Kategoria: Yleinen

• Valehtelu jaettuna moraalilla tuottaa syyllisyyden.
• Valehtelemisen pitäisi olla joka tilanteessa yhtä tuomittavaa, muuten moraaliasetelmat menettävät merkityksensä. On kiusallista, että valehtelua voidaan yleensäkin arvottaa niiden kautta.
• Maailmankuva, jossa mitään ei uskalleta sanoa varmaksi, on hyvä alusta valehtelulle. Siinä valehtelija saa aina puolestapuhujan.
• Valehtelu menettää merkityksensä, jos sitä mittaavat moraaliset arvot laitetaan samalle viivalle.
• Valehtelulla vääristetään todellisuutta, mutta se jää moraalisen kivun alle.
• Valehtelu on keinona sallitumpaa, jos sillä pyritään hyvään. Kyseessä on valehtelemisen kaksisuuntainen mielialahäiriö, sillä kukaan ei voi sanoa varmasti, mikä on sitä hyvää.
• Valehteleminen saattaa perustua valheisiin, joiden totuusarvoa on mahdoton määritellä objektiivisesti.
• Propaganda eroaa valehtelusta siinä, että se on hyväksyttävämpää. Se on kasvotonta ja siihen on silloin hankalampi kohdistaa moraalista paheksuntaa.
• Maailman rakenteet natisivat, jos me olisimme aina totuudenpuhujia.
• On helpompi valehdella vieraalle, kuin tutulle.
• Totuudenpuhujaa on melko mahdotonta erottaa hyvästä valehtelijasta.
• Patologisen valehtelijan maailma on yhtä realistinen kuin omamme.
• Valkoisia valheita ei ole olemassa; joko valehdellaan tai ei.
• Tietoinen liioittelu on myös valehtelua. Se on vain puettu hyväksyttävämpään asuun.
• Valehtelu eroaa liioittelusta siinä, että se lisää aivan oman fiktiosiivun todellisuuteen. Liioittelu vain paisuttelee jo valmista maailmankuvaa.
• Onko se valhetta, jos kertoo eteenpäin valheen, jonka kuvittelee olevan totta?
• Hyvä valhe elää ikuisesti.
• Valheet määrittävät ”totuuden”.
• Jos valehtelet itsellesi, niin se ei ole valehtelemista, koska moraalittomuus vaatii aina ulkoisen kohteen.

Kuvaan mielelläni arkkitehtuuria. Kohteeksi kelpaavat myös persoonalliset omakotitalot ja niiden pihoilta poimitut yksityiskohdat. Viimeinen kuvausreissuni sai erään naishenkilön avaamaan mökkinsä oven ja kysymään hieman kiihtyneenä, että mitä kuvaan. Olin kuvannut kyseisessä paikassa aitaan nojaavia kukkia, joten kerroin tämän rehellisesti tuolle valkohapsiselle rouvalle. En ollut kohdistanut optiikkaa taloon tai puutarhaan, joka varmaankin oli talon omistajan suurin huoli nähtyään minut verhojen välistä. Lupasin näyttää kuvat, jos hän halusi vilkaista niitä. Hän uskoi minua ja sulki oven. Olisin tietenkin voinut kertoa samalla, että mikään ei olisi estänyt minua ottamasta kuvia aivan luvallisesti hänen puutarhastaan tai talostaan, vaikka ne kuuluvatkin juridisesti kotirauhan piiriin. Tuota rauhantilaa kun voi rikkoa vain ihmisten kohdalla. Pihalla makaavalla koiralla ei ole yksityisyyden suojaa, puhumattakaan vinssikaivosta tai kukkapenkistä. Olisin syyllistynyt rikokseen vain siinä tapauksessa, että olisin kuvannut mainitun rouvan pihallaan tai zoomaillut tarkoituksella kamerallani ikkunoihin. Jälkimmäisessä tapauksessa olisin syyllistynyt kotirauhan piiriin kuuluvalla alueella salakatseluun, jonka seurauksena olisin päässyt ehkä tutustumaan raastuvanoikeuden istuntosaliin. Salakatselu määritellään laissa seuraavasti: ””Mikäli henkilö oikeudettomasti katselee tai kuvaa teknisellä laitteella kotirauhan suojaamassa paikassa taikka käymälässä, pukeutumistilassa tai muussa vastaavassa paikassa oleskelevaa henkilöä; taikka, yleisöltä suljetussa julkisessa rakennuksessa, huoneistossa tai aidatulla piha-alueella oleskelevaa henkilöä tämän yksityisyyttä loukaten, katsotaan hänen syyllistyvän salakatseluun. Salakatselusta tuomitaan sakkoa tai vankeutta enintään yksi vuosi”.

Jos kuvaan vaikkapa lähikuvia torilla, niin se ei ole salakuvaamista, koska on kyse julkisesta tilasta. Näitä kuvaamisen kannalta avoimia tiloja ovat kaikki ne kohteet, joihin meillä kaikilla on vapaa pääsy tai mahdollisuus ostaa lippu. Voin jopa räpsiä otoksiani terveyskeskuksen odotustilassa tai kaupassa. Julkinen tila on julkinen, riippumatta omistussuhteesta. Tosin kynnys mainituissa paikoissa kuvaamiselle on melko korkea. Samoin jättäisin uimarannat väliin ja etenkin lapset. Ei taitaisi tulla myöskään vanhemmilta lupaa jälkipolven leikkien kuvaamiselle. En itse ainakaan uskaltaisi edes kysyä moista näinä herkkinä aikoina. Myös uimarantojen viehättävät bikinien verhoamat hahmot luovuttaisin jonkun riskimmän kuvaajan vastuulle. Voin jopa julkaista ottamani tunnistettavan henkilökuvan valokuvanäyttelyssä. En saa kuitenkaan esittää sitä kohteen kannalta loukkaavalla tavalla, vieraassa yhteydessä, mainosmielessä tai jossain kaupallisessa tarkoituksessa. Tosin hyvät tavat suorastaan vaativat, että kuvaaja kysyy kuvausluvan ennen sulkimen painallusta. Kohteliaisuus ja toisen huomioiminen ei ole kiellettyä. Jos otan kuvan esimerkiksi oksentavasta kanssakulkijasta ja julkaisen sen, niin syyllistyn kunnialoukkaukseen. Itse kuvan ottaminen on toki sallittua.

