Vanhan testamentin ensimmäinen moraaliton teko oli, kun Eeva ja Aatami söivät kielletyn hedelmän. Se vahvistaa sen, että uskovaisilla on moraaliaihio jo syntyessään valmiina. Ihmisen elämä on vain ohjata sitä lähemmäksi Jumalaa. Se on myös helppo erottaa synnistä, koska Raamattu tuputtaa meille ne oikeat arvot. Tämä on kristityn näkemys moraalista; se on hakattu terävällä taltalla kiveen.
Raamattua voidaan lukea monella tavoin, mutta sen viitoittama moraalinen polku ei ole koskaan puhdas tabula rasa. Mooseksen kymmenen käskyn normit ovat kaikille uskovaisille samat ja kristityn kädessä moraali on tukeva ase. Moraalisesti hyvä on sellainen ihminen, joka toimii Jumalan tahdon mukaan. Tähän tahtoon vaikuttavat erilaiset uskonnot ja tulkinnat. Vaikka niissä on eroja, niin kaikkien uskontojen taustalta löytyy elämän kunnioittaminen, vaikka jotkut fundamentalistiset ryhmät taitavat määritellä senkin arvon melko alas, jos se on muiden tavoitteiden tiellä. Tätä Raamatun moraalikoodin vahvuutta, kuvaa hyvin tutkimus, jossa Israelissa asuvat lapset saivat luettavakseen Vanhasta Testamentista kohdan, missä kuvataan Joosuan johdolla tehtyä hyökkäystä Jerikoon. Kaupunkiin tunkeutuvat tappoivat kaikki asukkaat ja ei liene yllätys, että 65 prosenttia lukijoista hyväksyi kansanmurhan. He perustelivat sen uskonnollisilla syillä. Kun sama tarina muutettiin niin, että nimet vaihdettiin kiinalaisiksi ja tapahtuma sijoitettiin 3000 vuoden taakse, niin enää vain seitsemän prosenttia hyväksyi saman hirveyden. Neurotieteistä ja uskonnoista kiinnostuneen kirjailija Sam Harrisin mukaan “uskonnot, jotka saavat ihmiset ajamaan matkustajakoneita päin pilvenpiirtäjiä, ovat yhtä vaarallisia kuin tappavat virukset”. Ei ole ihme, jos hän on valmis vaihtamaan uskonnot järjenkäyttöön ja siitä johdettuun moraalikoodistoon, jonka lähtökohdat olisivat mahdollisimman neutraaleja, ilman ylhäältä tehtä rajanvetoa.
Vielä muutama sana luterilaisesta moraalista. Siihen kuuluu syntien anteeksi saaminen, monella tapaa näppärä käytäntö, joka mahdollistaa toistuvat rikkomukset sinänsä ehdotonta moraalikoodia vastaan. Ehkä kaikkein pisimmälle tämä käytäntö on jalostettu lestadiolaisten keskuudessa. Seuroissa puhuja kysyy kuulijakunnaltaan, onko jollakulla mahdollisesti syntejä tunnollaan. Kaidalta tieltä horjahtaneet heilauttavat kainosti kättään ja saarnamies julistaa synnit anteeksi “Jeesuksen Kristuksen nimessä ja veressä”. Väärät teot, kielletystä television katselusta lasten hyväksikäyttöön voidaan kuitata sormien heilautuksella. Synnit on tuolla rituaalilla upotettu “armomereen”, eikä niitä saa kukaan enää koskaan ottaa puheeksi, ei edes synnintekijä itse. Tuosta merestä ei ongita.
Joissakin tapauksissa voi synnintekijä joutua pyytämään anteeksi uhriltaan, jonka ehdoton velvollisuus on antaa anteeksi, olipa teko miten hirveä tahansa. Lestadiolainen, joka ei anna anteeksi syntinsä tunnustaneelle veljelle tai sisarelle, tuomitsee lahkon virallisen opin mukaan tämän automaattisesti helvettiin. Tämä koskee myös lapsia, joiden vasta kehittymässä oleva psyyke ei voi kestää vahingoittumatta tällaisia tilanteita, joissa on päätettävä lähiomaisen kohtalosta kuoleman jälkeen.
Meillä on tarve selittää ympäröivää maailmaa, jäsentää arkea ja tehdä siitä samalla mahdollisimman hallittava. Jos emme pysty siihen, niin työnnämme tuohon aukkoon jumalan, joka tilkitsee sen sopivasti. Ei ole ihme, että ihmiskunta on hyödyntänyt tätä samaa mallia varmaan ainakin kymmeniätuhansia vuosia. Jumala on paikkaillut näppärästi näitä selittämättömiä ilmiöitä ja yhteisöjen tehtäväksi on vain jäänyt vain lepyttää näitä mahtiolentoja. Aikaa myöten olemme siirtyneet monijumalaisuudesta yksijumalaisuuteen. Jumalan mittasuhteet ovat kasvaneet samaa vauhtia kuin havaitsemamme todellisuus. Nykyistä maailmankaikkeutta ei taitaisi enää selittää kotijumala, joka vaati oman päivittäisen ruoka-annoksensa pihan perälle rakennetun alttarin eteen.
Olen lueskellut viime päivinä kirjaa, joka kertoo amerikkalaisten ja japanilaisten taisteluista Tyynellämerellä. Olen penkonut myös taustatietoa kirjan tapahtumapaikoista eli Australian pohjoispuolen merialueesta. Tuo aluehan jaetaan Melanesiaan, Mikronesiaan ja Polynesiaan. Rahtikultti syntyi lähinnä Melanesian alueella, joka ulottuu läntiseltä Tyyneltä valtamereltä Australian koillispuolelle. Näitä kultteja syntyi saarilla, jotka olivat toisistaan kaukana sekä maantieteellisesti että kulttuurisesti.
Tämän tarinan keskeinen henkilö on John Frum, amerikkalainen sotilas, jonka rinnastaminen Jeesukseen on aika luontevaa. Hän oli todennäköisesti yksi niistä rivimiehistä, jotka taistelivat japanilaisia vastaan Vanuatun valtioon kuuluvalla Tannan saarella. Luultavasti hän on kertonut uteliaille alkuasukkaille olevansa ”John from America”, josta tuo nimi on voinut vääntyä lopulliseen muotoonsa. Paikalliset ihmettelivät, miten nämä sotilaat saivat kaiken tarvitsemansa tekemättä sen eteen oikeastaan yhtään mitään. Heistä näytti siltä, että ”cargo” tuli aivan tyhjästä. Armeijan miesten ei tarvinnut kun puhua johonkin laatikkoon ja kohta laskeutuikin erinäisiä paketteja maahan laskuvarjojen varassa tai viidakon keskelle ilmestyi tyhjältä taivaalta lentokone, jonka vatsasta purkautui ruokaa, lääkkeitä, vaatteita ja erilaisia varusteita. Tapahtumia seuranneet asukkaat pian ottivat ylijäämän käyttöönsä lahjana jumalilta. He pitivät myös japanilaisten ja amerikkalaisten käymää sotaa jumalien välisinä taisteluina. Lopulta siitä tuli hyvän ja pahan välinen ottelu. Keltaiset muuttuivat aikaa myöten julmiksi ja lopulta valkoiset voittivat, koska heillä oli enemmän rahtia.
He päättelivät melko pian, että amerikkalaisilla täytyy olla todella joku hyvin voimakas uskonto, joten he alkoivat matkia näitä. He kehittivät oman kultin, joka sisälsi puusta veistetyt mikrofonit, lentokoneet, uniformut ja kiitoradan, jonka päässä seisoi mies heilutellen soihtuja. He rakensivat myös lipputankoja, joihin he kiskoivat USA:n tähtilipun. He kohottivat olkapäilleen puiset kiväärit ja marssivat sulkeisjärjestyksessä. Suurta magiaa heille edusti myös punaisella ristillä merkityt lähetykset, koska ne pystyivät parantamaan kuoleman kielissä olevan sotilaan terveeksi.
Kultti sai uskonnon aseman vuonna 1957. Sen harjoittavat järjestävät joka vuosi helmikuussa tapahtuman, joka jäljittelee amerikkalaisen sotilasparaatin muotoja. Juhlaväki heiluttaa Yhdysvaltain lippua ja pukeutuu itse tehtyihin, Yhdysvaltain univormuja muistuttaviin asuihin. Sen tarkoituksena on houkutella myyttinen John Frum palaamaan saarelle ja tuomaan samalla asukkaille yltäkylläisyyttä.
