Tekijä: Seppo

Olen viime aikoina käyttänyt jonkin verran aikaani tutustumalla hieman tarkemmin valokuvauksen historiaan. Teema lähetti kevään aikana loistavan kuusiosaisen sarjan, jossa esiteltiin eri aikakausien merkittäviä kuvaajia. Sarjan katsottuani päätin jatkaa aiheen parissa lukemalla netistä löytämiäni artikkeleita ja tutustumalla kirjallisuuteen. Valokuvauksen historiallahan on tapahtumia takanaan jo lähes kaksisataa vuotta. Halu tallentaa ympäristöä ja saada tuo otos myös säilymään muidenkin tarkasteltavaksi, on jopa tuota vanhempaa perua. Ensimmäisiä kokeiluja tehtiin jo 1700-luvulla, mutta kuvaa ei saatu säilymään pysyvästi vielä tuolla vuosisadalla. Vuodesta 1826 katsotaan alkaneen vasta varsinaisesti valokuvan aika, kun ranskalainen keksijä Joseph Nicéphore Niépce (jonka todellinen intohimo oli polttomoottorin kehittäminen) onnistui kiinnittämään pysyvästi kuvan tinalevylle, joka oli päällystetty bitumin ja laventeliöljyn seoksella. Tuo tuttu maalaistalon yläkerran ikkunasta otettu kuva vaati kahdeksan tunnin valotuksen ja se taitaa olla tällä hetkellä kunniapaikalla kuvaajan nimeä kantavassa museossa itäisessä Ranskassa. Paikka, jossa täytynee joskus poiketa, kun suunnistan Burgundin alueelle. Välineet ja tekniikka ovat toki kehittyneet huimasti ensimmäisten kokeilujen jälkeen, mutta hyviä kuvia otettiin jo alusta alkaen; kuva osattiin sommitella ja rajata. Miksi ei olisi, sillä olihan nuo elementit tuttuja jo maalaustaiteen puolelta. Aikansa kuvataiteilijat julistivat kuitenkin melko pian, että valokuva tulisi korvaamaan siveltimen ja kankaan. Onneksi tuo ennuste meni pieleen. Ainoa mitä se siirsi syrjään, olivat kiertelevät miniatyyrimaalarit, jotka ottivat omakseen uuden tavan vangita ympäristöä. He vaihtoivat pensselinsä huomattavasti hankalammin kuljetettavaan välineistöön. Jopa karua länttä valloitettiin kameralla, ei vain pelkästään Winchesterillä tai kuudestilaukeavalla. Helppojahan nuo kuvausreissut eivät voineet olla, sillä telttakankainen vankkuri pullisteli valokuvaustarvikkeita. Tänään sama tekninen valmius mahtuu kämmenelle.

Olin päässyt historian opiskelussani viktoriaaniseen aikakauteen (1830-luvulta vuosisadan vaihteeseen ulottuva jakso), kun jouduin lukemaan useaan kertaan erään kuvan alla olevan tekstin, koska en halunnut uskoa sitä heti todeksi. Muotokuvassa istui kuollut lapsi silmät auki äitinsä sylissä. Hakusanalla ”Post-mortem photography” löysin lisää kuvia. Eräässä kuvassa oli kaksi nuorukaista, joista toisen pää nojasi veljellisesti toisen olkapäähän. Alun ällistys muuttui pikku hiljaa jonkinlaiseksi ihailuksi tuota kulttuuria kohtaan, jossa kuolema ei ollutkaan pelottava mörkö. Kuolleiden läheisyydessä olevien sisarusten ilmeistä ei voinut päätellä, että tilanne olisi ollut heille pelottava tai edes vastenmielinen. Kuolema oli melko arkipäiväinen tapahtuma yhteiskunnassa, jossa lapsikuolleisuus oli hyvin yleistä.  Pienten lasten lisäksi myös teini-ikäiset perheenjäsenet saatettiin kuvata. Pienten lasten kuvat olivat omalla tavallaan kauniita. Silmät saatiin jollain konstilla pysymään kuvauksen ajan auki tai ne maalattiin jälkikäteen.

Mutta ihmeteltävää jäi. Mikä tuossa ajanjaksossa hyväksyi tai suorastaan vaatii kuolleiden lasten tuomista studioon? Viktoriaaninen aikakausihan oli hyvin tapakulttuurin sitomaa ja jokainen imperiumin asukas tiesi tasan tarkkaan, että mihin yhteiskuntaluokkaan hän kuului. Toki tämän huolitellun julkisivun takana oli myös kyltymätöntä irstailua. Ehkä se vain näytti siltä, koska yhteiskunnasta puuttui nyanssit ääripäiden väliltä. Ripeästi kehittyvän teollisuuden parissa ahertavalla työväenluokalla meni todella huonosti. Hygienia oli vuokrakasarmeissa olematonta ja terveyden hoitoon ei köyhillä ollut varaa. Pienet lapset pidettiin rauhallisina antamalla heille oopiumista ja alkoholista tehtyä uutetta, laudanumia. Sitä sai vapaasti apteekista ja se oli yhtä halpaa kuin tuopillinen olutta. Lapset eivät kuitenkaan kuolleet huumeisiin, vaan aliravitsemukseen. Osana siihen oli tuo oopiumin johdannainen, joka vei nälän tunteen ja ravinnonsaanti vaikeutui entisestään. Jos varhaislapsuudesta selvisi hengissä, niin olikin jo aika mennä töihin. Työpäivät alkoivat auringonnoususta ja jatkuivat iltamyöhään. Työsuojelusta ei taidettu paljon tuohon aikaan keskustella. Tulevaisuus näytti harmaalta, uskonto ja mahdollinen taivaspaikka taisivat tuoda jonkin verran lohtua tuohon ankeaan arkeen. Pöytä oli kauniisti katettu sosialismille.

Studiossa otetut kuvat olivat keskiluokan tai vauraamman väestön etuoikeus, koska alempaan sosiaaliluokkaan kuuluvilla ei yksinkertaisesti ollut varaa istua mallina. Usein kuolema tuli kuitenkin liian aikaisin ja tuo kuva jäi uudesta tulokkaasta saamatta.  Ainoa vaihtoehto oli viedä menehtynyt perheenjäsen kuvattavaksi, pukea hänet siististi ja asettaa hänet tuettuna kameran eteen yksin tai lähiomaisten seurassa. Tämän päivän kulttuuriympäristössä vastaava kuvaus ei tietenkään onnistuisi. Kuolemasta on tehty yksityisasia. Ja mitä muuta se voisikaan olla, kun sen kohtaaminen arjessa on melko satunnaista. Kieltämättä ajatus, että minut olisi kuvattu lapsena kuolleen veljeni kanssa niin, että tämä olisi nojannut olkapäähäni, olisi ollut kestämätön tilanne. Se tuskin olisi vääntänyt hymyä huulilleni. Tosin tuolloin ei muutenkaan hymyilty kuvissa.