Rakennukset voidaan katsoa jotkut kriteerit täytettyään teoksiksi, mutta niiden kuvaaminen on siitä huolimatta vapaata. Rakennustaiteen teoksen suoja on itsenäiseen omaperäisen luovan työn tuloksena syntyneen muodon suojaa, joten talotehtaiden pientalot tuskin täyttävät näitä ehtoja. Tuskin myöskään klubiaskin kanteen 40-luvulla piirretty sielukkaan oloinen rintamamiestalo. Rakennuksia saa kuvata siis vapaasti. Ja miksi kukaan haluaisi estääkään oman talonsa kuvaamista? Onhan jokaisella ohikulkijallakin oikeus silmäillä toisten pihoille. Jos talossa tai sen ympäristössä on jotain piiloteltavaa, niin sitten vain rakentamaan tuon miljöön ympärille korkeaa muuria. Sen suojassa voi sitten soitella vaikkapa Pink Floydin loistavaa The Wall albumia.

Nuorempana olisin hymyillyt, jos joku olisi kertonut, että vanhuus tuo mukanaan viisauden. Yhdistin ikääntymisen silloin lähestyvään kuolemaan ja siitä oli kaikki viisaan elämän realiteetit kaukana. Nyt vuosien karttuessa olen huomannut, että nuorena aistivani viisaus oli siellä jossain mielen möykyn alla ja sitä ei ollut koskaan aikaa kaivaa esiin. Nuoruus on säntäilemistä, silloin ei ole mahdollisuutta (ehkä ei haluakaan) miettiä asioita laajemmin ja mitä erilaiset valinnat tarkoittavat kymmenien vuosien päässä. Ikääntyminen oli niin kaukana, että sitä ei oikeastaan ollut edes olemassa. Nuorena on vain nuori, se on samalla syntymä ja kuolema.

Viisautta ja älykkyyttä on vaikea määritellä. Itse näen kuitenkin viisauden enemmän arvopohjaisena. Siinä pyritään hyödyntämään ihmisenä olemisen mahdollisuudet. Joku viisas voisi tässä kohtaa tietenkin kysyä, että mitkä nuo tavoitteet voivat olla? Kuka määrittelee, millainen on hyvä elämä? Jokainenhan sen näkee omalla tavallaan. Uskovaiset katsovat Raamatusta ja heille koko kysymys on tyhjänpäiväinen. Humanisti määrittelee hyväksi elämäksi sen, joka tukee ihmisyyden kasvua meissä. Ehkä on helpompi sanoa se, mikä ei ole viisautta. Ehkä niiden rajaamana ja pois sulkemana voisi löytyä viisauden kova ydin – tai sitten ei.

Älykkyyttä tai viisautta ei voi tunnistaa, jollei ei ole itse myös viisas ja älykäs. Niitä ei voi myöskään varastaa, mutta aina voi yrittää huijata. Se onnistuu vain niin kauan, kunnes joku viisas tulee vastaan. Viisaus ja älykkyys viihtyvät omassa rajatussa mielen maailmassa. Sen ulkopuolelle on turha tavoitella, koska siellä ei ole mitään ymmärrettävää. Älykkyyttä voi myös olla ilman viisautta, mutta ei viisautta ilman älykkyyttä. Viisaus vaatii aikaa, älykkyydelle riittää lyhyempikin hetki. Molemmat kaipaavat opitun tiedon käyttöä uusissa tilanteissa. Viisaus vain rakentaa siitä paljon tukevamman talon, älykkyys maalailee kirkkaita ikkunanpieliä. Siitä ei kovin helposti mökkiä tunnista. Molempia kuitenkin tarvitaan, vaikka älykkyys pitäisikin nähdä myös mahdollisuutena kurkottaa kohti viisautta.

Tekstistäni voisi päätellä, että lasken itseni viisaiden joukkoon. Valitettavasti en kuulu tuohon ryhmään. Viisaiden teot ovat mielekkäitä, omani eivät ole aina olleet sellaisia. Jos olisin viisas, niin toivoisin tietenkin, että viisauteni näyttäisi hulluudelta. Se on ainoa määre, jonka vähemmän viisas voi antaa sille viisaudelle, jota ei ymmärrä. Me olemme kaikki viisaita omissa rajoissamme, jos vain hyödynnämme elämän varrella saatuja kokemuksia ja nidomme ne yhteen mielekkääksi tavoitteeksi. Viisautta kannattaa tavoitella, koska viisaat ovat niin joskus sanoneet. Minulle viisain ihminen oli antiikin filosofi Sokrates. Toisaalta hän oli myös naiivi, koska hän uskoi, että viisautta voidaan jakaa toreilla kuin lantteja köyhille. Annan tuon kuitenkin anteeksi, sillä hän hyväksyi oman kohtalonsa.

Jos blogikirjoituksissa on kuukauden mittainen kuollut kohta, niin se on yleensä merkki siitä, että sivun pitäjä on menehtynyt tai hän on joutunut terveydenhoitojärjestelmän rouskuteltavaksi. Kolmas todennäköinen syy on asunnon vaihto, joka kauheudessaan vastaa täysin ahdistavaa sairaalavuodetta. Itse ainakin kuolen mieluummin närekuusen juurelle sykemittarini ontuvia lukemia tuijottaen kuin tuohon metallisänkyyn, jota hoitajat käyvät silloin tällöin möyhentämässä.

Muuttaminen voidaan tehdä hallitusti tai hallitsemattomasti. Näiden kahden ero on muuttopäivissä. Hallitsematon muuttaminen tarkoittaa, että muuttokuorma siirretään kerralla keskelle olohuonetta. Tuloksena on itkunsekainen kaaos, kun kukaan ei muista missä ne isännän puhtaat kalsarit ovat. Lähes kaikki tärkeä on kadoksissa ja onnelliset asunnonvaihtajat seisovat tuon röykkiön ääressä ja yrittävät pohtia, että mistä kulmasta on paras aloittaa sen purkaminen.

Hallittu muuttaminen on paljon velkaa kalenterille. Mitä pidemmän pätkän siitä saa varattua tavaroiden siirtelylle uuteen osoitteeseen, niin sitä parempi lopputulos. Oma  visiomme oli kolme päivää. Vastaanottopäässä jonkun meistä piti laittaa esineet suoraan paikalleen ja koti olisi näin viimeisen muuttopäivän iltana jo asuttavassa kunnossa. Kompastuin naivismiin. Lopputulos ei poikenut mitenkään hallitsemattomasta muutosta. Lisänä oli vielä kipeä selkä ja yliväsynyt kroppa.

