Tatin elokuvissa on jotain samaa kuin kuuluisan keskiaikaisen kuvataiteilijan Hieronymus Boschin maalauksissa. Tämän kuuluisan pensselikäyttäjän töiden yksityiskohdat ovat tärkeässä roolissa. Ne vaativat katsojalta muutakin kuin yleissilmäyksen. Itse löydän niistä vuosienkin päästä uutta kummasteltavaa. Toki taiteen arvoa ei voi määrittää maalimäärän tai sanojen runsaudella, vaikka lopputulos olisi vaatinutkin kosolti työtä. Jos näin olisi, niin silloin maineikas sanojenvenyttäjä Stephen King olisi saanut kirjallisuuden nobelin jo kymmeniä vuosia sitten. Hän ainakin osaa tarinankerronnan koristelun; niissä kakuissa ei todellakaan ole kermaa säästelty. Kauhua pitää toki kasvattaa, mutta ehkä ei välttämättä kuitenkaan lähes tuhannen sivun verran. Kingiltä toki löytyy novellikokoelma nuoruusvuosilta, joista ainakin itse pidin. Pelottavia ne olivat nuokin tarinat, vaikka olivat perin lyhyitä. Suosikkini niistä oli kertomus, jossa lääketieteen opiskelija joutuu autiolle saarelle, missä ei ole mitään syötävää. Alan ammattilaisena, hän päättää paloitella itsensä saadakseen vatsantäytettä. Idea on kieltämättä melko makaaberi, suorastaan sairas, mutta kummasti vain ihastelin tuota Kingin ajatuksenjuoksua novellia lukiessani.
Boch maalasi unohtamatta todellisuuden nyansseja. Jacques Tati tekee saman elokuvalle, sillä hänellä kuva-ala on myös kokonaan käytössä. Se pursuaa yksityiskohtia, joita ei ole suinkaan sijoiteltu paikoilleen mielivaltaisesti. Tatin elokuvissa on jotain samaa kuin miniatyyrimaalareiden tai naivistien töissä. Vaikka yleisilmeenä on huolettomuus ja keveys, niin se kohta johon ohjaajan sormi osoittaa, on helposti löydettävissä. Teema ei todellakaan ole kadoksissa. Tati ei myöskään tarjoa katsojille kovin paljon lähikuvia. Hänellä ne tärkeimmät tapahtumat voivat tapahtua kuva-alan reunoilla. Ja usein asia näin onkin. Tatin miljöö pursuaa liikettä ja kummallisia hahmoja. Ne kulkevat edestakaisin ja elävät kuitenkin jossain mielessä paikallaan. Tatin välittämä todellisuus on eräänlainen staattinen paratiisi, jonka omenapuusta ei ole kukaan vielä riipinyt haukattavaksi ensimmäistäkään omenaa.
Tati on ohjaajanero, jonka visioita kantaa humaani näkemys ihmisestä. Katsoin viimeksi hänen ehkä tunnetuimman elokuvansa ”Enoni on toista maata” ja olin kunnioituksesta aivan rähmälläni. Siinä on oivalluksia, joita ei voi kuin ihailla. Tati sai minusta niin innostuneen fanin, että tilasin välittömästi hänestä pari vuotta sitten ilmestyneen elämänkerran. Ihmeekseni huomasin nettikauppoja selaillessani, että valikoima oli melko suppea. Ehkä Tatista on vaikea kirjoittaa, sillä neron elämän arviointi on melkoinen haaste kenelle tahansa.