Tekijä: Seppo

Kuuntelimme vaimon kanssa silmänympärykset rajapinnoissaan, kun kertoivat aamulla telkussa, että Suojelupoliisissa kiusaavat toisiaan. Emme voineet ymmärtää, että ihmiset, jotka pitävät meistä huolta, eivät muista pitää huolta toisistaan. Yhdistän poliisiin aina samanlaisia arvoja, kuin pappeihinkin. Molemmilta vaaditaan keskimääräistä parempaa etiikantajua, koska lähimmäisten  auttaminen muuttuu muussa tapauksessa kasvottomaksi. Oletan poliisisedän sakkoa minulle kirjoittaessaan kokevan sisällään sen kaiken, mitä minäkin tunnen. Lasken harmistuneena siinä Ford Mondeon takapenkillä perheeni käyttörahoja ja kuinka paljon siitä kuluu mokani korvaamiseen. Empaattinen poliisi luonnollisesti myötäelää näitä tulevia vaikeuksiani ja luovuttaa kirjoittamansa lapun silmäkulmiansa pyyhkien.

Eli jos tämä on mielikuvani suomalaisesta poliisista, niin ei ole kaiketi ihme, jos tuo aamuinen uutinen hätkäytti. Veikkaisin kuitenkin, että Supo kieltää koko uutisen. Näemmekin kohta sunnuntaihesarin etusivulla koko henkilökunnan yhteisessä kuvassa, jossa kaikkien käsi on toistensa olkapäillä. Tiitinen antaa lausunnon, jossa myönnetään jotain pientä tapahtuneen, mutta 99 prosenttia on median paisuttelemaa. Ja saamme myös lukea, että koko episodi on jo käsitelty omassa porukassa kostean saunaillan päätteeksi.

Tragikoominenhan tuo uutinen on. Mutta onneksi siinä on mukanan komiikan aineksia  enemmän kuin tragiikkaa.  Koomisin osio tässä on mielestäni se, että valittajat ovat miehiä. Moiselle käyttäytymiselle ei ole koskaan löytynyt tilaa maskuliinisessa maailmassa. Ei ainakaan tässä maassa. Jos joku vittuilee, niin vittuillaan takaisin, eikä anneta itkunsekaisia haastatteluja lehdistölle. Tämän miessukupuolen oudon ”itkuvirsitradition” taisi aloittaa keskustan  ex-puoluesihteeri Jarmo Korhonen, joka kiusattuaan muita vuosien ajan,  teki itsestään kiusattavan.  Seuraaavaksi saamme varmaan kuulla kuinka tuomiokapituleissa pappismiehet kampittavat toisiaan. Onneksi kaikilla liperikauluksellisilla  on yhteinen puolustaja, joka tarkkailee näitä tilanteita tasapuolisen viisaasti ja jakaa sitten joskus tuomioita oikeudenmukaisesti.

Kun kerroin blogikaverilleni pohtivani täydellistä virkettä, niin hän ehdotti seuraavanlaista:” Alussa oli suo, kuokka ja Jussi.” Minusta se ei ole täydellinen, ei lähellekään. Kieltämättä se sisältää vahvan ja miellyttävän mielikuvan. Virkkeessähän on tiivistettynä rakkaan isänmaamme kauniin karhea alku. Mehän poimimme nyt Jusssin raivaajahengen tuottamia hedelmiä, joten tuon “Täällä Pohjantähden alla” olevan teossarjan alun sanat ovat vahva aloitus. Mutta se ei kuitenkaan vastaa mielikuvaani täydellisestä virkkeestä. Ei kai se ole sitä, jos kuvittelen nämä sanat luettuani, että Jussin saappaiden varsista valuu hapan vesi sisään. Kuokkakin voi olla ruosteessa ja sarkapuvun alta vääntäytyy ulos väkevä hien haju. Eli jotain paljon absoluuttisempaa on haettava tai voimme unohtaa koko ongelman.

Kielenhuolto määrittelee virkkeen ison alkukirjaimen, pisteen ja huutomerkin väliseksi osaksi. Eli se voi olla, vaikka yksi sana. Yleensä se kuitenkin ymmärretään lauseista koostuvaksi kokonaisuudeksi. Miksi siis emme valitsisi sanaa ”Jumala”. Hänet kaiketi määritellään absoluuttiseksi hahmoksi, joten kaikki luonnetta rajaavat ja rakentavat osatekijät hänen kohdallaan ovat tiukan sataprosenttisia. Mutta emme voi valita häntä, koska hänen olemassolonsa on vieläkin todistamatta. Jos hän kuitenkin tarkkailee ihmiskunnan touhuja kylmän avaruuden perukoilta, niin se  vaatii erittäin hyvää huumorintajua. Tästä olen todellakin Jumalalle kateellinen. Kun ajattelen tarkemmin tuota mystistä hahmoa, niin välittääkö tuon sanan lausuminen meille kaikille ensimmäiseksi mielikuvan jostain täydellisyydestä? On hyvin vaikea käsittää jotain sellaista, joka ei ole aineelliseti olemassa, mutta on kuitenkin kaikkialla. Yleensähän Jumala ajatellaan olevan jonkinlainen hahmo, joka lukee enkelien jättämiä raportteja meidän kunkin elämänkulusta. Fyysinen hahmo on huono lähtökohta, kun tavoittelemme täydellisyyttä.

