Kategoria: Yleinen

Elämä imperfektissä olisi kulutettu melko pian loppuun. Hyvien asioiden muisteleminen ei kasvata niin vahvoja siipiä, että niiden avulla voisi liidellä naama hymyssä aina seuraavaan päivään. Etenkin jos muisti alkaa hapertua ja ne hyvätkin kokemukset ja hetket muuttuvat päivä päivältä yhä suttuisemmiksi. Tähän rakoon työntää jalkansa unelmat, joiden kasvualusta on siellä, jota ei ole vielä edes olemassa. Tämähän on typerintä, mitä voi kuvitellakaan. Me rakennamme mielihyvää hattaroiden päälle, teemme haaveistamme elämämme kokoiselle talolle kestävän kivijalan. Futuuri on rakennettu olettamuksille ja jostain kumman syystä nuo miellyttävät visiot tulevat elämässämme vastaan lähes aina viehkeä kukkakimppu kädessä.

Kaikesta typeryydestä huolimatta me kaipaamme unelmia. Vaikka tuon mielikuvan tarkka merkitys tarkoittanee myös sitä, että ne myös realisoituvat sitten joskus, niin tärkeintä kai kuitenkin ovat nuo matkat kohti kaukaisia pilvilinnoja. Sillä ei ole lopultakaan merkitystä, että saavatko ne lihaa luiden päälle. Meillä on kaiketi sisäänrakennettuna kuitenkin jonkinlainen todellisuutta vaaniva koneisto, joka hyväksyy päiväunet, mutta vain tietyin varauksin. Ajattelen itsekin, että elän varmaan hyväkuntoisena ainakin 90-vuotiaaksi. Kasikymppisenä polkaisen vielä fillarilla muutaman kymmenen kilometrin aamulenkin ilman suurempaa tuskaa. Vaikka tiedänkin, että taidan vain katsella päiväunia, niin siitä huolimatta ne kantavat tässä päivässä. Niin kauan kaikki on hyvin, kun sylissä istuva realismi taputtaa silloin tällöin olalle ja pyytää elämään tätä päivää. Todellisuutta kun ei havaitse muuten, kuin tarkastelemalla sitä joka aamu yhä uudelleen jo tutuksi tulleen struktuurin osana. Hyvä tälle ajattelulle on käydä silloin tällöin hautausmaalla. Siellä on monta unelmaa, joiden olisi pitänyt toteutua sitten joskus.

Asun luonnonsuojelualueen kainalossa. Aluella tehdään melko vähän metsänparannustöitä ja olenkin ristinyt erään alueen siitä satumetsäksi. Kaatuneet puut lahoavat arvokkaasti paikalleen ja sammaleinen kumpuileva aluskasvillisuus näyttää epätodellisen pehmeältä.  Ohittaessani tuon maiseman mieleeni tulee usein Leif Färding, suomalainen underground-runoilija vuosikymmenten takaa, joka meni metsään kuolemaan.  Kerrotaan, että löydettäessä hänen rintansa päällä oli intialainen filosofiakirja. Itsemurhan syyksi paljastui hiipuva luovuus. Tuo tarina on karun kaunis, looginen ja typerä. Luovuus voi tulla ja mennä, mutta ehkä nuorella iällä sen menetys tuntuu lohduttomalta ja hyvin lopulliselta. Färding taisi kuitenkin olla ensimmäinen runoilija, jonka tekstit pujahtivat liukkaasti paitani alle.

Mutta jätetään runoilija kuolemaan metsään. Sauvakävelylenkilläni ohitan usein paikan, jossa on kahden tolpan päähän kiinnitetty yllä olevat julisteet. Joillekin luonnonsuojelualue on niin pyhä paikka, että pienikin rikos luontoäitiä kohtaan tuntuu siltä kuin revittäisiin pala sielusta. En minäkään kuusivarkaita hyväksy, vielä vähemmän omassa satumetsässäni. Mutta mitä useammin kuljen noiden syyllisyyttä hakevien plakaattien ohitse, niin useammin haluaisin repiä ne alas. Ne ovat jopa epäsiistejä. Toinen niistä on ruosteisen metallipylvään päässä, joka ei sovi osaksi tuota maisemaa. Ne vaikuttavat yhdessä enemmän ympäristöä pilaavasti, kuin varkaan kotiinsa kuljettamat kuusentaimet. En myöskään usko, että noilla teksteillä saavutetaan mitään. Kirjoitusten vaikutus taitaa olla aivan päinvastainen: ne ärsyttävät. Vastaava esimerkki voisi olla autohalli, johon pysäköidyn auton ympärille olisi siroteltu varoituskylttejä ja niissä pyydettäisiin olla kolhimatta autoa. Varmaan niitä klommoja tulisi kylkiin näin enemmän, sillä niitä suorastaan houlkuteltaisiin paikalle. Minun on tehnyt monta kertaa mieli tehdä oma lisäykseni tämän jutun kehoituksiin. Voisin tekstailla niihin jotain hauskaa, vaikkapa näin: ”Katsotaan nyt, en voi luvata mitään varmasti.” Luultavasti en ole ensimmäinen, joka on reagoinut näin. Hyväkin asia voi kääntyä selälleen, jos sen arvoja jaellaan ärsyttävästi ja syyllistävästi.

