Raamatun tulkinnan mukaan Nooan arkki karahti karille Ararat vuorella, joka sijaitsee juuri ja juuri Turkin puolella. Läheisiä rajanaapureita ovat Irani ja Armenia. Melko huonosti valittu paikka, sillä se on myös itsenäisyyttä tavoittelevien kurdien toiminta-aluetta. Sekä Turkki että Iran yrittävät tuhota sitkeästi sissiliikkeenä toimivan Kurdistanin työväenpuolueen (PKK) asemat myös tältä vuoristoalueelta. Innokkaiden arkin etsijöiden riesana on myös erinäiset rosvojoukot ja aseiden salakuljettajat. Ei siis ihme, että Turkin viranomaiset ovat kieltäneet alueella liikkumisen. Siitä huolimatta innokkaita arkin etsijöitä harhailee Araratin rinteillä yrittäen löytää edes pienen puukappaleen tuosta suunnattomasta ruuhesta, joka oli kooltaan lähes samankokoinen kuin Vikingin Isabella. Ja onhan niitä löytynyt. Niiden määrästä voisi päätellä, että Nooa saattoi olla jopa eräänlainen arkistonhoitaja. Tilaakin on riittävästi tuohon harrastukseen, sillä alue on kooltaan 1000 neliökilometriä. Ja jos yhden arkin vaatima tontti olisi 300 neliömetriä, niin koko maa-alueelle mahtuisi noin 3000 arkkia siististi asetettuna vierekkäin. Etsiminen olisi todella helppoa, mutta viimeisten viidenkymmenen vuoden aikana se ei ole ollut sitä. Arkki on löytynyt ja taas kadonnut. Eli tuon tarun parissa kilvoittelu täyttää kaikki huuhaan tuntomerkit.
Raamatulla on huitaistu sivuun liuta tieteellisiä faktoja, jotka eivät tue lainkaan noin viisituhatta vuotta sitten sattunutta vedenpaisumusta. Esim. Egypti kehitti kulttuuriaan samoihin aikoihin ja sen edistymistä ei keskeyttänyt kilometrien paksuinen vesikerros. Mistä olisi edes löytynyt tulvan jälkeen se väestömäärä, joka olisi pystynyt rakentamaan Kheopsin pyramidit. Napajäätiköiltä kaiverrettujen näytteiden vuosilustot eivät tue myöskään tulvateoriaa. Jos uskomme tuohon tapahtumaan, niin kaikkien eläinlajien ja ihmisenkin alkuperäkin pitäisi olla lähtöisin Lähi-idästä. Tutkimustulokset osoittavat kuitenkin, että eläinlajit ovat kehittyneet useilla eri alueilla. Ihmisenkin juuret osoittavat Afrikan suuntaan, eikä Mesopotamiaan. Ja jos jokaista eläintä olisi ollut kaksi kappaletta, niin miksi reilun 4000 vuoden aikana ole tapahtunut sisäsiittoisuudesta johtuvaa lajien massasukupuuttoa. Välttääkseen tämän, rotatkin tarvitsevat vähintään 200 yksilöä. Meitä ihmisiä vaaditaan n. 10000. Nooan arkkiin otettu geenivalikoima on näin ollen ollut täysin riittämätön
En olisi varmaankaan perehtynyt lainkaan Nooan arkkiin ja sen löytöhistoriaan, jos en olisi pari viikkoa sitten lukenut uutista, että se on taas kerran löydetty. Tällä kertaa asialla oli kristitty, kiinalainen filmintekijä Yeung Wing-Cheung. Hänen johtamansa ryhmä väittää löytäneensä arkin 3658 metrin korkeudelta. He ottivat kuvia hylyn sisältä ja toivat tullessaan puunäytteitä. Mittauksissa näytteet on ajoitettu 4800 vuoden päähän, joka täsmää sopivasti Raamatun kertomuksen kanssa. Eli kaikki näyttää oikein hyvältä. Löytö on luonnollisesti aiheuttanut paljon keskustelua netissä ja monelle kristitylle se on ollut mieluinen ase moukaroida ateisteja ja muitakin epäilijöitä. Kannattaisi kuitenkin odottaa hieman, sillä paikkaa ei ole tutkittu kuin alustavasti. Tunnetut historiantutkijat ovat myös kritisoineet sitä, että löytö julkaistiin ensin lehdistölle. Käytäntö arkeologian parissa on aivan toinen. Ensin tehdään löytöpaikalla asianmukaiset tutkimukset ja vasta sen jälkeen on vasta median vuoro. He eivät ole saaneet myöskään näytteitä tutkittavaksi, eikä heille ole kerrottu tarkkaa arkin paikkaa.
Ennen tätä löytöä tunnetuin oli Durupinarin löytö. Se on laivaa muistuttava muodostuma, joka paljastui maanjäristyksen ja rankkasateiden yhteydessä vuonna 1948. Samana vuonna perustettiin myös Israelin valtio, joten löytö sai sen vuoksi myös lisää merkittävyyttä. Paikalla kävi vuonna 1960 Turkin armeijan ja amerikkalaisten adventistitiedemiesten ryhmä. Se totesi, että muodostuma on kiveä ja maata. Paikalle saapui vajaa parikymmentä vuotta myöhemmin anestesialääkäri Ronald Wyatt, joka oli erittäin innostunut löydöstä. Hän huomasi paikan läheisyydestä ajoankkureiden näköisiä suuria litteitä kiviä, joiden yläpäässä on reikä. Vuodesta 1985 paikkaa tutkivat hänen lisäkseen myös David Fasold ja monet muut. Kun maaperää scannattiin magnetometrilla, niin siitä löytyi selkeä arkin kuvio. Arkista ja sen lähistöltä väitetään löytyneen myös ruostunutta rautaa, orgaanista ainetta, kivettynyttä puuta ja karvaa. Tämä arkkilöytö on kuitenkin jakanut, jopa kristityidenkin mielipiteitä. Moni pitääkin Wyattia huijarina tai ainakin miehenä, joka tekee hätiköityjä johtopäätöksiä. Tukea tulee väitteistä, että hän on myös löytänyt Baabelin tornin, Liiton arkin ja monta muuta Raamatun mainitsemaa paikkaa. Arkin paikkaa ei ole tutkittu vieläkään perusteellisesti, mutta Turkki on kuitenkin julistanut sen virallisesti Nooan arkiksi ja sinne järjestetään jopa turistimatkoja.
Arkki on löydetty ainakin kuusi kertaa viimeisten viidenkymmenen vuoden aikana. Sen on nähty paljastuvan jäätikön alta ja kadonneen taas. Jotkut kertovat käyneen jopa sen sisällä. Eräs näistä varhaisista löytäjistä oli Fernand Nevarra, joka kirjoitti matkastaan vuorelle kirjan. Se takasi hänelle hyvän toimeentulon, joten kai tuo pitää laskea ihan kelpo saavutusten joukkoon kuuluvaksi. Nooan rakennelma on leikkinyt todella ihmeellistä kuurupiiloa nämä vuosikymmenet. Kun johonkin uskoo, niin löytyyhän se lopultakin. Näin kai pitäisi luonnehtia tätä Indiana Jones-tyyppistä retkeilyä Araratin vuoristossa.
Entä, jos tämä viimeinen löytö paljastuukin tarkkojen arkeologisten tutkimusten jälkeen isoksi laivaksi, jonka rakennusmateriaali osoittautuu tuhansia vuosia vanhaksi? Aika vaikeaa on kuvitella, että se olisi koottu tuon ikäisestä puutavarasta ja kuljetettu sitten lähes neljän kilometrin korkeuteen. Se olisi historiallisesti todella huomattava löytö, joka pakottaisi tarkistelemaan ihmiskunnan menneisyyttä uudesta lähtökohdasta käsin. Olisihan tuo melkoinen uutinen minullekin, mutta luultavasti selviäisin tuostakin koettelemuksesta hengissä, vaikka maailmankuvani jäisikin vähäksi aikaa tuuliajolle.
Minä on ihmisen psyyken keskimmäinen kerros viettipohjan ja yliminän välissä. Tietoista toimintaa ohjaileva ego tasapainottelee vaistonalaisuuden ja järjen välillä. Ristiriitatilanteissa se ottaa käyttöön puolustusmekanismit.
Tässä siis olen psykologisesti, karkeasti määriteltynä. Ja se lopullinen persoonallisuuspaketti on sotkeutunut jonnekin noiden käsitteiden joukkoon. Tilanteen mukaan joku noista osa-alueista saa vallan ja katoaa taas vähäksi aikaa. Minä taitaa olla loputonta rakentamista ja tasapainon ylläpitoa; kemiaa sinne ja kemiaa tänne. Olen aina pohtinut, että miten tuonne voi sisällyttää vapaan tahdon? Jaksan kuitenkin aina uskoa, että ihminen on jotain muutakin, jotain paljon suurempaa. Kyllä meillä on tarkoitus. Ja kohta se taas unohtuu, kun järki astuu esiin. Se nostaa sormen pystyyn ja hymyilee. Kemia se taas vain riitelee itsensä kanssa.
