Valta on aina kiehtonut minua, ainakin tarkkailijana. Se on usein piilotettu yhteiskunnan rakenteisiin niin, että sen käyttö muuttuu helposti hyväksyttäväksi. Puhtaimmillaan vallankäyttö on silloin, kun se on ainoa näkyvä työkalu ristiriitatilanteissa. Vaikkapa silloin kun saan turpaani, kertoessani vääriä asioita väärässä paikassa.
Seuraavassa muutama aamutuntien mietelmä, jotka ovat enemmänkin haikumaisia haukotuksia, kuin loppuun asti mietittyjä aforismeja. Erottelen niissä vallan ja vallankäytön.
Valta on meissä kaikissa.
Valta ja mahdollisuus vallankäyttöön elävät symbioosissa.
Ilman valtaa yhteiskunta junnaisi paikallaan ja evoluutio olisi jäänyt porskuttelemaan alkuliemeensä.
Valta tuottaa haitallista jätettä, kun sitä käytetään tietoisesti alistamisen välineenä.
Valta nukkuu, vallankäyttö on aina hereillä.
Valta ja moraali ovat vihollisia, jotka tarvitsevat toisiaan.
Jossain tapauksissa vallankäyttö voi olla moraalisesti oikein.
Moraali ei olisi kehittynyt ilman vallankäyttöä.
Vallankäyttö on vain ihmiselle ominaista.
Vallankäyttö vaatii aina kohteen, valta ei.
Vallankäyttöä ei voi arvioida ilman moraalikoodistoa.
Kirjat ovat aina olleet minulle täydellisiä esineitä. En välitä painomusteen tuoksusta, mutta kaikki muu onkin jo polvistumisen arvoista. Joudun edelleenkin pyyhkimään silmäkulmia, jos satun näkemään Truffaun elokuvan Fahrenheit 451. Ensimmäinen pärskähdys tulee, kun ruudulle ilmestyy kirjaroviot ja toinen varmempi kohta saada tunteet pintaan on episodi, jossa kääntymyksen kokenut palomies Guy Montag kohtaa yhteiskunnasta eristäytyneet ”ihmiskirjat”. Nämä mumisevat teoksia ulkoa kävellessään ringissä lumisateisella rautatiepihalla. Toki olen näkevinäni kaiken lohduttomuuden keskellä aavistuksen verran toivoa.
Lukeminen on sakramentti, jossa uhrataan kirjan sisältö. Kun otan hyvän asennon sängyn päällä ja sytytän lukuvalon, niin olen kuin sulttaani, jolta ei puutu haaremista enää yhtään jalkavaimoa. Lukeminen on lähes seksuaalinen kokemus. Sukellan keskelle uusia ajatuksia ja matkaan maailmassa, joka vaatii toki joskus uskaliasta mieltä. Toki minun iässäni ei kannata kuitenkaan aloittaa enää mitään alusta, vain tarkentaa opittua ja yrittää kestää lyöntejä, jotka murentavat pitkään hellimiäni ajatuskokonaisuuksia. Lohduttaudun sillä, että maailma ei koskaan rakennu tiedon varaan, vaan sen käyttäjien. Ja sillähän ei ole myöskään mitään merkitystä, millaisen maailmankuvan vien hautaani. Se voi olla aivan pielessä tai aivan kohdallaan, mutta sitä en tule koskaan tietämään. Tiedon metsästys on mukavin osa lukuharrastusta. Saaliin nylkeminen, valmistaminen ja tarjoilu ovat taas sitä tylsää struktuuria.
