut kimmoketta edes aamuteeveen ohjelmasta. Sieltä löytyy kyllä ihan mukavasti naiiveja kommentteja ja paljon muutakin irtotavaraa, tuohon naivismin valtavaan laariin. Tällä kertaa se vain taisi tulla jostain, tuo käsite, jonka synonyymina yleensä pidetään lapsellisuutta. Minusta se on tungettu silloin liian ahtaaseen laatikkoon, sillä se tarkoittaa paljon enemmän. Samoin kuin naivismi maalaustaiteessa ei ole vain lapsenomaisia piirroksia, vaan samalla myös lämmintä viisautta, niin tässä käsittelemäni naivismi laajentaa rajojaan tuon lapsellisuuden ulkopuolelle. Nimeän sen siis sosiaaliseksi naivismiksi.

Ensimmäisissä liikennevaloissa kysyin: ”Jos maailma olisi niin naiivi, että se ei edes tunnistaisi sitä, niin miltähän se mahtaisi näyttää ja tuntua?” En päässyt kovinkaan pitkälle, kun huomasin, että naiivius pitää erottaa typeryydestä. Jälkimmäinen oli tuossa vaiheessa pohdiskeluani pienempi paha, koska siinä on mielestäni mukana rehellisyyttä, vaikkakin myös samalla voimavarojen hukkaamista. Naiivius on taas täysin anteeksiantamatonta. Typeryydelle voi ojentaa säälittävän kukan, mutta naiiviudelle on pakko kääntää selkänsä. Mutta se kysymykseni maailma, miltä se näyttäisi? Naiiviuden ongelmaahan ei voi olla todellisuudessa, jossa sitä esiintyy joko kaikkialla tai sitten ei missään; naiivi kun ei ymmärrä olevansa naiivi. Hampaiden kirskuntaa ja tuhahduksia kuuluu vain vastapuolelta, kun tämä fiksu ei-naiivi kansalainen yrittää pidätellä itseään, että ei tekisi itse jotain hyvin naiivia. Naiiviuden aloittaja voi osoittaa naiiviutensa, joko käyttäytymällä tai puhumalla niin, että se rikkoo ei-naiiviuden arvopohjaa. Sen varaanhan tämä todellisuutemme on paalutettu. Maailma ja sen arvot rakentuvat niin, että niitä toivotaan hallittavan järjellä. Hulluttelu on hyväksyttävää, kun sen tekee viisaasti eli paljastaa samalla itsensä. Aivan kuin viisaus olisi ainoa kelvollinen työkalu. Näinhän se ei ole. Naiiviuden rooli inhimillisten arvojen taustalla on tärkeä. Ja taitaa useimmiten ollakin. Naiivius on myös uskoa mahdottomiin asioihin ja uskomattomia tekoja niiden puolesta. Kuinka naivilta näyttää tuo Miguel de Cervantesin luoma ritarihahmo kierrellessään Espanjan ylänkömaita ja taistellessaan tuulimyllyjä vastaan. Tuo naiivius on kuitenkin pukenut ihoansa vasten kerroksen lämmintä huumoria. Silloin siitä tulee inhimillistä ja elämänmakuista. Ja jos tuon sankarin naiiviutta ei ymmärrä, niin silloin on matkassa melkoinen annos typeryyttä, jota ei voi huuhtoa puhtaaksi edes huumorilla. Tämän ainakin käsitti hyvin selkeästi tämä romaanitaiteen historian ensimmäinen varsinainen edustaja, tarttuessaan tuohon aiheeseen. Espanjan kertomakirjallisuus taisi pullistella keskiajalla ritariromaaneista, joiden kimppuun Cervantes kävi ovelasti eli riisumalla ne keskellä toria munasilleen ja näyttämällä niiden keskinkertaisuuden. Ehkä häntä voisi sanoa myös hieman tosikoksi, joka on mielestäni hirvittävä sairaus. Ja eihän Cervantes lopultakaan kirjoituksiltaan mitään muuttanut, hankki vain pesoja perheelleen ja parjasi lukijoita, jotka viihtyivät siitä huolimatta ritariromaanien parissa vanhaan malliin.

Hirveintä on naiiviuden ja hulluuden yhdistelmä. Historia tuntee muutamia valtiojohtajia, joilla nämä osatekijät taisivat seurustella sulassa sovussa. Vai mitä pitäisi sanoa henkilöstä, joka kuvittelee pystyvänsä valloittamaan Euroopan ja pitämään sen hallussaan? Eikö tuollainen mielikuva ole naiivi? Hitlerin rinnalle voisi nostaa yhtä lailla Stalinin, joka näytti uskovan, että valtaa voi kasvattaa loputtomiin ja pysyä itse samalla hengissä. Suuri sotasankari Napoleon oli myös hyvin naiivi, vaikka olikin taitava luomaan strategioita taistelukentillä. Hänen arvonsa rakentui vain sen ja muutaman yhteiskunnallisesti merkittävän uudistuksen varaan. Häntä ei tituleerattu varmaankaan koskaan naiiviksi, ei edes ollessaan karkotettuna valtameren keskellä olevalla saarella.

