Elämä imperfektissä olisi kulutettu melko pian loppuun. Hyvien asioiden muisteleminen ei kasvata niin vahvoja siipiä, että niiden avulla voisi liidellä naama hymyssä aina seuraavaan päivään. Etenkin jos muisti alkaa hapertua ja ne hyvätkin kokemukset ja hetket muuttuvat päivä päivältä yhä suttuisemmiksi. Tähän rakoon työntää jalkansa unelmat, joiden kasvualusta on siellä, jota ei ole vielä edes olemassa. Tämähän on typerintä, mitä voi kuvitellakaan. Me rakennamme mielihyvää hattaroiden päälle, teemme haaveistamme elämämme kokoiselle talolle kestävän kivijalan. Futuuri on rakennettu olettamuksille ja jostain kumman syystä nuo miellyttävät visiot tulevat elämässämme vastaan lähes aina viehkeä kukkakimppu kädessä.

Kaikesta typeryydestä huolimatta me kaipaamme unelmia. Vaikka tuon mielikuvan tarkka merkitys tarkoittanee myös sitä, että ne myös realisoituvat sitten joskus, niin tärkeintä kai kuitenkin ovat nuo matkat kohti kaukaisia pilvilinnoja. Sillä ei ole lopultakaan merkitystä, että saavatko ne lihaa luiden päälle. Meillä on kaiketi sisäänrakennettuna kuitenkin jonkinlainen todellisuutta vaaniva koneisto, joka hyväksyy päiväunet, mutta vain tietyin varauksin. Ajattelen itsekin, että elän varmaan hyväkuntoisena ainakin 90-vuotiaaksi. Kasikymppisenä polkaisen vielä fillarilla muutaman kymmenen kilometrin aamulenkin ilman suurempaa tuskaa. Vaikka tiedänkin, että taidan vain katsella päiväunia, niin siitä huolimatta ne kantavat tässä päivässä. Niin kauan kaikki on hyvin, kun sylissä istuva realismi taputtaa silloin tällöin olalle ja pyytää elämään tätä päivää. Todellisuutta kun ei havaitse muuten, kuin tarkastelemalla sitä joka aamu yhä uudelleen jo tutuksi tulleen struktuurin osana. Hyvä tälle ajattelulle on käydä silloin tällöin hautausmaalla. Siellä on monta unelmaa, joiden olisi pitänyt toteutua sitten joskus.