Kaipaamani täydellinen virke on absoluuttisten arvojen muodostama kokonaisuus. Nuo arvot voivat olla puhtaasti esteettisiä tai sisältää samalla muitakin todellisuuden elementtejä. Itse en usko esteettiseen mielikuvaan, joka olisi niin totaalinen, että se ei pullauttelisi samalla sisuksistaan muutakin huomioitavaa. Abstrakti veistos (esim. Henry Moore) voisi päästä hyvin lähelle tätä täydellisyyttä. Ikävä kyllä, harva katsoja pystyy lähestymään taidettakaan ajattelematta esim. niiden valmistustapaa tai materiaalia. Silloin kokemuksessa on jo särö. Aineen ajatteleminen johtaa helposti seuraavaalle tasolle, jossa on mukana jo raha. Silloin romahdamme hedonististen arvojen harmaaseen helvettiin, josta ei löydy kuin liuta rehellisiä nautiskelijoita. En pidä kuitenkaan mahdottomana, että ensivaikutelma vaikkapa jostain kauniista esineestä, ei voisi sisältää lyhyen aikaa häivähdyksen täydellisyydestä.

Täydellistä virkettä ei siis ole olemassa, koska mitään muutakaan täydellistä mielikuvaa ei voi saavuttaa edes mietiskelemällä. Ensin pitäisi määritellä kaikki arvot, jotka se voi välittää lukijalle. Seuraavaksi nämä yksittäiset arvot vaatisivat oman analyyttisen käsittelynsä. Lopputuloksena olisi käsiteryöppy, joka perustuisi epätarkkaan kieleen. Ehkä matemaattinen lauseke on ainoa, joka voisi olla omalla tavallaan täydellinen. Tämä tietenkin vaatisi virkkeen määritelmän muuttamista.

Minullakin on haaveita, vaikka ikääntyessä niiden toteutumiseen jää päivä päivältä yhä vähemmän aikaa. Silloin kannattaa karsia niitä kovalla kädellä ja kiteyttää ne vain niihin, joiden todeksisaattaminen on edes jossain määrin mahdollista. Yksi näistä on lottovoitto. Se ei ole suinkaan listallani ensimmäisenä, mutta sen kerrannaisvaikutukset olisivat kaikista muhkeimmat. Se nostaisi sosiaalista statustani kertaheitolla tikkaiden liukkaalta ja nuhjuiselta alapuolalta suoraan ylimmälle. Voisin samalla todistaa epäilyni todeksi: kunnioitusta saa rahalla.

Rikkaudestaan kannattaa tietenkin haaskata jonkinlainen summa hyväntekeväisyyteen. Sillä ei ole merkitystä, että tekeekö sen aidosta auttamisen halusta. No, eipä taida olla tuen vastaanottajallekaan. Kunhan helpotusta tulee arkeen, niin se riittänee. Lahjoittajan moraaliset tarkoitusperät ovat silloin melko merkityksettömiä. Lahjoituksen antajalle tilanne on kuitenkin toinen. Palkintona tulee arvostuksen nousu, jonka eteen kannattaa uhrata muutama prosentti pääomasta. Sillä on taas vaikutusta kaikkeen muuhun. Hyvä teko asettaa melko näyttävän sädekehän pään päälle, joka säilyy siinä pitkään. Sitä ei murenna edes pienet lipsahdukset. Siinä mielessä on turha hakea eettisiä lähtökohtia tuohon palapeliin. Lopulta huomaat myös olevasi naistenlehden sivulla haastateltavana ja sinulta odotetaan keskimääräistä fiksumpia mielipiteitä. Tuokin on kummallista: tukku rahaa tekee sinusta samalla myös isopäisemmän.

Kun olet julkista omaisuutta, niin sinut lypsetään myös ilman suurempia omantunnontuskia tyhjiin. Lypsäjät olettavat, että kestät kyllä hieman ylimääräistä röykytystä, koska voit paeta rahojen pehmentämään maailmaan. Se voi kuitenkin olla maailma, jossa ei olekaan enää mitään tavoitteita. Voit ostaa kaiken minkä haluat. Joulu on joka päivä ja juhannuksena voit polttaa Suomen suurimman kokon. Tosin joku ilonpilaaja voi tulla kertomaan sinulle jonain päivänä, kun makaat kalliilla sohvallasi kyllästyneenä, että todellista statusta on korvien välissä tapahtuva luova liikehdintä ja sen kasvattaminen. Ja siihen ei tarvita tuohta kuin vain sen verran, että saa sinisille ajatuksille polttoainetta.

En väitä vastaan jos joku sanoo, että statusta voi rakentaa myös näin. Aikoinaan opettajat ja papit olivat kyläyhteisön arvostetuimpia jäseniä. Ylioppilas oli hierarkiassa varmaankin melko lähellä Jumalaa. Vaikka lukeminen kansan mielestä vahingoitti silmiä ja oppineista tuli huonoja ojankaivajia ja kaskenpolttajia,  niin jostain se status kuitenkin näille tuli. Ehkä vain siitä, että yliopiston käyneiden maailma oli niin outo; sitä piti varmuuden vuoksi kunnioittaa, kun ei uskallettu nauraa päin naamaa. Toisaalta taas kylähullut saatettiin niputtaa samaan kasaan kuin kirjaviisaus. Elämää piti opetella lapion varresta, ei kirjoista. Tässä on kieltämättä ristiriita. Syyt saattoivat olla muutkin, sillä kansakoulua vastustivat useat kirkon miehet. Se vei opetuksen pois kirkolta ja maallisti lapsia, jotka saattoivat jossain vaiheessa epäillä kristinuskon keskeisiä opinkappaleita.

Harva kaduntallaaja tuntee Henrik von Wrightiä, tuota suomalaista filosofia, jolla oli paljon sanottavaa yhteiskunnasta ja tieteestä. Hänelläkin oli statusta, mutta piiri oli pieni. Se, että kaikkien tuntema status ilmestyy näkyväksi omaisuuden myötä, kertonee yhteiskunnan todellisista arvoista.

Taidan kuitenkin unohtaa tuon alun lottovoiton ja lahjoittaa sen niille, joilla on sille ihan tavallista ja arkista käyttöä. Jättäisin kuitenkin sen verran, että voisin edes kerran elämässäni maksaa vuokrani eräpäivänä. Ja jos haluan statusta, niin rakennan sen niin hienovaraisesti, että vain itse huomaan sen. Vaatimattomuus on hienoimpia arvoja, kunhan muistaa vain kertoa sen ääneen.

