Tekijä: Seppo

Steve McQueenin ohjaama Shame on loistava elokuva. Pääosaa näyttelevä Michael Fassbender saa saman adjektiivin suorituksensa perään. Yhtään huonompi ei ole hänen siskoaan näyttelevä Carey Mulligan. Elokuva on puettu niin tukevan luurangon ympärille, että se pysyy pystyssä, vaikka sen tyrkkäisi viettävälle katolle. Keskeinen ajatus tuodaan kuin tarjottimella eteen, joten kenellekään ei voi jäädä epäselväksi, mitä ohjaaja haluaa viestiä tarinalla. Ilmaisu on kiehtovan niukkaa, keskustelut kiinnostavia ja kameran käyttö tukee tätä kaikkea upeasti. Shame on siis lähes täydellinen elokuva, joka ei jää kuitenkaan elämään, koska siitä puuttuu jotain. Shame on elokuvan muotoon puettu kylmä peltirobotti.

Rakastan pelkistämistä. Hyvä esimerkki musiikin alueella on John Lennonin Image -kappale. Taide on yleensä parhaimmillaan, kun siitä kuoritaan ylimääräinen pois. Silloin siitä jää olennainen – sielu. Sitä on helpompi koskettaa ja sitä pääsee lähemmäksi. En ole hurmautunut ylimääräistä koukeroista, jotka muuttuvat helposti itsetarkoitukseksi. Esimerkiksi barokkihuonekalut saavat minut suorastaan voimaan pahoin. Shame täyttää nämä pelkistetylle taiteelle antamani ehdot, sillä se on elokuva, josta on raavittu turha kuorrutus pois. Siitä huolimatta en pitänyt siitä ja se oli suorastaan kiusallista. Lisää epätoivoa tuohon mausteeseen tuo se, että kriitikot ovat tykästyneet tähän McQueenin uusimpaan. Yleensä makumme ovat olleet melko yhteneväiset. Shame on pitkästä aikaa elokuva, jossa polkumme haarautuvat aivan eri suuntiin. Arvostamani elokuvasaitti IMDb antaa pisteitä 7,4. Se on melko kohtuullista eli joku muukin purnaa.

Taidetta voi lähestyä tunteella tai analysoiden sen rakennetta. Usein nämä taitavat olla molemmat samaan aikaan läsnä, kun koemme elämyksen. Abstrakti maalaus luultavasti vaatii enemmän älyllistä pohdintaa. Taide on kuitenkin pohjimmiltaan rakennetta ja muotoa. Tarinan alla on näin aina toinen tarina. Voin kuunnella jotain klassisen musiikin kappaletta vain analysoiden sen muotokieltä. Sekin voi tuottaa mielihyvää. Shame ei sitä kuitenkaan tehnyt.

Elokuva on taidemuoto, jonka tarinat ovat meille kaikille mahdollisia. Voisimme olla kuka tahansa henkilö, missä tahansa elokuvassa. Ehkä tässä on selitys. Elokuvasta hakee kuitenkin jotain, joka edes hieman ravistelee tunteita, tarttuu niistä kiinni. Sen käsitys elämästä ei voi olla vain muotoja ja rakenteita, siinä on oltava muutakin. Kokemukset joissa tunteet nousevat vahvasti esille taitavat olla juuri niitä, jotka jäävät lopultakin vain elämään.

Katsoin muutama päivä Shamen jälkeen viime vuonna teattereihin tulleen ranskalaisen elokuvan Koskemattomat (Intouchables). Mielestäni se on täydellinen draamakomedia. Se on täyttänyt elokuvasalit maailmalla. Koskemattomat on yleisön ja kriitikoiden suosikki ja harvoin näin. On mukavaa, että sen inhimillinen kerronta koskettaa meitä. Maailma ei ole sittenkään niin kylmä paikka.

Kuvankäsittelyssä pyritään optimoimaan kuvaa, manipuloimaan sitä tai jotain siitä väliltä. Optimointi on hienovaraista säätämistä, jonka avulla kuvaan lisätään yleensä hieman kontrastia, terävyyttä ja rajataan se. Se on kohde- eli realistihakuista. Se on eräänlaista ”meikkaamista”. Sitä voisi vaikka verrata naisten tapaa korostaa omia piirteitään erinäisten kosmeettisten tuotteiden avulla. Ehostaminen ei ole silloin tsetarkoituksellisena, vaan se tavallaan ”hukkuu” kauniisti kokonaisuuteen. Mitä tulee tallennusmuotojen eroon, niin harrastajan ja ammattikuvaajan käyttämä RAW-tiedosto vaatii aina säätämistä. Usein myös JPG –kuvat edellyttävät ainakin yhden työvaiheen: rajaamisen.