Tutustuin Jean Paul Sartren ajatuksiin jo nuoruudessani. Eksistentialismin lähtökohtana on maailman mielettömyys. Ihminen on vain heitetty tänne ajelehtimaan ja alamme maalata syntymän jälkeen elämämme mittaista taideteosta. Toiset tekevät sen ohuella siveltimellä ja toiset paksummalla. Tuollainen lähtökohta on haastava, koska siinä ei ole annettu muuta kuin tietoisuus ja sekin on pohjimmiltaan sattuman tulosta. Marssiminen ilman marssittajaa, siitä pidän. Minä olen tai en ole. Hienoa, että maailmankaikkeuden kannalta sillä ei ole mitään merkitystä.
Sartre sanoi, että ”ihminen luo omat arvonsa ja toimii niiden mukaisesti”. Hän lisäsi myös, että ”ihminen on silti vapaa valitsemaan ne uudestaan”. Tuo valinta voi olla joskus vaikeaa ja turhaa. Itse olen puoleni valinnut, vaikka näenkin arvot evoluution ja kulttuurin tuotteena. Pidän omistani kiinni ja miksi niitä muuttaisinkaan. Ryntäilen barrikadeille jatkossakin humaanin ajattelun ja toiminnan puolesta. Heikommista on pidettävä huolta, vaikka arvostamani kalastaja Linkola olisikin eri mieltä. Hän ajattelee kiusallisen loogisesti ja elää niin kuin ajattelee. Ja se on todella paljon tässä maailmassa, jossa opimme huijaamaan itseämme jo melko varhaisessa kehitysvaiheessa. Sartre taisi kuitenkin olla jossain kohdin väärässä; ei arvoja noin vain muutella. Ja järjelle jää joskus hyvin vähän tilaa.
Maailma on käsittämättömän mielenkiintoinen paikka. Siinä vaiheessa kun se vaikuttaa tylsältä ja siitä ei löydy yhtään koloa tutkittavaksi, niin voin kuolla pois. Lopullisen maailmankuvan rakentamiseen ei elämä riitä. Ja jos riittäisi, niin ikäväähän tuo olisi. Matkustaminen on paljon mukavampaa, kuin seisoa harmaassa vesisateessa pääteasemalla ja katsoa valmista maailmaa ympärillään. Aloitin todellisuuden hahmottamisen lukemalla tähtitiedettä jo kansakoulussa. Muistan vieläkin, että Andromedan galaksi on M31. Tuijottelin öistä taivasta ja kummastelin sen mittasuhteita. Olin myös varma, että olin olemassa jossain muuallakin, vaikka silloin ei vielä puhuttu vakavasti rinnakkaismaailmoista. Jatkan tuota ihmettelemistä edelleen. Tämä lienee ihmeistä suurin.
Nautinto on arvo, joka on kuin viehkeä seireeni Odysseuksen kotimatkalla kauniin vaimonsa Telemakhoksen luo. Ihminen pyrkii mielihyvään, vaikka ei sitä tunnustakaan. Haluan kiitosta , kun se tuntuu ylevältä. Kuuntelen musiikkia, koska se on nautittavaa. Luen luonnontieteellistä kirjallisuutta ja historiaa, koska olen utelias. Ne ylevät ja korkeammat arvot nojaavat ja sekoittuvat hedonisiin arvoihin, vaikka haluamme pitää ne erillään. Jossain vaiheessa historiaa ihmisenä olemisen perimmäinen luonne muuttui, kun mieleen ilmestyivät abstraktit arvot ja huijaaminen kävi mahdolliseksi. Itse olen kuitenkin pyrkinyt maksimoimaan nautinnon. Koska pitäminen on myös oppimisen tulosta, niin miksi kävisin vain Puistobluesissa tai Porin jazzeilla. Myös ooppera ja klassinen musiikki tuottavat valtavia elämyksiä.
En edes käy lenkillä vain pelkästään siksi, että saisin elää muutaman vuoden terveempänä ja pidempään. Liikuntakin tuottaa mielihyvää, sillä se vapauttaa endorfiinia, tuota ilmaista huumetta. Ja maantiekilpapyöräni on niin kaunis, että se houkuttelee kiipeämään rungon päälle ja kiinnittämään klossit polkimiin. Nautin myös vauhdista ja siitä tunteesta, että pystyn ajamaan hyvällä keskinopeudella sadan kilometrin lenkin, vaikka ikäni puolesta se taitaa olla jo melko poikkeuksellista.
Kirjoittaminen ja valokuvaus kuuluvat myös hedonistisiin arvoihin. Kyllä siinä sisäkalut läikkyvät mielihyvästä, kun oivaltaa loistavan kuvaidean ja huomaa, että lopputuloskin on alkuperäisen vision kaltainen. Samaa kutina löytyy lukiessani omaa tekstiä, johon olen tyytyväinen. Onneksi niitä hetkiä on perin harvassa. Kaikki on todella hyvin, kun mikään ei ole valmista.
Sain ystäväni kolmannen runokirjan ”Aika näyttää & Time Will Show” ennakkosuunnitelmien mukaan. Se tapahtui tuttua kaavaa noudattaen Veripalvelun pihassa, Kivihaassa. Jos tuo tilanne menikin mallikkaasti, niin itse verenluovutustapahtuma ei tainnut sitä tehdä. Olin sen verran huonovointinen, että päätin nauttia vain kupillisen kahvia odotustilan puolella. Ja runoilijaystäväni sai myös yllättäen kuulla, että hänen karanteeninsa jatkuu vielä vuodella.
Saamani kirja taisi kuitenkin pyyhkäistä suurimmat harmituksen kyynelet pois poskiltani, sillä avasin sen tarkalleen oikeasta kohtaa kotimatkalla, kun odottelin liikennevalojen vaihtumista Mäkelän- ja Sturenkadun risteyksessä. Siinä oli kaksi riviä, jotka sopivat oikein hyvin tilanteeseen: ”Mihin tahansa menenkin, / olen aina siellä”.Kirjan ensimmäinen runohan on tärkeä, niin kuin aiemmissa esittelyissä olen maininnut. Se on kun eteinen, jonne jätetään kengät ja sipsutellaan sukkasillaan avonaisesta ovesta olohuoneen puolelle. Myös lopetuksella on merkitystä. Minusta on kiva sulkea kirja, jos jää hyvä maku suuhun; pisteitä kun on niin monenlaisia. Toivottavasti tämä ei ole kuitenkaan enteellistä: ”Rytmit täysin sekaisin. / Sinussolmuke heittäytyi laiskaksi. / Kuusi päivää kardiologin tehotarkkailussa. / Olen sittenkin kuolevainen.”
Tämän helposti unohtaa; mielihyvä on noukittavissa mistä vain: ”Heräsin onnellisuuteen. / Raikas pakkasilma soljui / avatusta ikkunasta huoneeseen / tullessaan suhisten. / Hengitin sitä ahneesti keuhkojen perukoille / joogien oppien mukaan. / Hyvässä hapessa / on mukava sännätä päivään”. Öinen talvimetsä voi olla pelottava, mutta myös äärimmäisen kaunis: ”Etenen pimeässä talvimetsässä / lumen valkaisemalla maalla / kissansilmiä imitoiden. / Tummien mäntyjen siluettien lomasta / näkyy puhkottuja neulanreikiä, / taivaan käsittämätön kirkkaus. / Kirkonkellot kumisevat rauhaa / halkovat luonnon hiljaisuutta”.
Runossa Aallot rullaavat ajatus kantaa pidemmällekin. Minusta koko elämä näyttää joskus tältä: ”Aallot rullaavat vesimattoa rantaan / rytmikkäästi toistuen. / Yritys on kova / sinnikäs. / Ei siitä näytä tulevan / koskaan valmista”.
Kaimani kolmas runokirja on noukkinut paljon sanottavaa vuosittaiselta lapinvaellukselta. Toisaalta se on ymmärrettävää, sillä yksinäinen hahmo tuntureilla on kuin kynä tyhjällä paperilla. Jatkuva ympäristön tarkkailu ja keskittyminen vain kulkemiseen, antaa luovuudelle tilaa mukavasti. Siihen sopii vaikka jo tutuiksi tulleet muurahaiset, joilla on aina jotain kerrottavaa kulkijalle: ”Lainasin muurahaisten valtatietä. / Monta murhenäytelmää kilometrille / seitsemän penikulman saappaista. / Eivät ole isiä eivätkä äitejä . / Voisivat silti huutaa jättiläiselle / ”Hei taukki, varo vähän!” / niin osaisi. / Ehkä ne huutavat / kaula ojossa”. Näin voi myös mitata matkaa: ”Kävelen päivässä / kymmenentuhannen hämähäkin / maailman ääriin”.
Vaeltaminen erämaassa rinkka selässä etäännyttää sivistyksestä. Tuo sivistys vain kantaa itse itseään, ruokkii itse itseään. Sitä ei ole ankkuroitu mihinkään meissä, joten tyhjässä maisemassa voi käydä näin : ”Kahden puolikesyn jäljet rantamudassa; / poro ja Pesonen”. Luontokin on omillaan: ”Poronvasa könyää syntymäsijaltaan. / Kukahan sinutkin syö?”