Olen aina rakastanut ajatusta, että mitään ei voi sanoa tarkasti. Se antaa kivasti tilaa väärinymmärrykselle ja anteeksiannolle. Jos ymmärtää naiiviutta ja on valmis sitä puolustamaan, niin on ehkä kuitenkin rajan ”oikealla” puolella tässä maailmassa, jossa ihmiset jaetaan lopulta kuitenkin typeriin ja viisaisiin. Tämä on rajaviiva, joka ulottuu kaikkiin poliittisiin järjestelmiin, vaikka ne puhuisivat mitä tahansa tasa-arvosta. Tämä taitaa kuitenkin olla sittenkin paras mahdollinen maailma elää. Tuo naiiviton vaihtoehto vaatisi liian paljon ponnistelua, samoin todellisuus, jossa naiiviutta olisi kaikkialla. Jälkimmäisen mallin ongelmana olisi jatkuva kaaos, joka voisi toisaalta olla hyvinkin voimauttavaa. Ahdistavasta kaaoksesta, kun syntyy väkisin huumoria. Huumori on viimeinen keino puolustautua  ja pitää kiinni omasta ihmisarvosta tilanteessa, jossa kaikki on menetetty.

Päästyäni työpaikalle olin jo suonut jonkinlaisen hyväksynnän naiiviudelle ja kohottanut sen typeryyden tukeville hartioille. Jäin kuitenkin miettimään, miten kahdessakymmenessä minuutissa voi muuttaa mielipiteensä. Pidin sitä jonkin aikaa jopa hieman naivina. Puolustauduin kuitenkin sillä, että lopullinen käsitykseni naiiviudesta ei voi rakentua epävarman kielen varaan. Jään odottamaan tulevaisuutta, jossa tämäkin asia on korjattu ja voin tutkailla tätä samaa aihetta uudelleen.

En ole koskaan oikein pitänyt syntymäpäivistä, jos en laske mukaan niitä lapsuuden kultaisia hetkiä, kun pöytä notkui virvoitusjuomista, karkeista ja kakusta, jonka kynttilöiden puhaltaminen yhdellä henkäyksellä sammuksiin oli lähes mahdoton tehtävä. Ajatus siitä, että seison vihaamani kravatti kaulassa ovensuussa odottamassa vieraita ja kohottelen konemaisesti shampanjalasia puheiden keskipisteenä, ei kuulu elämyslistalleni. Jos ei pidä synttäreitä, niin ei saa lahjojakaan? Tämä hokema on moraalisesti hyväksyttävä, mutta näinhän se ei kuitenkaan aina mene. Ei edes omalla kohdallani. Olin jo haaveillut monia vuosia kuumailmapallolennosta ja unohtanut sen samantien, kun vilkaisin yrittäjien hinnastoa. Minähän en maksa 200 euroa tunnin lennosta, sillä sillä saa vaimon kanssa halpalennon Lontooseen edestakaisin ja jää vielä käyttörahaakin pariin Fish and Chips – ateriaan tumman oluen toimiessa liukkaana kyytipoikana. Mutta mitäs teet, jos käteen työnnetään kirjekuori, joka sisältää lahjakortin tuohon himoitsemaani liikennevälineeseen? Eihän sitä voi takaisinkaan antaa, joten ainoa vaihtoehto on käyttää se, sillä lahjan siirtäminen eteenpäin rikkoo moraalitajuni rajoja.

Lahjakorttini sai odotella parisen kuukautta laatikossani, sillä odottelin syksyn kuulakkaita päiviä, jotka ovat parasta mitä tiedän Suomen suvessa. Lopulta ilmoittauduin lennolle ja se toteutui juuri sellaisena päivänä kuin toivoinkin. Ajelin usvaisen aamuhämärän lävitse Malmille. Lentokentältä meidät kuljetettiin Mäntsälän pallokentälle, jossa pääsimme tositoimiin. Tunnin aherruksen jälkeen olimmekin jo ilmassa ja siitä tunnin päästä Ohkolan pellolla kohottamassa samppanjalasia.

Uskallan suositella tuota kokemusta, mikäli sinulla ei ole korkean paikan kammoa tai ajatuksesi eivät harhaile koko lennon ajan ”pajunvitsoista” väännetyn korin pohjan kestävyydessä. Meitä oli sen päällä kuusitoista taivasmatkaajaa ja sehän tekee painoa jo Toyota Yariksen verran. Tuon Suomen suurimman pallon nostokyky on reilut kaksituhatta kiloa eli sillä nostaisi kapunkimaasturin kummasti pilvien korkeudelle. Sen verhoamiseen on mennyt polyuretaanilla käsiteltyä nailonia yli 3000 neliömetriä ja kuutioita sen sisuksissa on melko tarkalleen 12000. Ja kun pelkkä kangaskin painaa 450 kiloa, niin onhan siinä vappupalloa ihan riittävästi. Tuota ihmettelin silloin ja ihmettelen vieläkin.