Tänä päivänä perinteiselle kirjalle löytyy myös vaihtoehto: sähkökirja. Itse käytän mieluummin termiä e-kirja, vaikka ensin mainittu onkin virallinen muoto. Vaikka sähkökirja on ollut vasta viime aikoina esillä mediassa, niin sen historia on jo kymmenien vuosien mittainen. Se alkoi vuonna 1971, kun rajattoman käyttöoikeuden Illinois’n yliopiston keskuskoneelle saanut opiskelija Michael Hart naputteli etuoikeudestaan kiitollisena Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen digitaaliseen muotoon. Tästä syntyi Project Gutenberg, jonka ilmaisten kirjojen luettelo sisältää tänä päivänä yli 30 000 nimikettä. Näiden joukosta löytyy myös suomalaista kertomakirjallisuutta.
Nämä ovat tietenkin pieniä määriä, kun niitä verrataan esim. suurimman kirjakaupan Amazonin valikoimaan, joka ylittää melko pian miljoonan rajan. Ja kaiken kaikkiaan kirjoja on ladattavissa verkosta tuplasti tuo määrä. Vuosi sitten Amazon myi jo enemmän kirjoja sähköisessä formaatissa kuin perinteisessä. Näin maailmalla; täällä kotoisessa suomessamme e-kirja on vasta ottamassa ensimmäisiä askeleitaan. Ja tuskin ottaa toista kovinkaan pian, jos hinta on sama kuin kovakantisella kaverilla. Maailmalla sähköinen versio maksaa siinä kymmenen euroa ja täällä lähes kolminkertaisesti. Tuon eron hyödyntäminen vaatii tietenkin englanninkielen taitoa.
Lukulaitteet ovat löytäneet kuluttajat vasta viime vuosina. Ensimmäiset yritykset tehtiin jo kymmenen vuotta sitten, mutta tekniikka ei ollut vielä valmista ja kirjatkin olivat kalliita. Suomeen ensimmäiset ”e-readerit” tulivat myyntiin viime syksynä. Itse laitteet maksavat reilusta satasesta kolmeen. Ikävä vain, että valmistajat eivät ole sopineet yhteisestä formaatista. Lisäksi osa tiedostoista on turvattu parjatulla DRM-kopiosuojauksella, jolla on takanaan jo surullinen historia äänilevyjen parista. Suurin ja kaunein eli Amazon on myös ottanut käyttöön oman tiedostomuodon ja laitteen, joka ei tue melko yleistä ePub-formaattia. Toki tuttu ja turvallinen PDF on luettavissa kaikilla myynnissä olevilla lukulaitteilla, vaikka se onkin monin osin puutteellinen. Tiedostojen muuntaminen toki toiseksi onnistuu ilmaisohjelmilla (esim. Calibre) ja suojauksetkin on mahdollista purkaa, vaikka se ei taida olla aivan lain hengen mukaista. Nämä vaativat tietokoneen käyttöä ja jonkin verran innostusta asiaan.
Asiallisia lukulaitteita on jo myynnissä ainakin kymmenkunta ja laadukkaita kirjakauppoja vähintäin saman verran. Tässä muutama: http://www.amazon.com/, http://www.barnesandnoble.com/, http://www.ebooks.com/, http://www.fictionwise.com/, http://www.whsmith.co.uk/. Kuluttajan ei tarvitse myöskään ostaa ”sikaa säkissä”, sillä useat kaupat tarjoavat kirjoista ”maistiaisen”, joka yleensä sisältää sisällysluettelon ja ensimmäiset sivut. Eräs verkkokauppa antaa lukea teokset jopa puoliväliin saakka, ennen kuin on maksun aika. Melkoista vedätystä, sanoisin.