Manipulointi on jo karkeampaa todellisuuden muuttamista. Siinä kuvaan voidaan lisätä uusia elementtejä, joita siinä ei edes ollut kuvaa ottaessa. Tämä metodi vääristää enemmän todellisuutta. Molempien yhteinen ”synti” on tuo mainittu rajaaminen. Todellisuushan ei muodostu suorakaiteen muotoisista paloista, joiden ympärillä ei ole enää mitään alkuperäistä kiinnekohtaa. Rajaaminen korostaa kohdetta, joka on jos mikä todellisuuden manipulointia. Jokapäiväinen havainnointi sisältää yleensä melko laajoja kokonaisuuksia, jotka rajautuvat silmäkulmiin. Siihen sisältyy myös ääniä. Kysymys on merkityksestä, se voi muuttua todella paljon. Vaikka kohdistaisin katseeni yhteen kohtaan, niin se ei ole sama asia kuin kuvan rajaaminen, koska se ei ole koskaan täysin irti omasta ympäristöstään. Tuo taustasta irrottaminen on valokuvauksen, ehkä kiehtovin elementti. Jos katsoisimme ympäröivää todellisuutta jatkuvasti etsimen lävitse, niin maailma olisi visuaalisesti paljon houkuttelevampi paikka.

Tämä blogi sai ajatuksen kuulemastani väitteestä, että kuvaan ei saa tehdä mitään muutoksia. Tämän ajattelun mukaan esimerkiksi päästä kasvavaa valopylvästä ei saa poistaa. Minusta tuo on typeryyttä, joka muuttuu hyväksyttäväksi vasta silloin, kun puhumme dokumentoimisesta. Näiden kommentoijien mielestä kuvankäsittely on jonkinlaista huijaamista, joka vääristää inhottavasti heidän vaalimaansa todellisuutta. Ehkä heidän todellisuudenkuvansa vaatii, että johonkin voi edes luottaa. Jos ei enää edes kuvaan, niin silloin potkaistaan arjesta viimeinenkin tulijalka alta pois. Mutta voiko taiteessa yleensäkään huijata? Ei, jos ”huijaaminen” sisällytetään vain itse luomistapahtumaan. Luovuus on itseriittoinen tapahtuma, jolle ei kukaan voi laittaa ”oikeita” rajoja. Ei edes taiteilija, sillä tuskin hän ajattelee luovuutta rajattuna tilana. Taide on aina taidetta, tekniikasta ja sen metodeista huolimatta. Dokumentilla on omat rajat ja kriteerit. Uutiskuvien on syytä välittää mahdollisimman reaalisesti kuvaajan havainnoiva todellisuus. Kyseessä on uskottavuus ja jos se poistetaan, niin seuraava kysymys on ihan aiheellinen: voiko mihinkään enää luottaa?

Kun kuvaa muokataan, niin se yleensä tuo samalla sen ”sielun” selkeämmin esille. Itse näen otetun valokuvan aihiona, joka odottaa että sitä aletaan vanuttamaan ja venyttämään. Joskus ytimen esille kaivaminen vaatii pidemmällä vietyä käsittelyä. Joskus riittää sävykkyyden lisääminen, rajaaminen ja terävöitys. Siinä on samaa kuin vaikkapa maalaustaiteessa. Aika harva meistä olettaa taiteilijan kuvaavan pensselillä yksityiskohtaisen tarkasti maalaamansa aiheen. Me hyväksymme sen, että se on hänen näköisensä. Taiteilija siirtää työhönsä jotain itsestään. Näin voi tehdä myös valokuvaaja, joka istuu tietokoneen ääressä ja pohtii, mitä kuvalle pitäisi tehdä, jotta se nousisi katsojan korkeudelle. Tämän kirjoituksen yhteydessä oleva kuva voisi olla hyvä esimerkki tästä ajattelusta. Tuo aita on kuvattu loppukesän aurinkoisena päivänä Helsingin Talvipuutarhan pihalla. Siinä kiehtoi minua varjot ja kaiteen mutkittelu. Vasta kotona ymmärsin, että saisin nuo elementit paremmin esille korostamalla niitä voimakkaan harmaasävykuvan avulla. Tuon kuvan alkuperäinen sielu oli muotoa ja rytmiikkaa. Käsittelemässäni kuvassa se on tuotu selkeästi esille. Se mistä kuva rakentuu ja mikä siinä kiehtoo, ei vaadi todellakaan pidempää pohdiskelua.

Ikääntyessä näkökenttä kuulemma kapenee. Se tuskin on ongelma niin kauan, kun pää kääntyy edes jonkin verran sivulle päin. Paljon pahempaa kuitenkin on tulossa, kun roskis täyttyy vuosikalentereista. Ei pidä unohtaa, että ikääntyminen on myös luovuttamista ja karsimista. Toki se on myös säästämistä, sillä jossain vaiheessa on turha ostaa mitään, joka kestää kymmeniä vuosia. Vanhuuden pitäisi siis lisätä kertakäyttökulttuuria. Onkohan tuota kukaan koskaan tutkinut? Todellisuudessa näin ei varmaankaan tapahdu, koska ostamalla kestäviä tuotteita samalla huijaa itseänsä. Tämän ”viisauden” logiikka on siinä, että sitä uskottelee pysyvänsä ainakin tuon ja tuon tavaran eliniän hengissä. Vanheneminen lisää luultavasti itsensä huijaamista.

