Tuttu on turvallista. Tuota ikuista hokemaa laulavat henkisesti laiskat, joille muutokset teettävät töitä. Olisi mukavaa, jos jokainen päivä ja vastaantuleva asia olisivat täydellisesti hallittavissa. Itse olen kuitenkin masokisti. Mitä vähemmän ymmärrän, niin sitä enemmän myhäilen tyytyväisenä. Tuo tyytyväisyys tulee tunteesta, että on vielä paljon selvitettävää, ennen kuin esittelen valmiin maailmanmallin. Saattaa olla, että viikatemies tulee kylään sitä ennen. No, ainakin olen yrittänyt.

Vaikka suhtaudun näin juohevasti muutoksiin, niin toivon kuitenkin, että jotkut asiat pysyisivät samoina. Tänään tuli sauvakävelylenkilläni vastaan kaksipyöräinen moottoroitu kulkuneuvo, josta en pystynyt sanomaan, että oliko se mopo vai kevytmoottoripyörä.  Äänet olivat mopedit, mutta nopeus satapiikin. Mopoja viritellään, joten tuosta ei kannata vielä päätellä mitään. Olen huomannut viime vuosien aikana, että pappatunturin jälkeläiset saattavat näyttää myös skoottereilta. Mopoa vaivaa lienee alemmuuskompleksi, koska sen pitää pukeutua arvokkaampaan asuun. Mopoautoon en puutu tässä tarinassa, koska vihaan niitä enemmän kuin mitään muuta. Tämä tunne saa täyttymyksen, kun ajaa sellaisen perässä mutkaista soratietä muutaman kilometrin pääsemättä missään kohtaan tuosta pärisevästä laatikosta ohi, jonka takaikkunasta näkyy jännittynyt selkärangan jatke.

Mutta muuttuuko kaikki, niin kuin hokema väittää? Alkuaineita on 92 ja niillä on pidempi historia kuin ihmiskunnalla. Jos todellisuuden perusta on kuitenkin pysyvää, niin miten voidaan puhua kaiken muuttumisesta. Taitavat nuo muutokset toimia vain symbolisella tasolla? Muutokset eivät ole siis olekaan perusteellisia. Meidän isämme ja äitimme ovat lähtöisin supernovasta – aivan kirjaimellisesti. Ja me olemme edelleen samaa materiaalia. Tämän pitäisi tuoda lohtua niille, jotka yrittävät selvitä päivästä toiseen muutosten kourissa.