Pikapalvelu UPS toi Kindlen kotiovelleni rapakon takaa muutama päivä sitten. Jostain kumman syystä Amazon ei anna tilata sitä Englannista, vaan ainoastaan USA:sta. Kuljetuspalvelu oli hoitanut verot ja tullauksen, joten sekin osio hankinnasta kävi kivuttomasti. Tutustuin pikaisesti laitteeseen, ja malttamaton kun olen, niin välittömästi tilaamaan jotain luettavaa. Pian sen 4 gigan muistikortille (mahtuu noin 3500 teosta) pujahti ensimmäinen valintani Amazonin verkkokaupasta. Koko toimitus vahvistuksesta kirjan saapumiseen Kindleen kesti muutamia kymmeniä sekunteja. Se ei ole ihme, sillä tesksti vie vähän tilaa ja sitä mahtuu yhteen megaan jo monta sataa sivua. Amazon tarjoaa hyvin tehdyt omat sivut. Siellä näkyy jokainen ostamasi kirja ja se on ladattavissa tarvittaessa yhä uudelleen. Kaikki lukulaitteet on myös rekisteröitävä omaan tiliin ja niiden määrä on rajoitettu kuuteen. Tietokoneelle ja älypuhelimelle (Nokia puuttuu tästä listasta) saa myös oman ”Kindle For PC” -lukuohjelman ja ne lasketaan mukaan tähän mainittuun määrään.
Kindlen mukana tulee myös melko laaja The New Oxford American Dictionary, jonka paperiversiossa on sivuja 2000. Laitteen oletussanakirjan voi myös tarvittaessa vaihtaa vaikka maksulliseen Englanti-Suomi versioon. Sanojen merkitysten katsominen lukemisen aikana käy vaivattomasti, samoin myös muistiinpanojen tekeminen. Näin lukulaite sopii näppärästi vaikkapa sanavaraston kartuttamiseen. Laite tarjoaa myös suoran linkin Wikipedian tai Googlen sivulle, jos joku kohta tekstissä vaatii lisäselvittelyä. Laite osaa lukea englanninkielistä tekstiä konekielellä, joka ei kuulosta ollenkaan hassummalta; samalla se kääntää sivuja automaattisesti. Muistikortille voi tallentaa musiikkia tai vaikka äänikirjoja, joita voi kuunnella kaiuttimilla tai kuulokkeilla. Ja tämä valinta onnistuu vaikka lukutapahtuman aikana. Myös fonttikoon muutos käy hetkessä, joten se tarjoaa myös huononäköiselle huomattavia etuja. Toki puutteitakin on. Perinteistä kirjaa tuntuu olevan jotenkin helpompi pitää kädessä, vaikka Kindleni onkin erittäin ohut ja kevyt. Ehkä tuo on vain psyykkistä sisäänajoa. Samoin laitteen reunoissa olevia sivunvaihtopainikkeita tulee helposti näppäiltyä vahingossa. Teksti on selkeää, koska se perustuu sähköiseen musteeseen. Se ei myöskään rasita silmiä, koska fontteja ei valaista laitteen sisältä päin. Joten Kindleni vaatii ulkoisen lukuvalon. Tämä on se suurin ero verrattuna taulutiekoneisiin. Lukulaitteen teksti erottuu hyvin myös kirkkaassa päivänvalossa, johon nuo markkinoille viimeisen vuoden aikana rynnineet tabletit eivät kykene. Akku kestää kuukauden normaalissa käytössä, jos et ole aivan himolukija. Mielestäni lukemiseen oma laite, surffailuun taulutietokone. Ja ei varmaan mene kauaa, kun sähköinen lukulaite on jo jokaisen oppilaan koulurepussa. Mikäpä olisi järkevämpää tapa päivittää opiskelukirjoja, kun sujauttaa niihin uutta ja korjattua materiaalia, vaikka kesken oppitunnin. Ja jos lukeminen maistuu lomareissulla, niin matkalaukkuun pujautettu lukulaite vie vähemmän tilaa kuin kirjat. Uuden teoksen hankkimiseen riittää vaikka hotellin, kahvilan tai lentoaseman ilmainen langaton verkko. Kindlen kalliimmassa versiossa on mahdollisuus ladata kirjat käyttäen kännykkäverkkoa. Sen käytöstä ei edes laskuteta erikseen.