Meillä oli alusta lähtien muuttostruktuuri, jonka parissa ahkeroin jo kuukausia ennakkoon. Olen perusluonteeltani perfektionisti. Sitä ei kannata edes mainostaa tavoilteltavana luonteenpirteenä, sillä se lyhentää ikää ja tuo ylimääräistä ahdistusta. Eli tein merkintöjä ja teoriassa kaiken piti olla helppoa. Tilasimme kunnolliset muuttolaatikot ja tällä kertaa niitä jäi jopa yli. Tuo laatikko per neliö on hyvinkin suuntaa antava arvio. Vuokrasin pakun kolmeksi päivää, sillä harva muuttofirma kuljettelee asiakkaan tavaroita samaan paikkaan useiden päivien aikataululla. Ja jos kuljettaakin, niin tuo projekti tulee melko kalliiksi. Vuokrasin siis kulkuneuvon, josta löytyi tavaratilaa kahdeksan kuutiota. Oletin, että koti tulee siirrettyä neljällä edestakaisella ajolla, mutta todellisuudessa niitä olikin kahdeksan. Keikkoja olisi ollut enemmänkin, jos emme olisi luottaneet Fidaan ja pariin kierrätyskeskukseen.

Minulla on melkoisesti kirjoja. Ne ovat myös aihemukaisessa kuosissa, jonka tietenkin halusin säilyttää uudessa työhuoneessani. Sehän oli vain struktuurikysymys. Tyhjensin hyllyt järjestyksessä ja numeroin laatikot. Siitä huolimatta kirjani ovat nyt sekaisin. Tuokaan osio suunnitelmista ei toiminut; syynä kolmen päivän fyysisen työn tuottama totaalinen väsymys. En jaksanut kaivella painavien laatikoiden alta sitä oikeaa numeroa, vaan siirsin kirjat mahdollisimman nopeasti hyllyyn. Nyt siellä sitten filosofia, Perheraamattu ja tekniikka syleilevät toisiaan. Ikinä en enää muuta yhtään kirjaa, tuon päätin. Sähköiset kirjat taitavat olla hyvä vaihtoehto jo pelkän asuinpaikan vaihdon kannalta. Tuossa olisi jopa markkinarakoa. Epäilen kuitenkin, että huijaan itseäni ja muutan taas fyysisen kirjastoni joskus, jos sellainen päivä tulee. Kirjat ovat esineitä, joita rakastan ja tuota suhdetta on vaikea kuolettaa. Kun joskus tomumajani siirtyy siihen omaan harsokankaalla vuorattuun pieneen yksiöön, niin kulttuurijäämistöni jää lasteni riesaksi. Luultavasti kierrätyskeskuksen auto hakee jo niitä pois siinä vaiheessa, kun viimeinen virsi pauhaa kappelin kalkitussa holvissa. Toivottavasti hyvin äänieristettyjä arkkuja on kaupan. Tuota kirjoista luopumisen surua en ole kuitenkaan käymässä itse lävitse. Taivaallisessa pääkirjastossa lienee kaikki maailman kirjat, koska se on niin täydellinen paikka. Mielestäni täytän itse myös tuon jälkimmäisen adjektiivin sisällön, joten tällä yhtälöllä lienee onnellinen loppu.

Vastoinkäymisistä huolimatta uskon edelleen hallittuun muuttoon. Se onnistuu, kun siihen varaa aikaa ainakin pari viikkoa. Tuossa ajassa pystyy siirtämään tavarat omille paikoilleen sitä mukaa, kun kantaa niitä sisään. Myös ne arjessa tärkeät käyttöesineet on syytä pakata erilleen, jotta saisi vaikka pestyä edes silloin tällöin hampaat. Kirjoja en kuitenkaan osta enää lisää, muuta kuin bittimuodossa.

Vuodet ovat varmaankin valuneet osaltani hukkaan, kun en osaa suhtautua vakavasti tuohon otsakkeen sanaleikkiin. Kiinalaiset sanoivat, että puutarhanhoito on tuiki hyödyllistä ja sekään ei kuulemma ole tärkeää. Minusta tuo jälkimmäinen tarkennus on tuossa ajatuksessa olennaisin pointti. Elämän tärkeys ja sen arvottaminen ei onnistu kuin arvostelmien kautta ja ne ovat taas keinotekoisia. Applen synnyttäjä Steve Jobbs sanoi ennen kuolemaansa jotain sellaista, että täältä poistuminen on kaikista tärkein juttu. Ehkä hänen sanansa saivat painoarvoa siitä, kun syöpä oli ottanut miehestä jo tukevan niskalenkin ja noutaja koputteli luisella rystysellään ulko-oveen. Elämä itsessään ei laita meitä mihinkään järjestykseen. Se vain on ja möllöttää mukana. Evoluutiokin on melkoinen typerys, sillä ei sekään ole kiinnostunut meistä. Se ei arvota, se ei edes välitä mitä meille tapahtuu. Luonnonvalinta on saanut oman tärkeän paikkansa ajattelussamme vain siksi, että se roiskii umpimähkään noppaa. Näemme merkityksiä siinä, kun noppa päätyy muutaman kerran samalle kyljelle. Luonnonvalinta on termi, jolla ei olisi mitään merkitystä ilman meitä. Se yleensä ymmärretään väärin. Evoluutio ei pyri mihinkään, se ei todellakaan ajattele huomista. Kunhan vain pullistelee olemattomilla ansioillaan. Toki se mahdollistaa olemassaolomme, mutta sen tärkeys on taas yhtä heikolla pohjalla kuin joku muukin arvoasetelma. Todellista valintaa olisi se, kun sikiö voisi päättää äidin sisällä, että haluaako hän syntyä lainkaan.

Jotkut sanovat, että lasten tekeminen on tärkeintä. Itsekkyyttähän tuo on. Meidän on vain vaikea hyväksyä, että kukaan ei murehdi kuolemaamme tai käy katsomassa sairaalassa, kun korisemme vaipoissamme. Jos emme tee lapsia, niin ihmiskunta poistuu melko pian tallomasta tämän kauniin Telluksen herkkiä kasvoja. Laajemmin käsitettynä, siitä taitaisi olla hyötyä. Pitäisikö meidän tuntea syyllisyyttä syntymättömien puolesta? Itseäni ei ainakaan kiinnosta se sukupolvi, joka saapuisi tänne oman lähtöni jälkeen. Enhän minä edes tunne heitä.

