Elämän struktuuriin kuuluu erilaiset rituaalit. Ehkä ne ovat jonkinlainen keino hallita arkea, tehdä siitä selkeämpää. Rakennamme ympärillemme elämänkorkuisia muuria ajattelematta, että samalla se hukkaa palan tärkeää kokemusmaailmaa. Vapaus on monellekin vain mantra, jota hokemalla voi hyökätä hyvällä omallatunnolla yhteiskunnan asettamia rajoituksia vastaan. Meidän on turha itkeä niiden perään, jos mahdollisuus kokea maailma paljaalla iholla ei houkuttele. Todellinen vapaus on ajattelun vapautta ja onneksi sitä on vaikea rajata ulkopuolelta. Se on meille niin arvokas asia, että sen puolesta kannattaisi  tuulettaa joka päivä.

Näin ollen ei ole ihme, että tiukkaa normistoa löytyy uskontojen parista myös aivan riittävästi. Uskontojen rituaaleissa on kysymys paljon vakavimmista asioista, sillä huolimattomuus niissä voi viedä jopa taivaspaikan.  Itselleni on jäänyt epäselväksi, että mihin näitä outoja pokkurointeja oikein tarvitaan. Onko koko valtavan maailmankaikkeuden Luoja todellakin kiinnostunut meidän tekemistämme sirkustempuista. Jos Hän on luonut meille järjen ja samalla mahdollisuuden myös käyttää sitä kriittisesti, niin miksi Hän vaatisi meiltä järjettömiä juttuja. Tuota ristiriitaa ei pysty täyttämään edes huumorilla. Jumalan olisi kannattanut tehdä ihmisestä hieman yksinkertaisempia, niin palaute olisi ollut jatkuvampaa ja ehdottomampaa. Pitääkö Hänen suuruuttaan ja mahtiaan ylistää aamusta iltaan. Jos olisin itse Jumalan paikalla, niin minulle kyllä riittäisi vaatimattomampikin palaute omasta suuruudestani. Pöyhkeys ei todellakaan pue täydellisyyttä.

Sain tähän tekstiini hyvän lähtökohdan, kun luin Iranin presidentin Mahmud Ahmadinejadin joutuneen kritiikin kohteeksi, kun hän meni lohduttamaan poikansa menettänyttä Hugo Chávezin äitiä halaamalla tätä. Islamissa vieraan naisen koskettaminen on iljettävä teko. Ehkä tuossa meni presidentiltä taivaspaikka, mutta minulta hän sai ensimmäisen plussapisteensä. Kerrankin inhimillisyys tökkäsi uskonnolliset pelisäännöt pois tieltään. Kummallinen ristiriita, jota ei taida ymmärtää kuin islamin oppineet.

Myyttien ja uskontojen syntyvaiheessa ihmisten maailmankuva oli hyvin suppea. Kun metsästäjäkeräilijä katseli öistä tähtitaivasta, niin hänelle tuskin tuli mieleen, että tähdet ovat valtavan kaukana olevia aurinkoja. Tai että maailmankaikkeus koostuu sadoista miljardeista galakseista, joissa kussakin voi olla samanlainen määrä tähtiä. Esi-isiemme jumalilla oli vähemmän vastattavaa kätten töistä. Tunnetun maailman luominen ei tainnut olla kovinkaan kummoinen tehtävä ja siitä taisi selvitä uusavutonkin jumala. Nykyinen tiede on levittänyt tunnetun universumin rajoja jo niin kauaksi, että todellisuus ja sen lainalaisuuksien asentelu on vaatinut osaavaltakin Jumalalta totista puhdetyötä. Samalla käsitys Jumalan olomuodosta on väkisinkin muuttunut. Häntä on enää vaikea kuvitella isähahmoksi, joka kääntelee päätään kuullakseen mitä linnunradan kierrehaarassa kieppuvan aurinkokunnan erään planeetan asukkailla on kysyttävää. Tuo on ainakin minun päässäni täysin järjetön ja absurdi mielikuva.

Viikinkien Valhallassa taisteluissa kuolleet soturi jatkoivat juominkeja ja mässäilyä germaanikansojen mahtavimman jumalan Odinin kartanon juhlasalissa. Taivaassa raikui aivan tavallinen arkinen elämä. Se teki tuonpuoleisesta ja jumalasta uskottavan. Niitä kannattelivat arvot, joiden keskeistä aluetta olivat urhoollisuus ja verinen tappara. Tuossa on jossain mielessä enemmän logiikkaa, kuin monissa tämän päivän uskonnoissa. Siinä on aitoa rehellisyyttä mukana. Tämän päivän Jumala ei moista menoa sietäisi. Jumalan tärkein ominaisuus on olla eettisesti täydellinen. Kieltämättä Vanhan testamentin Jahve taisi olla ajoittain äksy ja ainakin minun näkökulmastani tallusteli moraalisesti jopa harhapoluilla, oikoessaan kovalla kädellä oman ja muiden kansojen väärinkäytöksiä. On todella vaikea kuvitella Jumalaa, joka olisi moraaliton. Toisaalta, miksi näin ei voisi olla.

Leikin silloin tällöin mielikuvilla, joiden taustalla on ennakkoasenteista ja tiedosta vapaa mieli – Tabula rasa. Tuon mielen kanssa tunkeutuminen meidän kulttuurimme erinäisten tapojen pariin, on samalla virkistävää ja ahdistavaa. Tässä ajatusleikissä tähtien takaa matkannut muukalainen voisi olla melko hämmentynyt, jos hän sattuisi tupsahtamaan keskelle kotimaista kirkonmenoa. Olisi siinä reissaajalla kotiin palattuaan kertomista, kun alttarilla syödä naposteltaisiin Jumalan poikaa ja juotaisiin hänen vertaan. Kansa hyppisi penkistä pystyyn ja taas istumaan, hokien samalla papin perässä outoja loitsuja. Jos tämä sama matkaaja olisi käynyt antiikin Egyptissä, niin hän ei huomaisi mitään konkreettista eroa niiden ja nykyisten uskonnollisten rituaalien välillä. Hän pitäisi myös yhtä sekavana kirjana sekä Raamattua että Kuolleiden kirjaa. Tuskin hän jaksaisi edes lukea niitä lävitse. Tämän kummallisuuksien listaan voisi liittää myös buddhalaisten ja islamilaisten menot. Buddhien rukousmyllyjen pyörittely saa minut itkemään ja hihittämään vuorotellen. Tuota näkyä on todellakin vaikea lähestyä millään muulla tavalla.

Jos Jumala on olemassa, niin hän on jo varmaan nauranut jo aikoja sitten itsensä hengiltä katsoessaan näitä rituaaleja, joiden sisin olemus on ollut jo pidemmän aikaa ollut järjen tavoittamattomissa. Kummallista tässä on se, että ne taitavat jatkua hamaan tulevaisuuteen ja niiden oikeasoppisuutta tullaan erilaisten lahkojen parissa valvomaan tiukasti. Kaikesta huolimatta järjettömyydessäkin on ripaus jonkinlaista viehkeyttä. Muuta arvoa en taida itse tulla koskaan löytämään näistä uskontojen ympärille kehitetyistä moninaisista rituaaleista.