Mitä vanhemmaksi olen tullut, niin sitä enemmän olen alkanut inhoamaan struktuuria. Tiedän toki, että elämän alku ja päätekohta ovat myös osa noita aikaan ympättyjä rajakohtia, joille ei taida mitään voida. Struktuurillakin täytyy olla alku ja loppu. Tosin kukaan ei ole kysynyt minulta, että haluanko tulla tänne kirjoittelemaan blogia. No, ei varmaan keneltäkään muultakaan. Tämäkö on sitä valinnanvapautta? Todellinen valinta, joka poistaisi samalla muutkin ratkaisut, jääkin muiden päätettäväksi. Syntymisen pakosta pitäisi keskustella enemmän. Siinähän luodaan inhottava Tabula Rasa –tila synneille. Syntiä on syytä välttää ja syntymättömyys taitaa olla se paras keino. Minusta Timo Soini voisi tehdä välikysymyksen asiasta Räsäsen kanssa, koska heitä molempia nämä kysymykset luultavasti askarruttavat enemmän kuin tavallisia kulkijoita.

Kuolema on syntymisen selkäreppu. Nuo ääripäät ojentavat toisilleen kättä. Kaunis liitto, joka päättyy sitten joskus ikuiseen eroon. Koska en tuolle struktuurille mitään voi, niin kaikki tuohon väliin jäävän pitäisi kuitenkin olla vapaan tahdon kyllästämää. Pieleen meni, asia ei ole ihan näinkään. Sosiaalinen paine struktuoi jokaisen elämää. Yhteiskunta potkii perseelle niin kauan, että suurin osa meistä huomaa marssivansa muiden kulkijoiden kanssa lähes samaa tahtia elämänkaaren portista sisään. Oppivelvollisuuslaki tuputtaa pakollista sivistystä. Ammattikin pitäisi hommata ja äkkiä huomaame olevamme herätyskellon ja perheroolien vankeina seuraavat kymmenet vuodet. Jos tuon kaiken pystyisi tuntemaan kehossaan ennakkoon, niin moni meistä varmaan potkisi yhteiskuntaa vastaan ja yrittäisi löytää jonkun helpomman reitin. Näin taitaa moni tehdä jo nyt. Heitä sanotaan yhteiskunnan varoilla eläjiksi.

Onkohan kukaan vaipunut koskaan masennukseen havaittuaan, kuinka ahdistavaa struktuuri voikaan olla? Edes eläkkeelle siirtyminen ei välttämätt vähennä arjen pilkkomista tylsiin osiin. Ehkä tuossa vaiheessa elämää ainoa pilkahdus vapaasta tahdosta ilmestyy paikalle, kun käy silloin tällöin töissä. Struktuurin jatkuva ja tietoinen vältteleminen taitaa olla niin vaikeaa, että se voi jo itsessään muodostua struktuuriksi.     

Minusta struktuurissa on myös sellainen kummallinen piirre, että se haukkaa aikaa isoina paloina. Mitä enemmän päivä on jaoteltu säännöllisten toimintojen varaan, niin nopeammin ilta näyttää tulevan vastaan. Eräs keino vaikuttaa ajantajuun taitaa olla sen ”ulkopuolelle” hyppääminen. Kaikki mittarit ja säännöllisyydet pois, tilalle vaikka sekuntien laskeminen ja päätön syöksyminen todellisuuteen. Ikävä kyllä lopullinen struktuurin päätyseinä tulee vastaan, vaikka yrittäisi kuinka tehdä päivistä mahdollisimman pitkiä. Tuolla se äkkipysäys jossain odottelee pientä kulkijaa.