En ole kyyninen, vaikka niin voisi kuvitella. Ja miksi olisinkaan, koska minullekin jotkut asiat ovat arvokkaampia kuin toiset. Etenkin ne, mistä saan mielihyvää. Sekin on tosin arvoasetelma, joka muodostuu epämääräisistä fiktioista. Ja sekään ei olisi tärkeää, jos kuolema avaisi portin entistä suurempien nautintojen pariin. Minut paremmin tunteva voi kuitenkin havainnoida, että elämäni tärkein tehtävä on ”pelastaa laivalastillinen mummoja hukkumasta joka päivä”. Puhun myös paljon arvoista, vaikka samanaikaisesti tiedostan, että niiden mittaaminen on mahdotonta. Tapani elää on vain malli, joka tuottaa maksimaalisen määrän mielihyvää. Jostain syystä jalustalle nostettavat, moraalisesti arvokkaat teot, voivat myös tuottaa sitä. Kytkentä mielihyvään ei kuitenkaan vähennä niiden merkitystä, koska objektiivinen vertailupohja tulee aina puuttumaan. En usko, että on olemassa edes täysin pyyteetöntä lähimmäisenrakkautta. Toteutan vain omalla itsekkäällä tavalla omaa persoonaani. Näin elämä kaivaa uomaansa. Tavallaan se on aika lohduttavaa. Olen aina rakastanut filosofiaa, jota kutsutaan eksistentialismiksi. Siinä on kauniin lohduton sävy. Se pakottaa meidät ottamaan itsestämme vastuun; olemme roiskaistu tänne ja se on siinä.

Keskiajalla elämä oli vain pakollinen välivaihe syntymän ja kullalle kiiltelevän Taivaan välimaastossa. Jumala oli valinnut osan ja paikan, toisille se tiesi kurjuutta ja toisille kullanpölyisiä taskuja. Kurjuutta ei paljon ehdollistettu, omaan osaan oli tyytyminen. Jumalalla ei ole ehkä enää niin paljon valtaa ajattelussamme, mutta hän jatkaa kuitenkin edelleen ihmispoloisten nöyryyttämistä erilaisten arvojen kautta. Jumalan välittämät arvot ovat faktoja ja mitä muuta ne voisivatkaan olla. Faktoiksi ne vahvistavat nämä perässähiihtäjät, joille elämä on muuten aivan liian vaikea pala nieltäväksi. Nämä arvojen arvot ovat ikuisia ja staattisia. En itse ainakaan haluaisi tavata Jumalaa, joka olisi epävarma ja kumartelisi meille ihmisille anteeksipyydellen. Jumalan on oltava täydellinen tai hän on huijari. Joten pysyn uskonnottomana, koska en pidä valmiista aterioista, jotka voidaan kiskaista nenän edestä pois, kun ruokahaluni on suurimmillaan.

Entä jos emme pitäisi jotain asiaa arvokkaampana kuin toista? Elämämme arki jäsentyy kuitenkin niiden juttujen pohjalta, jotka koemme tärkeiksi. Mihin silloin suunnistaisimme? Entä jos kaikki ihmiset kokisivat samat asiat samanarvoisiksi. Millainen maailma olisi? Ihmisten teot ja tavoitteet ainakin näyttävät naurettavilta, jos maailman menoa analysoi niin, että mikään arvo ei nouse toisen yläpuolelle. Mutta ehkä tärkeintä onkin näyttää vain tärkeältä. Joskus tuntuu, että suurin osa päättäjistä on ymmärtänyt tämän. Hyväksyttävää lienee tuokin. Minusta arvokasta on kuitenkin tiedostaa se, että mikään ei ole objektiivisesti tarkasteltuna sen arvokkaampaa kuin joku toinen ja elää samalla kuitenkin sen todellisuuden ehdoilla, jossa jokaisella arvolla on oma koulutodistuksensa. Itsensä huijaaminen taitaa pitää meidät hengissä.

Asiatekstiä tarjoilevista kirjoista puuttuu usein intohimo, vaikka sitä ei välttämättä aina puutu itse kirjoittajalta. Muoto vain asettaa joskus rajoja tai sitten kirjailijan itsesuojeluvaisto. Ihme kyllä, kyky tai halu rikkoa perinteisiä malleja ei välttämättä ole kaikkien luovien ihmisten ominaisuus. Tuosta teemasta voisin kirjoittaa joskus enemmänkin.

Intohimoisin kirja, jonka olen koskaan lukenut, oli Olavi Paavolaisen vuonna 1929 ilmestynyt ”Nykyaikaa etsimässä.” Tuosta lukutapahtumasta on aikaa, mutta muistan kuinka kirjoittajan kiihko nosti sykettäni melkoisesti. Jokaiselta sivulta ryöpsähti silmille melkoinen määrä kritiikitöntä hulluutta. Innostus taitaa olla se tärkein elementti, jos haluamme siirtää päätään ravistelevan arviointihalun syrjään.  Se suorastaan unohdetaan ilon pilaajana. Intohimo ja älykkyys taitavat myös sulkea toisensa pois. Ja mikäpä siinä, sillä älykkyys on evoluution kannalta melko turha tekijä, intohimo sitäkin tärkeämpi. Tähän elämän nautiskeluun oli täydellinen tilaus viime vuosisadan alkupuolella. Ensimmäinen maailmansota oli sodittu ja uskottiin yleisesti, että mitään vastaavaa ei voisi enää tapahtua. Sommen ja Verdunin teurastukset haluttiin unohtaa ja tilalle astui yltiöoptimismi ja valtava halu hyvittää tapahtunut. Kaksikymmentäluku oli täydellistä irtiottoa vanhasta. Se synnytti jazzin ja dadaismin. Se uudisti taide-elämää tavalla, josta se ei palanut enää koskaan takaisin. Olisin halunnut elää silloin, vaikka sieluni sykkiikin nuhjuiselle keskiajalle. Tuota en ole koskaan ymmärtänyt. Ehkä se on vain sitä romanttista rakkautta kohteeseen, jota on mukavampi ihailla etäältä.

Tuo elämänmakuinen 20-luku synnytti myös Suomeen kirjailijaryhmän: Tulenkantajat, jonka eturivin älykkö Olavi Paavolainen oli. Tosin hänestä tuli nero lopullisesti vasta silloin, kun hän huomasi olevansa monessa asiassa väärässä. Se tarkoitti ehkä samalla etäisyyttä myös muihin ryhmän kirjailijoihin, joita olivat ainakin Uuno Kailas, Elina Vaara, Katri Vala ja Lauri Viljanen. Myös Mika Waltarin nimi yhdistetään usein tuohon ryhmään. Tulenkantajat kumarsivat Eurooppaan päin ja pyllistivät samalla kotimaiselle korppikulttuurille ja sen tuottamalle proosalle. Mitähän Ilmari Kianto ajatteli tuosta ryhmästä hahmotellessaan Ryysyrannan Joosepin nukkavierua hahmoa. Luultavasti hän hymyili näille nuorille, jotka huristelivat avoautollaan jossain Saksan autobahnalla ja hurrasivat samalla Hitlerin kansallissosialismille. Paavolaisen ihailun kohteena taisi olla tekniikka, Hitler ja saksalaisten tehokkuus. Olivathan he rakentaneet valtakunnan lähes tyhjästä. Olisin itsekin toistanut ponnekkaasti heidän tutuksi tullutta fraasiaan ”Ikkunat auki Eurooppaan”.