Blogin kirjoittaminen on niin yksinäistä ja sisäänlämpiävää touhua, että jos kirjoitukset eivät saa riittävästi palautetta, niin silloin on parempi ottaa tuohon tyhjänpäiväiseen harrastukseen mukaan joku kaveri, jonka kynänjäljet poikkeavat edes jonkin verran omasta tuherruksesta. Minulle valinta oli helppoa, koska pää näkyi jo ovenraosta. Pitkäaikainen ystäväni on lueskellut juttujani ja jopa uskaltanut kommentoida niitä. Ja kun mielenkiintomme alueet ja ilmiöt ovat joltain osin yhteneväiset ja myös sopivasti poikkeavat, niin olisinko parempaa seuraa voinut saada tähän puurtamiseen. Sen verran olen kaveriani oppinut tuntemaan, että varmaan erilaiset ”selittämättömät” ilmiöt, niin maan päällä kuin taivaassa, tulevat saamaan osakseen tiukempaa kritiikkiä kuin omissa kirjoituksissani. Reijo paukuttelee huuhaata isolla vasaralla ja minä hieman pehmeämpänä yritän katsoa mihin kohtaan lyön. Siinä kaiketi ero. Mutta jätän hänelle itselleen puheeenvuoron, joka pitäisi näkyä jossain vaiheessa omakuvan esittelynä.

Vanhan blogini etusivun ilmestyminen näytölle kesti niin kauan, että moni vierailija siirtyi varmaankin parin sekunnin odottelun jälkeen eteenpäin. Niin teen itsekin vastaavissa tilanteissa, sillä odottaminen on jäljellä olevan elämän hukkaan heittämistä. Joten blogin paikkaa piti vaihtaa rapakon takaa lähemmäksi. Nyt se on fyysisesti noin kolmen kilometrin päässä kotoani, tungettuna kerrostalokaksion arvokkaan sohvanpäädyn ja seinän väliin. Eli poikani rakensi vankalla ammattitaidollaan meille palvelimen, johon voimme sujauttaa tämän blogin lisäksi myös kansiot valokuville ja musiikille. Ja parin päivän testauksen jälkeen voin todeta, että sivut aukeavat todella nopeasti. Tämä projekti ei olisi onnistunut ilman jälkikasvuni pyyteetöntä työpanosta. Joten kiitos siitä hänelle. Mikään on tuskin uhrautuvampaa, kuin viritellä Linux Ubuntin serveriversiota kuumeen ravistellessa haurasta kehoa.

Samalla kun blogi muutti kotikutoisen palvelimen sisuksiin, niin vaihdoimme myös sen nimeä. ”Havaintoja” kuvaa ehkä paremmin kirjoitustemme sisältöä. Ne ovat huomioita erilaisista ilmiöistä, usein myös väritettyjä sellaisia, ja ilman kivenkovaa todellisuustakuuta. Faktat ovat kunnossa, mutta lähteethän voivat aina pulputella omiaan. Elämä on täynnä mielenkiintoisia ilmiöitä, joita voi lähestyä monella tapaa. Yksi on huumori, kunhan muistaa viljellä sitä oikeissa kohdin. Tällaista takuuta emme voi tietenkään antaa.

Tumma ilmiasukin sai tässä matkan varrella palautetta huonosta luettavuudesta, joten sekin muuttuu vaalemmaksi ja ehkä saa kylkeensä aikaa myöten myös enemmän väriä ja muita piristäviä liitännäisiä.

Joten jatkamme näin yhteisin voimin eteenpäin ja visiona on tietenkin blogi, joka riemastuttaa, itketyttää ja kauhistuttaa.

Olen joskus nuoruudessani lukenut muutaman kirjoitusoppaan, joista minun olisi pitänyt oppia ainakin seuraavaa: Selkeä jäsentely ja tärkein alkuun, ajatuksen kulun säilyttäminen virkkeestä toiseen, tautologian ja useiden sivulauseiden välttäminen, vaikka eiväthän ne kiellettyjä ole. Muistaakseni nobelkirjailija William Faulknerin tajunnanvirtaa kuvailemissa virkkeissä oli sivulauseita koko kirjaostoksen edestä. Ne saattoivat jatkua koko sivun verran ja etääntyä sanottavastaan jo niin paljon, että olisin laittanut muutaman pisteen väliin. Ehkä se oli vain tyylikeino tai suomentajan harrastus. Luultavasti lukemissani oppaissa puhuttiin myös, että kielikuvia ei saa viljellä ihan joka lauseen nurkalle. Jälkimmäisen olen ainakin unohtanut, sillä minulle kirjoittaminen on sanoilla maalaamista. Ja mitä isompi pensseli, niin sitä tuhruisempaa ja elämänmakuisempaa jälkeä saan aikaan. Arkkitehtuurissa pidän kylläkin yksinkertaisista muodoista ja rakenteista. Musiikissa ja tekstissä saa kyllä olla talon kokoisia nuotteja ja ripaus mahtipontisuutta.

Kun lukemistani ohjeista yrittää rakentaa tekstiä, niin sehän vaikuttaa vallan tylsältä. Ehkä siitä syntyy selkeää sanottavaa, mutta toivottavasti sen hintana ei ole sieluttomuus. Luen melko paljon luonnontieteellistä kirjallisuutta ja jätän kirjan varmasti kesken, jos siitä puuttuu se jokin, joka kiskoo lukijaa eteenpäin.  Olen sitä mieltä, että tieteestäkin voi kertoa värikkäästi ilman, että sen arvo katoaisi sen vuoksi mihinkään. Koska kieli on aina epätarkkaa, niin pieni epätarkkuuslisä ei taida pahemmin haitata. Etenkin jos palkintona on oivallus jostain uudesta ja sen saavuttaminen on tuottanut samalla mukavasti mielihyvää.

