Tarkastelin muutama päivä sitten Elisa Viihteen tallennuksia. Elokuvakansion laskuri näytti lukemaa 544 ja dokumenttejakin oli katsomatta vajaa sata. Ja joku vielä uskaltaa sanoa, että telkkarista ei tule mitään katsottavaa. Itse väitän, että vika ei taida olla suinkaan tarjonnassa, vaan vastaanottajassa. Jos mikään elämänalue ei kiinnosta, niin tuskin löytyy paljon töllötettävääkään. Tällaisia ajelehtijoita tulee vastaan silloin tällöin. Elämä on niin kauan kivaa, kun voi valittaa ja kaivaa epäkohtia. Nuo sanomisen kohteet ovat yleensä myös mahdollisimman kaukana omalta tontilta. Netti on mahdollistanut nämä nimettömät verbaaliset röyhtäisyt, joita muuten ei ehkä tulisi koskaan sanottua. Typeryydestä on tehty hyve.

Myös iPadin ja Kindlen muistissa on mukavasti sähköisiä kirjoja. Työhuoneeni kirjahylly on piripintaan täynnä ja kirjastosta kannan pahviselkäisiä kotiin sitä vauhtia, että joudun palauttamaan osan takaisin lukematta sivuakaan. Kun ymmärsin tämän suhteutettuna jäljellä olevan elämän pituuteen, niin jouduin lähes paniikkiin. Miten ehdin lukea edes ne kirjat, jotka ovat must –listalla. Hyvä, että ennätän edes katsoa klassikkoelokuvat, puhumattakaan mielenkiintoisista dokumenteista ja tv-sarjoista, joita ilmestyy tallennekansioon lähes päivittäin. Päivien tunnit ovat vanhemmiten muuttuneet minuuteiksi. Ilta tulee jo kohta syliin, vaikka istuin juuri aamupuurolla. Ottaisin mielelläni vastaan sen pillerin, jolla voisin korvata pakollisen unen tarpeen. Öisin tuntuu menevän kahdeksan tuntia aivan hukkaan.

Jäljelle jää siis vain priorisointi. Sana viittaa terveydenhoitoon, mutta ehkä se pitäisi sisällyttää myös elämänkaareen. Nuoruudessa on pakko priorisoida, kun käydään koulua. Perheen perustaminen taitaa myös edellyttää sitä. Jossain vaiheessa on tilaa jo ajelehtia. Se pitäisi olla se kohta, jossa kaivetaan vuosikiikarit esiin ja aletaan tarkkailla tulevaisuuden maastoa. Se saattaa näyttää hyvin autiolta tai vuoristoiselta, mutta jostain olisi polku löydettävä. Itse rakastan jyrkkiä rinteitä, sillä ne pistävät huohottamaan. Sykkeen laskiessa elämä ottaa myös tiukemmin kädestä kiinni. Arvojen priorisointi pitäisi tapahtua joka aamu yhä uudelleen. Minuuden kehittämisen pakko olisi löydyttävä oman halun kautta.  Ja mieluummin paikasta, joka takaa sen tunteen, että elämä ei tainnut mennä sittenkään hukkaan.

Lopetan tämän synkän yksinpuhelun lyhyeen haiku -runoon, joka pujahti mieleeni muutama päivä sitten, kun Elmeri-kollimme kiskoi minua hihnasta paikasta toiseen. Kaipaan tämän nuoren herran paikalle silloin tällöin koiraa, joka olisi varmaankin paremmin ohjailtavissa kuin itsepäinen kissa.

Talvi.

Ei muuta väriä kuin

variksen huuto