Luostari on myös paikka, jossa voi vaeltaa: ”Hiljaisuudessa / on tilaa ajatella. / Päähän kertynyt kuona purkautuu / kymmeniksi tarinoiksi / sotkuisena lankakeränä. / Vähäinen määrä virikkeitä / aiheuttaa univyöryn. / Aamulla väsymys / takana ilmaiset psykologiaistunnot. / Mieli on harvinaisen kepeä”.
Parisuhde on monessa runossa vahvasti esillä. Se antaa voimaa, mutta sitä on joskus myös hyvä tarkkailla hieman kauempaakin: ”Vieras nainen / on tutun naisen määritelmä / liittoa uhkaaville karikoille ja vaaroille / Onhan aina pelkona; vieras voi muuttua tutuksi / ja tuttu vieraaksi”. Siihen kuuluu edelleen myös poissaolon kaipaus, vaikka takana on jo monta yhdessä elettyä vuotta: ”Käsin kosketeltava hiljaisuus / änkeää laatikoista komeroista. / Voisi luulla kuullon menneen. / Sydän jumputtaa / veri kohisee päässä. / Puolikkaan puuttuessa / äänet kaikki itsestä”. Tai kuten runossa Puolisko: ”Poissa ollessasi / tuplapeitto ja –tyyny. / Vähemmän kaikkea muuta”. Unohtamatta tietenkään hieman outoa uskollisuutta, jossa on samaa kuin isännän ja koiran välisessä suhteessa: ”Palvon naistani / koiran uskollisuudella. / Teen kaiken eteesi / kunhan jaksat rapsuttaa ja kehua / etkä pahoita mieltäni. / Masentuneena laahustan / nurkasta nurkkaan, / alakuloisesti huokaillen. / Sitähän ei kestä kukaan”. Viimeinen virke laittaa tuon asetelman oikealle paikalleen.
Kirjan runoille on yhteistä miellyttävä vaatimattomuus ja havainnointi. Elämä on elettävä, mutta se voi tarjota paljon enemmän, kun siltä ei vaadi kohtuuttomuuksia. Runojen vaatimattomuus näkyy siinä, että kieli ei ole itsetarkoitus, vaan se on taustalla. Runot ovat rakenteeltaan lähellä proosaa. Muotona se tukee paremmin sanottavaa, kuin lauserakenteet, jotka on pakotettu kielikuvien vangiksi. Jos vaadimme lyriikalta ajatuksen selkeyttä, niin se on ankkuroitava tukevasti lähtökohtaansa; niihin oivalluksiin ja tunteisiin, jotka tekijä haluaa välittää lukijalle. Vaikka itse pidänkin kielestä ja sen mahdollisuuksista, niin on virkistävää lukea runoutta, joka hakee ja toteuttaa merkityksensä aivan muulla tavoin.
Noin pari vuotta sitten esiteltiin alueemme paikallislehdessä taikavarvun käyttäjä, jonka käsissä tuo mystinen oksanhaara nyökytti kaivolle ja parisängylle parhaan mahdollisen paikan. Artikkeli oli tehty niin kritiikittömästi, että päätimme kirjoittaa kaverini kanssa (Reijo Mattila) siihen vastineen, joka sitten julkaistiinkin yleisönosastossa. Taisin vaihtaa muutaman viestinkin artikkelin tehneen toimittajan kanssa, jossa peräänkuulutin lehtimiesmoraalia. Minusta jutussa olisi pitänyt esittää myös skeptinen näkökulma, jotta se olisi täyttänyt hyvälle jutulle asetetut vaatimukset. Mielestäni tähän kuuluu edes hieman objektiivisuutta, kun jaetaan tietoa lukevalle yleisölle.
Nykyinen taikavarputraditio syntyi Saksan kaivosalueilla joskus 1400-luvulla, missä sitä käytettiin malminetsinnän apuna. Laajemmin tunnetuksi se tuli Euroopassa vasta 1600-luvulla käydyn kolmikymmenvuotisen sodan aikana, kun sotilaat etsivät varpujen avulla aarrearkkuja ryöstämistään kaupungeista. Tämän jälkeen varvun käyttö laajeni veden etsintään. Hieman myöhemmin sen tehoa tarvittiin avuksi, kun pyrittiin paikallistamaan kivihiilikerrostumia ja öljylähteitä. Tiedetään myös tapauksia, jossa sitä on käytetty väärennetyn rahan ja sairauksien jäljittämiseen. Suomeen se saapui joskus 1800-luvulla. Aika on vaikuttanut myös varvun ulkomuotoon ja ominaisuuksiin. Puun oksista tehty perinteinen malli on säilyttänyt suosionsa alusta lähtien. Se on saanut rinnalleen monenlaisia heilureita, erilaisia jousia, luisia varpuja, ristikkäin asetettuja ruokailuvälineitä jne. Magnetismin tullessa tutuksi 1800-luvulla sen voimat valjastettiin melko pian myös veden ja maasäteilyn etsintään.
Kaivonkatsomisen oletuksena on vesisuonet, joiden ymmärretään kulkevan maan alla jonkinlaisena putkimaisena verkostona. Tämä lähtökohta on virheellinen, sillä vain mitätön osa maahan vajonneesta vedestä liikkuu suonissa. Suomessa pohjavettä on lähes kaikkialla 2-4 metrin syvyydessä ja runsaimmin sitä muodostuu alueilla, joissa maaperä koostuu hyvin vettä johtavista sora- ja hiekkamuodostumista. Kallioperässä vettä on ainoastaan levynmuotoisissa halkeamissa. Parhaat kalliokaivot saadaankin sellaisista kivilajeista, joissa vaakasuorat ja pystysuorat raot muodostavat verkoston. Vaakatasossa olevat kallionhalkeamat eivät muistuta varpumiesten putkimaisia ja kapeita vesisuonia.
Maasäteilyn ja vesisuonien paikallistamista taikavarvun tai sitä vastaavan välineen avulla on tutkittu ympäri maailmaa jo satojen vuosien ajan. Yksi perusteellisimmista ja tarkimmin kontrolloiduista tutkimuksista tehtiin Suomessa Oulun yliopiston biofysiikan ja kansanterveystieteen laitoksen toimesta vuosina 1977-1978.
Aiheen tutkimuksen aloittamiseen antoi julkisuuteen levinnyt uskomus, että vesisuonet ja niiden kohdalla esiintyvä maasäteily aiheuttavat sairauksia, erityisesti syöpää ja että sen vaikutuksia voidaan torjua siirtämällä vuode sellaiseen kohtaan, jossa taikavarvun käyttöön erikoistunut henkilö toteaa olevan mahdollisimman vähän säteilyä. Toinen tapa välttyä sairauksilta oli uskomuksen mukaan hankkia jokin lehti-ilmoituksissa korkeaan hintaan kaupiteltu väline, jonka suojaisi em. haitoilta.
Koehenkilöiksi saatiin 32 tunnettua varvunkäyttäjää, joilla kaikilla oli hyvä maine kaivon paikan määrittäjinä. He luottivat vilpittömästi kykyynsä tehdä luotettavia havaintoja varvun avulla. Koejärjestelyillä oli kaikkien siihen osallistuvien hyväksyntä. Ensimmäisessä vaiheessa koehenkilöt saivat määrittää vesisuonien paikan kahdella sadan metrin mittaisella polulla, jotka sijaitsivat eri paikkakunnilla. Varvunkäyttäjät merkitsivät suonien sijainnit sekä kävellen, että istuen hitaasti liikkuvassa autossa, jonka ikkunat oli peitetty. Keinotekoisina vesisuonina käytettiin maahan upotettua vesiletkua, joka ylitti testipolun vaihtelevissa paikoissa.
Testituloksia analysoitaessa ilmeni, että koehenkilöiden määrittämät vesisuonien sijainnit eivät vastanneet toisiaan. Sama lopputulos olisi saatu puhtaasti arpomalla. Myöskään saman koehenkilön useamman kerran suorittamat kartoitukset eivät myöskään täsmänneet. Kun koehenkilöiden silmiä ei peitetty, olivat toistetuissa testeissä tulokset parempia, mutta silloinkin vain testipolun alkupäässä, johon paikannetut vesisuonet oli helpompi muistaa. Kun testien välinen aika piteni, heikkeni myös tulos.
Myöhemmin tutkittiin myös myynnissä olevien maasäteilyn säteilysuojavälineiden vaikutusta varvulla saataviin mittaustuloksiin. Sokkotestit osoittivat, että varvun käyttäjät eivät pystyneet erottamaan, milloin piilotettu suojaväline oli käytössä. Lopputulokseksi jäi, että yksikään varvunkäyttäjä ei yltänyt puhtaasti satunnaista parempaan tulokseen näissä kokeissa.
Arvostetut kaivonkatsojat on myös testattu tavalla, jossa he ovat saaneet tehtäväksi kartoittaa vesisuonien kulkureittejä tarkasti sovitulla alueella. Kun paikkakarttoja on verrattu toisiinsa, niin vesisuonien linjat ovat risteilleet keskenään täysin summittaisesti. Epäonnistumisen syiksi he tarjoavat usein olosuhteisiin liittyviä selityksiä, kuten mielialaa, ympäristön materiaaleja, sähköisiä häiriöitä, ilmastotekijöitä, kosmista häiriötä ja kuinkas muuten – epäilevästi suhtautuneiden henkilöiden läsnäoloa.