Menehtyneiden perheenjäsenten kuvaaminen jäi pikku hiljaa, kun George Eastman toi markkinoille tutun Kodak-kameran ja rullafilmin 1800-luvun loppupuolella. Värivalokuvauskin oli jo keksitty vuosikymmeniä aiemmin. Niitä otettiin samaan aikaan, kun Helsingistä lähti ensimmäinen höyryveturin kiskoma juna Hämeenlinnaan. Nyt ne pakolliset kuvat voitiin ottaa kotona ja studioon mentiin vasta silloin, kun haluttiin laadukkaampi kuva kehystettynä. Kehitys oli ripeää. Ensimmäinen 35 millin Leica ilmestyi myyntiin vuonna 1925. Käviköhän kenenkään mielessä silloin, että ne ovat vajaan sadan vuoden päästä tuhansia kertoja arvokkaampia kuin uutena. Joku keräilijä maksoi viime keväänä vuoden 1923 testi-sarjan Leicasta lähes kaksi miljoonaa dollaria. Ehkä hänellä oli vain halu pitää pala historiaa kämmenellään.

http://acidcow.com/pics/1453-the-migration-of-pictures-after-death-26-pics.html

http://thanatos.net/

http://www.youtube.com/watch?v=mYytf471Tf8&feature=topics

Vietin kaverini kanssa pari viikkoa sitten pienen pätkän mökkielämää. Luonto ei näyttänyt tällä kertaa nurjaa puoltaan, vaan se oli kauneimmillaan. Käki kukkui isänmaallisen heleästi ja kansalliskoivumme olivat jo pukeutuneet kesäasuunsa. Vähän ennen poislähtöämme teimme pienen kävelylenkin illan hapuilevassa hämärässä. Astelimme ensin pätkän päällystevaurioista tietä ja poikkesimme siitä kapealle soratielle, joka johdatti meidät metsän halki järven rantaan. Edellinen myrsky oli kurittanut kuusimetsää kovalla kouralla. Isot rungot lojuivat pehmeillä sammalpatjoillaan epäjärjestyksessä, maatuakseen vuosien myötä osaksi mehevää aluskasvillisuutta. En muistanutkaan kuinka hyvältä keväinen metsä tuoksuu; siinä oli viehkeämpi bukee kuin laadukkaimmassa ranskalaisessa viinissä. Järven selkä oli lähes tyyni ja rannan kasvillisuus odotti pää painuksissa pehmein askelin saapuvaa yötä. Puita maasta kiskoneen myrskyn voima oli tarttunut myös laituriin ja heittänyt sen pois paikaltaan. Suomalainen järvimaisema on terapeuttinen kokemus. Rakastan kuitenkin hieman enemmän meren jylhyyttä, sen kirkkautta ja ääniä, kun raskaat mainingit saapuvat väsyneinä rantaan. Näen usein unta, että asun sen rannalla. Huoneen ikkunaa kehystää harsomainen verho, joka liikahtelee kevyesti kirkkaassa auringonvalossa. Unessani on aamu ja keskustelen raskaiden aaltojen kanssa.

Palattuamme kuvausreissultamme unohdimme molemmat saman sanan. Onneksi kadonneet kohteet voi määritellä toisilla virkkeillä, joten ymmärsimme lopulta puhuvamme samasta esineestä. Jäin miettimään myöhemmin, että mihin nuo sanat oikein katoavat, ilmestyäkseen myöhemmin takaisin.  En halunnut tuolle tilanteelle neurotieteellistä selitystä, vaan yritin kehittää jotain luontevampaa ja ehkä hieman persoonallisempaa mallia. Ja löytyihän se lopulta: rinnakkaismaailmat, joihin olen suhtautunut aiemmin hieman hymyillen. Olen aistinut niissä vuosien aikana hieman huuhaa- kuorrutusta. Se näyttää paremmalta, kuin hieman tylsä ja perinteisempi tapa hahmottaa todellisuutta ja sen rakennetta. Jossain määrin yleisöä kosiskelevaa, tottahan tuo. Tylsä tiede ei taida käydä turuilla ja toreilla kaupaksi. Hyvä tieteen popularisoija saa revittyä irti paljon mielenkiintoisia ajatuskuvioita näistä maailmojen kopioista. Siinä on jo itsessään aimo annos tieteistarinaa. Tuon mökki-illan jälkeen palasin taas kiltisti niiden pariin. Sivutodellisuuksien määrä lienee lukematon, joten yhtä paljon on myös näköisiämme kulkijoita, jotka käyvät rantamökkien patioilla hukkaamassa tuttuja sanoja. Mutta entäpä, jos meillä kaikilla rinnakkaismaailman kopioilla olisi myös jotain yhteistä, toisiltamme tarpeen mukaan lainattua? Vaikkapa nuo sanat, jotka luikahtavat maailmasta toiseen, kun tarvitsemme niitä? Tieteessä on luontevaa valita se yksinkertaisin malli, joka tuottaa toivotun lopputuloksen. Kun maailma hahmottaa itseään, pukee ainoan mahdollisen todellisuuden hartioilleen, niin se tekee sen hukkaamatta ylimääräistä energiaa turhanpäiväiseen. Ehkä tämä minun selitysmallini on juuri se oikea, vaikka kukaan kanssakulkijani tuskin sanoisi sitä viisaaksi. Ajatusleikit ovat joskus vaan sellaisia.