Mainio luontosarjojen tekijä David Attenborough kävi muutama kymmenen vuotta sitten Melanesian saarilla. Hän ei voinut olla kysymättä eräältä paikalliselta asukkaalta, että miksi hän odottaa vieläkin John Frumin paluuta 19 vuoden jälkeen. Tämä oli vastannut näin: ”Jos sinä olet odottanut Jeesusta 2000 vuotta, niin voin minäkin odottaa Johnia”. Luultavasti monisanaisella Attenboughilla ei ollut tuohon mitään sanottavaa.
Kultti on helppo rinnastaa kristinuskoon. Sen harjoittajat kertoivat, että John Frum puhuu joidenkin ihmisten ja puisen radion välityksellä. Hän lupaa myös parantaa sairaat ja nuorentaa vanhat koukkuselät. Uskontoon liittyy myös menoja, joissa puhutaan kielillä ja rituaaleja, joita löytyy myös meille tuttujen lahkojen parista.
Rahtikultit sammuivat pikku hiljaa sivistyksen saapuessa Oseanian alueelle. Teknologia tuli osaksi arkea ja se ei näyttänyt enää yhtä maagiselta kuin aiemmin. Tuon uskontotyhjiön täytti lopulta kristinusko. John Frumin ympärille rakennettu kultti jatkoi kuitenkin sitkeästi elämäänsä. Eräs kanadalainen pastori John Rush kuuli tästä. Hän päätti toteuttaa ennustuksen ja varusti avustuslaivan. Vuonna 1993 saarelle ilmestyi lopulta ”cargoa” ja kapun nimi oli sopivasti John. Ennustus oli lopulta toteutunut ja tämäkin kultti sulautui osittain kristinuskoon. Saarelaiset kokivat herätyksen ja laivan kapteeni jäi alueelle opettajaksi.
Mutta John Frumin ympärille rakennettu uskonto ei suinkaan kuollut, vaan elää yhä muuntuneena. Se jatkaa vuosittaisen juhlapäivän viettämistä ja edelleen osa sen kannattajista taitaa odottaa messiasta ja helppoja päiviä.
Tämän kultin synty on ollut herkullinen tutkimuskohde antropologeille ja kansantieteilijöille. Siitä varmaan myös keskustellaan uskontotieteen oppitunneilla. John Frum-kultti näyttää yhtä lailla tieteeltä, kuin kreationismikin. Molemmissa puuttuu kyky ymmärtää syy- ja seuraussuhteita. Joku on jossain sanonut, että kreationismi onkin rahtikulttitiedettä. Ehkä näin, mutta ilmiönä tuo tapahtumasarja on kieltämättä melko paljastava. Kun ensimmäistä kertaa luin siitä, niin en voinut millään kuvitella, että ihmiset voivat käyttäytyä näin järjettömästi.
Magiikka ja tekniikka on helppo rinnastaa, kun niitä tarkkaillaan ilman ennakoivaa tietoa. Pitkälle kehitetty tekniikka voi näyttäytyä joidenkin mielestä hyvinkin yliluonnolliselta. Voimakas kokemus voi myös kääntyä uskonnollisiksi menoiksi, vaikka samaan aikaan jäljittelevällä magialla pyritäänkin järkiperäiseen lopputulokseen. Se, että John Frumin varaan tukeutuva kultti eli pidempään Oseanin saarilla saattoi johtua siitä, että se on paljon konkreettisempaa kuin uskonnot, joiden edustajina on vain jumalat. Ne ovat yleensä hyvinkin epämääräisiä, mutta Jeesus niin kuin John Frum olivat lihaa ja verta. Ehkä tämä lisää uskottavuutta ja antaa uskonnoille selkeämmät kasvot, joita on helpompi seurata.
Sana rahtikulttuuri on saanut myös uusia merkityksiä: ”Cargo cult programming” on tietokoneohjelmointia, jossa kopioidaan ohjelmarivejä jostain toisesta ohjelmasta, tietäen mitä ne tekevät mutta ymmärtämättä että miksi. ”Cargo cult science” on taas tieteen tekemistä käsittämättä tuota tärkeää syy-seuraussuhdetta.
Ainahan enkeleillä on ollut siivet? Näin olen kuvitellut, mutta kun tutustuin hieman niiden kulttuurihistoriaan, niin noista valkoisista suojelusenkeleistä tuli myös siivettömiä ja pahankurisia. Itse en ole enkeleitä nähnyt ja tällä jumalattomalla elämäntavalla ne varmaan jäävät myös näkemättä. Harmillista, koska tuo lapsuuteni kotona ollut kuva, jossa enkeli johtaa pientä lasta sillan yli on erittäin koskettava. Se taisi turvata pienelle pojalle rauhallisen yöunen.
Enkeleille on käynyt samoin kuin ufoille eli mielikuva niistä on muuttunut tekniikan ja kulttuurin kehityksen mukana. Ufojen kohdalla tuo muutos on matkannut ilmalaivoista ja kummituslentokoneista raketteihin. Vasta vuonna 1947 niistä tuli kiekon muotoisia ja sen jälkeen vain mielikuvitus ja geometria ovat olleet rajana. Huuhaalla on kummallinen tapa seurata aikaansa.
Vanha Testamentti ei paljon enkeleistä puhu. Silloin kun puhuu, niin ne ovat demoneitakin hurjempia taivaallisen armeijan sotureita ja palkkamurhaajia, jotka eivät säästäneet ketään raivatessaan Israelin heimolle kulkuväylää Kaanaan maahan. Jumalallinen sotajoukko ei myöskään unohtanut maahanmuuton jälkeen Jumalan valittua heimoa, vaan auttoi heitä kun se jatkoi taistelua ympärillä olevia vihollisia vastaan. Arkkienkeli Mikaelin kerrotaan lyöneen kuoliaaksi yhdessä taistelussa jopa 185 000 assyrialaista.
Jeesuksen opetukset pehmittivät enkelit, sillä kristinuskon korostama lähimmäisenrakkaus teki niistä jo lähes nykyisen kaltaisia. Enkelit saivat myös siivet selkäänsä, kun Rooma omaksui Jumalan pojan opit 300-luvulla. Raamattu ei kuitenkaan kuvannut kovinkaan tarkasti enkelten ulkonäköä, joten se jäi kauneusarvojen perässä haikailevien roomalaisten tehtäväksi. He lainasivat näille siivet oman ja antiikin kreikan tarustosta. Ja olihan se ymmärrettävää, sillä rivakka sukkulointi ihmisten ja Jumalan välillä vaati jonkinlaisia apuvoimia.
Keskiajan taidemaalarit kuvasivat nämä siivekkäät olennot jo lähes ruumiillisina olentoina. He olivat inhimillisiä ja heidän oletettiin olevan kaiken aikaa mukana ihmisten arjessa. Ehkä meillekin jo tuttu suojelusenkeli syntyi silloin. Aika toi myös näkyjä, sillä ensimmäiset kohtaamiset enkelien kanssa kirjattiin muistiin samoihin aikoihin.
Barokin ja renessanssin taidemaku teki enkeleistä pieniä ja pulleita. He olivat nyt lapsenomaisia, leikkisiä ja viattomia. Siitä huolimatta nämä viehkeät olennot eivät kelvanneet protestanttiselle uskolle, joka piti niitä katolilaisuuteen kuuluvana humpuukina. Myös Lutherin aikalainen ja kalvinismin perustaja Jean Calvin piti enkelien parissa hääräämistä puhtaana ajanhukkana. Onneksi hätiin tuli kuuluisa ruotsalainen mystikko Emanuel Swedenborg, jonka kerrotaan keskustelleen sujuvasti niin enkeleiden kuin demonien kanssa. Hänen mielestään nämä antoivat ihmisille tietoa ja ymmärrystä. Emanuel kuoli aikanaan, mutta enkelit jäivät osaksi luterilaista uskoa, vaikka niiden merkitys ei ole läheskään samaa luokkaa kuin katolilaisuudessa.
