Tuttu on turvallista. Tuota ikuista hokemaa laulavat henkisesti laiskat, joille muutokset teettävät töitä. Olisi mukavaa, jos jokainen päivä ja vastaantuleva asia olisivat täydellisesti hallittavissa. Itse olen kuitenkin masokisti. Mitä vähemmän ymmärrän, niin sitä enemmän myhäilen tyytyväisenä. Tuo tyytyväisyys tulee tunteesta, että on vielä paljon selvitettävää, ennen kuin esittelen valmiin maailmanmallin. Saattaa olla, että viikatemies tulee kylään sitä ennen. No, ainakin olen yrittänyt.
Vaikka suhtaudun näin juohevasti muutoksiin, niin toivon kuitenkin, että jotkut asiat pysyisivät samoina. Tänään tuli sauvakävelylenkilläni vastaan kaksipyöräinen moottoroitu kulkuneuvo, josta en pystynyt sanomaan, että oliko se mopo vai kevytmoottoripyörä. Äänet olivat mopedit, mutta nopeus satapiikin. Mopoja viritellään, joten tuosta ei kannata vielä päätellä mitään. Olen huomannut viime vuosien aikana, että pappatunturin jälkeläiset saattavat näyttää myös skoottereilta. Mopoa vaivaa lienee alemmuuskompleksi, koska sen pitää pukeutua arvokkaampaan asuun. Mopoautoon en puutu tässä tarinassa, koska vihaan niitä enemmän kuin mitään muuta. Tämä tunne saa täyttymyksen, kun ajaa sellaisen perässä mutkaista soratietä muutaman kilometrin pääsemättä missään kohtaan tuosta pärisevästä laatikosta ohi, jonka takaikkunasta näkyy jännittynyt selkärangan jatke.
Mutta muuttuuko kaikki, niin kuin hokema väittää? Alkuaineita on 92 ja niillä on pidempi historia kuin ihmiskunnalla. Jos todellisuuden perusta on kuitenkin pysyvää, niin miten voidaan puhua kaiken muuttumisesta. Taitavat nuo muutokset toimia vain symbolisella tasolla? Muutokset eivät ole siis olekaan perusteellisia. Meidän isämme ja äitimme ovat lähtöisin supernovasta – aivan kirjaimellisesti. Ja me olemme edelleen samaa materiaalia. Tämän pitäisi tuoda lohtua niille, jotka yrittävät selvitä päivästä toiseen muutosten kourissa.
On todella hienoa saada elää aikoja, jolloin maailmassa tapahtuu valtavia mullistuksia. Viimeisen vuoden aikana on tullut pari maailmanloppua ja kolmas on tulossa parin päivän päästä. Ensimmäinen näistä piti tapahtua viime vuoden toukokuussa. Tämän pelottavan ajatuksen isä oli Harold Camping, 94-vuotias teräväpäinen fundamentalisti Kaliforniasta, jonka päivät kuluvat Raamatun rivien välien tutkailuun, matematiikan kirja toisessa kädessä. Hän on kaiketi jonkinlainen numeorologi, joka hakee ison kirjan kansien välistä salattuja merkityksiä. Luulisi Jumalan tehneen hieman helpomman oppaan ihmiskunnalle, jos osa meistä ei mahdu sitten millään siihen kuuluisaan intiaanikanoottiin. Itse ainakin naputtelisin tekstini kirkkaana mielessäni tuo kaikista typerin kannattajani. Taivaallisella Isällä lienee ei ollut mielessään rautalankamallia, kun Hän saneli ajatuksiaan juutalaisille. Antaahan tuo tietenkin viisaamman kuvan tekijästään, kun aikaansaannoksesta ei saa tolkkua kuin eksegetiikan proffa, jos edes hän. Mutta palataan Haroldin ennustukseen. Hänen uskolliset kannattajansa myivät omaisuutensa, kielsivät lapsiaan hakemasta korkeampaan opinahjoon (tällainenkin tapaus oli) ja alkoivat julistaa riittävän ajoissa ja hyvin näyttävästi tulevaa maailmanpaloa. Nolo päivähän siitä lopulta tuli. Aurinko kiersi tuttua reittiä radallaan ja uusi aamu tuli kuin varkain. Harold oli hämmentynyt. Hän levitteli käsiään toimittajille ja ihmetteli, että missä meni pieleen. Hän vaihtoi kuitenkin alun epäröinnin jälkeen ihmiskunnan viimeisen päivän syksyyn ja taas odoteltiin. Lehdettömät puut seisoivat kylmissään räntäsateessa, kun Harold Camping myönsi lopulta erehtyneensä. Hämmentyneet kannattajat saivat muutaman lohdutuksen sanan ja tuomiopäivän profeetta vetäytyi kotiinsa odottamaan omaa lähtöänsä.
Seuraava ennustaja ei tuonut omaa seurakuntaansa ja sen oppirakennelmia kovinkaan vahvasti esille – ainakaan valtakunnallisesti. Hän oli siis hieman fiksumpi. Olen kirjoittanut tästä Ronald Weinlandista jo aiemmin oman bloginsa, mutta tässä hieman jatkoa sille. Hänen ennustamansa tuomiopäivä piti olla muutama viikko sitten, mutta ainoa tuomio tuli oikeusasteessa, jossa tälle oman kirkkonsa johtajalle lätkäistiin tuomio maksamattomista veroista. Hänen tulonsa ovat muodostuneet hänen kannattajiensa jakamista kymmenyksistä. Ronald elää vaimonsa kanssa melko komeasti huvilassaan ja autoallissakin on näyttävää täytettä. Nyt hän odottaa seurantarengas jalassaan syksyistä vankilareissua. Kannattajiakin on liuennut, ehkä jonkin luotettavamman saarnaajan turvalliseen helmaan. Luulisi Ronaldia harmittavan. Oikeuskiireiden keskellä hän on kuitenkin jo julistanut uuden päivän pieleen menneen tilalle. Olisi luullut hänen viisastuneen, mutta ei, sillä hän ennusti sen jo vuoden päähän. Tosin vankilassa hän on turvassa kannattajilta.