Näyttää, että taikavarvun toiminta ja maasäteily ovat puhtaasti mielikuvituksen tuotteita. Taikavarpu on taikasauva jonka teho perustuu käyttäjän oman alitajunnan antamiin vihjeisiin, ei fysikaaliseen todellisuuteen. Sen toiminnan perusteeksi on esitetty lukuisia mekanismeja, alkaen maasta nousevista huuruista sähköisiin mekanismeihin ja puhtaaseen taikuuteen. Todennäköisin selitys on se, että pohjavettä on maastossa lähes joka paikassa enintään muutaman metrin syvyydellä ja kaivonkatsojat ovat oppineet tiedostamattaan arvioimaan maastoa oikealla tavalla.
Veden ja maasäteilykohteiden etsiminen varpua apuna käyttäen on sukupolvelta toiselle siirtyvää kansanperinnettä. Sen välineet ovat seuranneet kehitystä ja varvun välittämän taikavoiman piiriin on valjastettu ehkä hieman yllättäviäkin kohteita. Vaikka se ei kestä ilmiönä tieteellistä lähestymistapaa, niin se on kuitenkin yhteistä ja arvokasta kulttuuriperintöä, jota ilman maailma olisi kieltämättä ikävämpi paikka asua.
Itselläni myös varpu toimii. Se nyökyttää hyvin voimallisesti, vaikka laitan kuinka hanttiin. Mutta en olisi varmaan skeptikko, jos en olisi altistanut itseäni kokeeseen. Päättelin, että näkö ei tietenkään voi olla tuon mekanismin takana. Toisin sanoen oksanhaarukan pitää taipua samassa kohdin, vaikka silmäni olisivat sidotut. Käytin testiympäristönä polkua, jota pitkin kävelin ja merkkasin kenkänkärjelläni kohdat, jossa varvun pää taipui. Kun pidin silmät auki, niin se taipui aina tarkalleen samassa kohtaan. Tähän asti kaikki näytti hyvin maagiselta. Seuraava vaihe oli tehdä sama koe silmät kiinni. Tällä kertaa kaikki merkit olivat aivan eri paikoissa ja lisäksi yksikään niistä ei ollut lähelläkään niitä kohtia, jotka olin merkannut kävellessäni polkua silmät auki. Tästä kaiketi voi jo päätellä, että osana tuota mekanismia on tieto siitä, missä varpu on taipunut aiemmin. Selitys sille, että sen toiminta perustuu tiedostomattomaan lihasjännitykseen on oikeampi, kuin että löytäisin sen avulla vettä.
Tätä kirjoittaessani ilmestyi postilaatikkooni uusin Skepsis-lehti, jossa oli artikkeli viime talvena eräälle varpumiehelle tehdystä testistä. Yhdistyshän lupaa antaa 10 000 euroa sille, joka pystyy valvotussa olosuhteissa tekemään jotain sellaista, johon ei löydy tieteellistä selitystä. Ei lienee yllätys, että raha jäi edelleen Skepsiksen kassakaappiin odottamaan seuraavaa yrittäjää.
Taideteos on tekijän näkemys jostain, tehdään se maalaamalla, valokuvaamalla, veistämällä, säveltämällä tai jollain muulla tavalla. Se on taiteilijan näköinen, koska se on noukkinut sisällön siitä kaikesta, mitä elämässä on nähty ja koettu. Luova ilmaisu on mahdotonta ilman menneisyyttä, koska se on niin vahvasti kulttuurisidonnaista. Tämä lähtökohta myöskin sitoo taiteen vastaanottajan kädet. Mitä enemmän taiteilijan näkemys poikkeaa tutusta henkisestä miljööstä, niin sitä vaikeampi sitä on arvioida. Vastaanottaja odottaa taideteokselta elementtejä, jotka tekevät siitä taidetta. Kukaan ei vain pysty sanomaan tyhjentävästi, että mitä nämä ovat ja miksi nämä osatekijät pitää siinä olla. Ja miksi niiden yhteys toisiinsa on oltava määrätynlainen, jotta sitä voisi sanoa taiteeksi. Hyvän ja huonon taiteen raja ei kuitenkaan tunne näitä rajoja, se menee aivan muualla. Jälkimmäisiä viivoja voidaan vetää vain erilaisten taidesuuntien sisällä, koska arvostelmaa verrataan lähinnä jo saavutettuun. Meillä on luultavasti kaikilla jotain yhteisesti sisäänrakennettua, josta kumpuaa luovuuden kaipaus. Se osaa hahmottaa myös sille rajat, vaikka ne olisivatkin epämääräiset.
Ihmiskunnan evolutiivisen kehityksen kannalta taiteen ilmestynyt osaksi kulttuuria on outoa. Miten se auttoi lajiamme selviytymään, koska se ei olut väline, vaan sillä oli itseisarvo. Se on ihmeellistä yhteisöissä, joissa elämästä selviäminen onnistuu vain suhtautumalla eteen tuleviin tilanteisiin mahdollisimman realistisesti. Taide ei ole tässä mielessä koskaan realismia, kun sitä tarkastellaan koko elämää vasten. Kuitenkin sillä on ollut joku merkitys ihmisen evoluutiossa. Luultavasti se on tukenut yhteisöllisyyttä ja sillä on näin ollen ollut vankka sosiaalinen tilaus.
Kun selailee taiteenhistoriaa, niin muoto on ollut aina tärkeä. Ensimmäiset luolamaalaukset tai veistokset eivät ole tarkkoja näköiskuvia tai patsaita. Vaikka niiden lähtökohtana on ollut esim. naisen hedelmällisyyden korostaminen tai riistan kunnioitus, niin tarkan mielikuvan (kohteen) ja lopullisen taideteoksen väliin jäävä luova alue erottaa meidät muusta luonnosta. Kysymys on kaiketi siitä, että havaitsee yksityiskohtia ja rajaa niitä. Taide on aina siis jollain tavalla ympäristöstä irti leikattua ja se on yksilöity kokemus.
Oikeastaan tämän blogikirjoituksen lähtökohtana oli järkeillä, että mikä osuus tekniikalla on taideteoksen synnyssä ja sen lopullisessa muodossa. Siitä taisikin tulla ajatusvirtaa luovasta ilmaisusta hieman laajemmin ja millaisia ajatuksia se herättää minussa. Mutta lopuksi vielä tähän tärkeään osa-alueeseen. Eli onko taideteos hyvä, vaikka tekninen toteutus olisi puutteellista? Jäin miettimään tätä kysymystä, kun keskustelin tästä aiheesta erään työkaverini kanssa. Hänen mielestään tekniikan roolia liioitellaan, ainakin valokuvauksessa. Tarkastelen kuvaamisen lisäksi myös kuvataidetta ja kirjallisuutta.
Yllämainitut taiteenalueet vaativat teknistä osaamista. On vaikea kuvitella, että kankaalle ilmestyisi maalaus vain tuijottamalla sitä. Mutta mikä on tekniikkaa kuvataiteessa? Onko se vain värituubeja, pensseleitä, kankaita, kehyksiä ja kaikkea sitä, mitä taulun valmiiksi tekeminen ja sen gallerian seinälle ripustaminen vaatii. Olen ymmärtänyt, että maalarit haluavat käyttää hyviä tuotteita. Miksi? Eikö halvalla pensselillä voi tehdä hyvää taulua? Tätä kaiketi pitäisi kysyä joltain kuvataiteilijalta, mutta luultavasti vastaus olisi kielteinen. Halvat värit haalistuvat nopeammin ja huonolla siveltimellä on hankalampi työskennellä. Varmaankin kaiken taustalla on vahva halu toteuttaa taiteellinen mielikuva mahdollisimman hyvin. Sen esteenä ei saa olla kelvottomat työvälineet.
Entä jos kirjoitan novellin, jossa on hyvä idea. Siitä löytyy teema ja muutenkin kokonaisuus on rakenteellisesti loistava. Edustakoon tässä tekniikkaa kirjoitusvälineen lisäksi myös itse kirjoitustapahtuma, vaikka se onkin hieman epäreilua. Kirjoittaminen vaatii mielestäni niin hyviä välineitä, että voin keskittyä itse tekstiin. Painelen mielelläni näppäimiä, joissa on hyvä tuntuma ja sormenpäille löytyy riittävästi tilaa. En myöskään suostu katsomaan huonoa näyttöä, joka rasittaa silmiä. Kaikki nämä puutteet vievät poispäin siitä tärkeimmästä eli luovasta tapahtumasta. Luovuudella pitää olla väylä, jossa se pääsee kulkemaan kolhimatta itseään häiritseviin tekijöihin. Mitä tulee sanojen järjestykseen, niin sanatekniikka ei ole hallussa, jos teksti kompuroi ja on epäselvää. Sanottava voidaan tulkita väärin jne. Mitä silloin käy tuolle hienolle novellille? Se joutaa roskakoriin, vaikka kaiken piti olla kohdallaan, kun istuin luomisvoimaa pursuavana koneen ääreen.