Joskus joku ilmaan heitetty sana, tai pätkä keskustelua jää jonnekin vaikkuputkien väliin ja vaatii lisäpohdintaa. On toki myönnettävä, että mitään yhteiskunnallista kysymystä ei voi järkeillä niin perusteellisesti, että käteen jäisi vain ehdoton totuus. Rajan vetäminen faktan ja fiktion väliin onnistuu kuitenkin paremmin, jos tietoa on enemmän. Pohdinta on parhaimmillaan niitä mielen palikoiden uudelleen järjestelyjä. Silloin tällöin pitäisi pitää siivouspäivä, jolloin nostelisimme muturepustamme vanhat asenteet pihalle tuulettumaan ja pohtisimme avoimin mielin, mistä ne ovat muodostuneet. Tässä on eräs yritys, joka sai alkunsa keskustelusta. Muuten en olisi jäänyt pohtimaan näitä asioita, jotka olivat painuneet jo itsestäänselvyyksiksi sinne oman asennereppuni pohjalle.

Otsakkeen työ ja ihmisarvo eivät oikeastaan kuuluisi edes yhteen, sillä kaikilla ihmisillä on tarkalleen sama arvo, vaikka hän loisisi lapsuudesta vanhuuteen yhteiskunnan rahoilla. Tuo lähes hurmoksellinen ihmisarvon määritelmä on humanistista ”hömpötystä”, jolla suojellaan väliinputoajia ja niitä heikompiosaisia. Ja näin pitääkin olla. Sen loukkaamattomuus on jopa turvattu Suomen perustuslaissa. Todellisuudessa meidän arvomme suhteessa muihin määräytyy kuitenkin yhteiskunnan arvojen pohjalta. Ympäristö arvottaa meitä ja viime kädessä me itse. Todellisuudessahan me emme voi edes tietää mitä meistä ajatellaan, voimme vain kuvitella oman roolimme erilaisten vihjeiden kautta. Niiden tulkinta on yleensä itselle mieluista. Näihin arvoihin vaikuttavat poliittinen järjestelmä ja yleensäkin ympäröivä kulttuuri. Jälkimmäisellä alueella uskonnon rooli on melko hallitseva. Tuota arvostusten omaksumista helpottaa se, että emme ehdollista tuttua kovinkaan helposti. Siinä on jonkinlaista ”estetiikkaa” mukana, ripaus hyväksymisen kauneutta. Vieraus saa helpommin epäilemään asioita ja niiden todenperäisyyttä, koska se on henkisesti rumaa, muodoltaan outoa. Haemme totuutta, koska etsimme omaa paikkaamme. Se mitä pidämme totuutena, on usein kuitenkin jonkun muun totuus. Se voi olla päättäjien totuutta, se voi olla sellaisen ryhmän totuus, joka saa meidät sulkemaan hymyillen oman vankilamme oven kiinni. Se on sama elämmekö kapitalistisen tai sosialistisen järjestelmän ajattelun ohjaamassa ympäristössä. Molemmat haluavat meistä kansalaisia, jotka täyttävät yhteiskunnan asettamat normit. Kuitenkaan emme voi osoittaa ketään sormella ja sanoa, että tuo tai nuo henkilö luovat tai ovat luoneet yhteiskunnan perusarvot. Jos joku pitää valita, niin Jeesus on varmaan ollut maailmanhistorian tukevin arvojen rakentaja. Marx ei sitä ollut, koska hänen arvonsa olisivat muuttaneet liian paljon. Ne pyrkivät ronkkimaan yksityisomaisuutta ja olisivat vaatineet ihmisen asenteissa muutosta vain rakenteiden takia. Se ei tule koskaan toimimaan kuin pakon kautta, jos halu jakaa yhteistä hyvää ei kumpua suoraan sydämestä. Tämä on naivisti sanottu, mutta ainakaan selittelylle ei jää tilaa. Jeesus osasi kuitenkin sopivasti syyllistää. Ehkä Marx ja Jeesus olisivat saaneet yhdessä jotain mielenkiintoista aikaan. Tai sitten eivät, vaikka olivatkin suhteessa ihmiseen humanisteja.

Työ yleensä mielletään suoritukseksi, josta maksetaan palkkaa. Palkkatyö on kuitenkin vain yksi osa-alue, jonka erityisarvo on muodostunut siihen tiukasti kytkeytyvästä rahasta. Ilman kapitalismia, emme käyttäisi edes tuota termiä. Marx määritteli sen vallankäytön ja alistamisen välineeksi ei tasavertaiseksi vaihtosuhteeksi työnantajan ja työntekijän välillä. Kiitos myös Martti Lutherin, jonka mielestä ahkeruus on Jumalalle hyvin mieluista. Palkkatyön lisäksi voimme puhua myös vapaaehtois-  ja kotityöstä. Pakkotyö mainitaan myös tässä yhteydessä.  Työ voidaan jakaa myös henkiseen työhön ja fyysiseen. Tänä päivänä miehen mitta ei taida kuitenkaan olla se, että montako mottia hän on tehnyt puita päivässä. Myös henkisen työn arvostus on ainakin nuorten ja keski-ikäisten keskuudessa lisääntynyt.

Länsimaisille arvoille rakentuvissa yhteiskunnissa tehdään paljon järjetöntä työtä. Niiden arvot voivat olla suunnattuja turhuuden markkinoille tai pahimmassa tapauksessa ne voivat olla täysin vastakkaisia niille tavoitteille, joiden avulla rakennetaan inhimillistä yhteiskuntaa. Mutta kun tuon työsuorituksen päällä lukee palkkatyö, niin se tuntuu riittävän. Itse arvostan myös vapaaehtoistyötä, koska siihen on yleensä kestävät ja vahvat eettiset perusteet. En näe myöskään kotiyötä mitenkään vähäarvoisena, jos se mahdollistaa muutakin kuin tyhjänpäivästä shoppailua. Toki sekin tuottaa töitä ja verotuloja. Kapitalismissa on alistuttava tähän yhtälöön.

