Katselin aamusella kirpputoriseissulla mopoautoa, joka huristeli parkkipaikan halki ihan mukavalla vauhdilla. Ratin takana oli aknepintainen kuljettaja ja vieressä kauhisteli tyttökaveri. Vauhti on kuin liimapaperi, kun lähdetään ”metsästysreissulle”. Tuohon tarraan takertuu tyttö toisen perään, vaikka konehuoneessa ei olisi montakaan hevosvoimaa. Liikkuminen on puutarhanhoidon jälkeen tärkeintä ihmisen elämässä ja mieluummin niin, että persettä voi lepuuttaa samaan aikaan penkissä.

Jostain syystä minulle juolahti muutama outo ajatuskulku mieleni perukoille, kun katselin tuota menevää kulkuneuvoa. Pidän mopoautoja hieman hassun näköisinä ja kun nuoriso hieman tuunaa niitä, niin lopputulos on entistä naivimman oloinen. Katson kuitenkin tuota viritelmää ikäihmisenä, jolloin jo moni muukin asia vaikuttaa melko vähäpätöiseltä tai hieman hölmöltä. Ja mielipiteistäni pitää tietenkin vähentää ikärasite. Mutta nyt ei hassutella mopoauton kuosista tämän enempää, sillä tämä kerrottu ajatuskulku tuli vasta myöhemmin. Tämän tarinan kannalta tärkeintä oli se ensimmäisenä oivallus: ”Mitä jos jäisin mopoauton alle?”. Kipeätähän se tekisi, mutta kipemmältä tuntuisi häpeä. Se on sama kuin jäisin polkuauton alle. Minä makaisin selälläni mopoauton kaulan alla ja lökäpöksyinen nuori mies tulisi kavereiden kanssa kysymään, että ”miten papalle kävi?” Häpeä olisi tuossa tilanteessa niin suuri, että tuskin vastaisin mitään. Kiroilisin vain huonoa tuuriani, kun elämä uhkaa päättyä onnettoman mopoauton yliajamana.

Mutta eihän tämä tähän lopu. Pari tuntia tapahtuman jälkeen mieleeni tiuli vielä kaameampi kohtalo. Tässäkin episodissa toisena osapuolena oli mopoauto. Näin äkkiä edessäni kirkkaan vision, jossa mopoauto törmäsi oman rakkaan Skodani kylkeen. Minä olisin tietenkin oikeassa, mutta se ei auttaisi tuotakaan häpeällistä tilannetta lainkaan.

Elämässä on mukavasti tilaa kauhukuville. Tänään niiden keskiössä oli mopoauto, ensi viikolla ehkä joku muu.