Tekniikka on taiteessa väline, jonka avulla toteutetaan ja hiotaan lopullinen idea. Kun teokseen siirretään oma visio mahdollisimman tarkasti, niin huono tekniikka (tai sen puutteellinen hallinta) voi pilata kaiken. Jos haluan ottaa esim. yksityiskohtia sisältävästä maisemasta terävän kuvan ja edessäni onkin kuvausreissun jälkeen vedos, joka on suttuinen ja epäterävä, niin visioni ei ole toteutunut. Tai jos muotokuva on tarkennettu nenänpäähän eikä silmiin, niin en kelpuuta sitä arkistooni, vaan lähetän sen ilman omantunnontuskia bittitaivaaseen. Toki suttuinen ja huonosti rajattu kuva omasta lapsesta voi olla tärkeä ja ruokkii aivan riittävästi mielihyvää, mutta silloin puhutaan näppäilystä ei vakavasta valokuvauksesta. Jälkimmäisessä haetaan ja vaaditaan taiteelle ominaisia elementtejä.
Myönnän, että valokuvausharrastukselle omistetut keskustelupalstat ovat aivan liian tekniikkapainotteisia. Kuvaajien keskuudessa tuntuu olevan paljon niitä, jotka uskovat, että hyvillä välineillä saa myös hyviä kuvia. Jos ei ole mitään sanottavaa, niin siinä ei auta edes 1500 euron objektiivi tai täyskuvakennolla varustettu kallis järkkäri. Todellista hätäapua ei tuo edes kuvankäsittelyn mahdollistamat kikkailut. Mutta jos lähtökohtana on hyvä kuvallinen oivallus, niin parhaaseen lopputulokseen päästään toteuttamalla se teknisesti mahdollisimman hyvin. Kumpaakin siis tarvitaan: tekniikkaa ja sanottavaa. Ja lopputulos on aina parempi, mitä enemmän kummastakin tuubista puserretaan yhteiseen kasaan.
”Edessäni kohoava rakennus ei ollut suorassa. Sain kuulla jo ennen alakouluun menoa, että se oli rakennettu hieman vinoon, koska kukaan ei pystynyt määrittelemään mitä tarkoittaa sana ”suorassa”. Sen merkitystä oli analysoitu yliopistossa ainakin kahden vuosikurssin ajan, ilman että olisi saatu aikaan lopullista päätöstä asiasta. Helpointa oli rakentaa kaupungin korkein rakennus siihen asentoon, mihin se parhaiten asettui. Tämän ikävän tapauksen jälkeen viranomaiset päättivät, että koska kieli oli näin epätarkkaa, niin se siirretään runoilijoiden työkaluksi. Se sopikin siihen erinomaisesti. Tämän päätöksen seurauksena lyriikan lukeminen oli lisääntynyt kymmenkertaisesti, sillä ahdistuneet kansalaiset saivat nyt narskutella sanoja ilman huonoa omaatuntoa. Runous vapautti kielen epämääräisyyden lopullisesti. Kirjailijat viskoivat toisiaan erilaisilla termeillä ja keksivät niitä lisää. Sanakirja sai tuhansia uusia kielikuvia, joita ei uskottu olevan edes olemassa
Myös koko Raamatun teksti oli muutettu numeroiksi. Paavi oli vastustanut ajatusta niin tiukasti, että viimeisenä keinonaan hän oli tempaissut Mitran päästään ja heittänyt sen Euroopan parlamentin puhemiehen syliin. Brysselistä hän oli lentänyt yksityiskoneellaan suoraan Ivalon lentokentälle. Vaihdettuaan lämpöisen talviturkin ylleen Benedictus kolmas oli istunut moottorikelkan kyytiin, joka oli hävinnyt melkoista vauhtia tunturiin. Kerrotaan, että seuraavana kesänä Paavi oli rakentanut omin käsin pienen kelohonkamökin rauhallisen erämaajärven korkealle rantakalliolle. Hänen tiedettiin elävän nyt pelkällä kalalla ja keräilevän vapaa-aikoinaan pyöreitä kiviä saamelaisten pyhille seita-paikoille. Vatikaani oli Paavin lähdön jälkeen siirretty osaksi Italiaa ja sveitsiläinen henkivartiokaarti sai käskyn palata takaisin kotimaahansa, josta se oli palkattu kirkkovaltion palvelukseen yli viisisataa vuotta aiemmin. Kaikki kardinaalit oli määrätty penkomaan perusteellisesti pappien ja piispojen aiheuttamat pedofiilitapaukset ja marssittamaan syylliset maallisen oikeuden eteen.
Ensimmäinen Mooseksen kirja oli nyt 001. Kukaan ei puhunut myöskään enää Jeesuksesta, vaan numerosarjasta 1234. Jumalalle oli varattu 1000. Kielestä oli tullut matematiikkaa ja se antoi uudenlaista varmuutta päätöksentekoon. Toisaalta numeroiden ankkuroiminen vanhaan kieleen työllisti tuhansia ihmisiä, jotka istuivat tuon vinon rakennuksen yläkerroksissa ja pitivät loputtomia kokouksiaan. Osa sanoista oli helppoja, kuten ”ja”, joka vain sitoi muita. Sille annettiin numero viisi. Sen merkitys oli käsittämättömän tarkka ja sille hurrattiin monta kertaa, kun se tallennettiin tietokantaan. Jossain vaiheessa kankaalle heijastettiin sana ”rakkaus”. Sen merkityksen tarkka selvittäminen vei eräältä työryhmältä kuusi pitkää päivää. Kannoin heille itse kahvia ja sämpylöitä muutaman kerran ja pois lähtiessäni tunsin suunnatonta iloa, kun olin päässyt katsomaan arvostettujen kielitieteilijöiden väsyneitä kasvoja. Eräänä päivänä tuo maaginen sana sai numerosarjan, jonka jokaisen kansalaisen piti opetella välittömästi.”
Ehkä tuo tarina voisi olla totta joskus tulevaisuudessamme, vaikka se onkin loogisesti täysin kestämätöntä tarinointia. Nykyisenkaltaisella kommunikaatiovälineellä on kuitenkin tällä Telluksella pärjättävä varmaan jatkossakin, sillä sitä ei voi muuttaa enää matematiikaksi. Ongelma on juuri tuo muutos, sillä jokaiselle sanalle olisi löydettävä tarkka merkitys. Se olisi haettava pitkällisen käsiteanalyysin kautta. Ja nämä kaikki tarkistetut ja yhdessä sovitut merkitykset pitäisi opettaa myös jokaiselle ihmiselle. Tämän ajatusrakennelman toteuttaminen vaatisi myös yhteisen kielen. Ja varmuuden siitä, että alienit pysyvät meidän ilmakehämme ulkopuolella, eivätkä tule sotkemaan yhteiskuntaamme muutamalla miljoonalla vieraalla tähtimurteella. Ja miten voisimme estää sanojen merkityksen muuttumisen vuosisatojen aikana. Emme mitenkään.
Mutta mistä epätarkka kieli on lähtöisin? Onko niin, että proto- eli alkukielessä kaikki oli tarkemmin sanottu? Kun ajatellaan kielen kehitystä, niin abstraktit sanat ilmestyivät siihen varmaankin melko myöhään. Tuskin alkeellinen metsästäjä-keräilijä-yhteisö käytti niitä siinä vaiheessa, kun kieli oli vasta muotoutumassa ja sanasto karttui pikku hiljaa. Sanoilla oli varmaankin ihmisyhteisöjen kehitysvaiheessa melko tarkka vastaavuus ympäröivässä luonnossa, koska se auttoi näin paremmin selviytymisessä. Jos joku sanoi ”susi”, niin sitä ei saanut sotkea mihinkään yleiskäsitteeseen. Riistan pyytäjien oli pysyttävä kertomaan tarkasti toisilleen, mitä saaliseläimiä oli lähistöllä, samoin missä ne olivat sillä hetkellä. Elämä oli kamppailua olosuhteissa, joissa kaikki apu valjastettiin sen käyttöön, että ihmispopulaatio selvisi pätkän verran taas eteenpäin. Kuolemanpelko on varmaan ollut kaiken päällä huojuva Damokleen miekka, jonka uhka on edesauttanut erilaisten selviytymiskeinojen hiomista mahdollisimman tehokkaaksi. Myös kielellä ja sen kehityksellä on ollut suuri merkitys tässä prosessissa. Ensimmäisiä sanoja olivat varmaankin substantiivit ja sen jälkeen adjektiivit. Verbit tulivat varmaankin melko pian sanastoon. Siinä vaiheessa, kun mukaan tulivat tunnetiloja kuvaavat adjektiivit, olimme jo matkalla epäselvän kielen pariin. Ehkä sana ”vihainen” on niitä vanhimpia laatusanoja. Tuon adjektiivin määrittelemä peura on varmaan metsästäjälle hyödyllinen ilmaisu tilanteessa, jossa varoituksen ajatuksena on välttää yhteenottoa saaliseläimen kanssa.