Jos työtä arvostetaan, niin sen arvostus pitäisi kytkeä siihen hyötyyn, mitä yhteiskunta siitä saa eli millaisia arvoja se tukee. Jos nuo päivittäiset työsuoritukset inhimillistävät ja mahdollistavat moraalisen vastuun ottamisen ympäristöstä, niin se kuulostaa ainakin minusta hyväksyttävältä. Sillä ei ole merkitystä, että maksetaanko siitä palkaa ja vaatiiko se herätyskellon päälle laittoa.

Vain pelkkä palkkatyö ei voi olla oikean työn mittari. Voisin jopa kärjistää ja sanoa, että yhteiskunnan tukirahoilla keinotteleva voi olla arvokkaampi yhteishyvällisesti kuin sellainen, joka käy säännöllisesti töissä. Ensin mainitun kohdalla oletan tietenkin, että hän osallistuu esimerkiksi vapaaehtoisuustyön kautta oman yhteisön rakentamiseen. Vapaamatkustajista en pidä.

Työllä ei pitäisi määritellä ihmistä, nostaa tai laskea tämän arvostusta. Päinvastoin, ihmisen pitäisi määritellä työ omien inhimillisten arvojen pohjalta. Silloin arvot olisivat hankittuja ja koeteltuja. Minun yhteiskunnassani filosofit saisivat tärkeimmän roolin. Tämä on varmaan kestämätöntä ajattelua monenkin mielestä, mutta perusteltua. Eikä vain siksi, että antiikin suuri ajattelija Platon hahmotteli aikanaan vastaavan yhteiskuntamallin. Siinä on kieltämättä jotain hyvin kiehtovaa.

Kävin tuolla Hangon edustalla olevalla majakalla ensimmäisen kerran viime vuoden heinäkuussa. Taisin tuolla reissulla ajatella toiveeni ääneen, sillä huomasin saaneeni tänä kesänä lahjakortin, joka mahdollisti yöpymisen samaisessa paikassa. Minua hemmoteltiin, sillä tuohon pakettiin kuului myös ruoka ja tunnin saunavuoro.  Olin mielessäni toivonut hieman myrskyä, tosin ei liian paljoa, sillä kovalla tuulella rantautuminen ei olisi onnistunut ja matka olisi peruuntunut. Toivomukseeni vastattiin. Venematka vaahtopäiden koristaminen maininkien sylissä oli keinuvaa, mutta kiinnityimme matkan päätteeksi laituriin ongelmitta.

En yleensä muuta otoksiani kuvankäsittelyssä öljyvärimaalauksien kaltaisiksi ja aseta niitä valkoisten reunusten sisään. Minusta vain tuntui, että nyt se oli luvallista. Tuon luodon kauneus kumpuaa sen yksinäisyydestä. Se on paikkana niin karu, että tilaa on enää vain noille ikuisuusarvoille. Toivottavasti nämä kuvat kertovat jotain omista tuntemuksistani, kun vaeltelin tuon luodon kivisillä kasvoilla ja yritin löytää uusia kuvakulmia. Upein elämys oli kun tuijotin keskiyöllä pääni päällä levittäytyvää kirkasta tähtitaivasta. Puolikas Kuu nuokkui lähellä taivaanrantaa ja ympäröivä meri hakkasi tasaisesti luotojen kivisiin kylkiin.

Päädyn silloin tällöin kirpputorille, kun vaimoni haluaa autokyytiä. Harvoin niistä itse mitään löydän. Viimeinen esinehankinta taisi olla loppuun kulunut ja hieman irvokkaasti harjakset levällään lepäävä hammasharja lähes tyhjässä loosissa. Se oli niin surullisen näköinen, että kiikutin sen kassalle. En toki laittanut sitä kotona suuhuni, mutta pyörän kettinkien pesuun se oli oiva kapine. Joskus kuitenkin takerrun johonkin kirjaan niin kovasti kiinni, että se on pakko myös tuoda kotiin. Tänään pujotin kirjahyllyyni palan tärkeää kulttuurihistoriaa. Kirja kertoo suolasta ja miten se on vaikuttanut ihmiskunnan historiaan. Tämän teoksen tulen melko varmasti myös lukemaan jossain vaiheessa. Poikkeuksellista, sillä suurinta osaa kirpputoreilta ostamiani kirjoja en välttämättä koskaan edes avaa kotona. Mutta jotkut asiat ovat vain tällaisia. Tiedän, että en ole edes ainoa, jolle joidenkin esineiden omistaminen on sisältöä tärkeämpi. Meitä outoja kulkijoita on ainakin kaksi ja asumme jopa yllättävän lähellä toisiamme.

Koskaan en ole erityisemmin miettinyt, että miksi kirpputorin sanan alkuosa saa muodon tuosta tutusta ötökästä, jolla on ollut vaikutusta jopa sotien kulkuun. Puhumattakaan, että se tappoi 1300-luvulla kolmasosan Euroopan väestöstä ratsastaessaan mustarottien mukana talosta toiseen ja aiheuttaen puremallaan niiden asukkaille paiseruton. Tämä sama pieni kulkija esiintyy myös ranskan ja englannin kielen kirpputori-sanan yhteydessä. Ranskassa sitä käytettiin jo 150 vuotta sitten ja englannin sanastoon se ilmestyi vasta iloisella 20-luvulla.

Niin oudolta kuin se kuulostaa, niin kirpputori-sanan syntyhistoriaa ei ole suinkaan selvitetty. Alkuperä näyttäisi kuitenkin olevan Ranskassa ja tapahtumalle on annettu jopa tarkka vuosikin: 1860. Sen väitetään tulleen siitä, kun kaduilla myytävien käytettyjen tavaroiden joukosta löytyi runsaasti kirppuja. Tosi muitakin tarinoita on sanan etymologiasta, mutta niiden totuusarvo lienee huonompi kuin jo kertomani. Tuo on ainakin loogisesti pätevämpi kuin moni muu selitysmalli, jonka olen nähnyt. Toisaalta siinä piilee myös sen heikkous.

