Rakastan struktuuria ja vihaan sitä myös samalla. Se on turvallista, mutta myös valtavan tylsää. Kuitenkin eläminen ilman edes jonkinlaista struktuuria on lähes mahdotonta. Sitä ei taida päästä karkuun edes autiolle saarelle. Sielläkin se astuisi arkeen, vaikka siihen ei kuuluisikaan lasten raijaamista päiväkotiin tai aamuista kaurapuuron keittoa, puhumattakaan hampaiden pesusta. Struktuurien vihaaja ei taida voida sille mitään, että maapallo pyörii akselinsa ympäri ja tekee samalla vuotuisen lenkkinsä auringon ympäri. Vuodenajat nitkahtelevat paikoilleen, samoin vuorokausi kääntelee kylkeään inhottavan tutunomaisesti. Tässä sitä sitten ollaan maailmakaikkeuden vankina. Iso pyörä heittää volttia ja me siinä mukana. Syyttävä sormi osoittaa tietenkin kohti Jumalaa, mutta sen heristelystä ei taida olla ihmeemmin hyötyä. Ehkä Iso Herra vaatii myös struktuurin, jotta pystyisi hahmottamaan paremmin kaiken luomansa.
Peli ei ole kuitenkaan menetetty, vaikka melko pahalta näyttääkin. Onneksi arjessa on erilaisia nyansseja, joita voi tökkiä uuteen uskoon. Työelämä on luonnollisesti melkoinen mörkö struktuurin alasajossa. Työnantaja tuskin hyväksyy, että käyn hoitamassa päivävelvoitteeni epäsäännöllisesti. Mutta onneksi työn ulkopuolellakin on elämää. Ihmeellistähän tuo on, mutta näin minulle on joskus kerrottu. Aamuhan muodostuu yleensä niistä toisiaan kertaavista toiminnoista. Onko pakko pestä hampaita juuri aamupalan jälkeen, senhän voi tehdä vaikka bussissa tai liikennevaloissa. Vuoteesta nouseminen ja vaatteiden päälle pukeminen antaa myös melko paljon vaihtoehtoja, joilla voi rikastuttaa struktuurin ahdistamaa aamua. Vuoteesta voi nousta vaikka välillä ryömien vaimon yli. Vaatteet voisi pujottaa päälle väärinpäin silloin tällöin. Se ilahduttaisi myös lähiympäristöä, joten onhan näitä vaihtoehtoja.
Monessakin perheessä on hyvinkin tuttu tilanne, kun aviopuolisot jurottavat toisiaan aamupalapöydän vastakkaisilta laidoilta. Tämä on struktuurin vihaajan ykköskohteita. Eläkkeellä tämä asetelma saa yhä kammottavimpia piirteitä. Edessä on kerran vuorokaudessa muistutus siitä, kuinka elämä irrottaa pikku hiljaa viriilin otteensa. Se jättää jäljelle hieman lasittuneen katseen ja syvät uurteet, joiden määrästä ei enää jaksa pitää lukua. Siinä sitä sitten toljotellaan toisiamme ja ryystetään välillä kupillinen kahvia kalkkiviivoille saakka.