Jos enkelit valitsivat puolensa jo tuhansia vuosia sitten, niin ne tekivät aivan samoin ensimmäisessä maailmansodassa. Heidän kerrotaan laskeutuneen Monsen taistelun aikana maan päälle ja auttaneen brittiarmeijaa näiden rusikoidessa saksalaisia. Uskoa tähän tapahtumaan ei vähentänyt sekään, että koko episodi oli erään kirjailijan sepittämä. Taas kerran usko potki faktat pois tieltään.
Aika ei riitä, ei sitten mihinkään. Mutta pitäisihän sen, koska se on koko elämän mittainen – melko tarkalleen. Heti syntymän jälkeen sen käyttö on melko tehotonta. Tilanne on sama kun viettäessämme viimeisiä päiviä suu levällään vuodeosastolla odottaen, että joku kävisi pyyhkimässä valuvan kuolan leualta pois. Ajan ongelma on se, että sitä on tuhlattavaksi, kun huitelemme vasta lähtösuoran jälkeisessä kaarteessa. Elämän ensimmäiset vuosikymmenet ovat jossain mielessä tehotonta ajelehtimista, koska lähtöviiva ja maali jäävät näkökentän ulkopuolelle. Oikeastaan niitä ei ole siinä vaiheessa edes olemassa. Vasta vanhempana alkaa tulla helvetinmoinen kiire, kun kaarrutaan etusuoralle ja silmien välissä siintää se vastenmielinen maaliviiva. Tällöin astuu mukaan tehokkuus, tarkka ajankäyttö. Vai astuuko? Ehkä annamme vain periksi, kun huomaamme, että eihän tässä ehdikään enää toteuttaa suuria suunnitelmia, joita ilman elämä voisi olla paljon rikkaampaa. Tämä on realismia tai nihilismiä, riippuen lukijan reaalitajusta. Objektiivista realismin tajua ei kaiketi ole edes olemassa, paitsi silloin kun lasken paljonko minulla on asuntolainaa jäljellä ja ehdinkö maksaa sitä koskaan pois.
Ihastuin nuorena miehenä kolmesataa vuotta sitten eläneen piispa George Berkeleyn kummallisiin ajatuksiin. Häneltä on jäänyt jälkipolville kuuluisa lause: ”Oleminen on havaituksi tulemista”. Pitkälle vietynä se tarkoittaa sitä, että muita ei välttämättä ole olemassakaan. Kirjoittelen blogia, jota kukaan ei lue. Katselen uutisia, joita ei ehkä ole koskaan edes tapahtunut. Olen naimisissa naisen kanssa, jonka olen luonut visioksi mieleni perukoille. Tuo filosofia on pelottavaa, mutta toisaalta se on niin järjetöntä, että siinä voi jopa kasvaa totuuden itu. Voisin tietenkin testata tuota oppia, menemättä ensi tiistaina töihin. Jos kukaan ei soittaisi ja kyselisi, että mikäs nyt on hätänä, niin voisin todeta olevani täällä yksin. Toisaalta jäin miettimään, että mistä minä olen noukkinut tämän mainion piispan tieto-opilliset käsitykset, jos muuta maailmaa ei ole edes olemassa. Jäljelle jää vain Jumala, joka on antanut nuoren miehen päähän vihjeen todellisuuden perimmäisestä luonteesta.
Tuon piispan ajatuksiin kannattaa tutustua, vaikka hän tarvitsi oman filosofian täytteeksi Jumalan. Lisäksi hän eli niin kuin muu maailma olisi ollut sittenkin olemassa. Jos aistimaailma on huijausta ja vain oman ajattelun tuotoksia, niin käsitys ajasta on myös silloin virheellinen. Joten sen riittäminen tai riittämättömyys on samalla epärelevantti ajatus.
Applen iPad julkaistiin vuonna 2010 tammikuussa. Myyntiin se tuli USA:n markkinoille huhtikuussa ja puoli vuotta myöhemmin meille. Samaan aikaan Steve Job esitteli jo seuraavan version. Tätä viimeisintä päivitysversiota sai kaupasta tämän vuoden maaliskuussa eri mantereilta lähes samaan aikaan ja niitä arvioidaan myytävän vuoden loppuun mennessä 30 miljoona kappaletta. Se on hyvin laitteelta, jota on hieman hankala pitää kädessä ja sen käyttö vaatii tökkimistä sormella tai pda-kynällä. Mutta täytyy siinä jotain olla, kun itsekin jäin pienen vastaanhangoittelun jälkeen koukkuun. Muuten joutuisin myöntämään, että arvostelukykyni on pettänyt pahasti. Silloin kun iPad tuli markkinoille, niin olin vahvasti sitä mieltä, että Steve Jobsin toteutuneelta visiolta puuttuu funktio. Se on tuote, jolle ei ole varsinaista tarvetta, vaan tuo tarve luodaan. Eli taisin puhua silloin tehokkaasta mielikuvamarkkinoinnista. Mutta nyt se on varastanut lahoavasta elämästäni jo lukemattomia tunteja. Vietän sen parissa jo yhtä paljon aikaa kuin liikunnan, oikeastaan enemmänkin. iPadille on tehty jo kymmeniä tuhansia sovelluksia. Valintaa siis on ja iso osa jopa ilmaisia. Ohjelmien asentaminen on luvattoman helppoa ja poistaminen vielä helpompaa. Niiden ja nettisurffailun lisäksi se on myös mitä mainioin lukualusta. Tämä tulee parhaiten esille ongelmallisissa PDF -tiedostoissa, joiden tekstiä ei voi skaalata, vaan on tyytyminen tuohon ”kiinni poltettuun” sivunäkymään. Kirjoitus jää yleensä liian pieneksi Kindlen ruudulla. Toki sitä voi zoomata alueittain isommaksi, mutta se tekee lukemisesta hyvin hankalaa. iPadin suurempi paneeli on oiva apu tähän ongelmaan. Myönnän toki, että Kindlen sähköisellä musteella toteutettu näyttö on miellyttävämpi silmille. Samoin se toimii myös kirkkaassa päivänvalossa, missä iPadin näyttö muuttuu lähes lukukelvottomaksi. Olen omistanut Kindlen jo puolisen vuotta, joten e-kirjojen parissa on tullut vietettyä muutama tuokio. Mutta mistä kannattaa ostaa luettavaa tälle Applen viimeisimmälle ihmeelle? Yritän vastata tässä tekstissäni tähän kysymykseen. Jätän kotimaiset kirjat väliin, sillä ainakaan hinta ei houkuttele hankkimaan niitä. Mutta näin alkuun hieman yleistä tietoa eri formaateista ja niiden suojauksista.
Tavallisimmat e-kirjojen formaatit ovat PDF, ePub ja Mobi. iPad tukee kahta ensimmäistä. Kaikki olisi paljon paremmin, jos nämä tiedostomuodot eivät sisältäisi DRM-suojausta. Tilannetta hankaloittaa vielä se, että osa isoista kirjakaupoista käyttää omaa versiota tuosta Adoben kehittämästä sovelluksesta. Tosin he myös jakavat omaa lukuohjelmaa iPadille, joka helpottaa ostetun tiedoston siirtoa sille. Tunnetuimpia näistä ovat Amazon ja Barnes & Noble, Kobo ja Ebookers.com. Suurin osa kirjakaupoista (ja myös kirjastot) käyttävät tuota Adoben DRM–versiota. Tämä tarkoittaa sitä, että PC:lle on asennettava ensin Adobe Digital Edition-sovellus ja avattava samalla Adoben tietokantaan oma tili. Tietokone, johon tuo ohjelma on asennettu, on myös synkattava tämän ohjelman kaveriksi, muuten kirjoissa olevien suojauksien purku ei onnistu. Laiteraja on kuusi, niin kuin Amazonillakin. Tämän ohjelman tallennuskansiosta kirjat ovat tarvittaessa siirrettävissä taulutietokoneelle iTunesin, Dropboxin tai sähköpostin kautta. Tosin iPadin oma iBooks-lukualusta ei tunnista niitä, eikä moni muukaan sovellus. Kovasti kehuttu Stanza kuuluu myös tähän joukkoon. Joten seuraavaksi on mentävä App Storeen ja ladattava sieltä BlueFire Reader-lukuohjelma. Ikävä kyllä, se ei sisällä sanakirjaa. Sovellus vaatii myös kirjautumisen Adoben tunnuksilla, jotta se suostuu näyttämään ostetun kirjan. Tämä on se melko yleinen kaava sähköisten kirjakauppojen kanssa. Monimutkaista on, se myönnettäköön. Mutta käydäänpä muutama yleisin ja tunnetuin kauppa lävitse ja miten niiden kanssa on toimittava, jotta saa ruudulle luettavaa.