Ikääntyminen muistuttaa itsestään joka aamu, kun nouset sängystä ja yrität oikaista kroppaasi kiiruhtaessasi veskiin tyhjentämään pakottavaa rakkoa. Tämä on ihanaa arjen realismia, joka opettaa rehellisyyteen. Samalla se myös kouluttaa keskittymään olennaisimpiin asioihin. On turha kuvitella, että aikani riittää edes niiden kirjojen lukemiseen, jotka täyttäisivät lopullisesti uteliaan mieleni. Joten maailmankaikkeuden mysteerien lopullinen ratkaisu jää jälkipolvieni ratkaistavaksi. Toisaalta päätyseinän häämöttäessä, sitä alkaa keskittyä olennaiseen. Lopultakin ymmärtää, että elämässä on vain yksi tärkeä asia ja se on pysyä hengissä. Ja sekin taitaa olla vain läinnä itsekästä anelua.

Viikatemiehen viimeinen survaisu ei ole leikin asia. Siihen kannattaa valmistautua keräämällä itseironian pisteitä pussiinsa. Itseironia on omien kokemusteni pohjalta paras yleislääke, sillä se auttaa lähes joka vaivaan. Jos hyvin käy, niin tuolle tuimakasvoiselle kaverille ehkä ehtii esittäytymään ennen sukeltamista siihen samaan pimeyteen, josta tänne syntyessämme putkahdimme. Se on paljon lohdullisempaa, kuin syntyä uudelleen tai joutua jonkinlaisen taivaallisen järjestelmän tahdottomaksi rattaaksi. Minusta ainakin ajatus, että seisoisin enkelikuoron takarivissä laulamassa Hoosiannaa ikuisesti, on kieltämättä puistattavaa.

Elämä imperfektissä olisi kulutettu melko pian loppuun. Hyvien asioiden muisteleminen ei kasvata niin vahvoja siipiä, että niiden avulla voisi liidellä naama hymyssä aina seuraavaan päivään. Etenkin jos muisti alkaa hapertua ja ne hyvätkin kokemukset ja hetket muuttuvat päivä päivältä yhä suttuisemmiksi. Tähän rakoon työntää jalkansa unelmat, joiden kasvualusta on siellä, jota ei ole vielä edes olemassa. Tämähän on typerintä, mitä voi kuvitellakaan. Me rakennamme mielihyvää hattaroiden päälle, teemme haaveistamme elämämme kokoiselle talolle kestävän kivijalan. Futuuri on rakennettu olettamuksille ja jostain kumman syystä nuo miellyttävät visiot tulevat elämässämme vastaan lähes aina viehkeä kukkakimppu kädessä.

Kaikesta typeryydestä huolimatta me kaipaamme unelmia. Vaikka tuon mielikuvan tarkka merkitys tarkoittanee myös sitä, että ne myös realisoituvat sitten joskus, niin tärkeintä kai kuitenkin ovat nuo matkat kohti kaukaisia pilvilinnoja. Sillä ei ole lopultakaan merkitystä, että saavatko ne lihaa luiden päälle. Meillä on kaiketi sisäänrakennettuna kuitenkin jonkinlainen todellisuutta vaaniva koneisto, joka hyväksyy päiväunet, mutta vain tietyin varauksin. Ajattelen itsekin, että elän varmaan hyväkuntoisena ainakin 90-vuotiaaksi. Kasikymppisenä polkaisen vielä fillarilla muutaman kymmenen kilometrin aamulenkin ilman suurempaa tuskaa. Vaikka tiedänkin, että taidan vain katsella päiväunia, niin siitä huolimatta ne kantavat tässä päivässä. Niin kauan kaikki on hyvin, kun sylissä istuva realismi taputtaa silloin tällöin olalle ja pyytää elämään tätä päivää. Todellisuutta kun ei havaitse muuten, kuin tarkastelemalla sitä joka aamu yhä uudelleen jo tutuksi tulleen struktuurin osana. Hyvä tälle ajattelulle on käydä silloin tällöin hautausmaalla. Siellä on monta unelmaa, joiden olisi pitänyt toteutua sitten joskus.

Asun luonnonsuojelualueen kainalossa. Aluella tehdään melko vähän metsänparannustöitä ja olenkin ristinyt erään alueen siitä satumetsäksi. Kaatuneet puut lahoavat arvokkaasti paikalleen ja sammaleinen kumpuileva aluskasvillisuus näyttää epätodellisen pehmeältä.  Ohittaessani tuon maiseman mieleeni tulee usein Leif Färding, suomalainen underground-runoilija vuosikymmenten takaa, joka meni metsään kuolemaan.  Kerrotaan, että löydettäessä hänen rintansa päällä oli intialainen filosofiakirja. Itsemurhan syyksi paljastui hiipuva luovuus. Tuo tarina on karun kaunis, looginen ja typerä. Luovuus voi tulla ja mennä, mutta ehkä nuorella iällä sen menetys tuntuu lohduttomalta ja hyvin lopulliselta. Färding taisi kuitenkin olla ensimmäinen runoilija, jonka tekstit pujahtivat liukkaasti paitani alle.