Innostus on hyvä starttimoottori, mutta kun V6 -rivimoottori jyrähtää käyntiin ja pääsee painamaan kaasupedaalin pohjaan, niin jarruun koskeminen tuntuu hyvin vastenmieliseltä. Ei siis ihme, että vuosien myötä vauhdin hiljennyttyä tuli krapula. Tuossa krapulassa Olavi Paavolainen kirjoitti teoksen ”Suursiivous eli kirjallisessa lastenkamarissa”. Siinä hän moitti aikansa kirjallisuutta ja sen ilmiöitä. Paavolaisen mielestä taiteellinen taso oli laskenut. Se oli nyt puolivillaista, pinnallisen muodikasta ja sitä vaivasi sensaationtavoittelu. Siitä puuttui myös yhteiskunnallista näkemys. Kovia teesejä mieheltä, joka oli ollut itse auraamassa suomalaiseen sanakulttuuriin uusia uria. Viimeisiä vuosinaan Olavi Paavolainen toimi radion teatteriosaston päällikkönä ja joi sen verran rankasti a-myrkkyä, että kuoli maksakirroosiin 61 vuoden iässä.

Kissanomistajana olen huomannut, että eläimille tarjotaan krääsää laidasta laitaan. Eläinpuodit ovat kuin pieniä tavarataloja. Niiden hyllyt notkuvat mitä oudoimpia tuotteita, joita ilman lemmikki ei kaiketi pysty elämään täysipainoista elämää. Suurin osa niistä on varmaankin ihan tarpeellisia ja ne saattavat sulostuttaa karvaturrin arkea tai ainakin omistajan. Täällä tuo markkinointi kuitenkin lienee vielä melko kohtuullista, sillä rapakon takana käytettiin lemmikkien hyvinvointiin viime vuonna lähes 40 miljardia euroa. Aikamoinen summa, kun tämän vuoden Suomen budjetti on noin 50 miljardia euroa. Joko olen tulkinnut lukuja väärin tai asia on vain näin.

Pari kuukautta sitten olimme lähes koko perheen voimin kiertämässä Kehä kolmosen kainaloon jääviä tavarataloja. Eksyimme lopulta Kalle Anttilan vuonna 1954 perustaman ketjun uudempaan päivitysversioon. Vaeltelin omaa tahtiani osastolta toiselle ja päädyin jossain vaiheessa eläintarvikehyllyjen väliin. Huomasin melko pian seinällä olevan vaalean mekon ja urheilupaidan. Jäin ensimmäiseksi ihmettelemään, että miten lasten osaston tuotteet ovat tänne päätyneet. Tihruilin kuitenkin varmuuden vuoksi sen vieressä olevaa lappua ja olihan minun lopulta uskottava, että ne olivat tarkoitettu koirille. Taisin möläyttää jotain epämääräistä ja pyytää perheeni paikalle. Heille siinä ei ollut mitään ihmeellistä. Toki musti tarvitsee mekon, kun lähtee juhlimaan. Jumppahetki taitaa myös vaatia urheilupaidan. Toivottavasti narttu saa mekon, eikä sitä yritetä pukea uroksen päälle. Noloahan tuo olisi. Jäin kuitenkin miettimään, että olikohan tuossa nyt se raja, jota ei voi ylittää parkumatta. Ehkä nuo vaatteet käyvät kuitenkin hyvin kaupaksi ja niiden kantajat ovat ylpeitä tepastellessaan ne päällä. Tai ehkä ne ovat tarkoitettu vain omistajille, jotka haluavat lemmikkiensä näyttävän mahdollisimman ihmismäisiltä ja sitä kautta arvokkaammilta. Tämä voisi myös viestiä huonosta itsetunnosta.

Olen lainannut seuraavaan tekstiini kiistellyt valokuvaajan Ken Rockwellin ajatuksia. Hän pitää tunnettua blogia, joka ihastuttaa ja vihastuttaa. Eräs hänen kirjoituksistaan käsittelee aihettani eli niitä rakenteita, joista hyvä kuva muodostuu. Hän pitää sitä itse tärkeimpänä tekstinään. En ole kuitenkaan tämän kirjoituksen koko sisältöä velkaa tälle maestrolle, vain lähinnä kuvan analyysiin liittyvien termien osalta. Muu on omaa hataraa pohdintaani, joka jättää enemmän kysymyksiä kuin luovuttaa vastauksia. Huomaan kuitenkin, että ajatuksissamme on paljon yhtymäkohtia. Jossain menevät sukset kuitenkin ristiin, sillä hänen artikkelinsa alussa oleva palkittu valokuva on tekemällä tehty ja minusta jopa hieman tylsä. Limitän myös valokuvauksen ja maalaustaiteen tekstissäni, koska niiden rakenteissa on sopivasti yhtäläisyyksiä.

Valokuva tai maalaus muodostuu kompositiosta eli sommittelusta. Se ei tarkoita, että se olisi tungettu täyteen yksityiskohtia, ei todellakaan. Nämä detaljit eivät lisää teoksen arvoa millään lailla. Työn kompositio pitää erottua jo kaukaa. Sen suorastaan pitää vetää puoleensa ja siinä olisi syytä olla jonkinlainen ”tarina”. Samaan hengenvetoon voisimme puhua myös muodoista, väreistä ja jonkinlaisesta tasapainosta. Rockwell painottaa myös, että kuvan tärkeät yksityiskohdat eivät saa koskaan valua kuvasta ulos. Tuohon on helppo yhtyä, sillä rajaamisella on todella suuri merkitys kuvankäsittelyssä. Samoin hän väittää, että katse kohdistuu ensimmäiseksi kuvan vaaleisiin kohtiin, jolloin niiden merkitys rakenteen kannalta ovat tärkeitä. Itse pidän harmaasävykuvista, koska ne jättävät tilaa kuvan muille rakenteille. Värit vievät helposti huomion kuvan tärkeistä elementeistä. Toisaalta ne ovat myös keino tuoda ne esille. Palataan vielä Rockwellin ajatuksiin. Hyvässä kuvassa pitää hänen mielestään vielä löytyä ”punchine”, joka kaiketi tarkoittaa jonkinlaista ”koukkua”, johon katsoja viimeistään tarttuu. Tuo tekijä voisi olla jotain yllätyksellistä, joka lisää kuvan arvoa siirtämällä sen tulkinnan muulle alueelle, kuin puhtaasti sille visuaaliselle.