Mutta missä vaiheessa kieleen ilmestyivät abstraktit sanat? Mihin niitä tarvittiin? Olisi aika helppo syyttää taidetta, ensimmäisiä hedelmällisyyspatsaiden veistäjiä tai niitä maalareita, jotka sutivat pensseleillään luolien kivisille seinille värikkäitä maalauksia eläimistä ja pyyntitapahtumista. Ehkä se lähti sieltä, halusta kertoa enemmän. Abstraktien käsitteiden ilmestyminen sanavarastoon on mielestäni kohta, jossa nykyisenkaltainen ihminen syntyy. Taide on jatkanut kielen puurouttamista ja jossain vaiheessa se on saanut filosofit joukkoonsa. Ja runoilijat ovat pilanneet lopullisesti kaiken.
Kauneus on abstrakti käsite, jota ei kaiketi voi maistaa, mutta sokea voi tuntea sen käsillään. Sen kokeminen vaatii aistihavainnon jostain asiasta, sen ominaisuudesta tai laadusta. Siihen liittyy myöskin tulkinta ja mielihyvän tunne. Eli kyseessä on tapahtumasarja, jota ei voi koskaan täydellisesti ymmärtää. Estetiikka onkin jossain mielessä aivan turha tiede, sillä miksi käyttää inhimillisiä voimavaroja sellaiseen, jota on lähes mahdotonta kuvailla sanoilla. Mikään tiede ja sen tulokset eivät voi olla koskaan tarkkoja, jos päätelmät rakentuvat epämääräisten virkkeiden ja lauseiden varaan. Olen vanhemmiten tullut yhä varmemmaksi siitä, että kieli on todella huono kommunikointiväline. Valitettavasti vain parempaa ei ole näköpiirissä. Perfektionistina uskon vain kokeelliseen tutkimukseen, joiden tulokset ovat mitattavissa. Kaikki muu on likiarvoa, vaikka eihän elämä sitä tietenkään itsessään ole. Toimivia kokonaisuuksiahan voi rakentaa jopa virhepäätelmien varaan. Riittää, että lopullinen likiarvo on riittävän tarkka ratkaisujen tekemiseen. Ja yleensähän näin on, sillä emme pysyisi muuten edes hengissä.
Sitkeitä yrityksiä abstraktien käsitysten analysoimiseksi (kuten kauneuden) on kuitenkin tehty viimeiset kaksituhatta vuotta. Kaikilla suurilla ajattelijoilla on joku mielipide siitä, mikä on kaunista ja ennen kaikkea mitä sen täytyy pitää sisältää. Aloitetaan antiikin Kreikasta ja Platonista. Hän on kertonut meille, että on kolmenlaista kauneutta: muodollista, henkistä ja absoluuttista. Itse uskon vain jälkimmäiseen, sillä tuo sana ”absoluuttinen” siirtää kätevän näppärästi sivuun kaikki epävarmat selitykset. Jos aistimme jotain niin täydellisesti, että se peittää alleen kaiken muun, on kysymyksessä kuitenkin vain yksinkertainen tunnetila. Mitä muuta se voisi olla? Esimerkiksi jonkin maiseman kauneuden yliaistillinen kokeminen on melkein sama, kuin vastaanottaisi sähköiskun viallisesta leivänpaahtimesta. Sillä hetkellä tietoinen tajunta ei alistu millekään muulle, kuin tuolle kehoa vauhdikkaasti tutkivalle kivuliaalle jännitteelle, joka pyyhkäisee kuin luuta edestään kaiken muun olemisen havainnointiin liittyvät elementit. Kyllähän arvojen muodostamiseen kaivataan useita palikoita (se on kuin legotalo), jotta niiden kupeeseen voi liimata kyltin ”uskottava”. Monimuotoisuushan on jo itsessään arvo, ei suinkaan yksinkertaisuus. Näin voimme jättää arvosidonnaisen kauneuskäsitteen ja siirtyä itse kokemiseen, joka on hupsista vain –arvo. Mutta ei anneta sen pilata näitä päätelmiä.
Kant oli ajattelijoista suurimpia ja vaikeaselkoisimpia. Hän oli myös kuuluisa pedanttisuudestaan. Ehkä hyviä piirteitä filosofille, jonka pitää lokeroida ja järjestellä koko käsitys maailman lainalaisuuksista kallonsa sisään. Uskon kuitenkin, että hän ymmärsi itseänsä, mitä kaikki ajattelivat eivät ole aina pystyneet tekemään. Hänen kauneudenteoriansa on mukavan subjektiivista. Kantin mielestä kaikki esteettiset arvopäätelmät ovat vain ja ainoastaan sidoksissa mielihyvään. Tuo kuulostaa järkevältä, kun sen yhdistää vielä tuohon subjektiiviseen kokemiseen. Kauneuskäsityksiä ei hänen mielestään voi olla Platonin ideamaailmassa, jossa ne lymyäisivät muiden täydellisyyttä henkivien olioiden tai asioiden absoluuttisten mittareiden joukossa. Eli lyhyesti sanottuna käsitteet ja niiden arvostelmat ovat kokijan ”korvien välissä”, eikä missään muualla. Jos maailmankaikkeudessa ei olisi havaitsijoita, niin samalla olisi mennyt myös kauneus. Joten kannattaa elää mahdollisimman pitkään, jotta voisi omalta osaltaan tukea tuota ihanaa käsitettä. Kantista kauneuskäsitteet ovat myös muuttumattomia ja yleispäteviä. Tämä on outoa, sillä näinhän se ei tietenkään voi olla. Etenkin, kun hän ei tainnut kertoa yhtäkään esimerkkiä siitä, mikä on yleispätevää ja muuttumatonta. Mutta Kant on kaikesta huolimatta suurimpia filosofeja, koska hänen ajattelupakettinsa oli vähintäänkin monumentaalinen. Ja sen vaikeaselkoisuus on tietenkin jo hieno arvo sinänsä.
Vaikka kauneus onkin käsitteenä pysynyt jossain määrin piilossa, niin se ei tietenkään vähennä sen merkitystä. Minusta suklaa maistuu yhtä hyvältä, vaikka olisin jättänyt lukematta tuoteselosteen. Samoin aistikokemukseni kauniin maiseman tai taideteoksen edessä ei kaipaa jälkikäteen selittelyä. En edes halua laittaa niitä tärkeysjärjestykseen, koska se ei lisäisi niihin tilanteisiin mitään uutta.
Yksi näistä hätkähdyttävistä tuntemuksista tapahtui muutama vuosi sitten, kun olin kalareissulla Keski-Suomessa. Olin herännyt aikaisin, täyttänyt reppuni eväillä ja haalinut kalavehkeet kainalooni. Seuraavaksi astelin kapealle polulle, joka johdatti minut pienen metsikön lävitse järven rantaan. En osannut odottaa näkyä, joka avautui eteeni. Veden päällä viipyili vielä yöllinen usvakerros ja sen lävitse paistoi juuri pellon takaa noussut auringon hentoinen kehrä. Rukoilin kaikkia metsän menninkäisiä, että kukaan ei kiskoisi tuota maisemaa edestäni pois, ennen kuin saan otettua siitä muutaman kuvan. Olen aina rakastanut sumua, koska se häivyttää turhia yksityiskohtia ja tarjoilee maiseman pehmeänä ja hieman epätodellisena. Tämä oli nyt sitä ja paljon muuta. Ja se muu oli tuo Platonin mainitsema absoluuttinen yhteys kauneuteen. Rukouksiini vastattiin, sillä ehdin ottaa järvestä muutaman kuvan. Tunsin myös itseni jonkin sortin paskiaiseksi, kun työnsin veneen vesille ja aloin uistelemaan. Se ei sopinut tuohon neitseelliseen hetkeen. Sain aamun aikana muutaman hauen, jotka taisin laskea saman tien takaisin järven tummuuteen. Tuohon hetkeen ei vain sopinut ämpärin pohjalta tuijottavan kuolleen kalan syyttävä katse. Olin aivan varma, että sillä oli ainakin sinä päivänä oikeus jatkaa elämäänsä. Ja oikeutuksen siihen antoi tuon järven koskematon kauneus.
Harva meistä taitaa tuntea Simo Puupposta (1915-1967), mutta Aapeli on jo varmaan tutumpi nimi. Hän oli pakinoitsija, jonka paras luomiskausi kesti lähes kolmekymmentä vuotta, alkaen 1930-luvun loppupuolelta ja päätyen 1960-luvulla. Hänen omaperäisyytensä näkyi ehkä parhaiten sanomalehtipakinoissa. Niiden novellimainen tyyli oli saanut vaikutteita Anton Tšehovilta ja yhtymäkohtia tuohon kirjailijaan löytyy tavassa tarkastella asioita empaattisesti, unohtamatta hyväntahtoista ironiaa. Kritiikin kohteena oli usein suvaitsemattomuus ja pikkuporvarillinen ahneus. Aapelia pidettiin vakavana ihmisenä, joka tarkkaili naamio takaa myhäillen ympärillään olevaa elämää.