Onneksi meillä on vielä mahdollisuus nähdä maailmanloppu ennen loppukesää, sillä puertoricolaisen José Luis De Jesús Mirandan johtama yhteisö johdattaa meidät epäuskoiset sen hellään syleilyyn ihan lähiaikoina. Tämä kuppikunta ei tunnusta Helvettiä, eikä muitakaan kristityille tärkeitä elementtejä. Kannattajat antavat tatuoida kehoonsa luvun 666, josta ei voi hyvää seuraa. Lahkon johtaja pitää itseään Jeesuksen toisena tulemisena ja hän aikansa menee parjatessa muita uskontoja ja Vatikaania. Vatikaanin arvostelu saa täältäkin tukea, mutta muuten taidamme olla eri linjoilla näissä uskon kysymyksissä. Tämän päivitetyn jessen elämä on sisältänyt suoneensisäisiä huumeita ja ilmestyksiä, joista tämän kultin uskonkappaleet ovat kehittyneet. Uskoisin vahvasti, että tuossa on tainnut kietoutua faktat ja fiktiot toistensa ympärille. Tässäkin toilailussa on suurin ihme se, että kannattajia ja rahaa löytyy. Maailmanloppuja ei kuitenkaan pitäisi ennustaa, mutta José Luis De Jesús teki myös tuon virheen. Tässä on kuitenkin mukana näyttävyyttä hieman enemmän, sillä hänen ja lähimpien opetuslastensa pitäisi vaihtaa ilmiasua aivan lähitunteina. He muuttuvat aineettomiksi ja pystyvät kuulemma sukeltamaan sen jälkeen seinien lävitse ja istumaan vaikka nuotiossa makkaratikun päässä tuntematta mitään. Tuo olisi minustakin mielenkiintoinen muutos tähän nykyisen olomuotoni rajoittamaan elämään, joka sisältää aika monta kiinteän esineen väistöä vuorokaudessa. Olisi ihan mukava livahtaa lennossa ohiajavaan hissiin tai taksin takapenkille.
Mikä näistä yllä esitellyistä höperökeskittymistä tekee lähes käsittämättömiä, ei ole suinkaan niiden perustajat, vaan kannattajat. He ovat valmiit maksamaan näille huijareille kymmenyksen tuloistaan. Tuo ajatus tekee kipeää. Eihän meidän joukossamme voi olla noin paljon typeryksiä. Tämänkin ryhmän keskuudessa on vielä se osa, joiden typeryys saa minut lähes itkemään. Vaikka ennustukset kilahtavat kiville, niin koko seurakunta ei suinkaan jätä johtajaansa, vaan osa heistä jatkaa ”profeettansa” seuraamista autuaallinen ilme kasvoillaan. Se on uskoa, jossa järjen käyttö nähdään vain väärään suuntaan kiskovana piruna. Ääri-ilmiöissä on kuitenkin aina jotain kiehtovaa, sillä ne rikkovat totuttuja rajoja ja antavat ainakin meille muille ihmettelyn ja ilakoinnin aihetta. Mikäpä ei ole mukavampaa kuin todeta, että on niitä typerämpiäkin kulkijoita kuin minä itse.
Vaikka pyrinkin ostamaan nykyisin vain sähköisiä kirjoja, niin edelleen joudun etsimään perinteisille kirjoille aika ajoin paikkaa kirjahyllystäni. Siihen tulee yleensä oiva tilaisuus, kun vierailen kirpputoreilla tai divareissa. Viimeinen ostokseni ei vienyt paljon tilaa, eikä edes keventänyt mitenkään oleellisesti kolikkopussia. Maksoin Johannes Linnankosken Pakolaiset -teoksesta euron. Kirja on klassikko, mutta en ostanut sitä sen takia. Vein sen kotiini kielen takia. Luin pari sivua siitä kirpparin hämärässä ja ihastuin. Miten kirjakieli onkaan voinut muuttua sadassa vuodessa näin paljon? Ostamani painos oli seitsemästoista. Ensimmäinen ilmestyi jo vuonna 1907 ja sai hyvän vastaanoton. Linnankoski on monelle kirjallisuutta vierastavalle varmaankin tutumpi kotimaisten filmien kautta. Kukapa ei olisi katsonut elokuvaa ”Laulu tulipunaisesta kukasta”, josta on tehty neljä eri versiota. Ihme kyllä, yhdessäkään niissä ei ole näytellyt Tauno Palo, eikä Ansa Ikonen.
Kirjakieli muuttuu, niin myös puhekieli. Tämä ei tietenkään ole uutta tai yllättävää. Tämän päivän kirjat ovat sadan vuoden päästä yhtä outoja kieliasultaan kuin ostamani romaani. Mutta pitäisikö vanhat kirjat kääntää tämän päivän muottiin? Mitä enemmän teosta luin, niin sitä enemmän itse teksti varasti kirjalta uskottavuutta. Sen hyvin tehty psykologinen rakenne hukkui ”hauskojen” kieli-ilmaisujen alle. Sanat olivat hullunkurisia ja mielestäni jopa väärissä paikoin. Kielikuvat persoonallisia, mutta klassikolle ei kaiketi sovi nauraakaan.
Kieli on mielenkiintoinen kommunikaatioväline. Sanat ovat kuin oraspelto, niistä kasvaa kullankeltainen laiho tai se näivettyy ilman virkistävää sadetta. Vanha kirjakieli on molempia yhtä aikaa. Se vaatii lukijalta aika paljon, ei vain pelkästään pölyttyneen kielen sanakirjaa. Miten unohtaa kieli ja sanat, nuo mielikuvien rakennusmateriaalit, kun niihin on niin helppo kompuroida ja takertua kiinni. Kerronnan rakentama miljöö jää vaisuksi ja katoaa aivan kuin se menisi piiloon verhon taakse. Naiivius käy myös päälle, vaikka kirja ei takuulla sitä ollut, kun se julkaistiin. Siitä tulee elokuva, jonka ohjaat uudelleen lukiessasi sitä. Pitäisikö klassikot kääntää ajoittain moderniin kieliasuun sanojen merkitysten muuttuessa, jotta niiden kirjalliset ansiot tulisivat esiin. Kielestä, sen sanavalinnoista ja kielikuvista on toki lupa nauttia. Sen tehtävä on kuitenkin vain rakentaa ja tukea perinteistä romaania, ei kaiketi muuttua itsetarkoitukseksi. Jos kieli hymyilyttää, niin se tarttuu myös koko kirjaan. Klassikoiden lukeminen on taitolaji ja jossain mielessä myös turhaa.