Kun puhutaan didigikameroiden yleistymisen myötä lisääntyneestä näppäilystä, joka on lähinnä sitä tapahtumien ja tilanteiden dokumentoitua, niin kuvan keskeisenä elementtinä on yleensä vain aihe. Kuvien merkitys on silloin vain kertova eli mitä tapahtui ja milloin. Kun maalaustaiteen harrastaja tarttuu pensseliin, niin tilanne on yleensä sama. Vision lähtökohtana on yleensä se tuttu ja turvallinen motiivi. Tämä on helppo nähdä liikekeskusten eteistilojen myyntinäyttelyissä. Yliedustettuna taitaa olla suomalainen rantamaisema ilman kuuta tai sen kanssa. Onneksi noin sata vuotta sitten syntyi abstrakti taide. Sen merkitys taiteessa on paljon suurempi, mitä annetaan ymmärtää. Se avasi uuden ikkunan ihmisen kyvyssä hahmottaa todellisuutta. Se ei ole pakoa realismista, vaan luovuuden rajojen hakemista avoimella mielellä. Se antoi luovuudelle täydellisesti vapaat kädet. Mainittu suuntaus siirsi sivuun kohteen ensisijaisen merkityksen. Se jätti kuitenkin jäljelle samalla mahdollisuuden korostaa muita tärkeitä elementtejä. Ei ole varmaan outoa, että samaan aikaan syntyi myös atonaalinen musiikki, joka rikkoi myös rajoja. Kuuntelemalla vaikkapa Arnold Schönbergin nuotitusta pätkän, niin tuo ero tulee hyvin selväksi. Atonaalisessa musiikissa tunne on antanut tilaa älylle. Mieli hämmästelee musiikin rakennetta ja nauttii sen yllätyksellisyydestä. Oma suosikkini tuon aikakauden säveltäjistä on kuitenkin Igor Stravinsky, jonka tunnetuimmat teokset ovat ilotulitusta parhaimmillaan. Teoksissa kirkas äly on ottanut niskalenkin romantiikan ajan säveltäjistä. Ja tavalla jonka hyväksyn, vaikka romantikko olenkin.

Maalaustaiteessa niin kun valokuvauksessakin realismi on ollut se tyylisuunta, joka on ollut vahvimmin edustettuna. Kuvataiteessa se ei ole ihme, koska taiteilijan visio löytyy luontevasti ympäröivästä reaalimaailmasta. Valokuvauksessa on kuitenkin vähemmän tilaa lähestyä kohdetta abstraktisesti. Tai ainakin sen tuottaminen näyttää jäävän melko marginaaliseksi ilmiöksi. Itse en edes pidä noista kameralehtien esittelemistä hämyisistä ja epäselvistä kuvista, joista on luettavissa vain halu tehdä jotain eri lailla. Kun liikun kameran kanssa, niin ensisijaisesti se on sommitelmien ja poikkeavien rakenteiden etsimistä. Vaikka kohde olisi ennakkoon määritelty, niin kohteen rakenne nousee kuitenkin tärkeämmäksi, kun on aika ottaa se kuva. Se lopultakin määrittelee kuvaustapahtumassa eniten.

Mikä sitten erottaa dokumentoinnin taiteesta? Minua ärsyttää puhua yleensäkin taidevalokuvauksesta. Se on sanahirviö, jota on mahdoton määritellä. Koen sen ärsyttäväksi, johtuen kaiketi sen elitistisestä luonteesta. Näppäilyn ja vastakkaisia ambitioita tavoittelevan kuvaamisen välinen raja on hyvin kuitenkin häilyvä. Kun kuvalla halutaan välittää muutakin kuin tallentaa tilanne, niin tuo epämääräinen raja kulkee jossain siinä, missä kuvan muoto ja rakenteelliset elementit nousevat kohteen rinnalle. Muutama kymmenen vuotta sitten pohdittiin ihan vakavasti, että voiko valokuvaus olla yleensäkään taidetta. Ehkä silloin tätä rajaa ei painotettu tai sitten katsottiin kameran olevan liian teknillinen työkalu toteuttaa taiteellisia visioita. Tuota keskustelua ei enää käydä. Minusta on typerää sijoittaa taiteen määrittelyä kameran ja pensselin väliin.

Vielä muutama sana kauneudesta. Vaikka se ei olekaan synonyymi taiteelle, niin tuo viehättävä parisuhde elää kuitenkin vähintään avoliitossa. Yleensä kauneus määritellään niin, että siihen liittyy tulkinta, että kohde on jollain lailla tasapainossa luonnon kanssa. Tämä synnyttää taas erinäisiä mielihyvän tunteita. Hyvin sommitellun taulun tai valokuvan rakenne noudattaa yleensä kultaista leikkausta, joka kaiketi on todettu toimivaksi kulttuuritaustasta riippumatta. Sitä voisi jo itsessään sanoa kauniiksi. Kauneutta on vaikea mennä piiloon, koska me koemme sen niin eri lailla. Sitä löytyy lähes kaikesta ja kyseessä on vain se, että mihin kohtaan kohdistamme kameran. Jos kauneutta ei löydy yksityiskohdista, niin se voi olla asettunut osaksi laajaa maisemaa. Se voi olla myös kuvaajan ensisijainen tavoite: löytää jotain esteettisesti miellyttävää ja alistaa kaikki muu sen palvelijaksi. Kauneus on tärkeässä asemassa taiteessa, jos halutaan pysäyttää katsoja vaikkapa maalauksen tai valokuvan eteen näyttelytilassa. Se toimii aina. Se voi olla halpaa kosiskelua, mutta silloin unohdamme katsojan tunteet. Ne lienevät kuitenkin aitoja.