Kuopio oli Aapelille ensimmäiset vuosikymmenet keskeinen paikkakunta. Hän valmistui 1934 Kuopion lyseosta ylioppilaaksi. Tämän jälkeen oli edessä muutto Helsinkiin opiskelemaan valtiotieteitä, nykyiskansain kirjallisuutta ja estetiikkaa. Opinnot jäivät kesken, kun hän palasi takaisin Kuopioon toimittajaksi Pohjois-Savo-lehteen, jossa hän oli ollut aiemmin toimitusharjoittelijana. Pian hän huomasi olevansa lehden päätoimittajaja ja kirjoittavansa koko sisällön lähes yksin. Ikää tulevalla kirjailijalla oli siinä vaiheessa vasta 25-vuotta. Jatkuva Remingtonin naputtelu oli varmaankin hyvää harjoitusta tulevalle pakinoitsijalle
Kirjoittelu jatkui tiivistahtisena myös Talvi-ja jatkosodan aikana. Jo yksistään Savon Sanomissa ilmestyi neljän vuoden aikana yli viisisataa pakinaa. Radio oli tuohon aikaan jo lähes arkipäivää ja sen lähetyksiä suunnattiin myös rintamalle. Niiden joukkoon mahtui Aapelin Savon murteella esitettyjä pakinoita, jotka varmaankin omalta osaltaan lisäsivät sotilaiden taistelutahtoa. Murre jäi kuitenkin radio-ohjelmien tyylikeinoksi, sillä hän ei viljellyt sitä pakinoissaan kuin lähinnä niiden dialogeissa.
Vuonna 1952 Aapeli ja hänen perheensä muuttivat 1952 Helsinkiin. Aiemmin päiväkohtaisten asioiden seuraamisesta syntyneiden pakinoiden aiheet saivat nyt ideansa aivan muualta. Ne syntyivät pienistä arkipäivän asioista ja laajenivat usein myös käsittelemään niiden varjolla maailmanlaajuisia kysymyksiä.
Ensimmäinen pakinakokoelma ”Onnen pipanoita” (mielestäni aivan loistava nimi) ilmestyi vuonna 1947 ja romaani ”Siunattu hulluus” seuraavana vuonna. En tiedä luetaanko kouluissa enää kirjoja ”Meidän herramme muurahaisia” tai ”Pikku Pietarin pihaa”, mutta omana kouluaikanani ne tulivat kyllä tutuiksi. Nuo suomalaisen kirjallisuuden historiaan jääneet teokset ilmestyivät 1950-luvulla.
Aapeli sairasti kroonista keuhkotuberkuloosia. Hän menehtyi kuitenkin aivoverenvuotoon kaaduttuaan kotonaan Pirkkolassa vuonna 1967. Lämminhenkinen, optimistista filosofiaa ja humaania ymmärrystä tuotannossaan välittänyt kirjailija on jäänyt ainutlaatuiseksi ilmiöksi suomalaisessa kirjallisuudessa.
Ajatukseni oli kirjoittaa tämän esittelyn perään hieman Aapelin tyyliä lainaillen lyhyt pakina, mutta siitä taisikin tulla aivan jotain muuta. Ehkä se onnistuu joskus myöhemmin. Toivon kuitenkin, että tässä ”Kissa”-tarinassa on kuitenkin edes hyppysellinen Simo Puupposelta lainattua elämänmakuista tunnelmaa. Kuin luin tekstini, niin mieleeni tuli hieman yllättäen Edgar Allan Poe, jonka parissa vietin nuoruudessani muutaman pelottavan tunnin. Saatan ehkä muistaa väärin, mutta taisin opetella tuon kuuluisan Poen Korppirunonkin ulkoa veivatessani polkupyörällä pitkää koulumatkaa. Joten rakkaus on syntynyt jo hyvin nuorena tuohon kirjailijaan, jonka tarinoissa uskottavuus liikkuu melko kapealla pohjalla. Tosin sen korvaa tyyli, joka toi tarinat mukavasti myöhäisillan peiton alle, jossa kunnollisen lukuvalon korvasi asteittain hiipuva taskulampun valokeila. Vertailu tuohon mestariin on tietenkin aika uskaliasta, mutta tarinoinnissa lienee kuitenkin yhtymäkohtia, vaikka se muuten onkin täysin oman mielikuvitukseni tuotetta.
En ole halunnut aiemmin kertoa kenellekään seuraavaa tarinaa, koska se on herättänyt itsessäni ikäviä tunteita ja kysymyksiä, joihin vastaaminen on ollut vaikeaa. En ole näet keksinyt näiden kuluneiden vuosien aikana yhtään järkevää selitystä kokemalleni tapahtumaketjulle. Olisi ollut mukava nauraa lopultakin tuolle kaikelle ja todeta kuinka hölmö olin ollut, kun en ollut oivaltanut sitä ja tätä kohtaa. Jossain vaiheessa päätin haudata lopultakin tuon ikävän päivän mahdollisimman syvälle muistini lokeroihin. Se kurkistaa sieltä silloin tällöin esille, mutta työnnän sen taas takaisin pientä väkivaltaa käyttäen.
Kyseessä oli matka, jonka tein muutama vuosi sitten toukokuun alussa eräälle Pohjanmaan latojen ja peltojen ympäröimälle paikkakunnalle. Tuota pientä kylää halkoi pieni joki, jonka jyrkimmän mutkan sisäpuolelle vanhempani olivat rakentaneet neljäkymmentä vuotta aiemmin pienen omakotitalon. He olivat kuolleet muutama vuosi sitten ja siskoni asui nyt kesäisin tuossa punaisessa mökissä, joka olisi vaatinut täydellistä korjausta. Kyläyhteisö käsitti vain muutaman talon ja lähimpään kauppalaan sieltä oli lähes sata kilometriä ja sekin piti sisällään vain peruspalvelut.
Itse matkasta ei ole paljon kertomista, vaikka sillä olikin merkittävä rooli tapahtumien kulussa. Tein sen vaalean vihreällä bussilla, jonka pölyisiä kupeita peittivät ensimmäiset värilliset mainokset. Tarkkailin puolinukuksissa pölyisten ikkunoiden lävitse ohikiitäviä maisemia. Moni oli nostanut lipun salkoon, sillä oli äitienpäivä. Ihmisiä istui pihoille siirrettyjen pihakalusteiden ääressä, sillä aamusta asti oli ollut harvinaisen lämmin. Kuvittelin talojen seinille kärpäsiä, jotka lennähtivät levottomasti paikasta toiseen hakiessaan mahdollisimman lämmintä kohtaa. Ei kestäisi montaakaan kuukautta, kun kaikkien pitkään odottama kesä olisi taas ohi ja pihat tuijottaisivat takaisin tyhjinä ja hieman ilmeettöminä. Talvi oli ollut kylmä ja viimeiset lumipälvet olivat sulaneet vasta toukokuun alkupuolella.
Viereeni oli istahtanut edellisen pysäkin jälkeen vanha rouva. Hän piti sylissään koria, jonka sisältä kuului kissan naukumista muutaman minuutin välein. Itselläni oli myös eläimiä, joten en kiinnittänyt tuohon ääneen huomiota ja se ei myöskään häirinnyt minua. Emme puhuneet vähään aikaan mitään, mutta lopulta tämä vanhempi rouva otti minua kädestä kiinni ja huudahti ”voi jessus” osoittaen samalla toisella kädellään ikkunasta ulos. Näin ensin vain tasaista peltoa, jonka keskellä nökötti muutama lato. Niiden harmaat seinät olivat osittain luhistuneet ja katoilta puuttui päreitä. Kun olin juuri sanomassa, että en näe mitään erikoista, niin huomasin pellon päällä pienen lentokoneen, joka kaarteli pientä ympyrää etsien laskeutumispaikkaa. Lopulta se hävisi muutaman ladon taakse. Olisi ollut kiva tietää miten sen oli käynyt, mutta bussi vain jatkoi tasaista vauhtia matkaansa eteenpäin lähes suoraa, pölyistä tietä pitkin. Vieressäni oleva rouva irrotti käteni ja painautui ikkunaa vasten, niin että hän näki minut paremmin.
”Se vain näytti niin pelottavalta.”
Emme puhuneet vähään aikaan mitään. Lopulta kysyin jotain kissasta ja mitä rotua se oli. Hän ei kuullut ensin kysymystäni ja jouduin toistamaan sen uudelleen. Pienen tauon jälkeen nainen kertoi saaneensa sen naapuriltaan, jonka navetan heinäkasasta oli löytynyt eräänä aamuna kuusi pentua. Viisi niistä oli hukutettu ja hän oli itse valinnut raidallisen kollin, joka oli kotiutunut melko nopeasti hänen ikkunalaudalleen. Siinä se kuulemma vietti päivänsä tarkkaillen ohikulkijoita ja naukuen maitotilkkaansa. Olin juuri sanomaisillani, että hän voisi ottaa sen korista ja näyttää sille maisemia, kun rouva avasikin kannen ja nosti esiin pennun, joka kääriytyi välittömästi emäntänsä syliin sulkien samalla silmänsä. Se ei tainnut välittää, mitä ikkunan takana tapahtui.
Olimme juuri kiertäneet rantoja pitkin ison järven, jonka keskellä oli vain yksi pieni saari. Sen toisessa kärjessä oli lautamökki, jonka terasseilta pystyi heittämään ongen veteen. Aurinko oli noussut jo lakikorkeuteensa ja järven yli pyyhki kevyt tuuli, joka sai sen harmaan pinnan väreilemään. Taivaanrannalle kerääntyneet tummat pilvet enteilivät sadetta. Bussi sukelsi taas keskelle peltomaisemaa ja taisin nukahtaa vähäksi aikaa. Heräsin siihen, kun kissa kiipesi syliini ja alkoi kehrätä.