Lähdetään ihan alusta. Vitsi kaipaa vastaanottajan, jolla on jonkinlainen ajatuskyky jäljellä. Harva meistä taitaa mutista vitsiä itselleen ja nauraa hohottaa sen päälle. Toisaalta onhan vitsin keksiminen ja sen mielessä pyörittely juuri sitä, joten taidan kumota joltain osin sanomani. Mutta jos otetaan vitsistä kaikki hyöty irti, niin se vaatii vastaanottajan tai vastaanottajat. Myöskin kertojan sosiaalinen lihasmassa saa lisätoppausta, kun saa olla edes hetken aikaa seurueen keskipisteenä. Tämä on luultavasti tärkein syy kertoa vitsi. Status saattaa tosin romahtaa aika perusteellisesti, jos vitsin kertoja lopettaa hyvän alun jälkeen ja jää pohtimaan, että ”miten se nyt jatkuikaan”. Tämä on kamala tilanne – kaikille. Siinä yleensä jaetaan empatiapostia säkkikaupalla.

Yleensä sanotaan asioista, jotka eivät ole ihan sitä mitä niiden piti olla, että ”se oli vitsi”. Tämä on vitsin asettamista tehtävään, joka sille ei kuulu. Olisi varmaankin syytä perustaa ”vitsinhuoltolautakunta”, jonka toimenkuvaan kuuluisi vitsin rakenteen tarkka määrittelminen ja sen säilyttäminen myös pitkälle tulevaisuuteen. Vitsi on kuitenkin yhteiskunnallisesti niin merkittävässä roolissa, että se täytyy pitää hengissä. Tosin se taitaa päräjätä ihan omillaan, ainakin niin kauan, kun on olemassa blondeja ja poliitikkoja. Ja jos perheenlisäyskin tapahtuu perinteisin keinoin, niin Pikku-Kallekaan tuskin katoaa lähivuosina, vaikka pojalle onkin jo tullut melkoisesti ikää.

Mikä sitten on huono vitsi? Onko sellainen vitsi huono, jonka kaikki vastaanottajat ymmärtävät? Sehän saattaa olla silloin rakenteeltaan yksinkertainen ja siitä puuttuu silloin älykäs oivallus.  Onko tämä yleensäkään kriteeri? Miksi jutun pitää olla älykäs. Eihän kaskun tehtävä ole mitata vastaanottajan oivalluskykyä. Sen sisältö on yleensä arjesta ja myös sen sotkuisemmasta puolesta. Harvoin olen kuullut mitään vitsiä, joka olisi vaikkapa filosofisesti merkittävä. Tai että sen sisältö tarjoaisi tärkeän, puuttuvan linkin kuuntelijan maailmakuvaan. Entä vitsi, jonka jujun hoksaa vain yksi kymmenestä. Tai sitten koolla olevasta  illanistujaishörhölaumasta ei kukaan ymmärrä ”vuosisadan parasta vitsiä”. Tuloksena on hieman hämmentyneitä ilmeitä, sillä on vaikea näytellä käsittävänsä jotain. Väitän, että lähes kaikki meistä haluavat ymmärtää kaiken mahdollisen ja sen myöntäminen, että ei itse oivaltanut jotain sellaista, mitä muut näyttävät oivaltaneen, vaatii melko tukevaa minärankaa. Sosiaalisesti vaativat ryhmätilanteet ovat ahdistavia. Yksinäisyys on paras tila kehittää omia taitojaan ja mahdollisuuksiaan, sillä se vapauttaa voimavarat olennaiseen.

Jaan vitsit tässä visuaalisiin ja verbaalisiin. Tosin verbaalinen vitsikin taitaa yleensä rakentua vastaanottajan mielikuvien varaan. Voihan kasku olla sanaleikkikin, joka tietenkin vaatii sitä tarkkaa kieltä, jota ei ole olemassakaan. Aiheen parissa ahersi 1900-luvun alkupuolella Ludwig Wittgenstein. Tuolta kuuluisalta filosofilta siteerataan usein virkettä: ”Mitä ei voida sanoa tarkasti, ei kannata sanoa ollenkaan”. Wittgesteinin mielestä filosofian tehtävänä oli huoltaa kieltä ja selventää sitä, ei luoda teoriaa. Tämä koskee silloin myös vitsiäkin. Jos hän eli ajatusrakennelmansa mukaisesti, niin hän ei varmaankaan kertonut koskaan vitsejä. Kuiva mies, vaikka filosofia ei sitä olekaan.

Vitsiin reagoidaan nauramalla. Se näyttää typerältä, koska se paljastaa suuontelon, joka ei ole kovinkaan miellyttävä näkymä. Sivistynyt ihminen ei naura koskaan näin, ei edes mojovalle jutulle. Se vastaanotetaan pienellä hymyllä tai vetämällä suupielet siististi vinoon. Ihmisellä ei nimittäin ole muuta välinettä peittää raadollisuuttaan, kuin käyttäymällä yhteisesti sovittujen sivistyskoodien mukaisesti. Vaikka se on harhaa ja joltain osin melkeinpä vitsi, niin siitä kannattaa pitää kuitenkin kiinni. En kylläkään tiedä miksi.

Historian ja etenkin kulttuurihistorian ystävänä, minua kiinnostaa tietenkin tämä kysymys: kuka kertoi ensimmäisen vitsin?  Tuohon vastaaminen vaatisi pureutumista melko syvälle ihmisen menneisyyteen ja niihin olosuhteisiin, joissa on voinut olla aikaa niinkin turhalle toiminnalle, kuin vitsin kertomiselle. Se on tuskin edesauttanut selviytymistä, joten sen tarve on löydyttävä jostain aivan muualta. Ehkä se oli kuitenkin keino paeta ahdistavaa tilannetta.  Kyykkiminen lumen saartamassa luolassa eväiden käydessä vähiin, on voinut olla helpompaa, kun joku on laukonut sen perältä muutaman mehevän jutun. Mutta olisi kiva kuulla, millainen se oli. Tämä on niin mielenkiintoinen kysymys, että se vaatiinee ihan oman blogin.