• Valehtelu jaettuna moraalilla tuottaa syyllisyyden.
• Valehtelemisen pitäisi olla joka tilanteessa yhtä tuomittavaa, muuten moraaliasetelmat menettävät merkityksensä. On kiusallista, että valehtelua voidaan yleensäkin arvottaa niiden kautta.
• Maailmankuva, jossa mitään ei uskalleta sanoa varmaksi, on hyvä alusta valehtelulle. Siinä valehtelija saa aina puolestapuhujan.
• Valehtelu menettää merkityksensä, jos sitä mittaavat moraaliset arvot laitetaan samalle viivalle.
• Valehtelulla vääristetään todellisuutta, mutta se jää moraalisen kivun alle.
• Valehtelu on keinona sallitumpaa, jos sillä pyritään hyvään. Kyseessä on valehtelemisen kaksisuuntainen mielialahäiriö, sillä kukaan ei voi sanoa varmasti, mikä on sitä hyvää.
• Valehteleminen saattaa perustua valheisiin, joiden totuusarvoa on mahdoton määritellä objektiivisesti.
• Propaganda eroaa valehtelusta siinä, että se on hyväksyttävämpää. Se on kasvotonta ja siihen on silloin hankalampi kohdistaa moraalista paheksuntaa.
• Maailman rakenteet natisivat, jos me olisimme aina totuudenpuhujia.
• On helpompi valehdella vieraalle, kuin tutulle.
• Totuudenpuhujaa on melko mahdotonta erottaa hyvästä valehtelijasta.
• Patologisen valehtelijan maailma on yhtä realistinen kuin omamme.
• Valkoisia valheita ei ole olemassa; joko valehdellaan tai ei.
• Tietoinen liioittelu on myös valehtelua. Se on vain puettu hyväksyttävämpään asuun.
• Valehtelu eroaa liioittelusta siinä, että se lisää aivan oman fiktiosiivun todellisuuteen. Liioittelu vain paisuttelee jo valmista maailmankuvaa.
• Onko se valhetta, jos kertoo eteenpäin valheen, jonka kuvittelee olevan totta?
• Hyvä valhe elää ikuisesti.
• Valheet määrittävät ”totuuden”.
• Jos valehtelet itsellesi, niin se ei ole valehtelemista, koska moraalittomuus vaatii aina ulkoisen kohteen.

Kuvaan mielelläni arkkitehtuuria. Kohteeksi kelpaavat myös persoonalliset omakotitalot ja niiden pihoilta poimitut yksityiskohdat. Viimeinen kuvausreissuni sai erään naishenkilön avaamaan mökkinsä oven ja kysymään hieman kiihtyneenä, että mitä kuvaan. Olin kuvannut kyseisessä paikassa aitaan nojaavia kukkia, joten kerroin tämän rehellisesti tuolle valkohapsiselle rouvalle. En ollut kohdistanut optiikkaa taloon tai puutarhaan, joka varmaankin oli talon omistajan suurin huoli nähtyään minut verhojen välistä. Lupasin näyttää kuvat, jos hän halusi vilkaista niitä. Hän uskoi minua ja sulki oven. Olisin tietenkin voinut kertoa samalla, että mikään ei olisi estänyt minua ottamasta kuvia aivan luvallisesti hänen puutarhastaan tai talostaan, vaikka ne kuuluvatkin juridisesti kotirauhan piiriin. Tuota rauhantilaa kun voi rikkoa vain ihmisten kohdalla. Pihalla makaavalla koiralla ei ole yksityisyyden suojaa, puhumattakaan vinssikaivosta tai kukkapenkistä. Olisin syyllistynyt rikokseen vain siinä tapauksessa, että olisin kuvannut mainitun rouvan pihallaan tai zoomaillut tarkoituksella kamerallani ikkunoihin. Jälkimmäisessä tapauksessa olisin syyllistynyt kotirauhan piiriin kuuluvalla alueella salakatseluun, jonka seurauksena olisin päässyt ehkä tutustumaan raastuvanoikeuden istuntosaliin. Salakatselu määritellään laissa seuraavasti: ””Mikäli henkilö oikeudettomasti katselee tai kuvaa teknisellä laitteella kotirauhan suojaamassa paikassa taikka käymälässä, pukeutumistilassa tai muussa vastaavassa paikassa oleskelevaa henkilöä; taikka, yleisöltä suljetussa julkisessa rakennuksessa, huoneistossa tai aidatulla piha-alueella oleskelevaa henkilöä tämän yksityisyyttä loukaten, katsotaan hänen syyllistyvän salakatseluun. Salakatselusta tuomitaan sakkoa tai vankeutta enintään yksi vuosi”.

Jos kuvaan vaikkapa lähikuvia torilla, niin se ei ole salakuvaamista, koska on kyse julkisesta tilasta. Näitä kuvaamisen kannalta avoimia tiloja ovat kaikki ne kohteet, joihin meillä kaikilla on vapaa pääsy tai mahdollisuus ostaa lippu. Voin jopa räpsiä otoksiani terveyskeskuksen odotustilassa tai kaupassa. Julkinen tila on julkinen, riippumatta omistussuhteesta. Tosin kynnys mainituissa paikoissa kuvaamiselle on melko korkea. Samoin jättäisin uimarannat väliin ja etenkin lapset. Ei taitaisi tulla myöskään vanhemmilta lupaa jälkipolven leikkien kuvaamiselle. En itse ainakaan uskaltaisi edes kysyä moista näinä herkkinä aikoina. Myös uimarantojen viehättävät bikinien verhoamat hahmot luovuttaisin jonkun riskimmän kuvaajan vastuulle. Voin jopa julkaista ottamani tunnistettavan henkilökuvan valokuvanäyttelyssä. En saa kuitenkaan esittää sitä kohteen kannalta loukkaavalla tavalla, vieraassa yhteydessä, mainosmielessä tai jossain kaupallisessa tarkoituksessa. Tosin hyvät tavat suorastaan vaativat, että kuvaaja kysyy kuvausluvan ennen sulkimen painallusta. Kohteliaisuus ja toisen huomioiminen ei ole kiellettyä. Jos otan kuvan esimerkiksi oksentavasta kanssakulkijasta ja julkaisen sen, niin syyllistyn kunnialoukkaukseen. Itse kuvan ottaminen on toki sallittua.

Rakennukset voidaan katsoa jotkut kriteerit täytettyään teoksiksi, mutta niiden kuvaaminen on siitä huolimatta vapaata. Rakennustaiteen teoksen suoja on itsenäiseen omaperäisen luovan työn tuloksena syntyneen muodon suojaa, joten talotehtaiden pientalot tuskin täyttävät näitä ehtoja. Tuskin myöskään klubiaskin kanteen 40-luvulla piirretty sielukkaan oloinen rintamamiestalo. Rakennuksia saa kuvata siis vapaasti. Ja miksi kukaan haluaisi estääkään oman talonsa kuvaamista? Onhan jokaisella ohikulkijallakin oikeus silmäillä toisten pihoille. Jos talossa tai sen ympäristössä on jotain piiloteltavaa, niin sitten vain rakentamaan tuon miljöön ympärille korkeaa muuria. Sen suojassa voi sitten soitella vaikkapa Pink Floydin loistavaa The Wall albumia.