Suuri on kaunista
Aloitetaan iPadin omasta kirjakaupasta, joka löytyy App Storesta. Apple käyttää kirjoissaan omaa FairPlay DRM -suojausta, joten sieltä ostetut kirjat eivät avaudu laillisesti kuin iBooksissa. Tosin tuokin suojaus on jo purettu, joten ne ovat pienen kikkailun jälkeen luettavissa myös muilla lukualustoilla. Tämä iBooks-lukuohjelma on jo valmiiksi asennettuna, kun avaat ensimmäisen kerran oman taulutietokoneesi. Sovellus mahdollistaa myös suoran pääsyn Applen kirjakauppaan, jonka valikoima ei ole vielä toistaiseksi kovinkaan suuri. Myöskään hintataso ei ainakaan aiemmin houkutellut. Siinä suhteessa on kuluttajan kannalta tullut parannusta, samoin valikoimassa, joka kasvaa melkoisella vauhdilla. Ostaminen on tehty todella helpoksi, joka osaltaan saattaa koukuttaa niitä e-kirjojen hankkijoita, jotka kokevat ostamisen muista kaupoista liian monimutkaiseksi. Itse surffaan kuitenkin mielelläni muualle.
Suurin ja kaunein kirjakauppa on tällä hetkellä Amazon. Sen tekee kauniiksi valtava valikoima (tällä hetkellä yli miljoona nimikettä), luotettavasti toimivat sivut ja edulliset hinnat. Pieni ryppy tulee kuitenkin itsekkyydestä. Amazon käyttää omaa DRM-suojausta. Se ei aukea kuin Kindlellä tai jollain muulla lukulaitteella, johon on asennettu kyseinen sovellus. Tosin tämäkin suojaus on poistettavissa ja Amazonista ostetut kirjat ovat luettavissa sen jälkeen kaikissa mobi-yhteensopivissa lukulaitteissa tai ohjelmissa. iPadin lisäksi Kindlen –sovelluksen saa muiden Applen tuotteiden lisäksi (paitsi iPod) myös Androidin softalla varustettuihin puhelimiin ja kanadalaiseen BlackBerry-mobiililaitteeseen. Omaan tiliin voi synkronoida kuusi eri laitetta. Kirjat ovat aina noukittavissa laitteelle yhä uudelleen ilman rajoitusta. Amazonin lukuohjelmiin sisältyvät myös laajat ja ilmaiset englanti-englanti-sanakirjat (UK ja US). Itse suosin Kindleä lukualustana, koska sanan merkityksen selvittäminen vaatii vain yhden kosketuksen ja sanakirjan vaihtaminen käy kätevästi. Myös ePub-formaatin lukeminen onnistuu Kindlen kautta. Kindlehän ei tunnista sitä, mutta se on muunnettavissa Calibrella mobi-tiedostoksi, jota Kindle käyttää kuorrutettuna omalla suojauksella. Käännös on niin hieno, että se ei aiheuta virheitä alkuperäiseen tekstiin. Pieni miinus Kindlen sovelluksessa iPadille on fontti, jota ei voi muuttaa toiseksi, nin kuin useimmissa vastaavissa ohjelmissa. Sähköisen kirjan ostaminen Amazonista on myös helppoa. Suora oston Apple on sulkenut pois, mutta iPadin oman selaimen kautta se käy sutjakkaasti. Ostotapahtuman jälkeen lähetät tuotteesi omalta sivultasi sille laitteelle, jonka olet rekisteröinyt tilillesi; vaikkapa kaikille kuudelle. Jos haluat tutustua kirjaan hieman tarkemmin ennen sen ostamista, niin sekin onnistuu. Tämä mahdollisuus sisältyy usean kirjakaupan palveluvalikoimaan. Parhaimmllaan kirjasta voi lukea jopa reilut sata sivua, ennen kuin näytepätkä loppuu. Amazon on monessa mielessä ykkösvaihtoehtoni ja taitaa olla monen muunkin. Ainoa moite tulee hieman sekavista sivuista, joihin on yritetty mahduttaa turhankin paljon linkkejä. Niitä ei voi todellakaan pitää kovin kuluttajaystävällisinä.
Tiukka kilpailija Amazonille on jo vuonna 1873 perustettu Barnes & Noble. Se on ykkösketju USA:ssa ja heillä on kirjakauppoja tällä hetkellä yli 1300. Tämän jättiläisen nettisivut ovat hyvät ja hinnoittelu mukavan maltillista. Valikoima taitaa olla myös Amazonin luokkaa. Heillä on myös ikioma DRM-suojaus, jonka avaaminen vaatii oman Nook-lukulaitteen tai vastaavan sovelluksen, joka löytyy myös iPadille. Valitettavasti sitä ei löydy suomen iTunes Storen valikoimasta. Itse sain asennettua sen, kun avasin toisen Apple–tilin jenkkipalvelimelta. Eli hyvin ohjeistettuna sain ujutettua tuon kovasti kehutun Nook–readerin taulutietokoneelleni. Se tarjoaa lukijalle myös sellaista fonttivaihtoehtoa kuin Amasis, jonka soisin löytyvän muistakin ohjelmista. Se on miellyttävä silmälle ja helppolukuinen. Ohje tuon toisen iTunes -tilin avaamiseen löytyy Applen sivulta, joten siinä ei pitäisi olla mitään laitonta. Ainoa miinus tuossa mainiossa kaupassa on se, että sen kirjoja ei saa siirrettyä rapakon taakse tekijänoikeusrajoituksista johtuen. Parannusta tähän on tulossa ensi vuoden puolella. Barnes & Noble on myös lisännyt tuotteeseensa hiljakkoin myös mainion Lend Me–palvelun. Tämä mahdollistaa kirjan lainaamisen ystävälle kahdeksi viikoksi, mikäli hänellä on Nook-lukulaite tai vastaava sovellus. Ja mikä parasta se palautuu laina-ajan jälkeen takaisin omaan kirjastoosi. Kaikki kirjat eivät ole kuitenkaan tuon palvelun piirissä.
Kolmas suosikkikaupoistani löytyy osoitteesta: Kobobooks.com. Sivut ovat hyvin selkeät ja informatiiviset. Tämä kirjakauppa tarjoaa myös iPadille oman lukuohjelman, joka sisältää samalla myös sen tärkeän sanakirjan. Ohjelman sisältä ei voi tehdä suoria ostoksia kirjakaupasta, joten tuo tilausosio täytyy suorittaa perinteisesti selaimen kautta. Kobo–reader kuitenkin lataa palvelimelta ne teokset automaattisesti omaan kirjastoonsa, jotka olet siirtänyt kaupan ”My Library”–sivulle. Tämä sama ominaisuus on muissakin kirjakauppojen omissa lukuohjelmissa. Kobo mahdollisti aiemmin kirjojen oston suoraan oman readerin kautta, mutta uusi Applen päivitys karsi sen toiminnan pois. Tai se poistettiin Applen toimesta, koska se nähtiin kilpailijana omalle iBookstorelle. Peli on kovaa, kun pitäisi suojella omaa kirjamyyntiä ja haalia sille lisää asiakkaita. Mutta Kobo on kehitellyt myös uutta tuon harmillisen menetyksen tilalle. Viimeisin päivitys toi mukanaan sosiaalisen lukutapahtuman. Kirjaa lukiessasi näet samalla kuinka moni muu on saman teoksen ääressä. Viestien lähettäminen onnistuu myös, joten voit kertoa heti tuoreeltaan vaikka omia mielipiteitä lukemastasi kirjasta. Kobon kirjakaupasta on myös ladattavissa yli miljoonaa ilmaista kirjaa.