Yhtenvedot ovat yleensä turhia, sillä silloinhan asiat kannattaisi esittää suoraan vain muutamalla rivillä. Syyllistyn tällä kertaa tuohon ja totean vain, että ”huonoa vitsiä” ei taida olla olemassakaan. Jos edes joku nauraa jutulleni, niin se on tehtävänsä täyttänyt. Vitsille kun ei taida löytyä tarkkaa sabluunaa, niin kuin ei monelle muullekaan ilmiölle, joista ei saa tukevaa niskaotetta.

Millaisista vitseistä itse en pidä? Rasistiset jutut eivät naurata, eivätkä yleensäkään sellaiset, jotka eriarvoistavat ihmisiä tai ihmisryhmiä. Kysymys on niin vakavasta asiasta, että se ei siedä edes leikinlaskua. Nauraminen erilaisuudelle on mautonta. Blondivitsit kyllä hyväksyn, koska niissä on pohjalla aitoa arjen realiteetin tajua. Ja eiväthän blondit itse edes ymmärrä niitä.

Loppuun vielä vitsi, joka kuuluu maailmankuvaa hahmottavien kaskujen harvaan joukkoon: Humanisti, fyysikko ja matemaatikko olivat ajelulla Englannin maaseudulla. Kun he ajoivat lammasaitauksen ohitse, jossa seisoskeli viisi valkoista lammasta ja yksi musta lammas, niin humanisti tokaisi: ”No nyt tiedämme, että Englannissa on myös mustia lampaita”. Fyysikko katsoi hölmistyneenä humanistia ja korjasi: ”Ei, tiedämme vain sen, että Englannissa on ainakin yksi musta lammas”. Matemaatikko oli jonkin aikaa hiljaa kunnes mutisi: ”Tiedämme, että Enlannissa on ainakin yksi lammas, jolla ainakin toinen puoli on musta”.

Olen miettinyt pääni puhki, että montako kierrosta pitää tehdä tässä syntymisen ja kuoleman jaksottamassa elämänpyörässä, että siitä vapautuu lopullisesti ja saavuttaa nirvanan? Päädyin ensin lukuun kolme, koska se on enemmän kuin kaksi. Kaksi on aivan liian arkinen, mutta kolmen ympärille on kiedottu jo kevyesti kultalankaa. Kyseessä on kuitenkin elämää suurempi kokemus, joten ehkä noita kertoja pitäisi olla jokin pyhä luku. Olen aina ihaillut lukua kahdeksan, koska siltä puuttuu selkeä merkitys. Sitä ei voi äkkiseltään yhdistää kalenteriin, ainoastaan armeijassa vietettyyn luppoaikaan.

Budhalaisuudessa kärsimyksen kehästä pois hyppäämiseen vaaditaan kahdeksaosainen polku, joka jaetaan usein kolmeen pääosaan. Ensimmäiset kaksi sisältävät viisauden, kolme seuraavaa moraalin ja loput meditaation. Tämän uskonnon harjoittavat paketoivat ihmisen elämän viisauden, moraalin ja meditaation kauniiseen käärepaperiin. Paljon viisaita sanoja.

Budhalainen kuolemassa kehosta vapautunut mieli luo kirkkaita ja selkeitä mielikuvia. Näiden hallusinaatioiden hallinta vaatii tässä kuoleman ja seuraavan syntymän välisessä tilassa hyvää psyyken hallintaa, jota on opiskeltu mietiskelyn avulla. Muussa tapauksessa aiemmin tehdyt teot eli karma määrää millaisen jälleensyntymän olento seuraavaksi saa. Ja jos oikein hyvin käy, niin karmasta voi rimpuilla irti ja saavuttaa bodhisattvatasot. Tämän jälkeen taitaa saada jo siivet selkään, sillä ikuisuus koostuu kärsivien olentojen vapaaehtoisesta auttamisesta. Voi olla, että yksinkertaistin näillä riveillä budhalaisuuden tärkeitä elementtejä. Sehän on selvä, että jos matka on taivaaseen, niin siinä pitää olla mukana jotain hyvin vaikeaa ja monimutkaista. Se, että on vain hyvä ihminen, ei taida ihan riittää.

Mielikuva, että makaan yhä uudelleen märissä vaipoissa, ei myöskään houkuttele. Ei sekään, että joudun taas kouluun, jossa saan kuulla olevani melko huono niissä asioissa, jotka ovat myöhemmin kuitenkin vahvinta aluettani. Ja eläkeikäkin taitaa karata jatkuvasti yhä pidemmälle. Uudestisyntymässä on ripaus masokismia, sillä kyllä minulle yksikin elämä riittää, vaikka se ai aina olisikaan näyttänyt niitä hyviä puolia.

Yhdistän yllättävän luontevasti uudelleensyntymisen Linnanmäen Helsinki-pyörään. Kai niissä on jotain samanlaista: yläkohdassa nautiskellaan näköalasta ja kohta taas laskeudutaan keskelle arkea. Jostain syystä vain tuo arki ei ole koskaan tavoittelemisen arvoista. Eläminen pitäisi tapahtua jossain ihan muualla tasolla, mihin resussit ja olosuhteet viittaavat. Kumma juttu ja varmaan taitaa jäädäkin sellaiseksi. Minusta kun ei ole kotikutoiseksi psykologiksi. Tämä ihmisryhmä on nimittäin melkoinen ongelma yhteiskunnassa, jossa kyllä löytyy henkisiä solmuja pohdittavaksi joka päivälle.  Ja jos ei lähimmäinen tarjoa niitä riittävästi, niin ainahan voi vaihtaa tunkkaisen näköalan sosiaalipsykologian pariin.