Lopuksi pari esimerkkivirkettä. Ensimmäisen virkkeen sivulauseen kielikuva on kieltämättä persoonallinen. Minun oli myös hyvin vaikea uskoa, että silmäluomia on joskus sanottu silmälaudoiksi. Mutta pakkohan tuo ajatus oli lopulta hyväksyä, kun tarkistin asian muualta. Seuraavassa siis Linnankosken teoksesta otteita: ”Hän sipristi silmälaudoillaan, ikään kuin sisimpien ajatustensa rihmat muilta piiloon leikaten.” Toisena esimerkkinä näky, joka tulee vastaan ainakin vielä vanhoissa elokuvissa: ”Hevoset alkoivat höyrytä, mutta se vain kaunisti asiaa – tätä Suomen peltojen uljainta näkyä, kun mies kulkee kuin kuningas, ohjakset juoksevat vallan rihmoina niskalta ja hevoset jännittyvät etunojoon kuin hyökkäävät vaakunakotkat, kaikki maaemon avautuvaan poveen lujasti jalkansa varaten.” Tästä voimakkaasta kuvasta ammentaa suomalainen perinnemaisema. Virkkeessä on myös mukana sellaista mahtipontisuutta, joka on vierasta tämän päivän lukijalle. Aikamme kirjallisuus käyttää leveitä siveltimiä varovaisemmin. Voimakkaat kielikuvat ja pöhöttyneisyys on haudattu lopullisesti tuonne maamiehen auran viiltojen väliin.
Olen viime aikoina käyttänyt jonkin verran aikaani tutustumalla hieman tarkemmin valokuvauksen historiaan. Teema lähetti kevään aikana loistavan kuusiosaisen sarjan, jossa esiteltiin eri aikakausien merkittäviä kuvaajia. Sarjan katsottuani päätin jatkaa aiheen parissa lukemalla netistä löytämiäni artikkeleita ja tutustumalla kirjallisuuteen. Valokuvauksen historiallahan on tapahtumia takanaan jo lähes kaksisataa vuotta. Halu tallentaa ympäristöä ja saada tuo otos myös säilymään muidenkin tarkasteltavaksi, on jopa tuota vanhempaa perua. Ensimmäisiä kokeiluja tehtiin jo 1700-luvulla, mutta kuvaa ei saatu säilymään pysyvästi vielä tuolla vuosisadalla. Vuodesta 1826 katsotaan alkaneen vasta varsinaisesti valokuvan aika, kun ranskalainen keksijä Joseph Nicéphore Niépce (jonka todellinen intohimo oli polttomoottorin kehittäminen) onnistui kiinnittämään pysyvästi kuvan tinalevylle, joka oli päällystetty bitumin ja laventeliöljyn seoksella. Tuo tuttu maalaistalon yläkerran ikkunasta otettu kuva vaati kahdeksan tunnin valotuksen ja se taitaa olla tällä hetkellä kunniapaikalla kuvaajan nimeä kantavassa museossa itäisessä Ranskassa. Paikka, jossa täytynee joskus poiketa, kun suunnistan Burgundin alueelle. Välineet ja tekniikka ovat toki kehittyneet huimasti ensimmäisten kokeilujen jälkeen, mutta hyviä kuvia otettiin jo alusta alkaen; kuva osattiin sommitella ja rajata. Miksi ei olisi, sillä olihan nuo elementit tuttuja jo maalaustaiteen puolelta. Aikansa kuvataiteilijat julistivat kuitenkin melko pian, että valokuva tulisi korvaamaan siveltimen ja kankaan. Onneksi tuo ennuste meni pieleen. Ainoa mitä se siirsi syrjään, olivat kiertelevät miniatyyrimaalarit, jotka ottivat omakseen uuden tavan vangita ympäristöä. He vaihtoivat pensselinsä huomattavasti hankalammin kuljetettavaan välineistöön. Jopa karua länttä valloitettiin kameralla, ei vain pelkästään Winchesterillä tai kuudestilaukeavalla. Helppojahan nuo kuvausreissut eivät voineet olla, sillä telttakankainen vankkuri pullisteli valokuvaustarvikkeita. Tänään sama tekninen valmius mahtuu kämmenelle.
Olin päässyt historian opiskelussani viktoriaaniseen aikakauteen (1830-luvulta vuosisadan vaihteeseen ulottuva jakso), kun jouduin lukemaan useaan kertaan erään kuvan alla olevan tekstin, koska en halunnut uskoa sitä heti todeksi. Muotokuvassa istui kuollut lapsi silmät auki äitinsä sylissä. Hakusanalla ”Post-mortem photography” löysin lisää kuvia. Eräässä kuvassa oli kaksi nuorukaista, joista toisen pää nojasi veljellisesti toisen olkapäähän. Alun ällistys muuttui pikku hiljaa jonkinlaiseksi ihailuksi tuota kulttuuria kohtaan, jossa kuolema ei ollutkaan pelottava mörkö. Kuolleiden läheisyydessä olevien sisarusten ilmeistä ei voinut päätellä, että tilanne olisi ollut heille pelottava tai edes vastenmielinen. Kuolema oli melko arkipäiväinen tapahtuma yhteiskunnassa, jossa lapsikuolleisuus oli hyvin yleistä. Pienten lasten lisäksi myös teini-ikäiset perheenjäsenet saatettiin kuvata. Pienten lasten kuvat olivat omalla tavallaan kauniita. Silmät saatiin jollain konstilla pysymään kuvauksen ajan auki tai ne maalattiin jälkikäteen.