Jos näiden kolmen lisäksi pitäisi mainita muitakin, niin niistä ensimmäinen voisi olla vaikka BooksOnBoard. He mainostavat itseään laajimmaksi sitoutumattomaksi sähköisten kirjojen myyjäksi. Luulisi tämän kuitenkin sen verran velvoittavan, että sivut olisivat rakenteeltaan asianmukaiset. Sitähän ne eivät ole. Linkit ja valinnat ovat sumputettu keskelle näyttöä, vaikka tilaa olisi ympärillä. Kaupan hintoja pidetään myös keskimääräistä kalliimpana. Oma kokemukseni on toistaiseksi ollut aivan päinvastainen. BooksOnBoard ansaitsee paikkansa tässä luettelon jatkona, koska sen valikoima on keskimääräistä suurempi. Se tarjoaa myös laajan valikoiman äänikirjoja. Tämä on myös se kauppa, jonka kirjat on avattava ensin Adobe Digital Edition –ohjelman avulla ja luettava sen jälkeen Bluefire Readerilla. Toki se onnistuu vaikka iPadin omalla iBooks –ohjelmallakin, mutta se edellyttää ensin harmaalle alueelle siirtymistä. Adoben DRM –suojauksen saa poistettua kirjoista jo aiemmin mainitulla Calibre -ohjelma, johon on asennettavissa tuo tärkeä lisuke. Tällä hetkellä ei taida olla sellaista e-kirjan suojausta, jota ei saisi purettua. Mutta se on jo toinen juttu…
Fictionwise on hieman kummajainen tässä porukassa. Sen omistaa toisena esitelty Barnes & Noble. Tämä side ei tee siitä outolintua sähköisten kirjojen markkinoijien joukossa. Tuo kunniamerkki sikiää kolmestatoista eri formaatista. Liikkeen kaikki kirjat ovat nimittäin ladattavissa kaikilla näillä tiedostomuodoilla, joten ne ovat näin ollen myös luettavissa kaikilla laitteilla ja lukuohjelmilla. Tämän voisi määritellä jo loistavaksi palveluksi. Tuolle loistolle antaa lisätukea edulliset hinnat.
Myös Sony markkinoi sähköisiä kirjoja. Heidän kauppansa on saanut vertailuissa hyviä arvioita, mutta myynti on rajoitettu vain USA:n ja Kanadan markkinoille.
Googlen Ebooks –store avattiin noin vuosi sitten USA:ssa. Mukana tässä projektissa on kymmeniä kirjakauppoja. Sen valtava sisältömäärä on sekä maksullista, että ilmaista. Jälkimmäisiäkin pitäisi löytyä kolmisen miljoonaa, joten luettava ei taida loppua kesken ihan ensimmäisellä viikolla. Googlen tavoite on myymälä, joka sisältää viisitoista miljoonaa kirjaa. Google poikkeaa muista kaupoista siinä, että se ei vaadi välttämättä minkäänlaista lukuohjelmaa. Kirjat ovat avattavissa suoraan selaimella tai lukulaitteilla, joissa on internet–yhteys. Tarvittaessa ne ovat myös tallennettavissa Android ja iOS–pohjaisten laitteiden muistiin. Google käyttää pilvipalvelua, joka mahdollistaa myös synkronoinnin lukualustojen välillä. Niiden määrä on rajoitettu kahdeksaan. Kirjat ovat ladattavissa joko ePub tai PDF–formaattimuodoissa. Tällä hetkellä kauppaan pääsee kirjaostoksille vasta USA:ssa ja Kanadassa. Google kuitenkin lupaa, että laajennusta tuohon alueeseen on tulossa lähiaikoina. Google jakaa myös omaa PC:lle suunnattua ohjelmaa, joka tuntee nimen GooReader3. Se mahdollistaa Googlen kirjojen lukemisen, niiden järjestelemisen ja tallentamisen. Myös iPadille on oma Google Books-ohjelma.
Samaa rajoitusta ei ole Googlen toisella kirjapalvelulla: Google Books. Näiden kahden ero on siinä, että tämä jälkimmäinen antaa mahdollisuuden hakea kirjoja ja aikakausilehtiä Googlen tietokannasta. Jos suojattava materiaali on tekijänoikeuden suojaama, niin siitä on nähtävissä vain tunnistetiedot ja muutama rivi. Mikäli tekijä on antanut luvan, niin teokseen on mahdollista tutustua perinpohjaisemminkin. Jos kirjan tekijänoikeus on vanhentunut, niin se on mahdollista tallentaa omalle koneelle PDF–muodossa. Vuosi sitten tietokantaan oli jo skannattu 12 miljoonaa kirjaa 480 kielellä. Mukana on myös kirjastoja. Kirjahaun yhteenveto kertoo myös sen mistä kaupasta kyseistä kirjaa on saatavissa.
Ebooks.com on kirjakauppa, joka jakaa App Storen kautta myös omaa lukuohjelmaansa. Vaikka sen valikoima ei ole kuin parisataatuhatta teosta, niin se yleensä pääsee keskimääräistä suurempana e-kirjojen myyjänä viiden listalle. Samaan kategoriaan kuuluu myös Diesel, jolla on oma vannoutunut käyttäjäkuntansa. Heillä on myös erittäin laaja ilmaisten kirjojen osasto. Se sisältää tällä hetkellä yli kaksi miljoonaa nidettä.
Odotan itse sitä päivää, kun kirjojen myyjät välittävät sähköiset kirjansa yhteisesti sovitussa formaatissa ja ilman tuota DRM-suojausta. Sen pääasiallinen funktio on kirjojen kopioimisen ja jakelun estäminen. Tuon ajatuksen yli on ajanut jo aikoja sitten netistä loudattavat ohjelmat, joilla nuo suojaukset voi purkaa. Tuota ideatilaa tukisi vielä se, että kaikista sähköisten kirjojen lukulaitteista pääsisi suoraan kirjakauppaan tekemään ostoksia niin, että teoksia ei tarvitsisi tallentaa ensin tietokoneelle ja synkata siitä lukuohjelmalle tai lähetellä niitä erilaisten pilvipalvelujen tai sähköpostin kautta. Tuo karsii lukijoita ja ohjaa heitä helpompien ratkaisujen pariin. Tämän toiveen täyttää toki jo moni lukulaite ja lukuohjelmakin, mutta ensimmäistä toivomusta vain hyvin harva.
Valmistuin autonasentajaksi Riihimäen seudun ammattikoulusta lähes samaan aikaan, kun kaikkien aikojen paras yhtye Beatles nousi levy-yhtiö Applen katolle esiintyäkseen viimeisen kerran yleisölle. Autonasentajan ammatti oli silloin samaa kuin IT-ala tänään. Se taisi olla ainoa vaihtoehto nuorelle miehelle, jonka päätöksenteko oli vielä kaveriporukan varassa. Viidentoista vanhana ei voi todellakaan tietää, mitä haluaa isona tehdä. Sain kolmen vuoden jälkeen käteeni keskinkertaisen todistuksen ja päädyin melko pian töihin kuorma-autokorjaamolle. Uutena tulokkaana sain tietysti ne likaisimmat hommat. Osien pesun lisäksi muistan myös purkaneeni erinäisiä jousipakkoja vaihtaakseni katkenneiden lehtien tilalle uusia. Se oli duunia, joka vaati fysiikkaa enemmän kuin mitään muuta. Onneksi sain melko pian lopputilin ja käteni lopultakin puhtaiksi.
Nuoruuden ”hairahdukseni” on kuitenkin jättänyt pysyvän jäljen. Luen edelleen autolehtiä ja käyn kaverini kanssa koeajamassa silloin tällöin kiinnostavia nelipyöräisiä. Tämän vuoden puolelle mahtuu muutama kumitassu, joista viimeisimpänä oli Ford Focus. Uuden Focuksen tekee erittäin mielenkiintoiseksi Ecoboost-bensiinimoottori, joka tukee omalta osaltaan nykyistä downsizing-ajattelua. Siinä pyritään pienentämään moottorin litratilavuutta niin, että kaikki hevoset pysyvät kuitenkin kotona. Toteutus vaatii turbon eli lopputuloksena on parempi polttoaineen palaminen ja alentunut bensan kulutus. Mukavana lisänä on myös moottorin hyvä vääntö alakierroksilla.