Edellisestä voi varmaan päätellä, että jälleensyntymä ei ole saanut minusta kovinkaan suurta banderollin kantajaa. Toisaalta arvostan budhalaisuutta ja joitain piirteitä siinä. Se on enemmän elämänkatsomus kuin uskonto. Silloin siitä puuttuvat totuuden kanssa parittelevat oikeaoppiset, joiden kilvoittelu on pakanoiden auraamista ojan pohjalle. Vaikka budhalaiseen kulttuurin sisältyy huvittavia  rukousmyllyjä ja muuta outoa rekvisiittaa, niin ne tekevät samalla siitä niin epäuskottavan, että pakkohan siihen on tutustua. Ja jos palkintona on lopullinen nirvana, niin mikäpä sen mukavampaa. Ja mikäli eleämänpyörä pyörii vain jatkuvasti päästämättä otteestaan, niin onhan siinä ainakin se hyvä puoli, että on aina eturivissä. Sehän se on se paras paikka, jos haluaa nähdä minne päin maailma on tarpomassa.

Ajatukseni tähän kirjoitukseen sain paikkakuntani marketissa, jossa olin täydentämässä jääkaapin loputonta tyhjyyttä.  Olin juuri tonkimassa inkiväärilaatikkoa ja näyttämässä pojalleni, kuinka eräs näistä moniulokkeisista juurikkaista näytti selkeästi yksisarviselta. Olin jo sitä ennen löytänyt pari Neitsyt Mariaa ja läjän muita Raamatun henkilöitä. Riemukkaan löytöretkeni mystiikan mailmaan katkaisi kaksi nuorta neitiä, joista toinen kantoi käsissään nahkasaappaita. He jäivät keskustelemaan lähes kosketusetäisyydelle ja kuulin kuinka jalkineiden omistaja kertoi innosta puhkuen kaverilleen ostoksensa hyvistä puolista. Vilkaisin saappaita ja aloitin havaintosarjani varsista ja keräilin samalla hieman poissaolevan tuntuisena juurikkaita takaisin omaan lootaansa lanttulaatikon päältä. Varret olivat pitkät ja kauniin valkoiset. Niiden nahkaan oli kirjailtu kuvioita, jotka miellyttivät herkän esteettistä mieltäni. Katseeni laskeutui siitä muutaman kymmenen centtiä alemmaksi. Kaikki hyvin toistaiseksi, olisin voinut ostaa ne vaikka vaimolleni, jos hän olisi parikymmentä vuotta nuorempi. Lopulta katseeni tavoitti kantapään ja koron, joka tuntui olevan yhtä pitkä kuin saappaan varsi.

Sujautin seuraavaksi jalkineet mielessäni omistajan jalkaan. Päättelin nopeasti, että pohkeiden kohdalla voi olla tiukkaa. Siitä varmaan selviää liukkaalla saapasrasvalla. Mutta miten noilla koroilla voi kävellä?  Tuota kysymystä pyörittelin pitkään. Laitoin neidin köpöttelemään pitkin kaupan käytäviä. Yritin löytää mahdollisimman paljon kuvakulmia, jotta olisin voinut nähdä miten nuo sirot korot kuljettivat saappaiden omistajaa eteenpäin. Kyllähän ne veivät, mutta eihän tuossa liikkumistavassa ole mitään järkeä. Evoluutio tuskin on vielä ehtinyt muokkaamaan naisten nilkkoja niin, että ne viihtyvät tuollaisessa kulmassa. Mieleni teki ottaa ostosten onnellista omistajaa hihasta kiinni ja pyytää viemään kengät takaisin hyllyyn ja valitsemaan jotain miellyttävämpää varpaiden suojaksi. Siihen ei rohkeutuni riittänyt, mutta olisin kuitenkin voinut kysyä, että ketä varten hän vääntää sirot nilkkansa noinkin tuskalliseen asentoon. Veikkaisin, että vastaukseen olisisi sisältynyt ainakin sanat: ”viehkeä” ja ”miestä varten”. Omalta kohdaltani voin luvata, että minua voi lähestyä vaikka vanhoissa lenkkareissa, jos vaihtoehtona ovat kipeytyneet jalkapöydän luut.

Jos Wikipediaan on uskominen, niin jonkinlainen raamattuvyöhyke löytyy Suomestakin. Osaa Pohjanmaasta voidaan kuulemma kutsua tuolla nimityksellä. Yleisimmin sillä tarkoitetaan kuitenkin Yhdysvaltain lounais- ja eteläosissa sekä Keskilännessä olevia alueita. Se on siitä ihmeellistä seutua, että siellä sairaat parantuvat rukoilemalla. Tosin eivät aivan kaikki. Nuo epäonnistuneet yritykset päätyvät median ilkuttaviksi ja onnistuneista emme saa kuulla yhtikäs mitään tänne rapakon taakse. Olen varma, että niitäkin on. Ihmisellä kun on taipumus joskus selviytyä vaikeankin taudin otteesta ilman hoitoa. Sihen ei aina tarvita avuksi tuota mystistä mustaa kirjaa, jota luetaan tarkasti näillä alueilla, joilla evankelisprotestanttinen kristillisyys (vahvimpana babtistikirkko) ohjailee harhapoluille alinomaa ajautuvaa sielua. Uskoisin, että kaikki lukihäiriöiset karsiutuvat jo ensimmäisillä sivuilla, sillä rivien välistä ei löydy mitään tulkittavaa ja virkkeetkin on luettava tarkalleen oikein. Kaikenlainen eksplikaatio on Pirun tekosia. Tuon inhoittavan sarvipään, joka vaanii kaikissa mahdollisissa piiloissa. Ihan kun se saisi bonuksia jokaisesta sielusta, jonka se saa raahattua tulisen järven rantaan. Mutta kaiketi elämä olisi perin tylsää ilman houkutuksia. Mikäpä tuntuu mukavammalta, kun antaa tämän kammotuksen kiskoa hihasta vähän matkaa ja riuhtaista sitten itsensä irti, juuri kun ensimmäiset liekit näkyvät taivaanrannassa. Elämässähän ei suinkaan ole tavoitteena sielun tyyneys ja tasainen elo, vaan tiukat ponnistukset. Ylä- ja alamäki kasvattaa elämän puuhun parempia hedelmiä, kuin jolkuttelu tasamaalla.