Mutta ihmeteltävää jäi. Mikä tuossa ajanjaksossa hyväksyi tai suorastaan vaatii kuolleiden lasten tuomista studioon? Viktoriaaninen aikakausihan oli hyvin tapakulttuurin sitomaa ja jokainen imperiumin asukas tiesi tasan tarkkaan, että mihin yhteiskuntaluokkaan hän kuului. Toki tämän huolitellun julkisivun takana oli myös kyltymätöntä irstailua. Ehkä se vain näytti siltä, koska yhteiskunnasta puuttui nyanssit ääripäiden väliltä. Ripeästi kehittyvän teollisuuden parissa ahertavalla työväenluokalla meni todella huonosti. Hygienia oli vuokrakasarmeissa olematonta ja terveyden hoitoon ei köyhillä ollut varaa. Pienet lapset pidettiin rauhallisina antamalla heille oopiumista ja alkoholista tehtyä uutetta, laudanumia. Sitä sai vapaasti apteekista ja se oli yhtä halpaa kuin tuopillinen olutta. Lapset eivät kuitenkaan kuolleet huumeisiin, vaan aliravitsemukseen. Osana siihen oli tuo oopiumin johdannainen, joka vei nälän tunteen ja ravinnonsaanti vaikeutui entisestään. Jos varhaislapsuudesta selvisi hengissä, niin olikin jo aika mennä töihin. Työpäivät alkoivat auringonnoususta ja jatkuivat iltamyöhään. Työsuojelusta ei taidettu paljon tuohon aikaan keskustella. Tulevaisuus näytti harmaalta, uskonto ja mahdollinen taivaspaikka taisivat tuoda jonkin verran lohtua tuohon ankeaan arkeen. Pöytä oli kauniisti katettu sosialismille.
Studiossa otetut kuvat olivat keskiluokan tai vauraamman väestön etuoikeus, koska alempaan sosiaaliluokkaan kuuluvilla ei yksinkertaisesti ollut varaa istua mallina. Usein kuolema tuli kuitenkin liian aikaisin ja tuo kuva jäi uudesta tulokkaasta saamatta. Ainoa vaihtoehto oli viedä menehtynyt perheenjäsen kuvattavaksi, pukea hänet siististi ja asettaa hänet tuettuna kameran eteen yksin tai lähiomaisten seurassa. Tämän päivän kulttuuriympäristössä vastaava kuvaus ei tietenkään onnistuisi. Kuolemasta on tehty yksityisasia. Ja mitä muuta se voisikaan olla, kun sen kohtaaminen arjessa on melko satunnaista. Kieltämättä ajatus, että minut olisi kuvattu lapsena kuolleen veljeni kanssa niin, että tämä olisi nojannut olkapäähäni, olisi ollut kestämätön tilanne. Se tuskin olisi vääntänyt hymyä huulilleni. Tosin tuolloin ei muutenkaan hymyilty kuvissa.
Menehtyneiden perheenjäsenten kuvaaminen jäi pikku hiljaa, kun George Eastman toi markkinoille tutun Kodak-kameran ja rullafilmin 1800-luvun loppupuolella. Värivalokuvauskin oli jo keksitty vuosikymmeniä aiemmin. Niitä otettiin samaan aikaan, kun Helsingistä lähti ensimmäinen höyryveturin kiskoma juna Hämeenlinnaan. Nyt ne pakolliset kuvat voitiin ottaa kotona ja studioon mentiin vasta silloin, kun haluttiin laadukkaampi kuva kehystettynä. Kehitys oli ripeää. Ensimmäinen 35 millin Leica ilmestyi myyntiin vuonna 1925. Käviköhän kenenkään mielessä silloin, että ne ovat vajaan sadan vuoden päästä tuhansia kertoja arvokkaampia kuin uutena. Joku keräilijä maksoi viime keväänä vuoden 1923 testi-sarjan Leicasta lähes kaksi miljoonaa dollaria. Ehkä hänellä oli vain halu pitää pala historiaa kämmenellään.
Vietin kaverini kanssa pari viikkoa sitten pienen pätkän mökkielämää. Luonto ei näyttänyt tällä kertaa nurjaa puoltaan, vaan se oli kauneimmillaan. Käki kukkui isänmaallisen heleästi ja kansalliskoivumme olivat jo pukeutuneet kesäasuunsa. Vähän ennen poislähtöämme teimme pienen kävelylenkin illan hapuilevassa hämärässä. Astelimme ensin pätkän päällystevaurioista tietä ja poikkesimme siitä kapealle soratielle, joka johdatti meidät metsän halki järven rantaan. Edellinen myrsky oli kurittanut kuusimetsää kovalla kouralla. Isot rungot lojuivat pehmeillä sammalpatjoillaan epäjärjestyksessä, maatuakseen vuosien myötä osaksi mehevää aluskasvillisuutta. En muistanutkaan kuinka hyvältä keväinen metsä tuoksuu; siinä oli viehkeämpi bukee kuin laadukkaimmassa ranskalaisessa viinissä. Järven selkä oli lähes tyyni ja rannan kasvillisuus odotti pää painuksissa pehmein askelin saapuvaa yötä. Puita maasta kiskoneen myrskyn voima oli tarttunut myös laituriin ja heittänyt sen pois paikaltaan. Suomalainen järvimaisema on terapeuttinen kokemus. Rakastan kuitenkin hieman enemmän meren jylhyyttä, sen kirkkautta ja ääniä, kun raskaat mainingit saapuvat väsyneinä rantaan. Näen usein unta, että asun sen rannalla. Huoneen ikkunaa kehystää harsomainen verho, joka liikahtelee kevyesti kirkkaassa auringonvalossa. Unessani on aamu ja keskustelen raskaiden aaltojen kanssa.