Halu kuvata asioita muutenkin kuin kohdetta tarkasti jäljittelemällä on kulkenut geeneissämme jo pitkään. Ensimmäiset tunnetut luolamaalaukset ovat 35 000 vuoden takaa. Niiden tarkkaa merkitystä ei tiedetä, mutta luultavasti ne liittyivät metsästysrituaaleihin. Nuo luolien epätasaisten seinien kohoumia ja rakenteita hyödyntävät kuvat ovat muutakin kuin realistisia kuvia eläimistä. Ne ovat tyyliteltyjä ja se tarkoittaa sitä, että mitään ei ole muuttunut vuosituhansien aikana. Me haluamme välittää toisille enemmän kuin pelkän kuvan ja haluamme myös kaivaa tuon mausteen omasta itsestämme. Meissä on sisäänrakennettuna kyky ymmärtää muotoja ja niiden rakenteita niin, että ne miellyttävät silmää. Tähän kun lisätään vielä tunnepuolen moukaroinnit, niin siinä on meillä täydellinen kuva. Kuva, joka vangitsee koko katsojan mielen, ei vain esteettistä herkkyyttä.

http://www.kenrockwell.com/

Ensimmäiset myytit syntyivät tietämättömyydestä, halusta selittää niitä tapahtumia, jotka rikkoivat arkikokemuksen. Tässä vaiheessa ihmispopulaation ajattelu oli jo irrottautunut konkreettisesta tavalla tarkkailla todellisuutta, sillä myytit vaativat mielikuvista ja kykyä ajatella sellaista, joka ei ole läsnä. Niiden tiukka vastustaja on aina ollut logos eli järki. Kaikkia vanhoja myyttejä tieto ei voi kuitenkaan riisua alastomaksi, vain varustaa ne kysymysmerkillä.

Uskonnot tukeutuvat myytteihin ja saavat niistä kasvua. Myytit ovat kuin juuria uskomusten puussa. Jos niiltä karsittaisiin myyttiset tarinat, niin jäljelle jäisi melko vähän. Samalle menisi uskottavuus, sillä myytit lisäävät sitä. Totuus on paljon helpompi omaksua, kun se esitetään liioitellen. Fakta on luotaantyöntävää. Jeesuksen ihmeparantamiset vain lisäävät halua uskoa, eivät suinkaan sitä vähennä. Uskontojen pohjalta löytyvissä myyteissä on kaikki mahdollista. Ja niin pitääkin olla, sillä mikä se sellainen Jumala on, joka ei pysty kaikkeen. On vaikea kuvitella Luojaa, joka tarvitsee apuvoimia luotsatessaan ihmiskuntaa ja koko maailmankaikkeutta eteenpäin. On myös vaikea kuvitella uskontoa, joka olisi rakennettu todennettavien faktojen varaan. Ehkä se syntyy joskus, kun tiede löytää Jumalan asuinsijan jostain kvarkkipuuron syvyyksistä.

Ihmisen ensimmäisiä ihmettelyn kohteita olivat kuolema ja taivas. Pään päälle kaartuvasta taivaasta syntyi sade, tuuli, salamat ja ukkonen. Se ihastutti, pelotti ja vaati kunnioitusta.  Luultavasti ihminen palvoi sitä ensimmäisenä. Se oli luonnollinen kasvualusta myyteille ja jumalalle. Kivikauden ihmiset luultavasti personoivat taivaan ja se synnytti alkuun monoteismin. Taivas on edelleen meille jollain tavalla pyhä. Mutta sen edelle meni kuitenkin kuolema. Sekin oli jotenkin selitettävä. Kuolema oli pelottava vastustaja ja sen lepyttäminen vaati riittejä. Myytit ja riitit kulkevatkin yleensä rinnakkain. Neandertalilaiset varustivat vainajansa pitkälle matkalle ja näin ihmisestä tuli myös samalla kuolematon. Vaikka jumalat kansoittivat pikku hiljaa maan, niin ne kuuluivat siihen samaan todellisuuteen mihin kuuluivat eläimet ja ihmiset, koska kaikki oli tehty samasta aineesta. Ihmisten ja jumalien välillä ei ollut ontologista kuilua. Jumala ulkopuolisena olentona istutettiin valtaistuimelle vasta myöhemmin.

Mitä monimuotoisemmaksi ihmisen elämä muodostui, niin sitä enemmän sen selittäminen vaati myyttejä. Myytti näkee kaoottisen maailman ytimeen, jossa tärkeintä on tapahtumien merkitys, eikä suinkaan itse tapahtuma. Karen Amstrong sanoo kirjassaan ”Myyttien lyhyt historia”, että mytologia oli psykologian varhaisaste. Tarinat jumalista paljastivat psyyken salaperäisiä toimintatapoja ja auttoivat ihmisiä omissa kriiseissä.

Kun ihminen alkoi viljellä maata, niin se vaati järkeä. Se oli myös uusi kasvualusta myyteille, koska maan käsittelyn vaatimaa tietoa pelättiin ja kunnioitettiin. Maanviljelystä tuli sakramentaalista ja se vaati viljelijältä rituaalista puhtautta. Siemenen kasvaminen viljatähkäksi on edelleen ”mystinen” ja kunnioitusta herättävä tapahtumaketju, vaikka me tiedämme tarkkaan, mitä kaikkea mullan alla tapahtuu. Neoliittisen kauden ihmiselle maa oli kohtu. Heille ei myöskään mikään ollut pyhää, vaan todellisuus oli holistinen, pyhä oli kaikessa läsnä. Myös niissä tuotteissa, joita maa tarjosi. Ihminen ei voinut ottaa mitään ilmaiseksi vastaan, joten se taas vaati vastapalveluksia. Maassa piilevän kohdun ja ihmisen seksuaalisuuden rinnastaminen oli luontevaa. Oli myös luontevaa, että maa edusti naispuolista roolia. Siitä oli lyhyt matka äitijumalaan.

Kaupunkien synty noin 4000 vuotta ennen ajanlaskun alkua punoi taas uusia myyttejä. Se myös muutti ihmisen käsitystä itsestään. Kaupunkien rakentajat ymmärsivät olevansa itse vastuussa omasta kohtalostaan. Jumalilla oli kuitenkin edelleen asuinsijansa, mutta he olivat nyt jossain kaempana, erillään kaikesta muusta. Kaupunkikulttuurin kehitysaikaan sijoittuvat erilaiset luomismyytit. Niissä selitettiin jumalien syntyminen ja kuinka kaikki sai alkunsa. Jumalat kävivät sotia, juonivat ja loivat maailmaa edelleen. Heidän palvojiltaan se vaati jatkuvaa ponnistelua, että ympäröivä todellisuus ei luisuisi takaisin kaaoksen tilaan.

Uskonto syntyi nykyisessä mielessä joskus 700 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Ihminen alkoi ymmärtää entistä kirkkaammin oman asemansa ja luonteensa. Jumalien ja ihmisten välille avautui lopullisesti syvä kuilu. Syntyi erilaisia uskonnollisia ja filosofisia oppirakennelmia, kuten taolaisuus, buddhalaisuus ja hindulaisuus. Rituaaleilta vietiin tilaa ja tilalle astui henkisyys. Kärsimys, moraali ja omatunto nostettiin jalustalle ja viisas mies kavahti aina väkivaltaa. Tästä maaperästä syntyi myös juutalaisuus ja kristinusko. Antiikin Kreikassa myytit siirtyivät osaksi juhlallisuutta ja siitä pikku hiljaa osaksi näytelmien juonta. Niihin suhtauduttiin kriittisesti ja yleisö sai toimia tuomarina.