Kärsimys jalostaa tai mitä sitten tekeekin. Fraasi, johon en ole koskaan jaksanut oikein uskoa. Ihan vain jo siitäkin syystä, että se vaatii rinnalleen nöyryyttä. Se on taas polvillaan oloa jonkun isomahaisen edessä, katse maahan suunnattuna. Visio on niin vahva, että ajatukset ohjautuvat siitä yllättävän helposti flagellantteihin, noihin keskiajalla eläneisiin itsensäruoskijoihin. Kun Euroopassa riehui musta surma 1300-luvulla, niin tämä ryhmä teki pitkiä työpäiviä. Verellä tahritun katumuksen piti osoittaa hyvälle Jumalalle, että ihmiskunnan päälle langetettu kärsimys saisi jo pikku hiljaa riittää. Ja loppuihan se sitten aikoinaan, kun väestöä oli kärrätty hätäisesti kaivettujen monttujen pohjille 25-30 miljoonaa. Se oli kolmasosa silloisen Euroopan väkiluvusta.  Ja arvio saattaa olla jopa alakanttiin. Voihan se olla, että ilman flagellanttien ruoskien pauketta luku olisi voinut olla paljon suurempikin. Mistä näitä tietää.

Yhdysvaltojen raamattuvyöhykkeellä vaikuttaa myös Ilmestyskirjan mainitsemia lopunajan todistajia. Eräs näistä on Jumalan kirkon (PKG) johdossa oleva Ronald Weinland ja hänen vaimonsa. Olen seurannut muutaman vuoden tämän profeetan elämää ja ennustuksia. Niillä on ollut selkeästi yhtymäkohtia Orimattilaisen Ahti Rantasen sääennustuksiin, sillä molempien arviot tulevaisuuden suhteen ovat menneet toistaiseksi pahasti pieleen. Ronaldin ennustama lopunajan ahdistuksen aikakausi alkoi huhtikuussa 2008 ja Jeesuksen paluun pitäisi tapahtua vuonna 2011. Aikataulu meni kuitenkin jossain vaiheessa uusiksi ja näemmekin Jeesuksen vasta toukuussa 2012. Erehtyminen on inhimillistä, vaikka olisikin Kaikkivaltiaan asialla. Tosin haksahdukset eivät ole jääneet tuohon, koska erilaisten vitsausten aikataulutkin on pitänyt kirjoittaa muutamaan kertaan uusiksi. Lopunajan trumpetin töräyksiä on kylläkin kuultu, mutta mitään kammottavampaa ihmiskunta ei ole kuitenkaan vielä kohdannut.

Tarkemmin tuon Ronaldin elämänvaiheisiin ja profetioihin voi tutustua ”Don’t Drink the Flavor Aid” – blogin sivuilla. Ronald ei taida pitää tuosta saitista, sillä hän ennusti jo vajaa kaksi vuotta sitten kirjoittajan kuolevan sisältäpäin. Näin ei ole käynyt ja sivun pitäjä seuraa edelleen Weinlandin maallista vaellusta. Sivulta löytyy myös laskuri, josta voi tarkistaa Jeesuksen tarkan paluuhetken.

http://ronaldweinland.info/falseprophet/

Eilen niiden piti tulla, leijailla muutaman tunnin suurkaupunkien päällä ja poistua pikku hiljaa ilman sen virallisempaa tapaamista. Ihan vain näytille, että on sitä elämää muuallakin kuin Telluksella. Eipä näkynyt, vaikka taisi aika moni niska olla kallellaan selkärangan suuntaan. Ehkä heillä oli kiireitä, onhan tuo avaruus melko mittaamaton työmaa. Pari lehtijuttua luettuani sain myös tietää, että nuo avaruuksien matkamiehet tuntevat sosiaalista vastuuta. Eivät ole siis viemässä naisiamme tai vesiä meristämme. Nämä kiltit taivasmatkaajat ovat huolissaan ilmastomme lämpenemisestä ja heidän pyyteetön projektinsa olisi puhdistaa se kaikesta kuonasta, jota olemme sinne työntäneet satojen vuosien aikana. Kunnioitettavaa ja kiitettävää. On todella hienoa löytää sukulaissieluja avaruuden periltä.

Odotin tuota ihmettä itsekin. Menin lopulta nukkumaan, kun Tokiossakin viisarit lähtivät kohti alamäkeä. Heti aamulla avasin telkkarin ja luin ensimmäiseksi tekstiteeveen otsikot. Ne kertoivat tuttua tarinaa arjen kompuroinnista, ei sanaakaan lentävistä lautasista. Kaaadoin sadatellen kahvia kuppiini ja suunnittelin siinä näkkileipää pureskellessani vastinetta tuolle USA:n armeijan  eläkeläisupseerille, joka jallitti taas kerran koko ihmiskuntaa. Blogikaverini oletti päivällä meseillessämme, että eiköhän tuo saanut kuitenkin lopullisen porttikiellon upseerikerholle. No, onhan sitä jo siinäkin rangaistusta vanhalle miehelle. Mutta ei tämä ole kuitenkaan reilua, valvottaa puolta ihmiskuntaa ja murentaa luottamusta lähimmäiseensä.