Mutta jätetään runoilija kuolemaan metsään. Sauvakävelylenkilläni ohitan usein paikan, jossa on kahden tolpan päähän kiinnitetty yllä olevat julisteet. Joillekin luonnonsuojelualue on niin pyhä paikka, että pienikin rikos luontoäitiä kohtaan tuntuu siltä kuin revittäisiin pala sielusta. En minäkään kuusivarkaita hyväksy, vielä vähemmän omassa satumetsässäni. Mutta mitä useammin kuljen noiden syyllisyyttä hakevien plakaattien ohitse, niin useammin haluaisin repiä ne alas. Ne ovat jopa epäsiistejä. Toinen niistä on ruosteisen metallipylvään päässä, joka ei sovi osaksi tuota maisemaa. Ne vaikuttavat yhdessä enemmän ympäristöä pilaavasti, kuin varkaan kotiinsa kuljettamat kuusentaimet. En myöskään usko, että noilla teksteillä saavutetaan mitään. Kirjoitusten vaikutus taitaa olla aivan päinvastainen: ne ärsyttävät. Vastaava esimerkki voisi olla autohalli, johon pysäköidyn auton ympärille olisi siroteltu varoituskylttejä ja niissä pyydettäisiin olla kolhimatta autoa. Varmaan niitä klommoja tulisi kylkiin näin enemmän, sillä niitä suorastaan houlkuteltaisiin paikalle. Minun on tehnyt monta kertaa mieli tehdä oma lisäykseni tämän jutun kehoituksiin. Voisin tekstailla niihin jotain hauskaa, vaikkapa näin: ”Katsotaan nyt, en voi luvata mitään varmasti.” Luultavasti en ole ensimmäinen, joka on reagoinut näin. Hyväkin asia voi kääntyä selälleen, jos sen arvoja jaellaan ärsyttävästi ja syyllistävästi.

Joskus joku ilmaan heitetty sana, tai pätkä keskustelua jää jonnekin vaikkuputkien väliin ja vaatii lisäpohdintaa. On toki myönnettävä, että mitään yhteiskunnallista kysymystä ei voi järkeillä niin perusteellisesti, että käteen jäisi vain ehdoton totuus. Rajan vetäminen faktan ja fiktion väliin onnistuu kuitenkin paremmin, jos tietoa on enemmän. Pohdinta on parhaimmillaan niitä mielen palikoiden uudelleen järjestelyjä. Silloin tällöin pitäisi pitää siivouspäivä, jolloin nostelisimme muturepustamme vanhat asenteet pihalle tuulettumaan ja pohtisimme avoimin mielin, mistä ne ovat muodostuneet. Tässä on eräs yritys, joka sai alkunsa keskustelusta. Muuten en olisi jäänyt pohtimaan näitä asioita, jotka olivat painuneet jo itsestäänselvyyksiksi sinne oman asennereppuni pohjalle.

Otsakkeen työ ja ihmisarvo eivät oikeastaan kuuluisi edes yhteen, sillä kaikilla ihmisillä on tarkalleen sama arvo, vaikka hän loisisi lapsuudesta vanhuuteen yhteiskunnan rahoilla. Tuo lähes hurmoksellinen ihmisarvon määritelmä on humanistista ”hömpötystä”, jolla suojellaan väliinputoajia ja niitä heikompiosaisia. Ja näin pitääkin olla. Sen loukkaamattomuus on jopa turvattu Suomen perustuslaissa. Todellisuudessa meidän arvomme suhteessa muihin määräytyy kuitenkin yhteiskunnan arvojen pohjalta. Ympäristö arvottaa meitä ja viime kädessä me itse. Todellisuudessahan me emme voi edes tietää mitä meistä ajatellaan, voimme vain kuvitella oman roolimme erilaisten vihjeiden kautta. Niiden tulkinta on yleensä itselle mieluista. Näihin arvoihin vaikuttavat poliittinen järjestelmä ja yleensäkin ympäröivä kulttuuri. Jälkimmäisellä alueella uskonnon rooli on melko hallitseva. Tuota arvostusten omaksumista helpottaa se, että emme ehdollista tuttua kovinkaan helposti. Siinä on jonkinlaista ”estetiikkaa” mukana, ripaus hyväksymisen kauneutta. Vieraus saa helpommin epäilemään asioita ja niiden todenperäisyyttä, koska se on henkisesti rumaa, muodoltaan outoa. Haemme totuutta, koska etsimme omaa paikkaamme. Se mitä pidämme totuutena, on usein kuitenkin jonkun muun totuus. Se voi olla päättäjien totuutta, se voi olla sellaisen ryhmän totuus, joka saa meidät sulkemaan hymyillen oman vankilamme oven kiinni. Se on sama elämmekö kapitalistisen tai sosialistisen järjestelmän ajattelun ohjaamassa ympäristössä. Molemmat haluavat meistä kansalaisia, jotka täyttävät yhteiskunnan asettamat normit. Kuitenkaan emme voi osoittaa ketään sormella ja sanoa, että tuo tai nuo henkilö luovat tai ovat luoneet yhteiskunnan perusarvot. Jos joku pitää valita, niin Jeesus on varmaan ollut maailmanhistorian tukevin arvojen rakentaja. Marx ei sitä ollut, koska hänen arvonsa olisivat muuttaneet liian paljon. Ne pyrkivät ronkkimaan yksityisomaisuutta ja olisivat vaatineet ihmisen asenteissa muutosta vain rakenteiden takia. Se ei tule koskaan toimimaan kuin pakon kautta, jos halu jakaa yhteistä hyvää ei kumpua suoraan sydämestä. Tämä on naivisti sanottu, mutta ainakaan selittelylle ei jää tilaa. Jeesus osasi kuitenkin sopivasti syyllistää. Ehkä Marx ja Jeesus olisivat saaneet yhdessä jotain mielenkiintoista aikaan. Tai sitten eivät, vaikka olivatkin suhteessa ihmiseen humanisteja.