Vaikka olenkin viehättynyt lukulaitteestani ja sen mahdollisuuksista, niin en tietenkään pyydä läheistä divarinpitäjää käymään kotonani ja viemään mennessään kaikki työhuoneeni vallanneet kirjat. Miltä se mahtaisikaan näyttää, kun tyhjän kirjahyllyni täytteenä olisi vain muovinen, harmaa Kindle? Ja en myöskään usko, että joutuisin voimakkaan tunneliikahtelun valtaan, vaikka Truffaun elokuvan kirjarovioon kipattaisiin lavallinen lukulaitteita.
Sähköinen kirja on tullut jäädäkseen ja hyvä niin. Se tarjoaa uusia mahdollisuuksia, joiden hylkääminen olisi vähintäinkin typerää. Kirjat ja lehdet ovat meille monelle kuitenkin esineinä niin pyhiä, että ajatus muovisesta läpyskästä niiden korvaajana ei ole miellyttävä. Ja kestääkin varmaan vuosikymmeniä, ennen kuin perinteinen kirja tai lehti katoaa lopullisesti. Se vaatii uuden sukupolven, joka on tottunut lukemaan tekstin muualta kuin paperin pinnalta. Nuorten parissa lukeminen on vähentynyt, joten tuo ryhmä on jo ehkä syntynyt. Heille ei varmaankaan ole suurta eroa siinä, että onko katseen edessä tietokoneen näyttö tai muovinen lukulaite. Ehkä tässä on samaa kuin niissä kirjailijoissa, jotka eivät vieläkään suostu kirjoittamaan teoksiaan tietokoneella, vaan vanhalla Remingtonilla. Aivan kuin luovuus olisi kytketty johonkin teknilliseen laitteseen. Eiköhän se kumpua jostain aivan muualta, kuin ajatukset näkyvään muotoon tallentavasta välineestä.
Salaliittoteorioihin ei yleensä törmää ruokakaupassa, eikä edes työpaikalla. Varmin paikka tutustua niihin on netti. Siitä on tullut kaiken maailman hörhöilyn kohtaamispaikka, jossa älyttöminkin ajatus tukee toista samanlaista. Faktat ammennetaan pienestä, omalla porukalla tiiviiksi tampatusta möykystä, joten lopputuotos ei voi kestää kovinkaan kummoista kriittistä käsittelyä.
Oma tutustumiseni salaliittojen ”kiehtovaan” maailmaan alkoi Marsista, tarkemmin sen pinnalla olevista kasvoista. Tuohon salaliittoon oli sotkeutunut Nasa, joka ei kertonut meille maaemon asukkaille, että meihin yritetään ottaa yhteyttä. Päinvastoin, Mars Reconnaissance Orbiter (MRO) kuvasi alueen tarkasti ja lopputuloksena olikin vain luonnon muovaama kalliomuodostelma. Tämän Facerockin lisäksi Marsin pintaa täplittää muutama pyramidi, jotka ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Google antaa ”Mars Face” –haulla lähemmäksi 100 000 osumaa, joten luultavasti tuollekin salaliittoteorialla löytyy edelleen vankkaa kannatusta.
Jätän tässä väliin murhat, onnettomuudet, historian vääristelyt, tornitalojen kaatumiset, julkkisten kuolemat (Elvistä ei ole vieläkään näkynyt) ja salatut keksinnöt. Salaliitto on kuulemma sekin, kun salaliittoteorioiden kannattajia leimataan hörhöiksi. Olen siis itsekin mukana muovaamassa Tellustamme epärehellisin keinoin. Mutta hyppään suoraan salaliittojen hurjimmalle alueelle: ”reptiliaaneihin”. He ovat liskomaisia avaruusolentoja, jotka pystyvät muuttamaan muotoaan. He ovat ottaneet hartioilleen ihmisen ilmiasun, jotta he onnistuisivat jymäyttämään meitä oikein kunnolla. Heidän päätarkoituksena on vallata kaikki valta pikku hiljaa omiin niljakkaisiin kouriinsa, joten he hoitavat luonnollisesti vastuullisia tehtäviä valtioiden johtoelimissä. Olen jopa nähnyt väitteen, että Alexander Stubb kuuluisi tähän ryhmään. Väite on hurja, mutta sopuisassa linjassa noiden kammottavien olentojen maailmanvalloituksen kanssa.