Palattuamme kuvausreissultamme unohdimme molemmat saman sanan. Onneksi kadonneet kohteet voi määritellä toisilla virkkeillä, joten ymmärsimme lopulta puhuvamme samasta esineestä. Jäin miettimään myöhemmin, että mihin nuo sanat oikein katoavat, ilmestyäkseen myöhemmin takaisin. En halunnut tuolle tilanteelle neurotieteellistä selitystä, vaan yritin kehittää jotain luontevampaa ja ehkä hieman persoonallisempaa mallia. Ja löytyihän se lopulta: rinnakkaismaailmat, joihin olen suhtautunut aiemmin hieman hymyillen. Olen aistinut niissä vuosien aikana hieman huuhaa- kuorrutusta. Se näyttää paremmalta, kuin hieman tylsä ja perinteisempi tapa hahmottaa todellisuutta ja sen rakennetta. Jossain määrin yleisöä kosiskelevaa, tottahan tuo. Tylsä tiede ei taida käydä turuilla ja toreilla kaupaksi. Hyvä tieteen popularisoija saa revittyä irti paljon mielenkiintoisia ajatuskuvioita näistä maailmojen kopioista. Siinä on jo itsessään aimo annos tieteistarinaa. Tuon mökki-illan jälkeen palasin taas kiltisti niiden pariin. Sivutodellisuuksien määrä lienee lukematon, joten yhtä paljon on myös näköisiämme kulkijoita, jotka käyvät rantamökkien patioilla hukkaamassa tuttuja sanoja. Mutta entäpä, jos meillä kaikilla rinnakkaismaailman kopioilla olisi myös jotain yhteistä, toisiltamme tarpeen mukaan lainattua? Vaikkapa nuo sanat, jotka luikahtavat maailmasta toiseen, kun tarvitsemme niitä? Tieteessä on luontevaa valita se yksinkertaisin malli, joka tuottaa toivotun lopputuloksen. Kun maailma hahmottaa itseään, pukee ainoan mahdollisen todellisuuden hartioilleen, niin se tekee sen hukkaamatta ylimääräistä energiaa turhanpäiväiseen. Ehkä tämä minun selitysmallini on juuri se oikea, vaikka kukaan kanssakulkijani tuskin sanoisi sitä viisaaksi. Ajatusleikit ovat joskus vaan sellaisia.
Valehtelu jaettuna moraalilla tuottaa syyllisyyden.
Valehtelemisen pitäisi olla joka tilanteessa yhtä tuomittavaa, muuten moraaliasetelmat menettävät merkityksensä. On kiusallista, että valehtelua voidaan yleensäkin arvottaa niiden kautta.
Maailmankuva, jossa mitään ei uskalleta sanoa varmaksi, on hyvä alusta valehtelulle. Siinä valehtelija saa aina puolestapuhujan.
Valehtelu menettää merkityksensä, jos sitä mittaavat moraaliset arvot laitetaan samalle viivalle.
Valehtelulla vääristetään todellisuutta, mutta se jää moraalisen kivun alle.
Valehtelu on keinona sallitumpaa, jos sillä pyritään hyvään. Kyseessä on valehtelemisen kaksisuuntainen mielialahäiriö, sillä kukaan ei voi sanoa varmasti, mikä on sitä hyvää.
Valehteleminen saattaa perustua valheisiin, joiden totuusarvoa on mahdoton määritellä objektiivisesti.
Propaganda eroaa valehtelusta siinä, että se on hyväksyttävämpää. Se on kasvotonta ja siihen on silloin hankalampi kohdistaa moraalista paheksuntaa.
Maailman rakenteet natisivat, jos me olisimme aina totuudenpuhujia.
On helpompi valehdella vieraalle, kuin tutulle.
Totuudenpuhujaa on melko mahdotonta erottaa hyvästä valehtelijasta.
Patologisen valehtelijan maailma on yhtä realistinen kuin omamme.
Valkoisia valheita ei ole olemassa; joko valehdellaan tai ei.
Tietoinen liioittelu on myös valehtelua. Se on vain puettu hyväksyttävämpään asuun.
Valehtelu eroaa liioittelusta siinä, että se lisää aivan oman fiktiosiivun todellisuuteen. Liioittelu vain paisuttelee jo valmista maailmankuvaa.
Onko se valhetta, jos kertoo eteenpäin valheen, jonka kuvittelee olevan totta?
Hyvä valhe elää ikuisesti.
Valheet määrittävät ”totuuden”.
Jos valehtelet itsellesi, niin se ei ole valehtelemista, koska moraalittomuus vaatii aina ulkoisen kohteen.
Kuvaan mielelläni arkkitehtuuria. Kohteeksi kelpaavat myös persoonalliset omakotitalot ja niiden pihoilta poimitut yksityiskohdat. Viimeinen kuvausreissuni sai erään naishenkilön avaamaan mökkinsä oven ja kysymään hieman kiihtyneenä, että mitä kuvaan. Olin kuvannut kyseisessä paikassa aitaan nojaavia kukkia, joten kerroin tämän rehellisesti tuolle valkohapsiselle rouvalle. En ollut kohdistanut optiikkaa taloon tai puutarhaan, joka varmaankin oli talon omistajan suurin huoli nähtyään minut verhojen välistä. Lupasin näyttää kuvat, jos hän halusi vilkaista niitä. Hän uskoi minua ja sulki oven. Olisin tietenkin voinut kertoa samalla, että mikään ei olisi estänyt minua ottamasta kuvia aivan luvallisesti hänen puutarhastaan tai talostaan, vaikka ne kuuluvatkin juridisesti kotirauhan piiriin. Tuota rauhantilaa kun voi rikkoa vain ihmisten kohdalla. Pihalla makaavalla koiralla ei ole yksityisyyden suojaa, puhumattakaan vinssikaivosta tai kukkapenkistä. Olisin syyllistynyt rikokseen vain siinä tapauksessa, että olisin kuvannut mainitun rouvan pihallaan tai zoomaillut tarkoituksella kamerallani ikkunoihin. Jälkimmäisessä tapauksessa olisin syyllistynyt kotirauhan piiriin kuuluvalla alueella salakatseluun, jonka seurauksena olisin päässyt ehkä tutustumaan raastuvanoikeuden istuntosaliin. Salakatselu määritellään laissa seuraavasti: ””Mikäli henkilö oikeudettomasti katselee tai kuvaa teknisellä laitteella kotirauhan suojaamassa paikassa taikka käymälässä, pukeutumistilassa tai muussa vastaavassa paikassa oleskelevaa henkilöä; taikka, yleisöltä suljetussa julkisessa rakennuksessa, huoneistossa tai aidatulla piha-alueella oleskelevaa henkilöä tämän yksityisyyttä loukaten, katsotaan hänen syyllistyvän salakatseluun. Salakatselusta tuomitaan sakkoa tai vankeutta enintään yksi vuosi”.