Polttomoottorin kehitys on mennyt huimasti eteenpäin ensimmäisistä ottomoottoreista. Daimler Benzin vuonna 1886 rakentamassa Motorwagenissa litrateho oli vajaa hevosvoima. Nykyisissä turboahdetuissa perheautoissa se on jo lähes satakertainen. Mainittakoon tässä, että hevosvoiman otti käyttöön James Watt, jonka piti määritellä jollain lailla uusi tehoyksikkö. Hän päätyi työmäärään, jonka hevonen saavutti keskimäärin kahdeksan tunnin työpäivän aikana. Tutusta työjuhdastamme on hetkellisesti mitattu jopa 30 hevosvoimaa ja sillä teholla perheauto liikkuisi sadan kilometrin tuntivauhtia. Ihmisestä kirpoaa maksimissaan 1,2 hevosvoimaa, muuten liikutaan moninkertaisesti pienimmissä luvuissa. Muistan vielä kouluajoilta, että yhtä hevosvoimaa vastaa noin 75 kilon punnuksen nostaminen sekunnin aikana metrin korkeudelle. Eli jotain on jäänyt mieleeni fysiikan tunneilta.
Kun tutustun uuteen autoon, niin takapuoleni ja selkäni aistivat välittömästi sen tärkeimmän osa-alueen. Penkin täytyy olla jämäkkä ja sen pitää tukea myös sivuttaissuunnassa. Tärkeää on myös ristiselän tuen säätö. Nämä kaikki ominaisuudet löytyivät myös tästä Focuksesta, joka oli varustelutasoltaan se kalliimpi eli Titanium. Alku näytti siis lupaavalta. Tämän jälkeen olikin jo aika tutkailla kojelaudan estetiikkaa ja toiminnallisuutta. Se näytti aivan liian aggressiiviselta ja futuristiselta minuun makuuni. Tämä auto oli siis suunnattu nuoremmille ostajille, jotka eivät ole koskaan kuulleet Beatlesistä tai Uriah Heep:stä. Kaikkeen tottuu, mutta rajansa joustollakin. Mutta mikäpä olisi sellainen auton sisustuksen suunnittelija, joka muotoilisi samaa vanhaa kuosia yhä uudelleen. Muutoksia pitää olla ja kun kaikkea on nähty, niin ei ole kuin yksi suunta eli totuttaa autoilija johonkin uuteen. Erityisesti vihaan kimaltelevia listoja, joilla rajataan erinäisiä alueita. Yleensä ne ovat mauttomia. Niitä näkyy yhä enemmän osana uusien autojen sisustusratkaisuja. Ne ovat kuin käärmeitä, jotka sylkevät myrkkyään hienostuneelle estetiikan tajulleni. Koelaudassa on tietenkin tärkeintä, että nappulat löytyvät käden ulottuvilta ja niin, että niiden merkitystä ei tarvitse mietiskellä viikkoa enempää. Aika harva meistä taitaa lukea auton mukana tullutta manuaalia kovinkaan huolellisesti lävitse. Se otetaan esille yleensä siinä tilanteessa, kun näkökenttään ilmestyy ylimääräisiä valoja, jotka kertovat jotakin olevan pielessä. Tämäkin osio vaikutti Focuksessa olevan ihan asiallisella tolalla. Pientä helpotusta alkavalle ahdistukselleni tuotti tyylikkään siniset mittarivalot. Pelkäsin jo ennakkoon tuijottavani punaisiin, joita olen myös nähnyt erään valmistajan tuotteessa. En huolisi kyseistä autoa, vaikka se olisi muuten aivan kelvollinen kulkuneuvo. Valinnat ovat joskus pienestä kiinni, myös ne järkevät. Uusi Focus on myös laadukkaasti taiteltu kokoon. Sen toteamiseen ei tarvitse väännellä päätä kovinkaan paljoa.
Tärkein tekijä hyvien penkkien lisäksi on ajettavuus. Auto pitää olla niin hyvä käsiteltävä, että siitä nauttii, vaikka olisi ajanut elämänsä aikana täydet miljoona kilometriä. Focus ei tuota tässä pettymystä. Keväällä ajamamme Mondeo oli samaa sukua eli tämän osa-alueen Fordin suunnittelupuoli osaa. Luulisi tämän päivän insinööritaidolla, että sen taitaisivat kaikki autonvalmistajat. Mutta eivät osaa ja mysteeri on tämäkin.
Valitettavasti koeajoon varatun Focuksen moottori oli perinteistä tyyppiä ja sen huomasi kaasulätkää painaessa. Vaikka sen keulalla puhisi 125 heppaa, niin se tuntui yllättävän nuhaiselta. Kuusikymmentäluvulla se olisi ollut ylimitoitettu perheauton moottori, joka sopisi urheilulliseen ajoon. Näin ne ajat vain muuttuvat ja asenteet. Tuota epäkohtaa testissämme korjasi Ford Grand C-MAX. Siinä oli keulalla tuo himoitsemani 1,6 litrainen Ecoboost-moottori, joka tuottaa tehoa täydet 150 hevosvoimaa. Ajoimme sillä vajaa puolen tunnin lenkin. Auto oli niin painava, että se oli tehopaino- suhteeltaan lähes sama kuin hetkeä aiemmin ajamamme Focus. Ainoa ero oli moottorin joustavampi käyttäytyminen. Se väänsi paremmin ja reagoi nopeammin kaasun painallukseen. Sen kun istuttaa kevyemmän Focuksen keulalle, niin on syytä hymyillä.
Vaikka hieman nakkelin kiviä aiemmin tässä tekstissä, niin uusi Focus tuolla 1,6 litraisella Ecoboost-turbomoottorilla ei olisi ollenkaan hassumpi väline siirtyä paikasta toiseen. Tosin haluan sen farmarina, sillä se on kuosiltaan yllättävän onnistunut. Se ei myrkytä estetiikan tajuani, niin kuin tuo kiemurainen kojelauta. Jos totun tuon näkökenttää rajaavan hirvityksen kulmikkaisiin muotoihin ja typeriin listoihin, niin ehkä uusi Focus toisi lisää onnellisia päiviä loppusuoralleni, ennen kuin mukava poliisisetä vie ajokorttini parempaan talteen.
Mutta mitä tämä nautinnon välikappale sitten maksaa? Aikani ynnäiltyäni summia yhteen, niin päädyin 32 000 euroon. Titaniumissa on jo melko hyvä valikoima kaikenlaista nautiskeltavaa, mutta lisääkin saisi olla. Focukseen löytyy reilulla tonnilla Drive Assistant Plus-turvallisuuspaketti, joka valvoo kuljettajan vireystilaa, liikennemerkkejä ja sitä, että pysyt kaistaviivojen välissä. Tuon lisäksi pitää tietenkin saada tutka eteen ja taakse. Äänentoisto menee myös uusiksi, sillä vakiovarustukseen sisältyvät stereot kuulostivat suorastaan surkeilta. Onneksi Sonylta löytyy 880 eurolla audiojärjestelmä, jota kelpaa jo kuunnella. Metalliväri on lähes pakollinen ja lohkolämmitin sisäpistokkeella. Mutta mitäpä sitä ei nautiskelusta maksaisi.
Aamu on yllätyksellisin vuorokaudenaika. Ensimmäinen kummastus on se, että huomaa olevansa hengissä. Käänteinen vaihtoehto ei sinänsä ole kovinkaan huono, jos makean unen keskeyttää herätyskellon ikävä pirinä. Näen yleensä aamulla selkounia ja niissähän voi häärätä kaikkea epäsopivaa ilman, että joutuu touhuistaan vastuuseen. Seuraavaksi tarkkailen hieman syyllisenä, että hengittääkö vaimo ja missä on Elmeri. Jälkimmäinen ilmestyy melko pian paikalle ja aloittaa kehräyksen ja tyynyn kulmien lutkuttamisen. Tästä ei tule loppua, ennen kuin jompikumpi meistä nousee sängystä. Aviopuolisoni yleensä kolistelee alakertaan ensimmäisenä ja keittää kahvin lisäksi minulle aamupuuron. Toki osaan sen tehdä itsekin, mutta minun on katsottava aamuteeveestä uutiset. Telkkari on katonrajassa, kaukosäädin käden ulottuvilla ja tyyny sopivasti pään alla, joten se on pelkkää ylellisyyttä.