Tällä ufohörhöllä  on nimikin:  Stanley A. Fulham, joka on kaiketi melko tuttu lentävien esineiden parissa puuhasteville. Mies on kirjoittanut toisille hörhöille haasteellisen kirjan: ”Challenges of Change”. Vaikka lautasia ei tällä kertaakaan näkynytkään, niin ehkä se lisäsi kuitenkin kirjan myyntiä. Ja eihän siinä mitään pahaa ole. Vaikka sen luettuaan todellisuus ei paljastaisikaan syvintä sisintään, niin tuo lukutuokio rikastaisi ainakin mielikuvitusta.

Jätän seuraavan kommentin viimeiseksi, sillä muuten en olisi voinut irvailla (toivottavasti hyväntahtoisesti) näin pitkään tuon herra Stanley A. Fulhamin kustannuksella. Hän nimittäin jätti pienen takaportin. Jos vierailijoita ei näy 13.10, niin viimeistään kuitenkin marraskuussa tai ainakin vuoden loppuun mennessä. Rohkeana armeijan upseerina hän sanoi myös laittavansa koko arvovaltansa peliin. Sitä en tiedä, mitä tuokin tarkoittaa, kun tuota arvovaltaa ei taida olla kovinkaan paljon jäljellä miehellä, jonka hörhöilyistä voisi kirjoittaa ihan oman kirjan.

Syksy kirvoittaa enemmän kauniita sanoja, kuin mikään muu vuodenaika. Mennyt kesä oli niin kuuma, että siinä jopa kieli hikoili. Ja sanat, jotka liimaantuvat toisiinsa kiinni kuin märkä paita selkään, ovat huonoja välineitä. Mutta mitäpä hyvää kesästä olisikaan sanottavaa, sehän toisti vain itseään päivä päivältä: samat helteiset tunnit edessä, sama usvakerros haittaamassa näkyvyyttä ja sama saamaton olotila. Jälkimmäinen saattoi olla kuitenkin se paras osatekijä, sillä se pakotti hiljentämään tahtia edes muutamaksi kuukaudeksi. Ja näin jälkikäteen tarkasteltuna:  mitä tärkeää sitten jäi tekemättä? En tiedä.

Kesästä puuttuu muutokset, se on liian monotoninen vuodenaika kiihottaakseen mielikuvitustani. Sitä ei edes elvytä järviemme uimarannat, joissa palvotaan aurinkoa samalla intensiteetillä kuin faarao Ekhnaton teki aikoinaan Egyptissä. Mutta mitäpä minä olen arvostelemaan kenenkään nautintoja. Ne ovat yhtä arvokkaita kuin omani, koska näyttävät tuottavan tekijöilleen suunnatonta mielihyvää.

Mutta vuodenaikojen siirtymävaiheita minä rakastan, enemmän kuin  yksikään auringonpalvoja. Hyvä, etten polvistu ja suutele syksyn ensimmäisiä riitteisiä lätäköitä, joista peilautuu tumman sininen taivas. Ei siksi, että se tietäisi talven varovaista astumista esiin. Syyt ovat paljon syvemmällä, niin syvällä, etten oikeastaan tiedä sitä edes itsekään. Ehkä se liittyy lapsuuden kumisaapasleikkeihin, kun sai pomppia ohuiden jääkansien päällä ja nähdä kuinka niiden välistä purskahti esiin kesän ruskeaa vettä. Tai jospa siinä maistui kielletyn leikin maku. Mutta mistä näitä iloista tietää; menevät ja tulevat. Jossa vaiheessa ne kasaantuvat ja jossain toisessa taas katoavat vähäksi aikaa odottamaan uutta esiinmarssia. Ehkä hyvä näin, sillä jatkuva elämännautiskelu ei voi tietää hyvää iäisyydessä. Sehän kertoo, että ajatukset ovat kohdistuneet vain maapäällisiin asioihin. Sekään ei taida auttaa, että vilkaisee silloin tällöin taivaalle, vaikkakin vain ihastellessaan salamointia tai lempeitä pilviä, jotka matkaavat taivaanrannasta toiseen omaa rauhallista tahtiaan. Jos ei löydy riittävästi nöyryyttä ja halua piehtaroida silloin tällöin piikkipaidassa, niin lyhyt nautiskelu voi vaihtuakin äkkiä loputtomaan piinaan, josta puuttuu muutosten tuoma mielihyvä.

Pohdin naiiviutta, kun ajelin aamuista työmatkaani. Kiertelin ja kaartelin teeman parissa sen kaksikymmentä minuuttia, mitä kestää saavuttaa päivän ensimmäinen kahvikuppi. Mikään heräämisen jälkeinen tapahtuma ei johdatellut aiheeseen. En saanut kimmoketta edes aamuteeveen ohjelmasta. Sieltä löytyy kyllä ihan mukavasti naiiveja kommentteja ja paljon muutakin irtotavaraa, tuohon naivismin valtavaan laariin. Tällä kertaa se vain taisi tulla jostain, tuo käsite, jonka synonyymina yleensä pidetään lapsellisuutta. Minusta se on tungettu silloin liian ahtaaseen laatikkoon, sillä se tarkoittaa paljon enemmän. Samoin kuin naivismi maalaustaiteessa ei ole vain lapsenomaisia piirroksia, vaan samalla myös lämmintä viisautta, niin tässä käsittelemäni naivismi laajentaa rajojaan tuon lapsellisuuden ulkopuolelle. Nimeän sen siis sosiaaliseksi naivismiksi.