Juutalaiset inhosivat muiden kulttuurien myyttejä, vaikka lainasivat niitä ja synnyttivät itse lisää. Karen Amstrong näkee Paavalin myös myyttien luojana, koska hän teki Jeesuksesta myyttisen hahmon. Paavali ei ollut kiinnostunut kovinkaan syvällisesti Jeesuksen opetuksista, eikä edes Jeesuksen elämästä. Hänelle tärkeämpää oli ylösnousemuksen mysteeri. Jeesuksesta tuli myyttinen sankari, joka kuolee ja nousee kuolleista.

Amstrong on huolissaan siitä, että olemme unohtaneet myytit. Hänen mielestään emme pysty hallitsemaan järjellä pelkoja, haluja ja neurooseja. Se on eettisesti ja hengellisesti mytologian tehtävä. Taustalla on aimo annos eettistä ajattelua, sillä hänen mielestään myytit auttavat meitä samaistumaan kaikkiin muihin ihmisiin lähimmäisinä, ei vain etnisinä tai ideologisina ryhminä. Meidän pitäisi nähdä ohi välittömien tarpeidemme ja suunnata kohti arvoja, jotka kyseenalaistavat itsekkyytemme.

Karen Armstrong: Myyttien lyhyt historia

Rakastan kulttuurihistoriaa ja etenkin jos se käsittelee aikoja, jotka erottuvat etäisyydestä kuin hämähäkin seittiin verhoutunut utuinen metsä. Olen lukenut niin paljon keskiajan elämästä, että taitaisin olla kuin kotonani sen nuhjuisilla kaduilla ja kievareissa. En ole koskaan oikein ymmärtänyt, miksi tuon ajan historia on koukuttanut minut näinkin perusteellisesti. Tätä sidettä ei taida mikään katkaista ja miksi pitäisikään, sillä voihan menneisyydestä aina oppia jotain uutta. Ainakin sen, että elämme niin upeaa aikaa, että meillä on varaa olla jopa sivistyneitä. Ja en ole edes sarkastinen, kun totean tämän. Se kun on lopultakin vain hyvinvoinnin takaamaa kuorrutusta, jonka alla luikertelevat karheat perusvietit. Se sulaisi kuin jääpala grogilasissa, jos yhteiskunnan turvarakenteet pettäisivät täydellisesti. Mutta tämä on jo toinen tarina.

Mutta minkä roolihahmon valitsisin keskiajalta, jos pääsisin puikahtamaan sinne aikakoneella? Olisin tietenkin arkkitehti, jonka haasteena olisi suunnitella pilviä hipova goottilainen kirkko. Meillähän tapettiin Piispa Henrik Köyliönjärven jäälle lähes samaan aikaan, kun Ranskassa rakennettiin näitä Jumalan jalkapohjia kutittelevia suippoja torneja. Päädyn tällä kertaa kuitenkin ikuisuudelle tuoksuvien kirjojen pariin eli munkiksi luostariin ja tapaan pian itseni hämyisessä kirjastossa tutkimassa antiikin teoksia. Haluan luostariin myös sen takia, koska rakastan mielen ja tavaran köyhyyttä. Fransiskaaneillehan tämä oli ensimmäinen edellytys. Vielä kun opettelen keskiajan ranskaa ja hieman munkkilatinaa, niin voin kumartua vasikannahkaselkäisen kirjan ääreen mieli innosta vapisten ja kiskoa sieraimiini vieressäni savuttavan vahakynttilän katkeria tuoksuja.

Minulla on päälläni fransiskaanien tyypillinen asu. Olen verhonnut itseni hupulliseen harmaaseen viittaan, joka on sidottu pitkällä nauhalla vyötärön kohdalta kiinni. Punotun nauhan toinen pää roikkuu lähes maassa. Nostan sen syliini, kun istun karkealle tuolille. Pian käteni nojaavat pulpetin reunalla ja niiden välissä on kirja auki. Se on kauniisti kirjailtu kopio Aleksandriassa 100-luvulla eläneen tähtitieteilijän Klaudios Ptolemaioksen pääteoksesta. Teoksen nimi Almagest on piirretty hopeakirjaimin sen kanteen. Edessäni oleva kirja säilyi alan perusteoksena seuraavat 1500 vuotta, kunnes Kopernikus tuli ja käänsi sen maailmankuvan päälaelleen aurinkokeskisellä mallillaan. Hätkähdän, kun joku koskettaa olkapäähäni. Takanani seisoo lyhyenläntä, isonenäinen mies, joka kumartuu lähemmäksi ja kuiskaa korvaani, että Jumala ei luonutkaan maapalloa kaikkeuden keskipisteeksi. Seuraavaksi hän tarttuu käteeni ja johdattaa minut kiviset portaat alas ja olemme pian neliön muotoisella pihalla, jota reunustavat harmaat muurit. Oppaani sormi osoittaa vaaleana läiskänä erottuvaa Andromedan galaksia ja hän kertoo, että se muodostuu 200 miljardista auringosta ja näitä galakseja on satoja miljardeja. Seuraavaksi hän kysyy hieman ivallisesti, että missähän se Jumala oikein asuu tuon tähtitaivaan keskellä. Sanon Luojan olevan linnun laulussa, kaikkialla. Kiusanhenkeni kertoo lähes hengästyneenä, mitä luonnontiede on saanut selville seuraavan yhdeksänsadan vuoden aikana. Hän kertoo hiukkasten maailmasta ja suhteellisuusteoriasta. Hän kuvailee autoja, puhelimia, nettiä ja viheltää pienen pätkän Bachin Toccata ja fuugaa, sekä soittaa ilmakitaralla Beatles–klassikon.  Ajattelen jo kirjaa, joka on auki pulpetin päällä. Aavistan, että oppaani ymmärtää puhuvansa lopultakin vain yön kirkkaille äänille ja näkymättömille, kirskahteleville naakoille. Näemme päämme päällä saman tähtitaivaan, mutta se ei ole kuitenkaan sama. Tämä hyvää tarkoittava sanansaattaja ei ole edes pettynyt. Hän on kateellinen minulle, jolle maailma on hyvin yksinkertainen paikka. Ja elämä on vain matka, joka päättyy Taivaan iloihin. Hänelle se on alku ja loppu.