Salaliittoteoriat syntyvät jostain, joka on ajassamme. En usko, että niitä on viljelty samassa määrin esimerkiksi keskiajalla. Silloin kaikkeen löytyi selitys, kun muisti vain käydä silloin tällöin kuuntelemassa sananjulistajaa. Maailmankuva oli Raamatun mallinen. Sillä oli paksut kannet, joiden välissä oleva kuva ympäröivästä todellisuudesta ja sen lainalaisuuksista oli staattinen ja pysyi tukevasti paikallaan. Katolinen kirkko oli valtio valtiossa. Se tarjosi valmiiksi pureskellun maailmankatsomuksen, jonka suurin osa alamaisista otti vastaan ilman mutinoita. Tavallisen tallaajan maailma oli pieni ja elämä oli lähinnä selviytymistä päivästä toiseen. Siinä ei tainnut jäädä aikaa rakennella salaliittoteorioita. Ja tuohon puuhailuun olisi tarvittu muutakin, kuin tietoa oman kylän ja lähialueiden asioista.
Tämä aika sisältää sirpaletietoa valtavasti. Jos vastaanottajalla ei ole selkeää maailmankuvaa, johon sitä sopeuttaa, niin tuosta tietotulvasta on helppo koota vaikka minkälaisia käsityksiä asioiden tilasta. Lisäksi maailma kulkee suhteellisen ennustettavasti eteenpäin. Uutiset toistavat itseään ja arki on lähes samanlaista vuodesta toiseen. Ja sitten kun tapahtuu jotain poikkeavaa, niin kaiken takana täytyy olla jonkin ryhmän ylläpitämä salaliitto.
Tylsyyttä on helppo värittää, kun mielikuvitus ja yksittäiset ilmiöt ovat ainoa väline, jolla rakentaa mallia todellisuudesta. Erilaisen kirjallisuuden lukeminen tai yleensäkin asioiden tonkiminen syvemmältä, on turhan kivuliasta ja ennen kaikkea se taitaa olla näille outouksien rakastajille jopa vastenmielisen tylsää. Ja pahinta lienee varmuus, joka ruokkii itse itseään. Ja kun netti mahdollistaa omien ajatuskuvioiden vahvistamisen (myös typeryyden), niin tuo yhteisesti hellitty käsitys näyttää melko pian ainoalta varmalta selitykseltä. Ei siis liene ihme, että nämä salaliittoteoriat jatkavat kasvuaan ja tulevat sisältämään tulevaisuudessa yhä oudoimpia tarinoita.
Niburu! Tuo pahaenteinen sana aiheuttaa sydämentykytystä kautta maailman. Hirveä tuho kiitää avaruudessa suoraan kohti kotiplaneettaamme, eikä juuri mitään ole tehtävissä. Voit tietysti kaivaa takapihalle maanalaisen bunkkerin ja varastoida sinne säkeittäin sokeria ja laatikkokaupalla energiajuomia, mutta tuokaan toimenpide ei takaa selviytymistä. Valtamerien vedet loiskahtavat altaistaan peittäen mantereiden alavat osat, tulta ja tulikiveä sataa kaikkialla! Harvat henkiin jääneet riutuvat ydintalven pimeydessä hytisten. Aikaa ei ole paljon jäljellä, sillä tuho iskee jo 12.12.2012. Pitäisikö mennä heti taloyhtiön työkaluvarastolle ja lainata se Fiskarsin mainio ojalapio, ennen kuin joku muu ehtii varata sen? Vajaassa kahdessa vuodessa kaivaa jo aika syvän onkalon ja ehtiipä sen vuorata betonillakin, kun tilaa tarvikkeet ajoissa. Projekti ei olisi turha, vaikka Niburun pahaenteinen, punainen silmä ei ilmestyisikään iltataivaalle. Kuoppaa voisi hyödyntää vaikka viinikellarina tai mietiskelypaikkana silloin, kun elämänkumppanin kanssa tulee syvempiä näkemyseroja. Keuhkot ja sydänkin voisivat paremmin, sillä routaisen maan kaiveleminen käy kyllä kuntoilusta.