Matkakoneeni on keittiön pöydän kulmalla niin, että voin lusikoida kaurapuuroa samalla lähes hampaattomaan suuhuni, kun käyn lävitse tarkentavia uutisia. Oma telkkarin uutistarjontamme ei vastaa lainkaan vaatimuksiani. Minun pitää myös tietää miten asiat ovat Israelissa ja Lähi-idässä, sillä sieltähän se sota alkaa. Käyn myös tärkeimmät tiede-uutiset lävitse. Viimeksi huomasin, että valonnopeus on ylitetty, joten olin siinäkin asiassa ajan tasalla. Tämän jälkeen olen vasta valmis huomioimaan ympärilläni olevat ihmiset. Avaan siis seuraavaksi Messengerin ja katson, että onko kaverini valmis vaihtamaan ajatuksia. Melko usein on. Samalla varmistan, että hän on hengissä ja voi hyvin. Olemme sopineet, että jos noutaja käy yön aikana kylässä, niin merkki perille pääsystä voisi olla vaikka lyhyt viesti Mesen kautta. Vaatisi vaimolta aika hurttia huumoria, jos hän syyllistyisi tuohon ilveilyyn tilanteessa, kun ukkoa viedään poninhäntä heiluen eteisen lävitse. Siihen en usko. Jos saan ruudulleni rajan takaa tekstiä, niin oletan sen sisältävän ainakin joitain viittauksia korkeasta lämpötilasta. Ehkä olen väärässä ja ystäväni on pujahtanut sittenkin sinne toiselle puolelle. Hän on hoitanut minun tietämättäni kaikki tarvittavat rituaalit mallikelpoisesti ja Pietari on nyökäyttänyt päätään, että portti on auki. Ikävää, sillä siinä tapauksessa en pääse hänestä koskaan eroon. Ystävyys on hieno asia, mutta vain oikein annosteltuna.
Parin päivän päästä pitäisi olla pitkät jonot Pietarin portin takana. Evangelista Harold Campingin mukaan se lopullinen maailmanloppu saavuttaa meidät syntiset perjantaina 21.10. Tosin tuon piti tapahtua jo keväällä, mutta jotain oli mennyt sataa vuotta lähentelevän Harold Campingin laskuissa pieleen, sillä kaunis toukokuinen päivä kului ilman mainittavia mullistuksia. Ihmiskunta odotti aikansa selitystä ja se saikin sen. Campingin mukaan sinä päivänä alkoi Jumalan tarkastusjakso, joka aikana sieluja ei enää pelasteta. Minä en ymmärrä tuosta yhtään mitään. Moni oli myynyt omaisuutensa ja ottanut lopputilin töistä hyvissä ajoin jalkautuakseen kaduille jakamaan lehtisiä, joissa tuosta tapahtumasta kerrottiin hyvin vakuuttavalla tavalla. Vaihtoehtoa sille ei ollut, niin kuin tämä Family Radio-radioaseman perustajajäsen ja presidentti Harold Camping asian erinäisissä haastatteluissa ilmoitti. Ikävä vain, että se laukaisi myös jotkut höperöt tekemään itsemurhia, koska he eivät kestäneet ajatusta siitä, että mantereet kääntyvät heidän jalkojensa alla ylösalaisin. Jäämme siis odottelemaan tuota lopullista mullistusta. Itse ainakin odotan mielenkiinnolla sitä näkyä, kun lähimmäisiäni temmataan henkseleistä kohti yläpilviä. Toivottavasti saan edes muutaman hyvän kuvan tuosta tapahtumasta.
Elämä rajautuu tyhjyydestä tyhjyyteen, tyhjyydestä Helvettiin tai tyhjyydestä Paratiisin tarjoamaan ikuiseen mielihyvään. Uskon itse ensimmäiseen kohtaan, koska se on järkevin vaihtoehto. Jälkimmäiset ovat ympätty täyteen ihmisen kokoisia toiveita. Ne ovat syntyneet siinä kohtaan kehityshistoriaamme, kun olemme oivaltaneet minuutemme ja sen arvon säilyttämiseksi kaikki keinot ovat sallittuja. Todellisuuden havainnointi livenä on tila, jonka soisi jatkuvan edes jossain muodossa ainaisesti…
Pyrimme koko elämämme ajan maksimoimaan mielihyvää. Yleensä se tehdään laillisuuden rajoissa, ehkä hieman harmaallakin alueella. Siihen kategoriaan sujahtavat ihan luontevasti myös eri uskontokuntien edustajat, piikkimatoilla lojuvia fakiireja myöten. Joillekin meistä masokismi tuottaa mukavia tuntemuksia, etenkin jos kidutuksen toisessa päässä on ruhtinaallinen palkinto. Olisin kyllä valmis sijoittamaan rukousmaton oikeasuuntaisesti kohti Mekkaa viisi kertaa vuorokaudessa, jos vastineena on todellakin läjäpäin kaikkea hyvää. Ensimmäinen näistä rukoushetkistä suoritetaan aamulla, ennen auringon nousua ja viimeisin jo pimeyden laskeuduttua. Alustan on oltava puhdas ja kompassi mukana. En tiedä, meneekö siinä taivaspaikka, jos sattuu kumartumaan muutaman asteen ohi oikeasta suunnasta. Jumalat vaativat kummallisia rituaaleja meiltä palvojilta. Voihan se olla niinkin, että ilman outoja tapoja eri uskonnoista häviäisi omaleimaisuus ja ne näyttäisivät pian kaikki samanlaisilta. Silloin emme voisi myöskään pitää omaa uskomustamme parempana kuin toisen. Kaikkia uskontoja yhdistää kuitenkin jonkinasteinen järjettömyys, jota ilman ne eivät voisi edes elää. Miten mahtaisimme reagoida jos Koraani tai Raamattu ilmestyisi kirjahyllyymme niin, että emme osaisi yhdistää niiden sisältöä mihinkään? Minä ainakin pyörittelisin melko pitkään päätäni. Lopulta ne kaiketi päätyisivät poistettavien kirjojen osastolle eli kierrätyskeskukseen tai paikallisen kirppiksen nuhjuiselle hyllylle. Uskonnot taitavat vaatia tuekseen melkoisesti kulttuurihistoriaa, jotta ne pysyvät pystyssä; niin kuin moni muukin tapamme.
En tiedä politiikasta kovinkaan paljon. Uskallan kuitenkin puhua ja kirjoittaa siitä vapaasti, sillä se on eräänlainen jokamiehenoikeus. Toki seuraan yhteiskunnallista keskustelua ja ihmettelen päivästä toiseen sitä, että päättäjämme ovat sittenkin vain tavallisia ihmisiä. Oletin melko pitkään, että johtavassa asemassa olevat henkilöt pohtivat oikean ja väärän ikuista dilemmaa myös vapaa-ajalla, koska valintojen taustalla oleva moraali on luonnollisesti se tärkein peruste, kun päätetään tavallisen kadunkulkijan tulevaisuudesta. Naiiviuteni ei ole hyväksynyt ajatusta, että politiikkaa voidaan tehdä myös sen takia, että tehdyt päätökset tukisivat vain omaa itsekästä näkemystä tai lisäisivät oman puolueen kannatusta. Minun ihannepoliitikkoni lähestyy vastuunkannoltaan Jeesusta, joka ei tainnut tehdään elämässään ensimmäistäkään virhettä.
