Kun olin pieni, niin meidän vinttikaivossamme asui näkki. Tuo kummallisen olennon oli tarkoitus kiskoa kaivon pohjalle ne lapset, jotka tulivat liian lähelle sitä. Olihan tuossa kieltämättä ajatusta. Itse en kyllä muista, että se olisi kuitenkaan vähentänyt liikkumistani tuolla kielletyllä alueella. Kaivo oli edelleen kiehtova paikka. Kun sen reunalla kyykki takapuoli pystyssä ja tuijotti jossain kaukana näkyvää vesipintaa, niin se suorastaan houkutteli heittämään siihen muutaman kiven. Sitä odotti jännittyneenä, että millaisen äänen se sai tällä kertaa aikaan. Kaiku kimpoili betonirenkaiden välissä ja päivä oli taas pelastettu. Ehkä vieläkin kokisin jotain samaa, vaikka jonkinlainen arvaamattomuus ja siitä syntyvä mystinen tunne, on tietenkin jo kadonnut. Maailma muuttuu ikääntyessä jossain mielessä tylsemmäksi. Vastaantulevilla tapahtumilla on syynsä. Se ei ole myöskään enää niin pelottava, mikä lienee hyväkin asia. Toki tarvitsemme järkeä ja kykyä analysoida arkeamme. Oudot sattumukset eivät vain enää ilmesty yllättäen eteemme kuin jostain sadusta, vaan me lähestymme niitä analyyttisesti. Me muutumme matematiikan kaltaisiksi. Minua ja sinua on helppo käsitellä kuin lukuja, laskea yhteen ja jakaa. Lapsen maailmassa luvuilla voidaan laskea väärin ja niin pitääkin. Numeroilla ei ole siinä todellisuudessa mitään arvoa.
En muista, että olisin koskaan pyytänyt äitiäni kertomaan, että millaiselta se näkki näytti. Ehkä oma mielikuvitukseni riitti määrittelemään sen kauheuden. Minun kohdallani mielenkiinto kuitenkin voitti pelon. Jos kaivossamme todellakin asui tuo mystinen kummajainen, niin minut se ainakin jätti jostain syystä rauhaan.