Nuorempana olisin hymyillyt, jos joku olisi kertonut, että vanhuus tuo mukanaan viisauden. Yhdistin ikääntymisen silloin lähestyvään kuolemaan ja siitä oli kaikki viisaan elämän realiteetit kaukana. Nyt vuosien karttuessa olen huomannut, että nuorena aistivani viisaus oli siellä jossain mielen möykyn alla ja sitä ei ollut koskaan aikaa kaivaa esiin. Nuoruus on säntäilemistä, silloin ei ole mahdollisuutta (ehkä ei haluakaan) miettiä asioita laajemmin ja mitä erilaiset valinnat tarkoittavat kymmenien vuosien päässä. Ikääntyminen oli niin kaukana, että sitä ei oikeastaan ollut edes olemassa. Nuorena on vain nuori, se on samalla syntymä ja kuolema.

Viisautta ja älykkyyttä on vaikea määritellä. Itse näen kuitenkin viisauden enemmän arvopohjaisena. Siinä pyritään hyödyntämään ihmisenä olemisen mahdollisuudet. Joku viisas voisi tässä kohtaa tietenkin kysyä, että mitkä nuo tavoitteet voivat olla? Kuka määrittelee, millainen on hyvä elämä? Jokainenhan sen näkee omalla tavallaan. Uskovaiset katsovat Raamatusta ja heille koko kysymys on tyhjänpäiväinen. Humanisti määrittelee hyväksi elämäksi sen, joka tukee ihmisyyden kasvua meissä. Ehkä on helpompi sanoa se, mikä ei ole viisautta. Ehkä niiden rajaamana ja pois sulkemana voisi löytyä viisauden kova ydin – tai sitten ei.

Älykkyyttä tai viisautta ei voi tunnistaa, jollei ei ole itse myös viisas ja älykäs. Niitä ei voi myöskään varastaa, mutta aina voi yrittää huijata. Se onnistuu vain niin kauan, kunnes joku viisas tulee vastaan. Viisaus ja älykkyys viihtyvät omassa rajatussa mielen maailmassa. Sen ulkopuolelle on turha tavoitella, koska siellä ei ole mitään ymmärrettävää. Älykkyyttä voi myös olla ilman viisautta, mutta ei viisautta ilman älykkyyttä. Viisaus vaatii aikaa, älykkyydelle riittää lyhyempikin hetki. Molemmat kaipaavat opitun tiedon käyttöä uusissa tilanteissa. Viisaus vain rakentaa siitä paljon tukevamman talon, älykkyys maalailee kirkkaita ikkunanpieliä. Siitä ei kovin helposti mökkiä tunnista. Molempia kuitenkin tarvitaan, vaikka älykkyys pitäisikin nähdä myös mahdollisuutena kurkottaa kohti viisautta.

Tekstistäni voisi päätellä, että lasken itseni viisaiden joukkoon. Valitettavasti en kuulu tuohon ryhmään. Viisaiden teot ovat mielekkäitä, omani eivät ole aina olleet sellaisia. Jos olisin viisas, niin toivoisin tietenkin, että viisauteni näyttäisi hulluudelta. Se on ainoa määre, jonka vähemmän viisas voi antaa sille viisaudelle, jota ei ymmärrä. Me olemme kaikki viisaita omissa rajoissamme, jos vain hyödynnämme elämän varrella saatuja kokemuksia ja nidomme ne yhteen mielekkääksi tavoitteeksi. Viisautta kannattaa tavoitella, koska viisaat ovat niin joskus sanoneet. Minulle viisain ihminen oli antiikin filosofi Sokrates. Toisaalta hän oli myös naiivi, koska hän uskoi, että viisautta voidaan jakaa toreilla kuin lantteja köyhille. Annan tuon kuitenkin anteeksi, sillä hän hyväksyi oman kohtalonsa.

Jos blogikirjoituksissa on kuukauden mittainen kuollut kohta, niin se on yleensä merkki siitä, että sivun pitäjä on menehtynyt tai hän on joutunut terveydenhoitojärjestelmän rouskuteltavaksi. Kolmas todennäköinen syy on asunnon vaihto, joka kauheudessaan vastaa täysin ahdistavaa sairaalavuodetta. Itse ainakin kuolen mieluummin närekuusen juurelle sykemittarini ontuvia lukemia tuijottaen kuin tuohon metallisänkyyn, jota hoitajat käyvät silloin tällöin möyhentämässä.

Muuttaminen voidaan tehdä hallitusti tai hallitsemattomasti. Näiden kahden ero on muuttopäivissä. Hallitsematon muuttaminen tarkoittaa, että muuttokuorma siirretään kerralla keskelle olohuonetta. Tuloksena on itkunsekainen kaaos, kun kukaan ei muista missä ne isännän puhtaat kalsarit ovat. Lähes kaikki tärkeä on kadoksissa ja onnelliset asunnonvaihtajat seisovat tuon röykkiön ääressä ja yrittävät pohtia, että mistä kulmasta on paras aloittaa sen purkaminen.

Hallittu muuttaminen on paljon velkaa kalenterille. Mitä pidemmän pätkän siitä saa varattua tavaroiden siirtelylle uuteen osoitteeseen, niin sitä parempi lopputulos. Oma  visiomme oli kolme päivää. Vastaanottopäässä jonkun meistä piti laittaa esineet suoraan paikalleen ja koti olisi näin viimeisen muuttopäivän iltana jo asuttavassa kunnossa. Kompastuin naivismiin. Lopputulos ei poikenut mitenkään hallitsemattomasta muutosta. Lisänä oli vielä kipeä selkä ja yliväsynyt kroppa.

Meillä oli alusta lähtien muuttostruktuuri, jonka parissa ahkeroin jo kuukausia ennakkoon. Olen perusluonteeltani perfektionisti. Sitä ei kannata edes mainostaa tavoilteltavana luonteenpirteenä, sillä se lyhentää ikää ja tuo ylimääräistä ahdistusta. Eli tein merkintöjä ja teoriassa kaiken piti olla helppoa. Tilasimme kunnolliset muuttolaatikot ja tällä kertaa niitä jäi jopa yli. Tuo laatikko per neliö on hyvinkin suuntaa antava arvio. Vuokrasin pakun kolmeksi päivää, sillä harva muuttofirma kuljettelee asiakkaan tavaroita samaan paikkaan useiden päivien aikataululla. Ja jos kuljettaakin, niin tuo projekti tulee melko kalliiksi. Vuokrasin siis kulkuneuvon, josta löytyi tavaratilaa kahdeksan kuutiota. Oletin, että koti tulee siirrettyä neljällä edestakaisella ajolla, mutta todellisuudessa niitä olikin kahdeksan. Keikkoja olisi ollut enemmänkin, jos emme olisi luottaneet Fidaan ja pariin kierrätyskeskukseen.