Suomalaisen kirpputorikulttuurin uranuurtajia ovat olleet viime vuosisadan alkupuolella vanhoilla vaatteilla kauppaa tehneet lumppukauppiaat. He olivat yleensä juutalaisia ja keskeisenä myyntipaikkana on usein mainittu Turun Puutori. Kirpputorien rinnalla on koko sen historian ajan kulkenut myös myyjäisinä tunnetut tapahtumat. 60-luvulla Pelastusarmeija ja Emmaus perustivat myyntipisteitä. Itsepalvelu ja loosi-tyyppiset kirpputorit ilmestyivät vasta reilu kaksikymmentä vuotta sitten. Yllä mainitun Pelastusarmeijan kirpputorit taisivat vetää puoleensa alkuvaiheessa vain yhteiskunnan heikompiosaisia. Näin ainakin kuviteltiin ja parempi väki kiersi nuo paikat kaukaa. Muutama vuosikymmen sitten myös ajatus toisten vanhojen vaatteiden päälle pukemista koettiin suorastaan kuvottavaksi. Kirpputorit olivat köyhien ja epämääräisten kulkijoiden paratiisi, hyväosaiset pujahtivat Stockmannin ovesta sisään. Nyt he käyvät kirpputoreilla ja pitävät sitä jopa trendikkäänä. Asenteet ovat ihmeellinen asia, sillä niistä tuntuu puuttuvan logiikka ja paljon muutakin.

Tuttu on turvallista. Tuota ikuista hokemaa laulavat henkisesti laiskat, joille muutokset teettävät töitä. Olisi mukavaa, jos jokainen päivä ja vastaantuleva asia olisivat täydellisesti hallittavissa. Itse olen kuitenkin masokisti. Mitä vähemmän ymmärrän, niin sitä enemmän myhäilen tyytyväisenä. Tuo tyytyväisyys tulee tunteesta, että on vielä paljon selvitettävää, ennen kuin esittelen valmiin maailmanmallin. Saattaa olla, että viikatemies tulee kylään sitä ennen. No, ainakin olen yrittänyt.

Vaikka suhtaudun näin juohevasti muutoksiin, niin toivon kuitenkin, että jotkut asiat pysyisivät samoina. Tänään tuli sauvakävelylenkilläni vastaan kaksipyöräinen moottoroitu kulkuneuvo, josta en pystynyt sanomaan, että oliko se mopo vai kevytmoottoripyörä.  Äänet olivat mopedit, mutta nopeus satapiikin. Mopoja viritellään, joten tuosta ei kannata vielä päätellä mitään. Olen huomannut viime vuosien aikana, että pappatunturin jälkeläiset saattavat näyttää myös skoottereilta. Mopoa vaivaa lienee alemmuuskompleksi, koska sen pitää pukeutua arvokkaampaan asuun. Mopoautoon en puutu tässä tarinassa, koska vihaan niitä enemmän kuin mitään muuta. Tämä tunne saa täyttymyksen, kun ajaa sellaisen perässä mutkaista soratietä muutaman kilometrin pääsemättä missään kohtaan tuosta pärisevästä laatikosta ohi, jonka takaikkunasta näkyy jännittynyt selkärangan jatke.

Mutta muuttuuko kaikki, niin kuin hokema väittää? Alkuaineita on 92 ja niillä on pidempi historia kuin ihmiskunnalla. Jos todellisuuden perusta on kuitenkin pysyvää, niin miten voidaan puhua kaiken muuttumisesta. Taitavat nuo muutokset toimia vain symbolisella tasolla? Muutokset eivät ole siis olekaan perusteellisia. Meidän isämme ja äitimme ovat lähtöisin supernovasta – aivan kirjaimellisesti. Ja me olemme edelleen samaa materiaalia. Tämän pitäisi tuoda lohtua niille, jotka yrittävät selvitä päivästä toiseen muutosten kourissa.

On todella hienoa saada elää aikoja, jolloin maailmassa tapahtuu valtavia mullistuksia. Viimeisen vuoden aikana on tullut pari maailmanloppua ja kolmas on tulossa parin päivän päästä. Ensimmäinen näistä piti tapahtua viime vuoden toukokuussa. Tämän pelottavan ajatuksen isä oli Harold Camping, 94-vuotias teräväpäinen fundamentalisti Kaliforniasta, jonka päivät kuluvat Raamatun rivien välien tutkailuun, matematiikan kirja toisessa kädessä. Hän on kaiketi jonkinlainen numeorologi, joka hakee ison kirjan kansien välistä salattuja merkityksiä. Luulisi Jumalan tehneen hieman helpomman oppaan ihmiskunnalle, jos osa meistä ei mahdu sitten millään siihen kuuluisaan intiaanikanoottiin. Itse ainakin naputtelisin tekstini kirkkaana mielessäni tuo kaikista typerin kannattajani. Taivaallisella Isällä lienee ei ollut mielessään rautalankamallia, kun Hän saneli ajatuksiaan juutalaisille. Antaahan tuo tietenkin viisaamman kuvan tekijästään, kun aikaansaannoksesta ei saa tolkkua kuin eksegetiikan proffa, jos edes hän. Mutta palataan Haroldin ennustukseen. Hänen uskolliset kannattajansa myivät omaisuutensa, kielsivät lapsiaan hakemasta korkeampaan opinahjoon (tällainenkin tapaus oli) ja alkoivat julistaa riittävän ajoissa ja hyvin näyttävästi tulevaa maailmanpaloa. Nolo päivähän siitä lopulta tuli. Aurinko kiersi tuttua reittiä radallaan ja uusi aamu tuli kuin varkain. Harold oli hämmentynyt. Hän levitteli käsiään toimittajille ja ihmetteli, että missä meni pieleen. Hän vaihtoi kuitenkin alun epäröinnin jälkeen ihmiskunnan viimeisen päivän syksyyn ja taas odoteltiin. Lehdettömät puut seisoivat kylmissään räntäsateessa, kun Harold Camping myönsi lopulta erehtyneensä. Hämmentyneet kannattajat saivat muutaman lohdutuksen sanan ja tuomiopäivän profeetta vetäytyi kotiinsa odottamaan omaa lähtöänsä.