Jos kuvaan vaikkapa lähikuvia torilla, niin se ei ole salakuvaamista, koska on kyse julkisesta tilasta. Näitä kuvaamisen kannalta avoimia tiloja ovat kaikki ne kohteet, joihin meillä kaikilla on vapaa pääsy tai mahdollisuus ostaa lippu. Voin jopa räpsiä otoksiani terveyskeskuksen odotustilassa tai kaupassa. Julkinen tila on julkinen, riippumatta omistussuhteesta. Tosin kynnys mainituissa paikoissa kuvaamiselle on melko korkea. Samoin jättäisin uimarannat väliin ja etenkin lapset. Ei taitaisi tulla myöskään vanhemmilta lupaa jälkipolven leikkien kuvaamiselle. En itse ainakaan uskaltaisi edes kysyä moista näinä herkkinä aikoina. Myös uimarantojen viehättävät bikinien verhoamat hahmot luovuttaisin jonkun riskimmän kuvaajan vastuulle. Voin jopa julkaista ottamani tunnistettavan henkilökuvan valokuvanäyttelyssä. En saa kuitenkaan esittää sitä kohteen kannalta loukkaavalla tavalla, vieraassa yhteydessä, mainosmielessä tai jossain kaupallisessa tarkoituksessa. Tosin hyvät tavat suorastaan vaativat, että kuvaaja kysyy kuvausluvan ennen sulkimen painallusta. Kohteliaisuus ja toisen huomioiminen ei ole kiellettyä. Jos otan kuvan esimerkiksi oksentavasta kanssakulkijasta ja julkaisen sen, niin syyllistyn kunnialoukkaukseen. Itse kuvan ottaminen on toki sallittua.
Rakennukset voidaan katsoa jotkut kriteerit täytettyään teoksiksi, mutta niiden kuvaaminen on siitä huolimatta vapaata. Rakennustaiteen teoksen suoja on itsenäiseen omaperäisen luovan työn tuloksena syntyneen muodon suojaa, joten talotehtaiden pientalot tuskin täyttävät näitä ehtoja. Tuskin myöskään klubiaskin kanteen 40-luvulla piirretty sielukkaan oloinen rintamamiestalo. Rakennuksia saa kuvata siis vapaasti. Ja miksi kukaan haluaisi estääkään oman talonsa kuvaamista? Onhan jokaisella ohikulkijallakin oikeus silmäillä toisten pihoille. Jos talossa tai sen ympäristössä on jotain piiloteltavaa, niin sitten vain rakentamaan tuon miljöön ympärille korkeaa muuria. Sen suojassa voi sitten soitella vaikkapa Pink Floydin loistavaa The Wall albumia.
Nuorempana olisin hymyillyt, jos joku olisi kertonut, että vanhuus tuo mukanaan viisauden. Yhdistin ikääntymisen silloin lähestyvään kuolemaan ja siitä oli kaikki viisaan elämän realiteetit kaukana. Nyt vuosien karttuessa olen huomannut, että nuorena aistivani viisaus oli siellä jossain mielen möykyn alla ja sitä ei ollut koskaan aikaa kaivaa esiin. Nuoruus on säntäilemistä, silloin ei ole mahdollisuutta (ehkä ei haluakaan) miettiä asioita laajemmin ja mitä erilaiset valinnat tarkoittavat kymmenien vuosien päässä. Ikääntyminen oli niin kaukana, että sitä ei oikeastaan ollut edes olemassa. Nuorena on vain nuori, se on samalla syntymä ja kuolema.
Viisautta ja älykkyyttä on vaikea määritellä. Itse näen kuitenkin viisauden enemmän arvopohjaisena. Siinä pyritään hyödyntämään ihmisenä olemisen mahdollisuudet. Joku viisas voisi tässä kohtaa tietenkin kysyä, että mitkä nuo tavoitteet voivat olla? Kuka määrittelee, millainen on hyvä elämä? Jokainenhan sen näkee omalla tavallaan. Uskovaiset katsovat Raamatusta ja heille koko kysymys on tyhjänpäiväinen. Humanisti määrittelee hyväksi elämäksi sen, joka tukee ihmisyyden kasvua meissä. Ehkä on helpompi sanoa se, mikä ei ole viisautta. Ehkä niiden rajaamana ja pois sulkemana voisi löytyä viisauden kova ydin – tai sitten ei.
Älykkyyttä tai viisautta ei voi tunnistaa, jollei ei ole itse myös viisas ja älykäs. Niitä ei voi myöskään varastaa, mutta aina voi yrittää huijata. Se onnistuu vain niin kauan, kunnes joku viisas tulee vastaan. Viisaus ja älykkyys viihtyvät omassa rajatussa mielen maailmassa. Sen ulkopuolelle on turha tavoitella, koska siellä ei ole mitään ymmärrettävää. Älykkyyttä voi myös olla ilman viisautta, mutta ei viisautta ilman älykkyyttä. Viisaus vaatii aikaa, älykkyydelle riittää lyhyempikin hetki. Molemmat kaipaavat opitun tiedon käyttöä uusissa tilanteissa. Viisaus vain rakentaa siitä paljon tukevamman talon, älykkyys maalailee kirkkaita ikkunanpieliä. Siitä ei kovin helposti mökkiä tunnista. Molempia kuitenkin tarvitaan, vaikka älykkyys pitäisikin nähdä myös mahdollisuutena kurkottaa kohti viisautta.
Tekstistäni voisi päätellä, että lasken itseni viisaiden joukkoon. Valitettavasti en kuulu tuohon ryhmään. Viisaiden teot ovat mielekkäitä, omani eivät ole aina olleet sellaisia. Jos olisin viisas, niin toivoisin tietenkin, että viisauteni näyttäisi hulluudelta. Se on ainoa määre, jonka vähemmän viisas voi antaa sille viisaudelle, jota ei ymmärrä. Me olemme kaikki viisaita omissa rajoissamme, jos vain hyödynnämme elämän varrella saatuja kokemuksia ja nidomme ne yhteen mielekkääksi tavoitteeksi. Viisautta kannattaa tavoitella, koska viisaat ovat niin joskus sanoneet. Minulle viisain ihminen oli antiikin filosofi Sokrates. Toisaalta hän oli myös naiivi, koska hän uskoi, että viisautta voidaan jakaa toreilla kuin lantteja köyhille. Annan tuon kuitenkin anteeksi, sillä hän hyväksyi oman kohtalonsa.