Internetin keskustelupalstat pullistelevat Niburuaiheisia kirjoituksia ja youtube tarjoaa aiheesta yli kaksituhatta videota, joten pakkohan tuossa on jotain perää olla! Siitä, mikä Niburu tarkkaan ottaen on, ei saa helposti selvää. Välillä se on ruskea kääpiötähti, joka piileksii aurinkomme takana, toisinaan se on planeetta tai pyrstötähti, joka viuhahtaa niin läheltä ohi, että maapallon navat vaihtavat keskenään pakkaa. Kuinka tahansa, tuho tulee olemaan hirvittävä.
Mistä tämä kaikki tieto on sitten saatu? Tuntuisi todennäköiseltä, että NASA on avaruusteleskoopillaan paikantanut kohti kiitävän ammuksen, tarkkaileehan sen Near Earth Object Program (NEO) nimenomaan maata uhkaavien taivaankappaleiden ratoja. NASA ei tällaista havaintoa myönnä tehneensä, seikka joka vain vahvistaa ilmiön uskottavuutta, sillä eihän moista tietoa voisikaan rahvaalle julkistaa. Uutinen onkin paljon vanhempaa perua, sillä muinainen Maya-kansa on merkannut tuon maagisen päivämäärän kalenterinsa viimeiselle sivulle jo ammoisina aikoina. Google tietää myös, että paholaisplaneetta näkyy jo paljain silminkin, tosin vain etelänavalta tiirailtaessa. Niburun vaikutus tuntuu jo Suomessakin, sillä pääkaupungissamme vuorottelevat hillittömät lumituiskut ja paukkupakkaset eivät voi johtua mistään muustakaan.
Tuo kaikki tuntuu varsin vakuuttavalta, mutta muutama yksityiskohta vaatisi kyllä tarkentamista. Voisin vielä uskoa sen, että USA:n johto pystyy tukkimaan NASA:n kaikkien virkailijoiden suun niin tehokkaasti, että mitään ei vuoda julkisuuteen. Maailmassa on kuitenkin tuhansia tähtitieteen harrastajia, jotka ovat omilla välineillään löytäneet pyrstötähtiä ja supernovia ennen suuria observatorioita. Miten heidän suunsa on onnistuttu tukkimaan? Väite, että tappajatähti näkyy vain etelänavan päällä seisoskellessa, ei sekään kestä kriittistä tarkastelua. Kaikki astronomiset kohteet, jotka näkyvät navalla, näkyvät myös jokaisesta pisteestä päiväntasaajan eteläpuolella. Mayakansalla oli kehittynyt kalenteri, hatunnosto sille. Sen maailmankaudet perustuivat kuitenkin paikalliseen uskontoon, eivätkä he ilman nykyaikaisia havaintovälineitä olisi mitenkään voineet laskea taivaankappaleiden ratoja tuhansiksi vuosiksi eteenpäin. Jos he tosiaankin olivat havainnoineet Niburun lähiohituksia jo useamman kerran, odottaisi samankaltaisia muistiinpanoja löytyvän muiltakin muinaisilta kansoilta. Sellaisista ei kuitenkaan ole todisteita. Lumiset pakkastalvet ovat sään luonnollista vaihtelua, mahdollisesti myös orastava oire ilmaston lämpenemisestä. Ehkä kuitenkin pahin takaisku Niburun uskottavuudelle on se, että tuhon piti tulla jo 15. toukokuuta vuonna 2003. En muista tarkkaan, mitä tuona päivänä tein, mutta kun etsin netistä ko. päivämäärän tapahtumia, ei sieltä löytynyt uutista globaalista tuhosta. Suurin uutinen taisi olla autoveron muutos tuolla päivämäärällä.