Seuraava ennustaja ei tuonut omaa seurakuntaansa ja sen oppirakennelmia kovinkaan vahvasti esille – ainakaan valtakunnallisesti. Hän oli siis hieman fiksumpi. Olen kirjoittanut tästä Ronald Weinlandista jo aiemmin oman bloginsa, mutta tässä hieman jatkoa sille. Hänen ennustamansa tuomiopäivä piti olla muutama viikko sitten, mutta ainoa tuomio tuli oikeusasteessa, jossa tälle oman kirkkonsa johtajalle lätkäistiin tuomio maksamattomista veroista. Hänen tulonsa ovat muodostuneet hänen kannattajiensa jakamista kymmenyksistä. Ronald elää vaimonsa kanssa melko komeasti huvilassaan ja autoallissakin on näyttävää täytettä. Nyt hän odottaa seurantarengas jalassaan syksyistä vankilareissua. Kannattajiakin on liuennut, ehkä jonkin luotettavamman saarnaajan turvalliseen helmaan. Luulisi Ronaldia harmittavan. Oikeuskiireiden keskellä hän on kuitenkin jo julistanut uuden päivän pieleen menneen tilalle. Olisi luullut hänen viisastuneen, mutta ei, sillä hän ennusti sen jo vuoden päähän. Tosin vankilassa hän on turvassa kannattajilta.

Onneksi meillä on vielä mahdollisuus nähdä maailmanloppu ennen loppukesää, sillä puertoricolaisen José Luis De Jesús Mirandan johtama yhteisö johdattaa meidät epäuskoiset sen hellään syleilyyn ihan lähiaikoina. Tämä kuppikunta ei tunnusta Helvettiä, eikä muitakaan kristityille tärkeitä elementtejä. Kannattajat antavat tatuoida kehoonsa luvun 666, josta ei voi hyvää seuraa. Lahkon johtaja pitää itseään Jeesuksen toisena tulemisena ja hän aikansa menee parjatessa muita uskontoja ja Vatikaania. Vatikaanin arvostelu saa täältäkin tukea, mutta muuten taidamme olla eri linjoilla näissä uskon kysymyksissä. Tämän päivitetyn jessen elämä on sisältänyt suoneensisäisiä huumeita ja ilmestyksiä, joista tämän kultin uskonkappaleet ovat kehittyneet. Uskoisin vahvasti, että tuossa on tainnut kietoutua faktat ja fiktiot toistensa ympärille. Tässäkin toilailussa on suurin ihme se, että kannattajia ja rahaa löytyy. Maailmanloppuja ei kuitenkaan pitäisi ennustaa, mutta José Luis De Jesús teki myös tuon virheen. Tässä on kuitenkin mukana näyttävyyttä hieman enemmän, sillä hänen ja lähimpien opetuslastensa pitäisi vaihtaa ilmiasua aivan lähitunteina. He muuttuvat aineettomiksi ja pystyvät kuulemma sukeltamaan sen jälkeen seinien lävitse ja istumaan vaikka nuotiossa makkaratikun päässä tuntematta mitään. Tuo olisi minustakin mielenkiintoinen muutos tähän nykyisen olomuotoni rajoittamaan elämään, joka sisältää aika monta kiinteän esineen väistöä vuorokaudessa.  Olisi ihan mukava livahtaa lennossa ohiajavaan hissiin tai taksin takapenkille.

Mikä näistä yllä esitellyistä höperökeskittymistä tekee lähes käsittämättömiä, ei ole suinkaan niiden perustajat, vaan kannattajat. He ovat valmiit maksamaan näille huijareille kymmenyksen tuloistaan. Tuo ajatus tekee kipeää. Eihän meidän joukossamme voi olla noin paljon typeryksiä. Tämänkin ryhmän keskuudessa on vielä se osa, joiden typeryys saa minut lähes itkemään. Vaikka ennustukset kilahtavat kiville, niin koko seurakunta ei suinkaan jätä johtajaansa, vaan osa heistä jatkaa ”profeettansa” seuraamista autuaallinen ilme kasvoillaan. Se on uskoa, jossa järjen käyttö nähdään vain väärään suuntaan kiskovana piruna. Ääri-ilmiöissä on kuitenkin aina jotain kiehtovaa, sillä ne rikkovat totuttuja rajoja ja antavat ainakin meille muille ihmettelyn ja ilakoinnin aihetta. Mikäpä ei ole mukavampaa kuin todeta, että on niitä typerämpiäkin kulkijoita kuin minä itse.