Työ yleensä mielletään suoritukseksi, josta maksetaan palkkaa. Palkkatyö on kuitenkin vain yksi osa-alue, jonka erityisarvo on muodostunut siihen tiukasti kytkeytyvästä rahasta. Ilman kapitalismia, emme käyttäisi edes tuota termiä. Marx määritteli sen vallankäytön ja alistamisen välineeksi ei tasavertaiseksi vaihtosuhteeksi työnantajan ja työntekijän välillä. Kiitos myös Martti Lutherin, jonka mielestä ahkeruus on Jumalalle hyvin mieluista. Palkkatyön lisäksi voimme puhua myös vapaaehtois-  ja kotityöstä. Pakkotyö mainitaan myös tässä yhteydessä.  Työ voidaan jakaa myös henkiseen työhön ja fyysiseen. Tänä päivänä miehen mitta ei taida kuitenkaan olla se, että montako mottia hän on tehnyt puita päivässä. Myös henkisen työn arvostus on ainakin nuorten ja keski-ikäisten keskuudessa lisääntynyt.

Länsimaisille arvoille rakentuvissa yhteiskunnissa tehdään paljon järjetöntä työtä. Niiden arvot voivat olla suunnattuja turhuuden markkinoille tai pahimmassa tapauksessa ne voivat olla täysin vastakkaisia niille tavoitteille, joiden avulla rakennetaan inhimillistä yhteiskuntaa. Mutta kun tuon työsuorituksen päällä lukee palkkatyö, niin se tuntuu riittävän. Itse arvostan myös vapaaehtoistyötä, koska siihen on yleensä kestävät ja vahvat eettiset perusteet. En näe myöskään kotiyötä mitenkään vähäarvoisena, jos se mahdollistaa muutakin kuin tyhjänpäivästä shoppailua. Toki sekin tuottaa töitä ja verotuloja. Kapitalismissa on alistuttava tähän yhtälöön.

Jos työtä arvostetaan, niin sen arvostus pitäisi kytkeä siihen hyötyyn, mitä yhteiskunta siitä saa eli millaisia arvoja se tukee. Jos nuo päivittäiset työsuoritukset inhimillistävät ja mahdollistavat moraalisen vastuun ottamisen ympäristöstä, niin se kuulostaa ainakin minusta hyväksyttävältä. Sillä ei ole merkitystä, että maksetaanko siitä palkaa ja vaatiiko se herätyskellon päälle laittoa.

Vain pelkkä palkkatyö ei voi olla oikean työn mittari. Voisin jopa kärjistää ja sanoa, että yhteiskunnan tukirahoilla keinotteleva voi olla arvokkaampi yhteishyvällisesti kuin sellainen, joka käy säännöllisesti töissä. Ensin mainitun kohdalla oletan tietenkin, että hän osallistuu esimerkiksi vapaaehtoisuustyön kautta oman yhteisön rakentamiseen. Vapaamatkustajista en pidä.

Työllä ei pitäisi määritellä ihmistä, nostaa tai laskea tämän arvostusta. Päinvastoin, ihmisen pitäisi määritellä työ omien inhimillisten arvojen pohjalta. Silloin arvot olisivat hankittuja ja koeteltuja. Minun yhteiskunnassani filosofit saisivat tärkeimmän roolin. Tämä on varmaan kestämätöntä ajattelua monenkin mielestä, mutta perusteltua. Eikä vain siksi, että antiikin suuri ajattelija Platon hahmotteli aikanaan vastaavan yhteiskuntamallin. Siinä on kieltämättä jotain hyvin kiehtovaa.