Jos blogikirjoituksissa on kuukauden mittainen kuollut kohta, niin se on yleensä merkki siitä, että sivun pitäjä on menehtynyt tai hän on joutunut terveydenhoitojärjestelmän rouskuteltavaksi. Kolmas todennäköinen syy on asunnon vaihto, joka kauheudessaan vastaa täysin ahdistavaa sairaalavuodetta. Itse ainakin kuolen mieluummin närekuusen juurelle sykemittarini ontuvia lukemia tuijottaen kuin tuohon metallisänkyyn, jota hoitajat käyvät silloin tällöin möyhentämässä.
Muuttaminen voidaan tehdä hallitusti tai hallitsemattomasti. Näiden kahden ero on muuttopäivissä. Hallitsematon muuttaminen tarkoittaa, että muuttokuorma siirretään kerralla keskelle olohuonetta. Tuloksena on itkunsekainen kaaos, kun kukaan ei muista missä ne isännän puhtaat kalsarit ovat. Lähes kaikki tärkeä on kadoksissa ja onnelliset asunnonvaihtajat seisovat tuon röykkiön ääressä ja yrittävät pohtia, että mistä kulmasta on paras aloittaa sen purkaminen.
Hallittu muuttaminen on paljon velkaa kalenterille. Mitä pidemmän pätkän siitä saa varattua tavaroiden siirtelylle uuteen osoitteeseen, niin sitä parempi lopputulos. Oma visiomme oli kolme päivää. Vastaanottopäässä jonkun meistä piti laittaa esineet suoraan paikalleen ja koti olisi näin viimeisen muuttopäivän iltana jo asuttavassa kunnossa. Kompastuin naivismiin. Lopputulos ei poikenut mitenkään hallitsemattomasta muutosta. Lisänä oli vielä kipeä selkä ja yliväsynyt kroppa.
Meillä oli alusta lähtien muuttostruktuuri, jonka parissa ahkeroin jo kuukausia ennakkoon. Olen perusluonteeltani perfektionisti. Sitä ei kannata edes mainostaa tavoilteltavana luonteenpirteenä, sillä se lyhentää ikää ja tuo ylimääräistä ahdistusta. Eli tein merkintöjä ja teoriassa kaiken piti olla helppoa. Tilasimme kunnolliset muuttolaatikot ja tällä kertaa niitä jäi jopa yli. Tuo laatikko per neliö on hyvinkin suuntaa antava arvio. Vuokrasin pakun kolmeksi päivää, sillä harva muuttofirma kuljettelee asiakkaan tavaroita samaan paikkaan useiden päivien aikataululla. Ja jos kuljettaakin, niin tuo projekti tulee melko kalliiksi. Vuokrasin siis kulkuneuvon, josta löytyi tavaratilaa kahdeksan kuutiota. Oletin, että koti tulee siirrettyä neljällä edestakaisella ajolla, mutta todellisuudessa niitä olikin kahdeksan. Keikkoja olisi ollut enemmänkin, jos emme olisi luottaneet Fidaan ja pariin kierrätyskeskukseen.
Minulla on melkoisesti kirjoja. Ne ovat myös aihemukaisessa kuosissa, jonka tietenkin halusin säilyttää uudessa työhuoneessani. Sehän oli vain struktuurikysymys. Tyhjensin hyllyt järjestyksessä ja numeroin laatikot. Siitä huolimatta kirjani ovat nyt sekaisin. Tuokaan osio suunnitelmista ei toiminut; syynä kolmen päivän fyysisen työn tuottama totaalinen väsymys. En jaksanut kaivella painavien laatikoiden alta sitä oikeaa numeroa, vaan siirsin kirjat mahdollisimman nopeasti hyllyyn. Nyt siellä sitten filosofia, Perheraamattu ja tekniikka syleilevät toisiaan. Ikinä en enää muuta yhtään kirjaa, tuon päätin. Sähköiset kirjat taitavat olla hyvä vaihtoehto jo pelkän asuinpaikan vaihdon kannalta. Tuossa olisi jopa markkinarakoa. Epäilen kuitenkin, että huijaan itseäni ja muutan taas fyysisen kirjastoni joskus, jos sellainen päivä tulee. Kirjat ovat esineitä, joita rakastan ja tuota suhdetta on vaikea kuolettaa. Kun joskus tomumajani siirtyy siihen omaan harsokankaalla vuorattuun pieneen yksiöön, niin kulttuurijäämistöni jää lasteni riesaksi. Luultavasti kierrätyskeskuksen auto hakee jo niitä pois siinä vaiheessa, kun viimeinen virsi pauhaa kappelin kalkitussa holvissa. Toivottavasti hyvin äänieristettyjä arkkuja on kaupan. Tuota kirjoista luopumisen surua en ole kuitenkaan käymässä itse lävitse. Taivaallisessa pääkirjastossa lienee kaikki maailman kirjat, koska se on niin täydellinen paikka. Mielestäni täytän itse myös tuon jälkimmäisen adjektiivin sisällön, joten tällä yhtälöllä lienee onnellinen loppu.
Vastoinkäymisistä huolimatta uskon edelleen hallittuun muuttoon. Se onnistuu, kun siihen varaa aikaa ainakin pari viikkoa. Tuossa ajassa pystyy siirtämään tavarat omille paikoilleen sitä mukaa, kun kantaa niitä sisään. Myös ne arjessa tärkeät käyttöesineet on syytä pakata erilleen, jotta saisi vaikka pestyä edes silloin tällöin hampaat. Kirjoja en kuitenkaan osta enää lisää, muuta kuin bittimuodossa.