http://www.youtube.com/666pressdept

Vaikka pyrinkin ostamaan nykyisin vain sähköisiä kirjoja, niin edelleen joudun etsimään perinteisille kirjoille aika ajoin paikkaa kirjahyllystäni. Siihen tulee yleensä oiva tilaisuus, kun vierailen kirpputoreilla tai divareissa. Viimeinen ostokseni ei vienyt paljon tilaa, eikä edes keventänyt mitenkään oleellisesti kolikkopussia. Maksoin Johannes Linnankosken Pakolaiset -teoksesta euron. Kirja on klassikko, mutta en ostanut sitä sen takia. Vein sen kotiini kielen takia. Luin pari sivua siitä kirpparin hämärässä ja ihastuin. Miten kirjakieli onkaan voinut muuttua sadassa vuodessa näin paljon? Ostamani painos oli seitsemästoista. Ensimmäinen ilmestyi jo vuonna 1907 ja sai hyvän vastaanoton. Linnankoski on monelle kirjallisuutta vierastavalle varmaankin tutumpi kotimaisten filmien kautta. Kukapa ei olisi katsonut elokuvaa ”Laulu tulipunaisesta kukasta”, josta on tehty neljä eri versiota. Ihme kyllä, yhdessäkään niissä ei ole näytellyt Tauno Palo, eikä Ansa Ikonen.

Kirjakieli muuttuu, niin myös puhekieli. Tämä ei tietenkään ole uutta tai yllättävää. Tämän päivän kirjat ovat sadan vuoden päästä yhtä outoja kieliasultaan kuin ostamani romaani. Mutta pitäisikö vanhat kirjat kääntää tämän päivän muottiin? Mitä enemmän teosta luin, niin sitä enemmän itse teksti varasti kirjalta uskottavuutta. Sen hyvin tehty psykologinen rakenne hukkui ”hauskojen” kieli-ilmaisujen alle. Sanat olivat hullunkurisia ja mielestäni jopa väärissä paikoin. Kielikuvat persoonallisia, mutta klassikolle ei kaiketi sovi nauraakaan.

Kieli on mielenkiintoinen kommunikaatioväline. Sanat ovat kuin oraspelto, niistä kasvaa kullankeltainen laiho tai se näivettyy ilman virkistävää sadetta. Vanha kirjakieli on molempia yhtä aikaa. Se vaatii lukijalta aika paljon, ei vain pelkästään pölyttyneen kielen sanakirjaa. Miten unohtaa kieli ja sanat, nuo mielikuvien rakennusmateriaalit, kun niihin on niin helppo kompuroida ja takertua kiinni.  Kerronnan rakentama miljöö jää vaisuksi ja katoaa aivan kuin se menisi piiloon verhon taakse. Naiivius käy myös päälle, vaikka kirja ei takuulla sitä ollut, kun se julkaistiin. Siitä tulee elokuva, jonka ohjaat uudelleen lukiessasi sitä. Pitäisikö klassikot kääntää ajoittain moderniin kieliasuun sanojen merkitysten muuttuessa, jotta niiden kirjalliset ansiot tulisivat esiin. Kielestä, sen sanavalinnoista ja kielikuvista on toki lupa nauttia. Sen tehtävä on kuitenkin vain rakentaa ja tukea perinteistä romaania, ei kaiketi muuttua itsetarkoitukseksi. Jos kieli hymyilyttää, niin se tarttuu myös koko kirjaan. Klassikoiden lukeminen on taitolaji ja jossain mielessä myös turhaa.

Lopuksi pari esimerkkivirkettä. Ensimmäisen virkkeen sivulauseen kielikuva on kieltämättä persoonallinen. Minun oli myös hyvin vaikea uskoa, että silmäluomia on joskus sanottu silmälaudoiksi. Mutta pakkohan tuo ajatus oli lopulta hyväksyä, kun tarkistin asian muualta. Seuraavassa siis Linnankosken teoksesta otteita: ”Hän sipristi silmälaudoillaan, ikään kuin sisimpien ajatustensa rihmat muilta piiloon leikaten.” Toisena esimerkkinä näky, joka tulee vastaan ainakin vielä vanhoissa elokuvissa: ”Hevoset alkoivat höyrytä, mutta se vain kaunisti asiaa – tätä Suomen peltojen uljainta näkyä, kun mies kulkee kuin kuningas, ohjakset juoksevat vallan rihmoina niskalta ja hevoset jännittyvät etunojoon kuin hyökkäävät vaakunakotkat, kaikki maaemon avautuvaan poveen lujasti jalkansa varaten.” Tästä voimakkaasta kuvasta ammentaa suomalainen perinnemaisema. Virkkeessä on myös mukana sellaista mahtipontisuutta, joka on vierasta tämän päivän lukijalle. Aikamme kirjallisuus käyttää leveitä siveltimiä varovaisemmin. Voimakkaat kielikuvat ja pöhöttyneisyys on haudattu lopullisesti tuonne maamiehen auran viiltojen väliin.