En aio tarkistaa väitettäni ja tarttua uudelleen Väinö Kirstinään tai Mika Waltarin oppaisiin. Parempi elää illuusiossa ja rakentaa vain tätä keskeneräistä maailmaa omin sanoin, aivan kuin minulla olisi jotain todellista sanottavaakin. Sitä helpottaa, kun perehtyy kosmologiaan ja asemaamme maailmankaikkeudessa. Siinä viimeistään oma, lujasti paalutettu paikka kaiken keskipisteessä siirtyy muutaman askeleen sivummalle.

Jostain olen lukenut, että tyylittömin alku romaanille on seuraavanlainen: ”Oli syksyinen ja synkkä yö”. En ole varma menikö se tarkalleen näin, mutta ei tuo kuitenkaan niin järkyttävältä vaikuta, jos unohdetaan kuluneisuus ja sen mukanaan tuoma tuttu maku suussa. Jäljelle jää paljon hyvääkin. Se on napakkaa kieltä ja se kertoo samalla selkeästi sen kohdan, mistä lähdetään liikkeelle. Lisäksi tuossa virkkeessä on jotain pelottavaa ja se saa lukijan mielikuvituksen avautumaan. Se saattaa loihtia seuraavaksi suurisilmäisen humanoidin pään ikkunalasin toiselle puolelle tai matalat narahdukset vintille johtaville portaille. Tuosta siis voi rakentaa vaikka mitä. Tarina voi pysähtyä uintikilpailuun valtavassa verilammikossa tai sitten siitä voi kehkeytyä romanttinen balladi, joka päättyy kahden ihmisen loputtomaan syleilyyn valkoisella hiekkarannalla, kun etäisyyteen laskeutuvan auringon viimeiset säteet koskettavat heidän punertavia poskipäitään. Itse kyllä lisäisin tuohon alkuun muutaman paksun oksan, jylisevän tuulen ja takan reunalla nököttävän konjakkipullon. Ehkä tämän kuvan reunalle mahtuisi vielä kunnon sikari ja lähes uuniluukkuun asti kiinni työnnetyt jalat, jotka ovat pujotettu harmaiden villasukkien sisuksiin. Ehkä tämä on sittenkin vain vanhuuden epätodellinen visio, josta puuttuu joka paikkaa vääntävät ja rusikoivat kosteat kolotukset.

Mutta runoja en enää kirjoita, koska plagioisin niistä rakastamaani Risto Rasaa. Toki kukaan ei voi sanoa, mikä on hyvää tai huonoa lyriikkaa ja ettei kaikkea ole jo jossain määrin kopioitu. Kirjallisuustiede on kuin kaarnapala, joka seilaa saarelta toiselle keskellä aavaa sanamerta. Yksikään saari ei ole oikea, koska sellaista ei edes ole. Vallitseva kulttuuri määrittää taiteessa hyvän ja huonon, mikä on tietenkin kaukana absoluuttisesta totuudesta. Jos kirjallisuus voisi hivuttautua jollain keinoin lähemmäksi matematiikkaa, niin tuokin arvottaminen olisi helpompaa. Rakastan konkreettista koskettamista, siksi luen filosofiaa.

Katselen valokuvaa, jossa me kolme sisarusta istumme olohuoneen sohvalla. Selkämme takana roikkuu ryijy, joka on hieman notkolla. Olet keskellämme ja katsot hieman yläviistoon. Vaikutat  hieman hassulta, sillä silmäsi harottavat eri suuntiin. Pidät toisesta etusormesta kiinni ja äiti on laittanut hiuksiisi valkoiset letit. Voin kuvitella kuinka isämme otti tämän kuvan. Vanha paljekamera vaati muutamia käsisäätöjä ja salaman virkaa toimitti magnesiumjauhe. Hän seisoi kameran takana ja varoitti tulevasta välähdyksestä. Huone täyttyi hetkeksi aikaa kirkkaasta valosta, mutta meillä on siitä huolimatta silmät auki.

Selailen albumia ja löydän kuvan, jossa istut veljeni kanssa Triumphin nokkapellin päällä. Itse olen ohjaamossa, pää ulkona sivuikkunasta. Olen kuin höyryveturin kuljettaja, joka kurkkii tenderin sivuitse edessä olevaa rataa. Kuvittelen varmaan, kuinka ajelen autolla pitkin hiekkaisia teitä ja kuljetan sisaruksiani paikasta toiseen. Lähdemme pihalta ja pujahdamme kotiimme rajoittuvan metsän lävitse. Joudumme avaamaan kahdet puomit, ennen kuin pääsemme isolle tielle. Postilaatikkorivin jälkeen käännymme vasemmalle ja suuntaan auton keulan kohti Karhia. Pian tie halkoo peltomaisemaa, vasemmalle jää iso hiekkakuoppa ja mäki, jonka päältä emme tainneet koskaan uskaltaa laskea suksilla. Tuossa kuvassa sinulla on jo silmälasit. Jalassasi on remmikengät ja sukkahousut. Samettisen, paksun takin huppu on kuin rengas pääsi ympärillä.  Auton taustalla on vaalea eteisen seinä ja leveä ikkuna, joka on jaettu pystyrimoilla viiteen osaan. Se oli kotitalomme, joka on edelleen paikallaan. Vain metsä on poissa ja myös lato, jota tuntui pitävän pystyssä vain sen seiniin nojaavat hoikat kuusenrungot.