Minulla on melkoisesti kirjoja. Ne ovat myös aihemukaisessa kuosissa, jonka tietenkin halusin säilyttää uudessa työhuoneessani. Sehän oli vain struktuurikysymys. Tyhjensin hyllyt järjestyksessä ja numeroin laatikot. Siitä huolimatta kirjani ovat nyt sekaisin. Tuokaan osio suunnitelmista ei toiminut; syynä kolmen päivän fyysisen työn tuottama totaalinen väsymys. En jaksanut kaivella painavien laatikoiden alta sitä oikeaa numeroa, vaan siirsin kirjat mahdollisimman nopeasti hyllyyn. Nyt siellä sitten filosofia, Perheraamattu ja tekniikka syleilevät toisiaan. Ikinä en enää muuta yhtään kirjaa, tuon päätin. Sähköiset kirjat taitavat olla hyvä vaihtoehto jo pelkän asuinpaikan vaihdon kannalta. Tuossa olisi jopa markkinarakoa. Epäilen kuitenkin, että huijaan itseäni ja muutan taas fyysisen kirjastoni joskus, jos sellainen päivä tulee. Kirjat ovat esineitä, joita rakastan ja tuota suhdetta on vaikea kuolettaa. Kun joskus tomumajani siirtyy siihen omaan harsokankaalla vuorattuun pieneen yksiöön, niin kulttuurijäämistöni jää lasteni riesaksi. Luultavasti kierrätyskeskuksen auto hakee jo niitä pois siinä vaiheessa, kun viimeinen virsi pauhaa kappelin kalkitussa holvissa. Toivottavasti hyvin äänieristettyjä arkkuja on kaupan. Tuota kirjoista luopumisen surua en ole kuitenkaan käymässä itse lävitse. Taivaallisessa pääkirjastossa lienee kaikki maailman kirjat, koska se on niin täydellinen paikka. Mielestäni täytän itse myös tuon jälkimmäisen adjektiivin sisällön, joten tällä yhtälöllä lienee onnellinen loppu.

Vastoinkäymisistä huolimatta uskon edelleen hallittuun muuttoon. Se onnistuu, kun siihen varaa aikaa ainakin pari viikkoa. Tuossa ajassa pystyy siirtämään tavarat omille paikoilleen sitä mukaa, kun kantaa niitä sisään. Myös ne arjessa tärkeät käyttöesineet on syytä pakata erilleen, jotta saisi vaikka pestyä edes silloin tällöin hampaat. Kirjoja en kuitenkaan osta enää lisää, muuta kuin bittimuodossa.

Vuodet ovat varmaankin valuneet osaltani hukkaan, kun en osaa suhtautua vakavasti tuohon otsakkeen sanaleikkiin. Kiinalaiset sanoivat, että puutarhanhoito on tuiki hyödyllistä ja sekään ei kuulemma ole tärkeää. Minusta tuo jälkimmäinen tarkennus on tuossa ajatuksessa olennaisin pointti. Elämän tärkeys ja sen arvottaminen ei onnistu kuin arvostelmien kautta ja ne ovat taas keinotekoisia. Applen synnyttäjä Steve Jobbs sanoi ennen kuolemaansa jotain sellaista, että täältä poistuminen on kaikista tärkein juttu. Ehkä hänen sanansa saivat painoarvoa siitä, kun syöpä oli ottanut miehestä jo tukevan niskalenkin ja noutaja koputteli luisella rystysellään ulko-oveen. Elämä itsessään ei laita meitä mihinkään järjestykseen. Se vain on ja möllöttää mukana. Evoluutiokin on melkoinen typerys, sillä ei sekään ole kiinnostunut meistä. Se ei arvota, se ei edes välitä mitä meille tapahtuu. Luonnonvalinta on saanut oman tärkeän paikkansa ajattelussamme vain siksi, että se roiskii umpimähkään noppaa. Näemme merkityksiä siinä, kun noppa päätyy muutaman kerran samalle kyljelle. Luonnonvalinta on termi, jolla ei olisi mitään merkitystä ilman meitä. Se yleensä ymmärretään väärin. Evoluutio ei pyri mihinkään, se ei todellakaan ajattele huomista. Kunhan vain pullistelee olemattomilla ansioillaan. Toki se mahdollistaa olemassaolomme, mutta sen tärkeys on taas yhtä heikolla pohjalla kuin joku muukin arvoasetelma. Todellista valintaa olisi se, kun sikiö voisi päättää äidin sisällä, että haluaako hän syntyä lainkaan.

Jotkut sanovat, että lasten tekeminen on tärkeintä. Itsekkyyttähän tuo on. Meidän on vain vaikea hyväksyä, että kukaan ei murehdi kuolemaamme tai käy katsomassa sairaalassa, kun korisemme vaipoissamme. Jos emme tee lapsia, niin ihmiskunta poistuu melko pian tallomasta tämän kauniin Telluksen herkkiä kasvoja. Laajemmin käsitettynä, siitä taitaisi olla hyötyä. Pitäisikö meidän tuntea syyllisyyttä syntymättömien puolesta? Itseäni ei ainakaan kiinnosta se sukupolvi, joka saapuisi tänne oman lähtöni jälkeen. Enhän minä edes tunne heitä.

En ole kyyninen, vaikka niin voisi kuvitella. Ja miksi olisinkaan, koska minullekin jotkut asiat ovat arvokkaampia kuin toiset. Etenkin ne, mistä saan mielihyvää. Sekin on tosin arvoasetelma, joka muodostuu epämääräisistä fiktioista. Ja sekään ei olisi tärkeää, jos kuolema avaisi portin entistä suurempien nautintojen pariin. Minut paremmin tunteva voi kuitenkin havainnoida, että elämäni tärkein tehtävä on ”pelastaa laivalastillinen mummoja hukkumasta joka päivä”. Puhun myös paljon arvoista, vaikka samanaikaisesti tiedostan, että niiden mittaaminen on mahdotonta. Tapani elää on vain malli, joka tuottaa maksimaalisen määrän mielihyvää. Jostain syystä jalustalle nostettavat, moraalisesti arvokkaat teot, voivat myös tuottaa sitä. Kytkentä mielihyvään ei kuitenkaan vähennä niiden merkitystä, koska objektiivinen vertailupohja tulee aina puuttumaan. En usko, että on olemassa edes täysin pyyteetöntä lähimmäisenrakkautta. Toteutan vain omalla itsekkäällä tavalla omaa persoonaani. Näin elämä kaivaa uomaansa. Tavallaan se on aika lohduttavaa. Olen aina rakastanut filosofiaa, jota kutsutaan eksistentialismiksi. Siinä on kauniin lohduton sävy. Se pakottaa meidät ottamaan itsestämme vastuun; olemme roiskaistu tänne ja se on siinä.