Olen viime aikoina käyttänyt jonkin verran aikaani tutustumalla hieman tarkemmin valokuvauksen historiaan. Teema lähetti kevään aikana loistavan kuusiosaisen sarjan, jossa esiteltiin eri aikakausien merkittäviä kuvaajia. Sarjan katsottuani päätin jatkaa aiheen parissa lukemalla netistä löytämiäni artikkeleita ja tutustumalla kirjallisuuteen. Valokuvauksen historiallahan on tapahtumia takanaan jo lähes kaksisataa vuotta. Halu tallentaa ympäristöä ja saada tuo otos myös säilymään muidenkin tarkasteltavaksi, on jopa tuota vanhempaa perua. Ensimmäisiä kokeiluja tehtiin jo 1700-luvulla, mutta kuvaa ei saatu säilymään pysyvästi vielä tuolla vuosisadalla. Vuodesta 1826 katsotaan alkaneen vasta varsinaisesti valokuvan aika, kun ranskalainen keksijä Joseph Nicéphore Niépce (jonka todellinen intohimo oli polttomoottorin kehittäminen) onnistui kiinnittämään pysyvästi kuvan tinalevylle, joka oli päällystetty bitumin ja laventeliöljyn seoksella. Tuo tuttu maalaistalon yläkerran ikkunasta otettu kuva vaati kahdeksan tunnin valotuksen ja se taitaa olla tällä hetkellä kunniapaikalla kuvaajan nimeä kantavassa museossa itäisessä Ranskassa. Paikka, jossa täytynee joskus poiketa, kun suunnistan Burgundin alueelle. Välineet ja tekniikka ovat toki kehittyneet huimasti ensimmäisten kokeilujen jälkeen, mutta hyviä kuvia otettiin jo alusta alkaen; kuva osattiin sommitella ja rajata. Miksi ei olisi, sillä olihan nuo elementit tuttuja jo maalaustaiteen puolelta. Aikansa kuvataiteilijat julistivat kuitenkin melko pian, että valokuva tulisi korvaamaan siveltimen ja kankaan. Onneksi tuo ennuste meni pieleen. Ainoa mitä se siirsi syrjään, olivat kiertelevät miniatyyrimaalarit, jotka ottivat omakseen uuden tavan vangita ympäristöä. He vaihtoivat pensselinsä huomattavasti hankalammin kuljetettavaan välineistöön. Jopa karua länttä valloitettiin kameralla, ei vain pelkästään Winchesterillä tai kuudestilaukeavalla. Helppojahan nuo kuvausreissut eivät voineet olla, sillä telttakankainen vankkuri pullisteli valokuvaustarvikkeita. Tänään sama tekninen valmius mahtuu kämmenelle.

Olin päässyt historian opiskelussani viktoriaaniseen aikakauteen (1830-luvulta vuosisadan vaihteeseen ulottuva jakso), kun jouduin lukemaan useaan kertaan erään kuvan alla olevan tekstin, koska en halunnut uskoa sitä heti todeksi. Muotokuvassa istui kuollut lapsi silmät auki äitinsä sylissä. Hakusanalla ”Post-mortem photography” löysin lisää kuvia. Eräässä kuvassa oli kaksi nuorukaista, joista toisen pää nojasi veljellisesti toisen olkapäähän. Alun ällistys muuttui pikku hiljaa jonkinlaiseksi ihailuksi tuota kulttuuria kohtaan, jossa kuolema ei ollutkaan pelottava mörkö. Kuolleiden läheisyydessä olevien sisarusten ilmeistä ei voinut päätellä, että tilanne olisi ollut heille pelottava tai edes vastenmielinen. Kuolema oli melko arkipäiväinen tapahtuma yhteiskunnassa, jossa lapsikuolleisuus oli hyvin yleistä.  Pienten lasten lisäksi myös teini-ikäiset perheenjäsenet saatettiin kuvata. Pienten lasten kuvat olivat omalla tavallaan kauniita. Silmät saatiin jollain konstilla pysymään kuvauksen ajan auki tai ne maalattiin jälkikäteen.

Mutta ihmeteltävää jäi. Mikä tuossa ajanjaksossa hyväksyi tai suorastaan vaatii kuolleiden lasten tuomista studioon? Viktoriaaninen aikakausihan oli hyvin tapakulttuurin sitomaa ja jokainen imperiumin asukas tiesi tasan tarkkaan, että mihin yhteiskuntaluokkaan hän kuului. Toki tämän huolitellun julkisivun takana oli myös kyltymätöntä irstailua. Ehkä se vain näytti siltä, koska yhteiskunnasta puuttui nyanssit ääripäiden väliltä. Ripeästi kehittyvän teollisuuden parissa ahertavalla työväenluokalla meni todella huonosti. Hygienia oli vuokrakasarmeissa olematonta ja terveyden hoitoon ei köyhillä ollut varaa. Pienet lapset pidettiin rauhallisina antamalla heille oopiumista ja alkoholista tehtyä uutetta, laudanumia. Sitä sai vapaasti apteekista ja se oli yhtä halpaa kuin tuopillinen olutta. Lapset eivät kuitenkaan kuolleet huumeisiin, vaan aliravitsemukseen. Osana siihen oli tuo oopiumin johdannainen, joka vei nälän tunteen ja ravinnonsaanti vaikeutui entisestään. Jos varhaislapsuudesta selvisi hengissä, niin olikin jo aika mennä töihin. Työpäivät alkoivat auringonnoususta ja jatkuivat iltamyöhään. Työsuojelusta ei taidettu paljon tuohon aikaan keskustella. Tulevaisuus näytti harmaalta, uskonto ja mahdollinen taivaspaikka taisivat tuoda jonkin verran lohtua tuohon ankeaan arkeen. Pöytä oli kauniisti katettu sosialismille.

Studiossa otetut kuvat olivat keskiluokan tai vauraamman väestön etuoikeus, koska alempaan sosiaaliluokkaan kuuluvilla ei yksinkertaisesti ollut varaa istua mallina. Usein kuolema tuli kuitenkin liian aikaisin ja tuo kuva jäi uudesta tulokkaasta saamatta.  Ainoa vaihtoehto oli viedä menehtynyt perheenjäsen kuvattavaksi, pukea hänet siististi ja asettaa hänet tuettuna kameran eteen yksin tai lähiomaisten seurassa. Tämän päivän kulttuuriympäristössä vastaava kuvaus ei tietenkään onnistuisi. Kuolemasta on tehty yksityisasia. Ja mitä muuta se voisikaan olla, kun sen kohtaaminen arjessa on melko satunnaista. Kieltämättä ajatus, että minut olisi kuvattu lapsena kuolleen veljeni kanssa niin, että tämä olisi nojannut olkapäähäni, olisi ollut kestämätön tilanne. Se tuskin olisi vääntänyt hymyä huulilleni. Tosin tuolloin ei muutenkaan hymyilty kuvissa.