Tämäkin kuva on otettu lähes samaan aikaan. Seisot sen oikeassa alalaidassa ja katsot suoraan kameraan. Olet hieman jäykässä asennossa. Jaloissa on karvareunaiset nahkasaappaat. Taustalla on polku, jota reunustavat matalat lumivallit. Kevät on jo melko pitkällä, sillä kulku-ura on jo osittain paljas. Kuva on terävöitetty niin, että talon seinä näkyy hieman epäselvänä taustalla. Jos kuva olisi otettu kauempaa, niin siinä olisi näkynyt oikeassa reunassa kiikku, jonka poikkaparrusta roikkui kolme keinulautaa. Vasemmalle jäi liiteri ja ulkohuussi, jonne oli vain muutama askel eteisen rappusilta. Samalla  puolella oli perunapelto ja muutama marjapensas.

On jouluaatto. Roikotat sylissäsi mollamaijaa ja olet hieman pelästyneen näköinen. Itse seison takanasi. Veljeni istuu rohkeana pukin sylissä ja tuijottaa suoraan kohti kuvaajaa. Nuken ja sinun katseessasi on jotain hyvin samanlaista. Sinulla on nuo tutut valkoiset lettinauhat ja mollamaijasi päätä koristaa vaalea hilkka. Olet hieman takakenossa, kun pidät siitä tukevasti kiinni vasemmalla kädelläsi. Pukin kasvoilla oleva naamari on kömpelösti tehty, mutta uskoimme siihen aikaan lahjasäkin tuojaan niin vahvasti, että epäilys tuli vasta vuosia myöhemmin.

Löydän albumistani kuvan, jossa seisomme kolmistaan metsänreunaa vasten. On varmaankin huhtikuu ja takanamme on vielä lumipälviä, jotka hehkuvat harmaina läikkinä kuusten välistä. Olet jo varmaan kahdentoista vanha. Silmälasit ovat vaihtuneet muodikkaimmiksi, niiden kehykset nousevat sivuilta hieman yläviistoon. Meillä kaikilla on jalassa lyhytvartiset kumisaappaat ja päässämme villamyssyt. Takkisi alta pursuaa vekkihame ja käsissäsi olevat villatumput roikkuvat suorina. Taidamme olla pujahtaneet jo kuusikymmenluvulle.

Pohjanmaa tuli meille molemmille tutuiksi lapsuudessamme. Kaipaan edelleen noita isokuovin äänen täyttämiä peltoaukeita, joita täplittivät kymmenet heinäkattoiset ladot ja hartioihin asti täytetyt heinäseipäät. Valitsen seuraavaksi kuvan, jossa poseeraamme vierekkäin. Selkämme takana kiemurtelee Kalajoki, joka kuivui kesäisin lähes pohjaa myöten. Sen yli olisi voinut silloin pomppia veden kuluttamia kiviä pitkin. Joen mutkan takaa erottuu Ylivieskan kirkon kupoli. Meillä on päällä juhlavaatteet. Sinulle on vaalea kauluksellinen mekko, jota koristavat pienet punaiset täplät. Tukkasi on sidottu poninhännälle. Itselläni on valkoinen paita, simusetti ja suorat housut. On juhlapäivä.

Valitsen vielä yhden kuvan. Perheemme on aseteltu siinä ryhmäkuvaan. On aurinkoinen päivä. Se paistaa kuvaajan takaa ja saa kasvomme näyttämään hieman värittömiltä. Taustalla näkyy marjapensas, jonka juuret ovat vielä osittain lumikerroksen peitossa. Vanhempamme istuvat penkillä ja me seisomme heidän takanaan. Olet juuri päässyt ripille. Pidät sylissäsi kukkakimppua ja katsot hieman alaviistoon, poispäin kuvaajasta. Ilmeestäsi voisi päätellä, että sinua ujostuttaa koko tapahtuma ja haluaisit, että juhlat olisivat mahdollisimman pian ohitse. Olen näkevinäni isämme kasvoilla aavistuksen verran ylpeyttä. Ehkä sen takia, että olet saavuttanut jonkinlaisen etapin elämässäsi. Äitimme on vain istunut, kiskonut lyhyen hameen reunan mahdollisimman alas, ja päättänyt olla kuvassa, niin kuin siinä pitää ollakin.

Me tulemme ja lähdemme; siitä huolimatta jää haikeus ja epäusko. Syntymässä on mukana toivo ja mahdollisuus; kuolema vie mennessään aivan liian paljon.

