Rakastan rappioromantiikkaa, kunhan saan katsoa sitä vain etsimen lävitse. Mitä rähjäisempi kohde on, niin sitä mieluummin kohdistan siihen kameran. Ilman sitä en pysähtele takapuolelleen pyllähtäneen talon ääreen ja jää kiertelemään sitä innokkaana välittämättä kinttuja polttavista nokkospensaista. Mutta jos minulla on kamera mukana, niin saatan viettää melkoisen tovin etsiessäni kuvakulmaa, jotta saisin kohteen ränsistymisen parhaiten esiin. Lopullinen todellisuuden tuho tapahtuu kuvankäsittelyssä, jossa väännän säätimet niin kaakkoon, että jokainen kuvan osatekijä tukee mahdollisimman tehokkaasti visiotani.

Olen tullut siihen tulokseen, että rumuus muuttuu jossain vaiheessa kauneudeksi. Ne ovat saman kolikon kääntäpuolia, jotka saattavatkin yllättäen kurkottaa toistensa puoleen ja tarjota kättä. Ehkä rumuus vaihtuu vastakohdakseen vasta siinä pisteessä, kun se rajataan irti ympäristöstä. Rumuus ei ehkä siedä kauneutta ympärillään, koska se on niin arkipäiväiväistä. Kauneuteen pyritään, siihen kohdistetaan paljon voimavaroja. Voiko tuollainen olla muuta kuin tylsää. Rumuuden kiehtovuus vaatii keskittymistä sen olemukseen ilman häiritseviä tekijöitä. Se vaatii noiden kiehtovien elementtien irrottamista omaksi kohteekseen, joita ei ole häiritsemässä mikään muu.

Esineiden kuolinkouristuksissa on jotain houkuttelevaa, jota en kuitenkaan toivo omalle pihalleni tai yleensäkään edes erityisemmin vahvasti arkeni näkökenttään. Katselen mieluummin kauniita ihmisiä, vaikka mummojen rypyt saattavatkin herättää minussa ihastuksen huudahduksia. Tuo on dilemma jota en ole pystynyt ratkaisemaan. Rakastan rumuutta, mutta en haluaisi kohdata sitä edes hammaspesun yhteydessä. Ehkä näin parempi, sillä jos pohdin liian kauan rumuuden ja kauneuden parisuhdetta, niin ne muuttuvat pikku hiljaa toistensa kaltaisiksi. Sitähän en tietenkään toivo.