Menehtyneiden perheenjäsenten kuvaaminen jäi pikku hiljaa, kun George Eastman toi markkinoille tutun Kodak-kameran ja rullafilmin 1800-luvun loppupuolella. Värivalokuvauskin oli jo keksitty vuosikymmeniä aiemmin. Niitä otettiin samaan aikaan, kun Helsingistä lähti ensimmäinen höyryveturin kiskoma juna Hämeenlinnaan. Nyt ne pakolliset kuvat voitiin ottaa kotona ja studioon mentiin vasta silloin, kun haluttiin laadukkaampi kuva kehystettynä. Kehitys oli ripeää. Ensimmäinen 35 millin Leica ilmestyi myyntiin vuonna 1925. Käviköhän kenenkään mielessä silloin, että ne ovat vajaan sadan vuoden päästä tuhansia kertoja arvokkaampia kuin uutena. Joku keräilijä maksoi viime keväänä vuoden 1923 testi-sarjan Leicasta lähes kaksi miljoonaa dollaria. Ehkä hänellä oli vain halu pitää pala historiaa kämmenellään.

http://acidcow.com/pics/1453-the-migration-of-pictures-after-death-26-pics.html

http://thanatos.net/

http://www.youtube.com/watch?v=mYytf471Tf8&feature=topics

Vietin kaverini kanssa pari viikkoa sitten pienen pätkän mökkielämää. Luonto ei näyttänyt tällä kertaa nurjaa puoltaan, vaan se oli kauneimmillaan. Käki kukkui isänmaallisen heleästi ja kansalliskoivumme olivat jo pukeutuneet kesäasuunsa. Vähän ennen poislähtöämme teimme pienen kävelylenkin illan hapuilevassa hämärässä. Astelimme ensin pätkän päällystevaurioista tietä ja poikkesimme siitä kapealle soratielle, joka johdatti meidät metsän halki järven rantaan. Edellinen myrsky oli kurittanut kuusimetsää kovalla kouralla. Isot rungot lojuivat pehmeillä sammalpatjoillaan epäjärjestyksessä, maatuakseen vuosien myötä osaksi mehevää aluskasvillisuutta. En muistanutkaan kuinka hyvältä keväinen metsä tuoksuu; siinä oli viehkeämpi bukee kuin laadukkaimmassa ranskalaisessa viinissä. Järven selkä oli lähes tyyni ja rannan kasvillisuus odotti pää painuksissa pehmein askelin saapuvaa yötä. Puita maasta kiskoneen myrskyn voima oli tarttunut myös laituriin ja heittänyt sen pois paikaltaan. Suomalainen järvimaisema on terapeuttinen kokemus. Rakastan kuitenkin hieman enemmän meren jylhyyttä, sen kirkkautta ja ääniä, kun raskaat mainingit saapuvat väsyneinä rantaan. Näen usein unta, että asun sen rannalla. Huoneen ikkunaa kehystää harsomainen verho, joka liikahtelee kevyesti kirkkaassa auringonvalossa. Unessani on aamu ja keskustelen raskaiden aaltojen kanssa.

Palattuamme kuvausreissultamme unohdimme molemmat saman sanan. Onneksi kadonneet kohteet voi määritellä toisilla virkkeillä, joten ymmärsimme lopulta puhuvamme samasta esineestä. Jäin miettimään myöhemmin, että mihin nuo sanat oikein katoavat, ilmestyäkseen myöhemmin takaisin.  En halunnut tuolle tilanteelle neurotieteellistä selitystä, vaan yritin kehittää jotain luontevampaa ja ehkä hieman persoonallisempaa mallia. Ja löytyihän se lopulta: rinnakkaismaailmat, joihin olen suhtautunut aiemmin hieman hymyillen. Olen aistinut niissä vuosien aikana hieman huuhaa- kuorrutusta. Se näyttää paremmalta, kuin hieman tylsä ja perinteisempi tapa hahmottaa todellisuutta ja sen rakennetta. Jossain määrin yleisöä kosiskelevaa, tottahan tuo. Tylsä tiede ei taida käydä turuilla ja toreilla kaupaksi. Hyvä tieteen popularisoija saa revittyä irti paljon mielenkiintoisia ajatuskuvioita näistä maailmojen kopioista. Siinä on jo itsessään aimo annos tieteistarinaa. Tuon mökki-illan jälkeen palasin taas kiltisti niiden pariin. Sivutodellisuuksien määrä lienee lukematon, joten yhtä paljon on myös näköisiämme kulkijoita, jotka käyvät rantamökkien patioilla hukkaamassa tuttuja sanoja. Mutta entäpä, jos meillä kaikilla rinnakkaismaailman kopioilla olisi myös jotain yhteistä, toisiltamme tarpeen mukaan lainattua? Vaikkapa nuo sanat, jotka luikahtavat maailmasta toiseen, kun tarvitsemme niitä? Tieteessä on luontevaa valita se yksinkertaisin malli, joka tuottaa toivotun lopputuloksen. Kun maailma hahmottaa itseään, pukee ainoan mahdollisen todellisuuden hartioilleen, niin se tekee sen hukkaamatta ylimääräistä energiaa turhanpäiväiseen. Ehkä tämä minun selitysmallini on juuri se oikea, vaikka kukaan kanssakulkijani tuskin sanoisi sitä viisaaksi. Ajatusleikit ovat joskus vaan sellaisia.