Kävin tuolla Hangon edustalla olevalla majakalla ensimmäisen kerran viime vuoden heinäkuussa. Taisin tuolla reissulla ajatella toiveeni ääneen, sillä huomasin saaneeni tänä kesänä lahjakortin, joka mahdollisti yöpymisen samaisessa paikassa. Minua hemmoteltiin, sillä tuohon pakettiin kuului myös ruoka ja tunnin saunavuoro.  Olin mielessäni toivonut hieman myrskyä, tosin ei liian paljoa, sillä kovalla tuulella rantautuminen ei olisi onnistunut ja matka olisi peruuntunut. Toivomukseeni vastattiin. Venematka vaahtopäiden koristaminen maininkien sylissä oli keinuvaa, mutta kiinnityimme matkan päätteeksi laituriin ongelmitta.

En yleensä muuta otoksiani kuvankäsittelyssä öljyvärimaalauksien kaltaisiksi ja aseta niitä valkoisten reunusten sisään. Minusta vain tuntui, että nyt se oli luvallista. Tuon luodon kauneus kumpuaa sen yksinäisyydestä. Se on paikkana niin karu, että tilaa on enää vain noille ikuisuusarvoille. Toivottavasti nämä kuvat kertovat jotain omista tuntemuksistani, kun vaeltelin tuon luodon kivisillä kasvoilla ja yritin löytää uusia kuvakulmia. Upein elämys oli kun tuijotin keskiyöllä pääni päällä levittäytyvää kirkasta tähtitaivasta. Puolikas Kuu nuokkui lähellä taivaanrantaa ja ympäröivä meri hakkasi tasaisesti luotojen kivisiin kylkiin.

Päädyn silloin tällöin kirpputorille, kun vaimoni haluaa autokyytiä. Harvoin niistä itse mitään löydän. Viimeinen esinehankinta taisi olla loppuun kulunut ja hieman irvokkaasti harjakset levällään lepäävä hammasharja lähes tyhjässä loosissa. Se oli niin surullisen näköinen, että kiikutin sen kassalle. En toki laittanut sitä kotona suuhuni, mutta pyörän kettinkien pesuun se oli oiva kapine. Joskus kuitenkin takerrun johonkin kirjaan niin kovasti kiinni, että se on pakko myös tuoda kotiin. Tänään pujotin kirjahyllyyni palan tärkeää kulttuurihistoriaa. Kirja kertoo suolasta ja miten se on vaikuttanut ihmiskunnan historiaan. Tämän teoksen tulen melko varmasti myös lukemaan jossain vaiheessa. Poikkeuksellista, sillä suurinta osaa kirpputoreilta ostamiani kirjoja en välttämättä koskaan edes avaa kotona. Mutta jotkut asiat ovat vain tällaisia. Tiedän, että en ole edes ainoa, jolle joidenkin esineiden omistaminen on sisältöä tärkeämpi. Meitä outoja kulkijoita on ainakin kaksi ja asumme jopa yllättävän lähellä toisiamme.

Koskaan en ole erityisemmin miettinyt, että miksi kirpputorin sanan alkuosa saa muodon tuosta tutusta ötökästä, jolla on ollut vaikutusta jopa sotien kulkuun. Puhumattakaan, että se tappoi 1300-luvulla kolmasosan Euroopan väestöstä ratsastaessaan mustarottien mukana talosta toiseen ja aiheuttaen puremallaan niiden asukkaille paiseruton. Tämä sama pieni kulkija esiintyy myös ranskan ja englannin kielen kirpputori-sanan yhteydessä. Ranskassa sitä käytettiin jo 150 vuotta sitten ja englannin sanastoon se ilmestyi vasta iloisella 20-luvulla.

Niin oudolta kuin se kuulostaa, niin kirpputori-sanan syntyhistoriaa ei ole suinkaan selvitetty. Alkuperä näyttäisi kuitenkin olevan Ranskassa ja tapahtumalle on annettu jopa tarkka vuosikin: 1860. Sen väitetään tulleen siitä, kun kaduilla myytävien käytettyjen tavaroiden joukosta löytyi runsaasti kirppuja. Tosi muitakin tarinoita on sanan etymologiasta, mutta niiden totuusarvo lienee huonompi kuin jo kertomani. Tuo on ainakin loogisesti pätevämpi kuin moni muu selitysmalli, jonka olen nähnyt. Toisaalta siinä piilee myös sen heikkous.

Suomalaisen kirpputorikulttuurin uranuurtajia ovat olleet viime vuosisadan alkupuolella vanhoilla vaatteilla kauppaa tehneet lumppukauppiaat. He olivat yleensä juutalaisia ja keskeisenä myyntipaikkana on usein mainittu Turun Puutori. Kirpputorien rinnalla on koko sen historian ajan kulkenut myös myyjäisinä tunnetut tapahtumat. 60-luvulla Pelastusarmeija ja Emmaus perustivat myyntipisteitä. Itsepalvelu ja loosi-tyyppiset kirpputorit ilmestyivät vasta reilu kaksikymmentä vuotta sitten. Yllä mainitun Pelastusarmeijan kirpputorit taisivat vetää puoleensa alkuvaiheessa vain yhteiskunnan heikompiosaisia. Näin ainakin kuviteltiin ja parempi väki kiersi nuo paikat kaukaa. Muutama vuosikymmen sitten myös ajatus toisten vanhojen vaatteiden päälle pukemista koettiin suorastaan kuvottavaksi. Kirpputorit olivat köyhien ja epämääräisten kulkijoiden paratiisi, hyväosaiset pujahtivat Stockmannin ovesta sisään. Nyt he käyvät kirpputoreilla ja pitävät sitä jopa trendikkäänä. Asenteet ovat ihmeellinen asia, sillä niistä tuntuu puuttuvan logiikka ja paljon muutakin.