Ensimmäisissä liikennevaloissa kysyin: ”Jos maailma olisi niin naiivi, että se ei edes tunnistaisi sitä, niin miltähän se mahtaisi näyttää ja tuntua?” En päässyt kovinkaan pitkälle, kun huomasin, että naiivius pitää erottaa typeryydestä. Jälkimmäinen oli tuossa vaiheessa pohdiskeluani pienempi paha, koska siinä on mielestäni mukana rehellisyyttä, vaikkakin myös samalla voimavarojen hukkaamista. Naiivius on taas täysin anteeksiantamatonta. Typeryydelle voi ojentaa säälittävän kukan, mutta naiiviudelle on pakko kääntää selkänsä. Mutta se kysymykseni maailma, miltä se näyttäisi? Naiiviuden ongelmaahan ei voi olla todellisuudessa, jossa sitä esiintyy joko kaikkialla tai sitten ei missään; naiivi kun ei ymmärrä olevansa naiivi. Hampaiden kirskuntaa ja tuhahduksia kuuluu vain vastapuolelta, kun tämä fiksu ei-naiivi kansalainen yrittää pidätellä itseään, että ei tekisi itse jotain hyvin naiivia. Naiiviuden aloittaja voi osoittaa naiiviutensa, joko käyttäytymällä tai puhumalla niin, että se rikkoo ei-naiiviuden arvopohjaa. Sen varaanhan tämä todellisuutemme on paalutettu. Maailma ja sen arvot rakentuvat niin, että niitä toivotaan hallittavan järjellä. Hulluttelu on hyväksyttävää, kun sen tekee viisaasti eli paljastaa samalla itsensä. Aivan kuin viisaus olisi ainoa kelvollinen työkalu. Näinhän se ei ole. Naiiviuden rooli inhimillisten arvojen taustalla on tärkeä. Ja taitaa useimmiten ollakin. Naiivius on myös uskoa mahdottomiin asioihin ja uskomattomia tekoja niiden puolesta. Kuinka naivilta näyttää tuo Miguel de Cervantesin luoma ritarihahmo kierrellessään Espanjan ylänkömaita ja taistellessaan tuulimyllyjä vastaan. Tuo naiivius on kuitenkin pukenut ihoansa vasten kerroksen lämmintä huumoria. Silloin siitä tulee inhimillistä ja elämänmakuista. Ja jos tuon sankarin naiiviutta ei ymmärrä, niin silloin on matkassa melkoinen annos typeryyttä, jota ei voi huuhtoa puhtaaksi edes huumorilla. Tämän ainakin käsitti hyvin selkeästi tämä romaanitaiteen historian ensimmäinen varsinainen edustaja, tarttuessaan tuohon aiheeseen. Espanjan kertomakirjallisuus taisi pullistella keskiajalla ritariromaaneista, joiden kimppuun Cervantes kävi ovelasti eli riisumalla ne keskellä toria munasilleen ja näyttämällä niiden keskinkertaisuuden. Ehkä häntä voisi sanoa myös hieman tosikoksi, joka on mielestäni hirvittävä sairaus. Ja eihän Cervantes lopultakaan kirjoituksiltaan mitään muuttanut, hankki vain pesoja perheelleen ja parjasi lukijoita, jotka viihtyivät siitä huolimatta ritariromaanien parissa vanhaan malliin.

Hirveintä on naiiviuden ja hulluuden yhdistelmä. Historia tuntee muutamia valtiojohtajia, joilla nämä osatekijät taisivat seurustella sulassa sovussa. Vai mitä pitäisi sanoa henkilöstä, joka kuvittelee pystyvänsä valloittamaan Euroopan ja pitämään sen hallussaan? Eikö tuollainen mielikuva ole naiivi? Hitlerin rinnalle voisi nostaa yhtä lailla Stalinin, joka näytti uskovan, että valtaa voi kasvattaa loputtomiin ja pysyä itse samalla hengissä. Suuri sotasankari Napoleon oli myös hyvin naiivi, vaikka olikin taitava luomaan strategioita taistelukentillä. Hänen arvonsa rakentui vain sen ja muutaman yhteiskunnallisesti merkittävän uudistuksen varaan. Häntä ei tituleerattu varmaankaan koskaan naiiviksi, ei edes ollessaan karkotettuna valtameren keskellä olevalla saarella.

Olen aina rakastanut ajatusta, että mitään ei voi sanoa tarkasti. Se antaa kivasti tilaa väärinymmärrykselle ja anteeksiannolle. Jos ymmärtää naiiviutta ja on valmis sitä puolustamaan, niin on ehkä kuitenkin rajan ”oikealla” puolella tässä maailmassa, jossa ihmiset jaetaan lopulta kuitenkin typeriin ja viisaisiin. Tämä on rajaviiva, joka ulottuu kaikkiin poliittisiin järjestelmiin, vaikka ne puhuisivat mitä tahansa tasa-arvosta. Tämä taitaa kuitenkin olla sittenkin paras mahdollinen maailma elää. Tuo naiiviton vaihtoehto vaatisi liian paljon ponnistelua, samoin todellisuus, jossa naiiviutta olisi kaikkialla. Jälkimmäisen mallin ongelmana olisi jatkuva kaaos, joka voisi toisaalta olla hyvinkin voimauttavaa. Ahdistavasta kaaoksesta, kun syntyy väkisin huumoria. Huumori on viimeinen keino puolustautua  ja pitää kiinni omasta ihmisarvosta tilanteessa, jossa kaikki on menetetty.

Päästyäni työpaikalle olin jo suonut jonkinlaisen hyväksynnän naiiviudelle ja kohottanut sen typeryyden tukeville hartioille. Jäin kuitenkin miettimään, miten kahdessakymmenessä minuutissa voi muuttaa mielipiteensä. Pidin sitä jonkin aikaa jopa hieman naivina. Puolustauduin kuitenkin sillä, että lopullinen käsitykseni naiiviudesta ei voi rakentua epävarman kielen varaan. Jään odottamaan tulevaisuutta, jossa tämäkin asia on korjattu ja voin tutkailla tätä samaa aihetta uudelleen.