Vuodet ovat varmaankin valuneet osaltani hukkaan, kun en osaa suhtautua vakavasti tuohon otsakkeen sanaleikkiin. Kiinalaiset sanoivat, että puutarhanhoito on tuiki hyödyllistä ja sekään ei kuulemma ole tärkeää. Minusta tuo jälkimmäinen tarkennus on tuossa ajatuksessa olennaisin pointti. Elämän tärkeys ja sen arvottaminen ei onnistu kuin arvostelmien kautta ja ne ovat taas keinotekoisia. Applen synnyttäjä Steve Jobbs sanoi ennen kuolemaansa jotain sellaista, että täältä poistuminen on kaikista tärkein juttu. Ehkä hänen sanansa saivat painoarvoa siitä, kun syöpä oli ottanut miehestä jo tukevan niskalenkin ja noutaja koputteli luisella rystysellään ulko-oveen. Elämä itsessään ei laita meitä mihinkään järjestykseen. Se vain on ja möllöttää mukana. Evoluutiokin on melkoinen typerys, sillä ei sekään ole kiinnostunut meistä. Se ei arvota, se ei edes välitä mitä meille tapahtuu. Luonnonvalinta on saanut oman tärkeän paikkansa ajattelussamme vain siksi, että se roiskii umpimähkään noppaa. Näemme merkityksiä siinä, kun noppa päätyy muutaman kerran samalle kyljelle. Luonnonvalinta on termi, jolla ei olisi mitään merkitystä ilman meitä. Se yleensä ymmärretään väärin. Evoluutio ei pyri mihinkään, se ei todellakaan ajattele huomista. Kunhan vain pullistelee olemattomilla ansioillaan. Toki se mahdollistaa olemassaolomme, mutta sen tärkeys on taas yhtä heikolla pohjalla kuin joku muukin arvoasetelma. Todellista valintaa olisi se, kun sikiö voisi päättää äidin sisällä, että haluaako hän syntyä lainkaan.
Jotkut sanovat, että lasten tekeminen on tärkeintä. Itsekkyyttähän tuo on. Meidän on vain vaikea hyväksyä, että kukaan ei murehdi kuolemaamme tai käy katsomassa sairaalassa, kun korisemme vaipoissamme. Jos emme tee lapsia, niin ihmiskunta poistuu melko pian tallomasta tämän kauniin Telluksen herkkiä kasvoja. Laajemmin käsitettynä, siitä taitaisi olla hyötyä. Pitäisikö meidän tuntea syyllisyyttä syntymättömien puolesta? Itseäni ei ainakaan kiinnosta se sukupolvi, joka saapuisi tänne oman lähtöni jälkeen. Enhän minä edes tunne heitä.
En ole kyyninen, vaikka niin voisi kuvitella. Ja miksi olisinkaan, koska minullekin jotkut asiat ovat arvokkaampia kuin toiset. Etenkin ne, mistä saan mielihyvää. Sekin on tosin arvoasetelma, joka muodostuu epämääräisistä fiktioista. Ja sekään ei olisi tärkeää, jos kuolema avaisi portin entistä suurempien nautintojen pariin. Minut paremmin tunteva voi kuitenkin havainnoida, että elämäni tärkein tehtävä on ”pelastaa laivalastillinen mummoja hukkumasta joka päivä”. Puhun myös paljon arvoista, vaikka samanaikaisesti tiedostan, että niiden mittaaminen on mahdotonta. Tapani elää on vain malli, joka tuottaa maksimaalisen määrän mielihyvää. Jostain syystä jalustalle nostettavat, moraalisesti arvokkaat teot, voivat myös tuottaa sitä. Kytkentä mielihyvään ei kuitenkaan vähennä niiden merkitystä, koska objektiivinen vertailupohja tulee aina puuttumaan. En usko, että on olemassa edes täysin pyyteetöntä lähimmäisenrakkautta. Toteutan vain omalla itsekkäällä tavalla omaa persoonaani. Näin elämä kaivaa uomaansa. Tavallaan se on aika lohduttavaa. Olen aina rakastanut filosofiaa, jota kutsutaan eksistentialismiksi. Siinä on kauniin lohduton sävy. Se pakottaa meidät ottamaan itsestämme vastuun; olemme roiskaistu tänne ja se on siinä.
Keskiajalla elämä oli vain pakollinen välivaihe syntymän ja kullalle kiiltelevän Taivaan välimaastossa. Jumala oli valinnut osan ja paikan, toisille se tiesi kurjuutta ja toisille kullanpölyisiä taskuja. Kurjuutta ei paljon ehdollistettu, omaan osaan oli tyytyminen. Jumalalla ei ole ehkä enää niin paljon valtaa ajattelussamme, mutta hän jatkaa kuitenkin edelleen ihmispoloisten nöyryyttämistä erilaisten arvojen kautta. Jumalan välittämät arvot ovat faktoja ja mitä muuta ne voisivatkaan olla. Faktoiksi ne vahvistavat nämä perässähiihtäjät, joille elämä on muuten aivan liian vaikea pala nieltäväksi. Nämä arvojen arvot ovat ikuisia ja staattisia. En itse ainakaan haluaisi tavata Jumalaa, joka olisi epävarma ja kumartelisi meille ihmisille anteeksipyydellen. Jumalan on oltava täydellinen tai hän on huijari. Joten pysyn uskonnottomana, koska en pidä valmiista aterioista, jotka voidaan kiskaista nenän edestä pois, kun ruokahaluni on suurimmillaan.
Entä jos emme pitäisi jotain asiaa arvokkaampana kuin toista? Elämämme arki jäsentyy kuitenkin niiden juttujen pohjalta, jotka koemme tärkeiksi. Mihin silloin suunnistaisimme? Entä jos kaikki ihmiset kokisivat samat asiat samanarvoisiksi. Millainen maailma olisi? Ihmisten teot ja tavoitteet ainakin näyttävät naurettavilta, jos maailman menoa analysoi niin, että mikään arvo ei nouse toisen yläpuolelle. Mutta ehkä tärkeintä onkin näyttää vain tärkeältä. Joskus tuntuu, että suurin osa päättäjistä on ymmärtänyt tämän. Hyväksyttävää lienee tuokin. Minusta arvokasta on kuitenkin tiedostaa se, että mikään ei ole objektiivisesti tarkasteltuna sen arvokkaampaa kuin joku toinen ja elää samalla kuitenkin sen todellisuuden ehdoilla, jossa jokaisella arvolla on oma koulutodistuksensa. Itsensä huijaaminen taitaa pitää meidät hengissä.