Demokratian suurena ystävänä olen hieman häpeissäni pohtinut silloin tällöin kysymystä, että onko se ainoa poliittinen järjestelmä, joka jakaa tasaisesti kaikille hyvää. Demokratiahan sisältää laajan sosiaalisen vastuun kansalaisistaan. Se jopa tuoksahtaa joltain osin kristilliseltä etiikalta, mutta ei siinä ole mitään pahaa. Kristilliset ja humanistiset arvot ovat lähellä toisiaan, sillä niiden molempien keskiössä on ihmisarvo ja sen kunnioittaminen. Humanistit ovat vain pudottaneet arvomaailmastaan Jumalan pois. Niin ihmeelliseltä kuin se kuulostaakin, niin ateistikin voi kokea lähimmäisenrakkautta ja olla valmis hyppäämään kylmään koskeen pelastaakseen hädässä olevan ihmisen. Ja hän ei ajattele hyppypaikkaa etsiessään, että saako hän tulevasta urheudestaan joitain bonuspisteitä, kun elämä joskus punnitaan taivaan suurella henkilövaa-alla. Aina on tietenkin mahdollisuus päästä iltapäivälehtien sivuille suurena sankarina, joka oli valmis uhraamaan oman henkensä lähimmäisen edestä. Todellinen uutinen olisi kuitenkin se, kun perussuomalainen pelastaisi somalialaisen maahanmuuttajan painumista kosken kuohuihin.

Politiikon suurin haaste lienee vallan vastustaminen. Valta on mukava kaveri, etenkin jos se astuu kaveriksi omiin saappaisiin ilman, että sen eteen tarvitsee tehdä yhtään mitään. Se on myös se tekijä, joka jarruttaa utopioiden istuttamista tälle planeetalle. Sosialismi on hyvä teoreettinen järjestelmä, mutta se on myös perusarvoiltaan lähes uskontoa. Uskonnoksi sen tekee kritiikin kieltäminen ja tärkeän keskusteluyhteyden katkaiseminen erilailla ajatteleviin kansalaisiin. Marx taisi unohtaa  mallissaan ihmisen vallankäytön ja kuinka hyvältä se maistuu. Ihminen on pitkän historiansa jakanut populaatiotaan erilaisiin ryhmiin. Oma perhe on mennyt aina edelle, sitten suku ja heimo. Jossain vaiheessa tulivat yksittäiset, pienet kuningaskunnat ja myöhemmin valtiot. Tämän jatkumon alku on tavallaan genetetiikkaa, sillä tarve puolustaa jotain selkeää ryhmää on istutettu meihin syvään. Mitä kävikään Neuvostoliitossa? Todellinen päätäntävalta ajautui melko pian valtion perustamisen jälkeen pienen ryhmän käsiin, jolla oli keinot suojella itseään. Kyseessä oli vallan puolustaminen, sen työkalun puolustaminen, jolla sitä haalittiin lisää. Päättäjät lomailivat huviloillaan Krimin niemimaalla ja katselivat teattereissaan amerikkalaisia länkkäreitä, kun tavallinen kansa ahersi samaan aikaan viisivuotissuunnitelmien parissa. Parasta mallia politbyroon jäsenille lienee ollut John Wayne, jonka jo pelkkä äijäkarisma riitti nujertamaan tavalliset pyssynheiluttajat.

Yli kaksituhatta vuotta sitten Platon kehitteli ihanneyhteiskuntaa kirjassaan ”Valtio”. Hän ei ollut demokratian ystävä, ei suinkaan, vaikka viisas mies olikin. Ateenan kansalaisyhteiskunta ei ollut hyvästä, koska hänen mielestään valtiota piti johtaa järjellä ja viisaudella, eikä suinkaan retoriikalla ja suostuttelulla.  Miten nuo kaksi jälkimmäistä sanaa sopivatkaan tämänpäivän politiikkaan, kun tarkkailee meidän ehdokkaitamme ennen vaaleja, heidän kerätessään ääniä itselleen ja puolueelleen. Demokratia ei saa perustua sille, että lopulliseen valintaan vaikuttaa kuinka hyvän näköinen ehdokas on tai kuinka kauniisti hän asettaa sanansa. Tämä on demokratian halventamista. Se vaatii ajattelevia ja pohtivia kansalaisia, ennen kuin se toimii täydellisesti omissa rajoissaan. Platonin ajattelumallissa järkisielua ei löytynyt suinkaan kaikilta, vain harvoilta. Joten valtion päätöksenteko piti jättää vain näiden valittujen haltuun. Tämä malli ei ollut tyranniaa, vaan aristokratiaa. Tuo mallihan jatkoi Euroopassa elämäänsä kuninkaiden ja säätyjen ohjatessa valtion asioita.