Meillä äänestäjillä on vaatimuksia. Jotkut meistä odottavat edustajiltamme, että heillä on myös näköä ja karismaa. Niinistöstä ei tulisi koskaan tähän maahan presidenttiä, jos hän näyttäisi yhtä rumalta kuin itse olen. Sillä ei ole merkitystä mitä hän on tehnyt vai jättänyt ehkä tekemättä, sillä valinta tehdään muilla arvoilla. Poliitikolta vaaditaan todellakin melkoisesti ominaisuuksia. Etu on myös, jos hän osaa puhua selkeästi. Kaikesta pitäisi vääntää rautalankamalli, jonka jokainen junttikin käsittää. Samalla voidaan toki vääntää asia siihen muotoon, että on aivan sama, jos reikäleivän koostumusta selitettäisiin sen reiällä. Kannatan kuitenkin vankasti kapulakielen ulosajoa, koska välimuotojakin on olemassa. Poliitikon uskottavuutta parantaa myös se, että hän on perheellinen ja seksuaalinen suuntautuminen tukee kristillisiä perusarvoja. Syntejä poliitikko ei saa myöskään anteeksi kovin herkästi. Näkyvässä asemassa olevan päättäjän pitää kuitenkin hyväksyä myös erilaisuus. Se on sinänsä helppoa, koska tuo ominaisuus asuu useammin kaupungeissa, kuin maalla. Maalla ei tehdä politiikkaa, koska se on luonteeltaan urbaanista. Kun minun sukupolveni maatuu ja multautuu, niin samalla haudataan suvaitsevaisuuden keskitie. Tämän tien kulkijat ovat kiroilleet mielessään vääränvärisiä maahanmuuttajia, mutta heidän käytöstapansa on trimmattu aikanaan kansakoulussa niin hyvin, että he osaavat pitää mölyt mahassaan. Jäljelle jää vain rasistit ja laidan vastakkainen reuna. Sehän ei hyvää tiedä. Ja sitä vahvistaa yksioikoinen nettikirjoittelu, joka ei vaadi perusteita, eikä paljon muutakaan; riittää kun on äänessä. Se on malli, joka taitaa hiipiä näiden sanallisten helppoheikkien selkärankaan pysyvästi, sillä se hyväksytään yllättävän hiljaisesti. Ja harvoin toinen hörhö tuomitsee toista hörhöä. Ankeutta lisää myös se, että tervejärkiset yleensä välttävät kyseisiä palstoja, mikä on vain puhdasta itsesuojeluvaistoa. Itsekään en enää lue iltapäivälehtien keskustelufoorumeita, koska ne vievät ainakin yöunet.
Muistelen kaiholla retoriikan taitajaa Veikko Vennamoa, joka taisi ymmärtää, että politiikan tekeminen saa näyttää jopa hauskalta ja absurdilta. Jostain syystä nuo hieman koomiset ja karikatyyrien piirtäjille helpot hahmot tulevat maaseudun asioita ajavista puolueista. Veikko oli hahmo, joka sai hyvälle mielelle, vaikka en sattunutkaan näkemään, kun Eduskunnan järjestysmiehet kantoivat hänet istuntosalista ulos nelisenkymmentä vuotta sitten. Onhan meillä nyt Soini, jonka verbaalinen ulosanti on oiva väline ympätä sanojen väliin annos huumoria. Ilman tuota taitoa, hänellä ei taitaisi olla aivan nykyisenkaltaista kannatusta. Olemus kun on, mitä on. Hän on kuitenkin ajanut melkoisen raskaalla rekalla uskottavuuden yli. Tässä kohtaa taitaa olla moni lukija eri mieltä. Ehkä on sittenkin parempi, että saamme katsella vain vakavamielisten päättäjien ankeita kasvoja, kuin leveää hymyä, jonka taakse on helppo piilottaa todelliset ajatukset.
Politiikka ei ole kovinkaan lähellä sitä, miltä se näyttää. Lehdistö ja tiedonvälitys lopultakin päättävät, mitkä asiat meitä kiinnostavat tai kuinka paljon politiikassa on mukana huumoria. Tosikko toimittaja näkee asioita eri lailla kuin kirjoittajaveli, joka tekee jo pelkästä politiikka-sanasta naurettavuuden synonyymin. Myönnän, että välissä on tietenkin ammatillisuus ja lehtimiesmoraali, mutta työ voi viedä kaiketi joskus mukanaan ja koulutuksessa päähän päntätyt ammatilliset arvot voivat alkaa aikaa myöten huoraamaan.
Raamattu on kirja, joka on fundamentalistien mielestä alusta loppuun totista Jumalan sanaa. Samalla se määrittelee, millainen Jumala itse on. Kirjojen kirja pitäisi riittää oikein hyvin Isämme profilointiin. Ja parhaiten siihen soveltuu Vanha testamentti, sillä se kattaa ajallisesti pidemmän jakson, kuin Uusi Testamentti. Jälkimmäinen osio Raamatusta on lähinnä Jeesuksen suodattamaa tietoa. Ja kukapa haluaisi puhua pahaa omasta isästään? Jumalaa voidaan myös pitää jossain mielessä kirjailijana, siinä kuin vaikka Pentti Haanpäätä. Jälkimmäisen tuotantoa analysoimalla voimme päätellä millainen kirjailija on itse ihmisenä. Teosten lähiluku välittäisi Haanpään arvot ja ne asiat, jotka ovat hänelle tärkeitä. Jos Jumala on kirjoituttanut meille kirjan, niin Hänen persoonansa löytyy myös sen sivuilta.
Käsitys Jumalan ilmiasusta on nykyään erilainen kuin ennen. Nyt Hän taitaa läpäistä koko todellisuuden jonain utuisena henkenä. Jumalan ei nähdä enää istuvan enkelien parissa taivaallisessa palatsissa, joka oli kullalla ja valolla kirjailtu. Ennen oli toisin. Silloin kun ympäristöä ja sen ilmiöitä hahmotettiin lähes fyysisesti, niin jumalakin oli hahmoltaan hyvin konkreettinen. Ja hänelle oli myös tilaus. Jos ihmiskunta syntyisi valmiina eli heräisimme tähän nykyisyyteen pitkästä unesta tietämättä mitään uskonnoista, niin en ole varma lainkaan, että ihmiskunta kääntyisi kysymyksineen Jumalan puoleen. Hänelle ei kaiketi olisi enää tilaa tai tarvetta.
Vanhan testamentin Jumala ei ollut kovin abstraktinen. Hän saattoi esiintyä palavana pensaana, joka poukkoili kivisiä kinttupolkuja pitkin. Minusta tuo osoittaa melko railakasta huumorintajua. Lisäksi Hän ohjaili luotujaan melkoisen kovalla kädellä. En voi kun ihmetellä, miksi Hän valitsi ihmiskunnan joukosta yhden heimon ja antoi sille erityisaseman. Tämä kuva istuu oikein hyvin omaan maailmamme vallankäytön alttarille, mutta erittäin huonosti Jumalan persoonaan. Kaikki keinot tuntuivat olevan sallittuja, kun Hän johdatti israelilaiset luvattuun maahan. Pysyvän kotinsa jo aiemmin sinne rakentaneet joutuivat väistymään ja katsomaan muualta teltan paikkaa. Näissä tarinoissa ei kukaan tunne empatiaa, eikä taida rakastaa vihollistaan. Eipä tainnut edes kaikkitietävä Jumala edes aavistaa, kuinka pitkälle tuo päätös tuli kantamaan.
Oletamme myös, että Jumala on moraalisesti täydellinen, koska emme voi liittää muuta attribuuttia kaiken luojaan. Moraali on myös meille ihmisille se vimeinen rajaviiva, joka erottaa meidät nelijalkaisista ystävistämme. Sitä siis kannattaa paapoa, vaikka sen merkitys evoluution kannalta saattaa olla negatiivinen. Mutta jospa kyseessä oli vain harkittu suunnitelma, jonka tueksi ihmiskunta sai Raamatun luettavaksi. Ehkä jumalia on enemmänkin ja he päättivät kipakkojen löylyjen jälkeen, vilvoitellessaan vanhoja jalkojaan pehmeässä pilvimeressä, luoda erään planeetan vehreään jokilaaksoon Paratiisin. Melko pian sinne ilmestyivät vähäpukeiset Aatami ja Eeva. Joku jumalista äkkäsi jossain vaiheessa hauskan hedelmäjutun ja vettäkin piti kaataa ihmispoloisten niskaan koko taivaanvahvuudelta. Tästä taitaa olla vapaa tahto kaukana, kun meitä tönitään kommelluksesta toiseen. Tosin minua ei haittaa, vaikka koko taivaankansi tärisi jumalien naurusta.
Myönnän, että perusteluni näyttää reikäiseltä viltiltä ja siihen sisältyy liikaa oletuksia. Mutta minun on vaikea kaivaa Vanhan testamentin kertomusten takaa olentoa, joka on moraalisesti täydellinen. Löydän sieltä lähinnä Luojan, joka on ikävissään päättänyt luoda ihmisen ja katsoa mitähän tästäkin jutusta tulee. Jos meistä ei ole muuta iloa ollut näiden vuosituhansien aikana, niin erilaiset palvontamenomme ovat varmaan kirvoittaneet Hänen huulilleen aika ajoin hymyn tapaisen. Mikäli jumalia on enemmänkin, niin heidän ajatustenvaihtoaan olisi varmaan hauska seurata. Tai sitten he ovat vain unohtaneet meidät ja siirtyneet uusien projektien pariin.