Keskiajalla elämä oli vain pakollinen välivaihe syntymän ja kullalle kiiltelevän Taivaan välimaastossa. Jumala oli valinnut osan ja paikan, toisille se tiesi kurjuutta ja toisille kullanpölyisiä taskuja. Kurjuutta ei paljon ehdollistettu, omaan osaan oli tyytyminen. Jumalalla ei ole ehkä enää niin paljon valtaa ajattelussamme, mutta hän jatkaa kuitenkin edelleen ihmispoloisten nöyryyttämistä erilaisten arvojen kautta. Jumalan välittämät arvot ovat faktoja ja mitä muuta ne voisivatkaan olla. Faktoiksi ne vahvistavat nämä perässähiihtäjät, joille elämä on muuten aivan liian vaikea pala nieltäväksi. Nämä arvojen arvot ovat ikuisia ja staattisia. En itse ainakaan haluaisi tavata Jumalaa, joka olisi epävarma ja kumartelisi meille ihmisille anteeksipyydellen. Jumalan on oltava täydellinen tai hän on huijari. Joten pysyn uskonnottomana, koska en pidä valmiista aterioista, jotka voidaan kiskaista nenän edestä pois, kun ruokahaluni on suurimmillaan.

Entä jos emme pitäisi jotain asiaa arvokkaampana kuin toista? Elämämme arki jäsentyy kuitenkin niiden juttujen pohjalta, jotka koemme tärkeiksi. Mihin silloin suunnistaisimme? Entä jos kaikki ihmiset kokisivat samat asiat samanarvoisiksi. Millainen maailma olisi? Ihmisten teot ja tavoitteet ainakin näyttävät naurettavilta, jos maailman menoa analysoi niin, että mikään arvo ei nouse toisen yläpuolelle. Mutta ehkä tärkeintä onkin näyttää vain tärkeältä. Joskus tuntuu, että suurin osa päättäjistä on ymmärtänyt tämän. Hyväksyttävää lienee tuokin. Minusta arvokasta on kuitenkin tiedostaa se, että mikään ei ole objektiivisesti tarkasteltuna sen arvokkaampaa kuin joku toinen ja elää samalla kuitenkin sen todellisuuden ehdoilla, jossa jokaisella arvolla on oma koulutodistuksensa. Itsensä huijaaminen taitaa pitää meidät hengissä.

Asiatekstiä tarjoilevista kirjoista puuttuu usein intohimo, vaikka sitä ei välttämättä aina puutu itse kirjoittajalta. Muoto vain asettaa joskus rajoja tai sitten kirjailijan itsesuojeluvaisto. Ihme kyllä, kyky tai halu rikkoa perinteisiä malleja ei välttämättä ole kaikkien luovien ihmisten ominaisuus. Tuosta teemasta voisin kirjoittaa joskus enemmänkin.

Intohimoisin kirja, jonka olen koskaan lukenut, oli Olavi Paavolaisen vuonna 1929 ilmestynyt ”Nykyaikaa etsimässä.” Tuosta lukutapahtumasta on aikaa, mutta muistan kuinka kirjoittajan kiihko nosti sykettäni melkoisesti. Jokaiselta sivulta ryöpsähti silmille melkoinen määrä kritiikitöntä hulluutta. Innostus taitaa olla se tärkein elementti, jos haluamme siirtää päätään ravistelevan arviointihalun syrjään.  Se suorastaan unohdetaan ilon pilaajana. Intohimo ja älykkyys taitavat myös sulkea toisensa pois. Ja mikäpä siinä, sillä älykkyys on evoluution kannalta melko turha tekijä, intohimo sitäkin tärkeämpi. Tähän elämän nautiskeluun oli täydellinen tilaus viime vuosisadan alkupuolella. Ensimmäinen maailmansota oli sodittu ja uskottiin yleisesti, että mitään vastaavaa ei voisi enää tapahtua. Sommen ja Verdunin teurastukset haluttiin unohtaa ja tilalle astui yltiöoptimismi ja valtava halu hyvittää tapahtunut. Kaksikymmentäluku oli täydellistä irtiottoa vanhasta. Se synnytti jazzin ja dadaismin. Se uudisti taide-elämää tavalla, josta se ei palanut enää koskaan takaisin. Olisin halunnut elää silloin, vaikka sieluni sykkiikin nuhjuiselle keskiajalle. Tuota en ole koskaan ymmärtänyt. Ehkä se on vain sitä romanttista rakkautta kohteeseen, jota on mukavampi ihailla etäältä.

Tuo elämänmakuinen 20-luku synnytti myös Suomeen kirjailijaryhmän: Tulenkantajat, jonka eturivin älykkö Olavi Paavolainen oli. Tosin hänestä tuli nero lopullisesti vasta silloin, kun hän huomasi olevansa monessa asiassa väärässä. Se tarkoitti ehkä samalla etäisyyttä myös muihin ryhmän kirjailijoihin, joita olivat ainakin Uuno Kailas, Elina Vaara, Katri Vala ja Lauri Viljanen. Myös Mika Waltarin nimi yhdistetään usein tuohon ryhmään. Tulenkantajat kumarsivat Eurooppaan päin ja pyllistivät samalla kotimaiselle korppikulttuurille ja sen tuottamalle proosalle. Mitähän Ilmari Kianto ajatteli tuosta ryhmästä hahmotellessaan Ryysyrannan Joosepin nukkavierua hahmoa. Luultavasti hän hymyili näille nuorille, jotka huristelivat avoautollaan jossain Saksan autobahnalla ja hurrasivat samalla Hitlerin kansallissosialismille. Paavolaisen ihailun kohteena taisi olla tekniikka, Hitler ja saksalaisten tehokkuus. Olivathan he rakentaneet valtakunnan lähes tyhjästä. Olisin itsekin toistanut ponnekkaasti heidän tutuksi tullutta fraasiaan ”Ikkunat auki Eurooppaan”.