Platonin ajattelussa on paljon hyvää. Se kunnioittaa järkeä ja sen päämäärä on yhteiskunta, jossa viisauden lähteestä jaetaan kaikille kansanryhmille kullekin osansa. Mutta miten hän takasi sen, että vain älykkäät pääsivät valtion johtoon? Jos vain harvoilla oli mahdollisuus osallistua päätöksentekoon, niin miten hän esti sen, että joku näistä ei olisi kahminut itselleen kaikkea valtaa? Platon oli idealisti, joka unohti vallan ja kuinka mukavalta se tuntuu. Jumala teki ihmisen omaksi kuvakseen, kun istutti meihin halun hallita muita. Demokratia on järjestelmä, joka heiluttaa tuota taivaallista pallia, vaikka päätöksenteko onkin ehkä kivuliasta ja aikaa vievää. Se on järjestelmä, jossa ei pääse tapahtumaan mitään kamalampaa, kun kaikki vahtivat toistensa vallankäyttöä ja samalla pyrkivät lohkaisemaan siitä mahdollisimman suuren osan itselleen. Se taitaa olla keskeneräiselle ihmiselle toistaiseksi paras pelikenttä.

Meillä kaikilla on erilaisia haaveita, valitettavasti vain suurin osa niistä on tavalla tai toisella laittomia tai mahdottomia toteuttaa. Mahdoton taitaa olla aika lopullista, joten tuon kaltaiset unelmat on syytä vain unohtaa. Kun elää vain sitkeästi tätä arkea ja yrittää kaivella erinäisistä  paikoista mielihyvää, niin se auttaa jo kummasti tuossa unohtamisen kivuliaan pitkässä juoksussa.

Olisi ihan kiva lentää ilmakehän yläpuolelle ja katsoa, että onko maa todellakin niin kaunis, miltä se näyttää valokuvissa. Mars lentokin tyydyttäisi kummasti jotain viettiäni. Tosin pelkään korkeuksissa niin paljon, että jo siitä syystä tulen toteuttamaan kaikki jäljellä olevat päiväuneni maan päällä. Tuhkani toki saa laittaa purkkiin ja ohjata se raketin kärjessä jonkin planeetan ilmakehään. Siitä en pane pahakseni. Tuo lienee kuitenkin niin kallista, että lapsillani ei taida olla siihen varaa hyvästä perinnöstä huolimatta.

Todelliset unelmani ovat kuitenkin niitä, joissa pääsen tutustumaan historian tapahtumiin tarkemmin, kuin lukemistani kirjoista. Jos voisin tehdä perustavaa tutkimusta vaikka antropologina, liikkuen sulavasti aikakaudesta toiseen, niin olisin varmaan toiveammatissani. Jos matkoja olisi vain kolme, niin ensimmäiseksi menisin tietenkin Golgatalle tarkkailemaan Jeesuksen ristiinnaulitsemista. Tämän tutkimusmatkan jälkeen voisin pyytää uskikset ja ateistit kokoon ja kertoisin mitä näin. Ihmiskunta selviäisi lopullisesti tuostakin vastaikkainasettelusta, kun voisin kuvailla miten kaikki tapahtui, jos tapahtui ollenkaan. Skeptinen minäni kuitenkin varoittaa tekemästä tällaista yhteenvetoa. Usko taitaa vain saada lisää vahvistusta, kun sitä aletaan pommittamaan, vaikka nuo kuulat olisivatkin silkkaa faktaa. Mitä enemmän ne rummuttavat hipiää, niin sitä helpommin kääriydytään mahdollisimman syvälle sinne turvalliseen koloon. Ja ajatustenvaihto ei ole muuttunut miksikään. Tämä sama malli toimii myös niiden ihmisryhmien parissa, jotka kuuluvat vaihtoehtohoitojen laajaan kenttään.

Ehkä tuo oli huono valinta. Kenties olisi syytä mennä syvemmälle historiaan ja selvittää miten tuon kiistellyn evoluution laita oikein on. Nykyihminen syntyi kaksisataa tuhatta vuotta sitten Afrikassa ja levittäytyi sieltä Aasiaan ja Eurooppaan, kun tuosta ajasta oli puolet kulunut. Samaan aikaan eli myös Homo Erectus, joka poikkesi melko paljon meistä Cro-Magnonin jälkeläisistä. Pieni safari Olduvain rotkolaaksossa olisi varmaan riittänyt varmistamaan sen, että ihminen ei ole vain ilmestynyt tänne Jumalan sormien naksahduksen tuloksena, vaan kehittynyt pikku hiljaa aiemmista lajeista.

Viimeinen unelma on tietenkin kurkata, miten maailmankaikkeus sai alkunsa? Vaihdan tuon kuitenkin hieman arkisempaan, sillä siinähän ei ole enää mitään selvitettävää. Olisi kiva mennä vaikka päiväksi Stalinin pään sisään ja opetella ymmärtämään, miltä valta maistuu ja miltä tuntuu, kun ympäristö on koko ajan peloissaan ja lähietäisyydeltä ei löydy yhtään todellista ystävää. Tämä diktaattori sai lopulta halvauksen ja lojui huoneensa lattialla muutamia tunteja, ennen kuin kukaan uskalsi vilkaista ovesta. Toki mitään ei olisi ollut tehtävissä, vaikka apu olisi tullutkin välittömästi. Mutta miten yhden ihmisen mielen hulluus alisti koko yhteiskunnan ja sai sen tottelemaan lähes sokeasti tämän diktaattorin päätöksiä? Ja eihän tämä kansanjohtaja ollut ainoa omalla ajallaan. Ja edelleen näitä vallankäyttäjiä riittää, mikä lienee ihmeistä suurin. Vai kertoisikohan se kusetetusta tai passiivisesta kansasta, jonka yhteinen älli ei riitä ymmärtämään mihin heitä kiskotaan. Vahvat johtajat ovat keskenkasvuisille ja passiivisille aikuisille samaa kuin vanhemmat pienille lapsille. Heitä tarvitaan jossain vaiheessa, mutta oma elämän rakentaminen ei onnistu muuten, kuin ehdollistamalla jatkuvasti vastaantulevaa todellisuutta.