12.12.2012 näyttää olevan keskiviikkopäivä. Kalenterissani ei ole merkintöjä tuolle päivämäärälle, mutta taidan ihan huvikseni lisätä sille kohdin muistutuksen maailman loppumisesta varmistaakseni sen, että tapahtuma ei livahda ohi yhtä huomaamatta kuin tuo edellinen Niburun vierailu. Jossain aurinkoa kiertävällä radalla voi hyvinkin liidellä kivenjärkäle, jolla on pahat mielessä, mutta niin kauan kun sellaisesta uhasta ei ole uskottavaa tietoa, aion nukkua yöni rauhassa. Nuku sinäkin.
Käydessäni marketissa ja sujauttaessani kärryihini biopusseja jäin pohtimaan, että kuinka monta niitä pitäisi ostaa, jotta ne riittäisivät loppuelämäkseni. Se voi olla vain muutama pussi, jos viikatemies tulee etuajassa ja survaisee hengen pois yhdellä terän heilautuksella. Se voi olla myös melkoinen röykkiö, jos saan ihmetellä tätä maailmaa vielä muutaman kymmenen vuotta. Seuraavaksi katseeni kohdistui veskipaperipinoon. Se herätti taas välitttömästi seuraavanlaisen kysymyksen: Montako rullaa niitä vielä kuluu takapuolen pyyhkimiseen, ennen kuin luonto pyyhkii loput? Jätin tarkasteluni tähän ja vilkaisin ympärilleni. Olin varma, että joku oli kuullut ajatukseni. Puhun silloin tällöin ääneen, joka on varmaankin jonkinlainen merkki jostain hyvin ikävästä. Maksoin ostokset ja kävelin autolle.
Kotona heittäydyin sohvan päälle ja jatkoin kaupassa aloittamaani pohdintaa. Katselin ympärilleni esine esineeltä. Asunto kestää kyllä loppuelämän, kun hieman laittelen sitä silloin tällöin. Kodinkoneet taitavat mennä moneen kertaan vaihtoon, vaikka pyrimmekin ostamaan laadukkaita merkkejä. Työhuoneeni kirjat pitävät pintansa pitkälle tulevaisuuteen, sillä jotkut asiat eivät vanhene koskaan. Historia on sadankin vuoden ajan päästä sitä samaa, vaikka se onkin saanut uuden kerroksen selkänahan päälle. Luonnontieteellisen kirjallisuuden voi roiskaista suurelta osin menemään, sillä tiede päivittyy melkoista vauhtia. Lyriikka tuskin vanhenee ja sama on kaunokirjallisuuden kanssa. Tosin kieli ja sen ilmaisut voivat vaikuttaa aikojen päästä oudoilta, mutta ei se vuodata hyvästä tekstistä kokonaan mehuja pois. Kuvataidekirjani pitävät myös pintansa, vaikka taidemakukin voi muuttua. Se saattaa nostaa esiin tuntemattomia tekijöitä ja työntää joitain arvostettuja henkilöitä vastavuoroisesti näkymättömiin. Kulutusmusiikille käynee samoin. En uskoo kuitenkaan, että tässä ryhmässä on mukana klassinen tai ooppera. Beethoven, Bach, Mozart, Verdi ja Wagner ovat varmaan voimissaan vielä silloinkin, kun teemme viikonloppureissuja kuuhun tai poikkeamme lasten kanssa Etelä-Korean pohjoispuolelle jääneessä valtiomuseossa.
Elämässäni on esineitä, jotka kestävät loppuelämän. En tiedä, kannattaako tuosta huomiosta mitenkään erityisemmin juhlia. Piristävintä kai olisi vain uskotella itselleen, että kaikki menee vaihtoon ja vieläpä monta kertaa.