Innostus on hyvä starttimoottori, mutta kun V6 -rivimoottori jyrähtää käyntiin ja pääsee painamaan kaasupedaalin pohjaan, niin jarruun koskeminen tuntuu hyvin vastenmieliseltä. Ei siis ihme, että vuosien myötä vauhdin hiljennyttyä tuli krapula. Tuossa krapulassa Olavi Paavolainen kirjoitti teoksen ”Suursiivous eli kirjallisessa lastenkamarissa”. Siinä hän moitti aikansa kirjallisuutta ja sen ilmiöitä. Paavolaisen mielestä taiteellinen taso oli laskenut. Se oli nyt puolivillaista, pinnallisen muodikasta ja sitä vaivasi sensaationtavoittelu. Siitä puuttui myös yhteiskunnallista näkemys. Kovia teesejä mieheltä, joka oli ollut itse auraamassa suomalaiseen sanakulttuuriin uusia uria. Viimeisiä vuosinaan Olavi Paavolainen toimi radion teatteriosaston päällikkönä ja joi sen verran rankasti a-myrkkyä, että kuoli maksakirroosiin 61 vuoden iässä.

Kissanomistajana olen huomannut, että eläimille tarjotaan krääsää laidasta laitaan. Eläinpuodit ovat kuin pieniä tavarataloja. Niiden hyllyt notkuvat mitä oudoimpia tuotteita, joita ilman lemmikki ei kaiketi pysty elämään täysipainoista elämää. Suurin osa niistä on varmaankin ihan tarpeellisia ja ne saattavat sulostuttaa karvaturrin arkea tai ainakin omistajan. Täällä tuo markkinointi kuitenkin lienee vielä melko kohtuullista, sillä rapakon takana käytettiin lemmikkien hyvinvointiin viime vuonna lähes 40 miljardia euroa. Aikamoinen summa, kun tämän vuoden Suomen budjetti on noin 50 miljardia euroa. Joko olen tulkinnut lukuja väärin tai asia on vain näin.

Pari kuukautta sitten olimme lähes koko perheen voimin kiertämässä Kehä kolmosen kainaloon jääviä tavarataloja. Eksyimme lopulta Kalle Anttilan vuonna 1954 perustaman ketjun uudempaan päivitysversioon. Vaeltelin omaa tahtiani osastolta toiselle ja päädyin jossain vaiheessa eläintarvikehyllyjen väliin. Huomasin melko pian seinällä olevan vaalean mekon ja urheilupaidan. Jäin ensimmäiseksi ihmettelemään, että miten lasten osaston tuotteet ovat tänne päätyneet. Tihruilin kuitenkin varmuuden vuoksi sen vieressä olevaa lappua ja olihan minun lopulta uskottava, että ne olivat tarkoitettu koirille. Taisin möläyttää jotain epämääräistä ja pyytää perheeni paikalle. Heille siinä ei ollut mitään ihmeellistä. Toki musti tarvitsee mekon, kun lähtee juhlimaan. Jumppahetki taitaa myös vaatia urheilupaidan. Toivottavasti narttu saa mekon, eikä sitä yritetä pukea uroksen päälle. Noloahan tuo olisi. Jäin kuitenkin miettimään, että olikohan tuossa nyt se raja, jota ei voi ylittää parkumatta. Ehkä nuo vaatteet käyvät kuitenkin hyvin kaupaksi ja niiden kantajat ovat ylpeitä tepastellessaan ne päällä. Tai ehkä ne ovat tarkoitettu vain omistajille, jotka haluavat lemmikkiensä näyttävän mahdollisimman ihmismäisiltä ja sitä kautta arvokkaammilta. Tämä voisi myös viestiä huonosta itsetunnosta.

Olen lainannut seuraavaan tekstiini kiistellyt valokuvaajan Ken Rockwellin ajatuksia. Hän pitää tunnettua blogia, joka ihastuttaa ja vihastuttaa. Eräs hänen kirjoituksistaan käsittelee aihettani eli niitä rakenteita, joista hyvä kuva muodostuu. Hän pitää sitä itse tärkeimpänä tekstinään. En ole kuitenkaan tämän kirjoituksen koko sisältöä velkaa tälle maestrolle, vain lähinnä kuvan analyysiin liittyvien termien osalta. Muu on omaa hataraa pohdintaani, joka jättää enemmän kysymyksiä kuin luovuttaa vastauksia. Huomaan kuitenkin, että ajatuksissamme on paljon yhtymäkohtia. Jossain menevät sukset kuitenkin ristiin, sillä hänen artikkelinsa alussa oleva palkittu valokuva on tekemällä tehty ja minusta jopa hieman tylsä. Limitän myös valokuvauksen ja maalaustaiteen tekstissäni, koska niiden rakenteissa on sopivasti yhtäläisyyksiä.

Valokuva tai maalaus muodostuu kompositiosta eli sommittelusta. Se ei tarkoita, että se olisi tungettu täyteen yksityiskohtia, ei todellakaan. Nämä detaljit eivät lisää teoksen arvoa millään lailla. Työn kompositio pitää erottua jo kaukaa. Sen suorastaan pitää vetää puoleensa ja siinä olisi syytä olla jonkinlainen ”tarina”. Samaan hengenvetoon voisimme puhua myös muodoista, väreistä ja jonkinlaisesta tasapainosta. Rockwell painottaa myös, että kuvan tärkeät yksityiskohdat eivät saa koskaan valua kuvasta ulos. Tuohon on helppo yhtyä, sillä rajaamisella on todella suuri merkitys kuvankäsittelyssä. Samoin hän väittää, että katse kohdistuu ensimmäiseksi kuvan vaaleisiin kohtiin, jolloin niiden merkitys rakenteen kannalta ovat tärkeitä. Itse pidän harmaasävykuvista, koska ne jättävät tilaa kuvan muille rakenteille. Värit vievät helposti huomion kuvan tärkeistä elementeistä. Toisaalta ne ovat myös keino tuoda ne esille. Palataan vielä Rockwellin ajatuksiin. Hyvässä kuvassa pitää hänen mielestään vielä löytyä ”punchine”, joka kaiketi tarkoittaa jonkinlaista ”koukkua”, johon katsoja viimeistään tarttuu. Tuo tekijä voisi olla jotain yllätyksellistä, joka lisää kuvan arvoa siirtämällä sen tulkinnan muulle alueelle, kuin puhtaasti sille visuaaliselle.