Sarjassani ”Tärkeitä keksintöjä” olen toistaiseksi käsitellyt ongen ja Pappatunturin. Kolmannen järjestysnumeron saa ulkohuussi, josta meillä varmaan kaikilla on omakohtaisia kokemuksia. Myönnän, että valintojeni lähtökohtana on ollut se, että voin retostella aiheitani hieman huumorilla pönkittäen. En osaa kirjoittaa pyörästä ja sähköstä niin, että tekstin välittämä tunnelma pysyisi hilpeyden ja faktojen välimaastossa. Vaikka nämä valintani kriteerit ovat olleet ehkä hieman epäsovinnaisia, niin se ei vähennä niiden arvoa tässä ihmiskunnan historiassa, jossa kaikki kuitenkin vaikuttaa kaikkeen.

Huussi haisee ja sen pitääkin haista. Ystäväni kesämökillä oleva puucee ei sitä tee. Lisäksi se näyttää kolmannen luokan hotellihuoneelta, josta puuttuu vain suihku ja patja. Tosin siellä on mukava käydä pakkasellakin, koska takapuolen alle jää miellyttävä styroksirengas ja itse tila on lämmitetty. Siitä siis puuttuu kaikki ne tärkeät ja tunnelmaa tuovat yhtymäkohdat perinteiseen ulkohuussiin, jonka ovi yleensä retkottaa saranoiden varassa niin, että sitä on vaikea sulkea sisäpuolelta. Ja siellä haisee. Myöskin sen seiniä koristaa yleensä vanhoista kuvalehdistä revityt sivut. Oma kokemukseni on, että niiden yhteinen nimittäjä on nainen tai maisema. Jostain syystä tämä on hyvä yhdistelmä, kun ponnistelee reiän päällä. Ja jos jostain nurkasta löytyy pino vanhoja lehtiä, niin ne ovat todellakin lojuneet istuinosan päällä pitkään. Jostain syystä ne ovat järjestään Apu-lehtiä tai Seuroja. Koskaan en ole tavannut näiltä paikoilta Kulttuurivihkoja tai Suomen kuvalehteä. On lähes kuninkaallinen olo roikottaa peppuaan reiässä ja selailla muutaman kymmenen vuotta sitten ilmestynyttä aikakausilehteä. Kun aikansa tuijottaa haalistuneita kuvia, niin mielen täyttää epämääräinen ikävä. Tosin en ole koskaan löytänyt sille mitään kohdetta. Ehkä se on vain nuo lähes värittömät kuvat, jotka välittävät nostalgiatunteita aikakausilta, jolloin kaikki oli varmankin paljon paremmin.

Lapsuuteni ulkohuussi oli ison peltoaukion reunassa, puuliiterin päässä. Sinne päästäkseen ei tarvinnut kuin kirmaista kivikkoisen pihan poikki. Siellä oli syksyiltoina pimeää, jos unohti ottaa taskulampun mukaan. Seinän takana oleva liiteri päästeli myös narahduksia ja parkaisuja, koska se oli täynnä puita ja erinäisiä tavaroita. Taisi monta kertaa takapuoli jäädä pyyhkimättä, kun jossain vaiheessa pelko sai ylivallan. Muistan nuo juoksut pihan poikki, kun sydän jyskytti ja paljaat jalkapohjat läiskivät tummiin kiviin. Pelastuin, kun sain kiskottua tuvan eteisen oven auki ja lyötyä sen takanani kiinni.

Suolen tyhjentäminen on luultavasti myös vahva todiste evoluution puolesta. Tuskin Jumala loisi sellaista olentoa, joka ahmii tavaraa toisesta päästä sisään ja työntää sitä toisesta ulos. Se näyttää ja tuoksuu siveettömältä. Hän olisi varmaan tehnyt ihmisistä umpioita ja eritteettömiä. Ajattelen tietenkin asioita Raamatun välittämän jumalakuvan kautta. Todellinen jumalahan voi olla aivan muuta. Ehkä hän osaa nauttia leikinlaskusta ja ikävissään hieman jallittaa meitä ihmispoloisia.

Ulkohuussin todellinen merkitys on varmaankin ollut – taas kerran –  ajattelun puolella. Kova vatsa on pysäyttänyt hektisen menon vähäksi aikaa. Reiän päällä ähkiessä on saattanut syntyä montakin hyvää ideaa, jotka ovat sitten myöhemmin johtaneet tärkeisiin keksintöihin tai ajausrakennelmiin. Itse en tiedä, että kukaan suurmies olisi koskaan tunnustanut näin käyneen. En minäkään mainitsisi medialle, että oivallukseni sai alkunsa pimeässä huussissa taskulampun valossa.