Tuttu on turvallista. Tuota ikuista hokemaa laulavat henkisesti laiskat, joille muutokset teettävät töitä. Olisi mukavaa, jos jokainen päivä ja vastaantuleva asia olisivat täydellisesti hallittavissa. Itse olen kuitenkin masokisti. Mitä vähemmän ymmärrän, niin sitä enemmän myhäilen tyytyväisenä. Tuo tyytyväisyys tulee tunteesta, että on vielä paljon selvitettävää, ennen kuin esittelen valmiin maailmanmallin. Saattaa olla, että viikatemies tulee kylään sitä ennen. No, ainakin olen yrittänyt.

Vaikka suhtaudun näin juohevasti muutoksiin, niin toivon kuitenkin, että jotkut asiat pysyisivät samoina. Tänään tuli sauvakävelylenkilläni vastaan kaksipyöräinen moottoroitu kulkuneuvo, josta en pystynyt sanomaan, että oliko se mopo vai kevytmoottoripyörä.  Äänet olivat mopedit, mutta nopeus satapiikin. Mopoja viritellään, joten tuosta ei kannata vielä päätellä mitään. Olen huomannut viime vuosien aikana, että pappatunturin jälkeläiset saattavat näyttää myös skoottereilta. Mopoa vaivaa lienee alemmuuskompleksi, koska sen pitää pukeutua arvokkaampaan asuun. Mopoautoon en puutu tässä tarinassa, koska vihaan niitä enemmän kuin mitään muuta. Tämä tunne saa täyttymyksen, kun ajaa sellaisen perässä mutkaista soratietä muutaman kilometrin pääsemättä missään kohtaan tuosta pärisevästä laatikosta ohi, jonka takaikkunasta näkyy jännittynyt selkärangan jatke.

Mutta muuttuuko kaikki, niin kuin hokema väittää? Alkuaineita on 92 ja niillä on pidempi historia kuin ihmiskunnalla. Jos todellisuuden perusta on kuitenkin pysyvää, niin miten voidaan puhua kaiken muuttumisesta. Taitavat nuo muutokset toimia vain symbolisella tasolla? Muutokset eivät ole siis olekaan perusteellisia. Meidän isämme ja äitimme ovat lähtöisin supernovasta – aivan kirjaimellisesti. Ja me olemme edelleen samaa materiaalia. Tämän pitäisi tuoda lohtua niille, jotka yrittävät selvitä päivästä toiseen muutosten kourissa.

On todella hienoa saada elää aikoja, jolloin maailmassa tapahtuu valtavia mullistuksia. Viimeisen vuoden aikana on tullut pari maailmanloppua ja kolmas on tulossa parin päivän päästä. Ensimmäinen näistä piti tapahtua viime vuoden toukokuussa. Tämän pelottavan ajatuksen isä oli Harold Camping, 94-vuotias teräväpäinen fundamentalisti Kaliforniasta, jonka päivät kuluvat Raamatun rivien välien tutkailuun, matematiikan kirja toisessa kädessä. Hän on kaiketi jonkinlainen numeorologi, joka hakee ison kirjan kansien välistä salattuja merkityksiä. Luulisi Jumalan tehneen hieman helpomman oppaan ihmiskunnalle, jos osa meistä ei mahdu sitten millään siihen kuuluisaan intiaanikanoottiin. Itse ainakin naputtelisin tekstini kirkkaana mielessäni tuo kaikista typerin kannattajani. Taivaallisella Isällä lienee ei ollut mielessään rautalankamallia, kun Hän saneli ajatuksiaan juutalaisille. Antaahan tuo tietenkin viisaamman kuvan tekijästään, kun aikaansaannoksesta ei saa tolkkua kuin eksegetiikan proffa, jos edes hän. Mutta palataan Haroldin ennustukseen. Hänen uskolliset kannattajansa myivät omaisuutensa, kielsivät lapsiaan hakemasta korkeampaan opinahjoon (tällainenkin tapaus oli) ja alkoivat julistaa riittävän ajoissa ja hyvin näyttävästi tulevaa maailmanpaloa. Nolo päivähän siitä lopulta tuli. Aurinko kiersi tuttua reittiä radallaan ja uusi aamu tuli kuin varkain. Harold oli hämmentynyt. Hän levitteli käsiään toimittajille ja ihmetteli, että missä meni pieleen. Hän vaihtoi kuitenkin alun epäröinnin jälkeen ihmiskunnan viimeisen päivän syksyyn ja taas odoteltiin. Lehdettömät puut seisoivat kylmissään räntäsateessa, kun Harold Camping myönsi lopulta erehtyneensä. Hämmentyneet kannattajat saivat muutaman lohdutuksen sanan ja tuomiopäivän profeetta vetäytyi kotiinsa odottamaan omaa lähtöänsä.