Kun puhutaan didigikameroiden yleistymisen myötä lisääntyneestä näppäilystä, joka on lähinnä sitä tapahtumien ja tilanteiden dokumentoitua, niin kuvan keskeisenä elementtinä on yleensä vain aihe. Kuvien merkitys on silloin vain kertova eli mitä tapahtui ja milloin. Kun maalaustaiteen harrastaja tarttuu pensseliin, niin tilanne on yleensä sama. Vision lähtökohtana on yleensä se tuttu ja turvallinen motiivi. Tämä on helppo nähdä liikekeskusten eteistilojen myyntinäyttelyissä. Yliedustettuna taitaa olla suomalainen rantamaisema ilman kuuta tai sen kanssa. Onneksi noin sata vuotta sitten syntyi abstrakti taide. Sen merkitys taiteessa on paljon suurempi, mitä annetaan ymmärtää. Se avasi uuden ikkunan ihmisen kyvyssä hahmottaa todellisuutta. Se ei ole pakoa realismista, vaan luovuuden rajojen hakemista avoimella mielellä. Se antoi luovuudelle täydellisesti vapaat kädet. Mainittu suuntaus siirsi sivuun kohteen ensisijaisen merkityksen. Se jätti kuitenkin jäljelle samalla mahdollisuuden korostaa muita tärkeitä elementtejä. Ei ole varmaan outoa, että samaan aikaan syntyi myös atonaalinen musiikki, joka rikkoi myös rajoja. Kuuntelemalla vaikkapa Arnold Schönbergin nuotitusta pätkän, niin tuo ero tulee hyvin selväksi. Atonaalisessa musiikissa tunne on antanut tilaa älylle. Mieli hämmästelee musiikin rakennetta ja nauttii sen yllätyksellisyydestä. Oma suosikkini tuon aikakauden säveltäjistä on kuitenkin Igor Stravinsky, jonka tunnetuimmat teokset ovat ilotulitusta parhaimmillaan. Teoksissa kirkas äly on ottanut niskalenkin romantiikan ajan säveltäjistä. Ja tavalla jonka hyväksyn, vaikka romantikko olenkin.

Maalaustaiteessa niin kun valokuvauksessakin realismi on ollut se tyylisuunta, joka on ollut vahvimmin edustettuna. Kuvataiteessa se ei ole ihme, koska taiteilijan visio löytyy luontevasti ympäröivästä reaalimaailmasta. Valokuvauksessa on kuitenkin vähemmän tilaa lähestyä kohdetta abstraktisesti. Tai ainakin sen tuottaminen näyttää jäävän melko marginaaliseksi ilmiöksi. Itse en edes pidä noista kameralehtien esittelemistä hämyisistä ja epäselvistä kuvista, joista on luettavissa vain halu tehdä jotain eri lailla. Kun liikun kameran kanssa, niin ensisijaisesti se on sommitelmien ja poikkeavien rakenteiden etsimistä. Vaikka kohde olisi ennakkoon määritelty, niin kohteen rakenne nousee kuitenkin tärkeämmäksi, kun on aika ottaa se kuva. Se lopultakin määrittelee kuvaustapahtumassa eniten.

Mikä sitten erottaa dokumentoinnin taiteesta? Minua ärsyttää puhua yleensäkin taidevalokuvauksesta. Se on sanahirviö, jota on mahdoton määritellä. Koen sen ärsyttäväksi, johtuen kaiketi sen elitistisestä luonteesta. Näppäilyn ja vastakkaisia ambitioita tavoittelevan kuvaamisen välinen raja on hyvin kuitenkin häilyvä. Kun kuvalla halutaan välittää muutakin kuin tallentaa tilanne, niin tuo epämääräinen raja kulkee jossain siinä, missä kuvan muoto ja rakenteelliset elementit nousevat kohteen rinnalle. Muutama kymmenen vuotta sitten pohdittiin ihan vakavasti, että voiko valokuvaus olla yleensäkään taidetta. Ehkä silloin tätä rajaa ei painotettu tai sitten katsottiin kameran olevan liian teknillinen työkalu toteuttaa taiteellisia visioita. Tuota keskustelua ei enää käydä. Minusta on typerää sijoittaa taiteen määrittelyä kameran ja pensselin väliin.

Vielä muutama sana kauneudesta. Vaikka se ei olekaan synonyymi taiteelle, niin tuo viehättävä parisuhde elää kuitenkin vähintään avoliitossa. Yleensä kauneus määritellään niin, että siihen liittyy tulkinta, että kohde on jollain lailla tasapainossa luonnon kanssa. Tämä synnyttää taas erinäisiä mielihyvän tunteita. Hyvin sommitellun taulun tai valokuvan rakenne noudattaa yleensä kultaista leikkausta, joka kaiketi on todettu toimivaksi kulttuuritaustasta riippumatta. Sitä voisi jo itsessään sanoa kauniiksi. Kauneutta on vaikea mennä piiloon, koska me koemme sen niin eri lailla. Sitä löytyy lähes kaikesta ja kyseessä on vain se, että mihin kohtaan kohdistamme kameran. Jos kauneutta ei löydy yksityiskohdista, niin se voi olla asettunut osaksi laajaa maisemaa. Se voi olla myös kuvaajan ensisijainen tavoite: löytää jotain esteettisesti miellyttävää ja alistaa kaikki muu sen palvelijaksi. Kauneus on tärkeässä asemassa taiteessa, jos halutaan pysäyttää katsoja vaikkapa maalauksen tai valokuvan eteen näyttelytilassa. Se toimii aina. Se voi olla halpaa kosiskelua, mutta silloin unohdamme katsojan tunteet. Ne lienevät kuitenkin aitoja.

Halu kuvata asioita muutenkin kuin kohdetta tarkasti jäljittelemällä on kulkenut geeneissämme jo pitkään. Ensimmäiset tunnetut luolamaalaukset ovat 35 000 vuoden takaa. Niiden tarkkaa merkitystä ei tiedetä, mutta luultavasti ne liittyivät metsästysrituaaleihin. Nuo luolien epätasaisten seinien kohoumia ja rakenteita hyödyntävät kuvat ovat muutakin kuin realistisia kuvia eläimistä. Ne ovat tyyliteltyjä ja se tarkoittaa sitä, että mitään ei ole muuttunut vuosituhansien aikana. Me haluamme välittää toisille enemmän kuin pelkän kuvan ja haluamme myös kaivaa tuon mausteen omasta itsestämme. Meissä on sisäänrakennettuna kyky ymmärtää muotoja ja niiden rakenteita niin, että ne miellyttävät silmää. Tähän kun lisätään vielä tunnepuolen moukaroinnit, niin siinä on meillä täydellinen kuva. Kuva, joka vangitsee koko katsojan mielen, ei vain esteettistä herkkyyttä.

http://www.kenrockwell.com/