Seuraava ennustaja ei tuonut omaa seurakuntaansa ja sen oppirakennelmia kovinkaan vahvasti esille – ainakaan valtakunnallisesti. Hän oli siis hieman fiksumpi. Olen kirjoittanut tästä Ronald Weinlandista jo aiemmin oman bloginsa, mutta tässä hieman jatkoa sille. Hänen ennustamansa tuomiopäivä piti olla muutama viikko sitten, mutta ainoa tuomio tuli oikeusasteessa, jossa tälle oman kirkkonsa johtajalle lätkäistiin tuomio maksamattomista veroista. Hänen tulonsa ovat muodostuneet hänen kannattajiensa jakamista kymmenyksistä. Ronald elää vaimonsa kanssa melko komeasti huvilassaan ja autoallissakin on näyttävää täytettä. Nyt hän odottaa seurantarengas jalassaan syksyistä vankilareissua. Kannattajiakin on liuennut, ehkä jonkin luotettavamman saarnaajan turvalliseen helmaan. Luulisi Ronaldia harmittavan. Oikeuskiireiden keskellä hän on kuitenkin jo julistanut uuden päivän pieleen menneen tilalle. Olisi luullut hänen viisastuneen, mutta ei, sillä hän ennusti sen jo vuoden päähän. Tosin vankilassa hän on turvassa kannattajilta.

Onneksi meillä on vielä mahdollisuus nähdä maailmanloppu ennen loppukesää, sillä puertoricolaisen José Luis De Jesús Mirandan johtama yhteisö johdattaa meidät epäuskoiset sen hellään syleilyyn ihan lähiaikoina. Tämä kuppikunta ei tunnusta Helvettiä, eikä muitakaan kristityille tärkeitä elementtejä. Kannattajat antavat tatuoida kehoonsa luvun 666, josta ei voi hyvää seuraa. Lahkon johtaja pitää itseään Jeesuksen toisena tulemisena ja hän aikansa menee parjatessa muita uskontoja ja Vatikaania. Vatikaanin arvostelu saa täältäkin tukea, mutta muuten taidamme olla eri linjoilla näissä uskon kysymyksissä. Tämän päivitetyn jessen elämä on sisältänyt suoneensisäisiä huumeita ja ilmestyksiä, joista tämän kultin uskonkappaleet ovat kehittyneet. Uskoisin vahvasti, että tuossa on tainnut kietoutua faktat ja fiktiot toistensa ympärille. Tässäkin toilailussa on suurin ihme se, että kannattajia ja rahaa löytyy. Maailmanloppuja ei kuitenkaan pitäisi ennustaa, mutta José Luis De Jesús teki myös tuon virheen. Tässä on kuitenkin mukana näyttävyyttä hieman enemmän, sillä hänen ja lähimpien opetuslastensa pitäisi vaihtaa ilmiasua aivan lähitunteina. He muuttuvat aineettomiksi ja pystyvät kuulemma sukeltamaan sen jälkeen seinien lävitse ja istumaan vaikka nuotiossa makkaratikun päässä tuntematta mitään. Tuo olisi minustakin mielenkiintoinen muutos tähän nykyisen olomuotoni rajoittamaan elämään, joka sisältää aika monta kiinteän esineen väistöä vuorokaudessa.  Olisi ihan mukava livahtaa lennossa ohiajavaan hissiin tai taksin takapenkille.

Mikä näistä yllä esitellyistä höperökeskittymistä tekee lähes käsittämättömiä, ei ole suinkaan niiden perustajat, vaan kannattajat. He ovat valmiit maksamaan näille huijareille kymmenyksen tuloistaan. Tuo ajatus tekee kipeää. Eihän meidän joukossamme voi olla noin paljon typeryksiä. Tämänkin ryhmän keskuudessa on vielä se osa, joiden typeryys saa minut lähes itkemään. Vaikka ennustukset kilahtavat kiville, niin koko seurakunta ei suinkaan jätä johtajaansa, vaan osa heistä jatkaa ”profeettansa” seuraamista autuaallinen ilme kasvoillaan. Se on uskoa, jossa järjen käyttö nähdään vain väärään suuntaan kiskovana piruna. Ääri-ilmiöissä on kuitenkin aina jotain kiehtovaa, sillä ne rikkovat totuttuja rajoja ja antavat ainakin meille muille ihmettelyn ja ilakoinnin aihetta. Mikäpä ei ole mukavampaa kuin todeta, että on niitä typerämpiäkin kulkijoita kuin minä itse.

http://www.youtube.com/666pressdept