”Se taitaa pitää teistä”, rouva sanoi vieressäni ja ei tehnyt elettäkään ottaakseen sitä pois. Annoin sen olla siinä ja rapsuttelin sitä laiskasti korvan takaa. Se käänsi päätään ja yritti nuolaista sormieni päitä. Pian se pyörähti ympäri ja makasi pian selällään polvieni päällä. Silittelin aikani sen valkoista vatsaa ja otin sen etutassut käteeni. Niiden mustaa pohjaväriä kiersi kolme vaaleta rengasta. Ne olivat yhtä kaukana toisistaan ja hyvin tarkkarajaisia.
”En ole itsekään nähnyt koskaan tuollaisia rantuja yhdelläkään kissalla”, rouva sanoi ja kaivoi kassistaan voipaperiin käärityn leivän. Hän halkaisi sen tarkalleen puolivälistä pienellä puukolla ja ojensi toisen puolen minulle.
”Voinhan tuon antaa kissan poiskin, jos pidätte siitä”, hän sanoi syötyämme sellaisella äänensävyllä, että oletin hänen puhuvan vain leikillään. En muistaakseni edes vastannut siihen.
Maisemat muuttuivat ikkunan takana pikku hiljaa tutumman näköisiksi ja tiesin, että olisin pian perillä. Nostin pennun varovaisesti takaisin emäntänsä syliin ja aloin kerätä tavaroitani verkkohyllyltä. Toivottelin hänelle hyvää matkaa ja astuin linja-auton kapeasta etuovesta pölyisen tien varteen. Siskoni istui maitolaiturin päällä ja heilautti iloisesti kättään. Jouduimme kävelemään kilometrin verran kapeaa polkua pitkin, ennen kuin olimme vanhempieni mökin pihalla. Koivut olivat jo alkaneet vihertää ja läheiseltä pellolta kuului kuovin alavireinen naukuna. Joki oli tulvinut saunamökin pihalle, mutta olimme jo tottuneet siihen lapsena. Sen pinta ei ollut koskaan ylettynyt talolle saakka, joka oli pienen mäenkumpareen päällä. Siskoni oli istuttanut ensimmäiset kukat ruukkuihin, jotka hän oli nostanut betoniportaiden ylätasanteelle. Mökki oli rapistunut. Sen etelänpuoleinen seinäpinta oli jo lähes harmaa ja punamultamaalia näkyi enää vain paikoitellen pieninä laikkuina siellä täällä. Hauraat ikkunapuitteet olivat kuivuneet ja lohkeilleet. Ehkä seuraava syysmyrsky ravistaisi ne maahan ja sukeltaisi mökin sisään. Se tutkisi matalat huoneet ja pujahtaisi lopulta vinttiin meneviä rappusia pitkin pienelle tasanteelle ja ovelle, joka oli aina lapsuudessani lukittu.
Keittiön ikkuna oli eteisen oikealla puolella ja siinä oli edelleen samat kukkaverhot, joita äitini ei tainnut koskaan vaihtaa. Hän irrotti ne aina ennen joulua, pesi ja laittoi samana päivänä takaisin. Nyt niiden välistä pilkotti kissan pää. Se oli työntänyt tassut leukansa alle ja katseli kiinnostuneena meidän tuloamme.
”Olen ottanut kissan. Se on vielä pentu, mutta kyllä se siitä kasvaa”, siskoni sanoi.
Jätimme kengät eteiseen ja kuljin tuttua reittä pitkin keittiön pöydän ääreen. Siskoni kyykistyi matalan hellan eteen ja sytytti valmiiksi ladotut puut palamaan.
”Juot kai kahvia?”
Nyökkäsin ja painoin selkäni seinään kiinni.
Ikkunalaudalla ollut pentu hypähti lattialle ja kiipesi syliini. Se oli jotenkin tutun näköinen, kun se asettui kiepille polvieni päälle ja alkoi kehrätä. Rapsutin sitä leuan alta ja se kierähti välittömästi selälleen. Otin vaistomaisesti sen mustat etutassut käteeni.
”Se on minulla ollut vain pari viikkoa. Tulin bussilla tänne ja eräs vanhempi naishenkilö istui koko matkan vieressäni. Juttelimme niitä näitä ja jossain vaiheessa hän kysyi, että haluaisinko ottaa pennun omakseni. Hän oli saanut sen jostain navetassa syntyneestä pesueesta. Siellä oli ollut viisi muutakin, jotka oli muistaakseni hukutettu. Minulla ei ollut mitään sitä vastaan, joten toin sen tänne. Vien sen syksyllä mukanani kaupunkiin. Kuten huomaat sillä on hienot kuviot jaloissa. Ne ovat kuulemma erittäin harvinaisia, tuo nainen sanoi. Ikkunalauta näyttää olevan sille mieluisin paikka ja on se kova mankumaan maitoakin. Näyttää, että se viihtyy myös sylissäsi.”
Tuosta tapahtumasta on jo viitisen vuotta. Olen ajellut joka kesä bussilla katsomaan siskoani, mutta en ole kertaakaan nähnyt enää tuota vanhaa naista. Kissa makaa aina ikkunalaudalla, kun tulen oikopolkua pihaan. Ja kun istun keittiön tuolille, niin se hypähtää välittömästi syliini ja kääntyy melko pian selälleen. Jos en ota heti käsieni väliini sen jalkoja, niin se naukaisee kerran ja ojentaa ne hieman loukkaantuneen näköisenä avointa kouraani kohti.
En pakinoi tässä rockmuusikoista, sillä hehän näyttävät miltä näyttävät. Heidän olemuksestaan on vaikea löytää mitään kestävää, sillä kuluttava elämä muuttaa esiintyjän ilmiasua melko nopeaan tahtiin. Ajattelinkin keskittyä vuosisadoille, jolloin John Lennon ja Paul McCartney eivät olleet vielä tavanneet Liverpoolissa. Joudun siis turvautumaan klassisen musiikin säveltäjiin.
Haen ensimmäiset mestarinuotittajat 1600-luvulta, jolloin syntyi barokkimusiikki. Viimeiset esimerkit noukin 1900-luvun alkupuolelta, jolloin myöhäisromantiikka vaihtuu uudenajan musiikiksi. Kirjoitukseni viimeisessä osiossa nämä aikakautensa maineikkaat edustajat saavat astua esiin ja valitsen heistä jonkun, joka myös näyttää mielestäni säveltäjältä. Sitä en tarkalleen tiedä, millainen hänen pitäisi olla. Kysymys on vain heppoisesta mielikuvastani, että luovuus pitäisi näkyä taiteentekijän olemuksesta edes jollain tavalla.
Kun puhutaan barokkimusiikista, niin varmaankin monellekin tulee mieleen lähinnä Antonio Vivaldi (1678-1741), Georg Friedrich Händel (1685-1759) ja Johan Sebastian Bach (1685-1750). Otan vielä mukaan Argancelo Corellin (1653-1713) ja ensimmäinen suuren oopperasäveltäjä Claudio Monteverdin (1567-1643). Miltä siis näytti Bach ja kumppanit? Ne kuvat, jotka löysin osoittivat ainakin, että he olivat hyvin tarkkoja pukeutumisessaan, sillä heidän päitään peittää maalauksissa olkapäille ulottuva peruukki. Tuota vaikutelmaa lisää vielä huivi (joka on solmion edeltäjä) ja röyhelöpaita. Peruukkien ylettömään pituuteen lienee syynä se, että niiden ilmestymisen aikoihin miesten hiusmuoti muuttui lyhyestä taas pitkäksi. Ainoan poikkeuksen tekee hieman muita aiemmin elänyt Claudio Monteverdi, jonka tummia hiuksia ei peitä tuo tutuksi tullut tuuhea peruukki. Ensimmäiset maininnat tuosta miesten turhakkeesta on 1500-luvulta ja seuraavalla vuosisadalla se oli jo koko Euroopan omaisuutta. Peruukki oli hyvin arvokas, josta kannatti pitää huolta. Niitä jopa varastettiin ja myytiin eteenpäin, mikä ei lienee kovin yllättävä uutinen. Tästä tukkalaitteesta voi jo päätellä, että muusikon ammatti oli kannattavaa puuhaa tai sitten peruukki oli lainattu vähäksi aikaa pakollista maalausta varten.
Koska pukeutuminen näillä barokin ajan säveltäjillä on lähes samanlainen, niin heidän ilmiasustaan on vaikea kaivaa esille sitä persoonallisuutta, joka kuvaisi visuaalisesti tuon ammattikunnan vaatimaa neroutta. On tosin myönnettävä, että Vivaldilla on joissain kuvissa rennompi asuvalinta; pusero on auki muutaman napin verran ja ilme on kevyen leikittelevä. Jos tästä porukasta pitäisi valita joku kilpailemaan seuraavien aikakausien edustajien kanssa, niin olkoon se sitten tämä ”Neljän vuodenajan” mestari, vaikka lyhythiuksinen Monteverdi onkin ihan kelpo vastustaja tässä kaksintaistelussa. Hänen ongelmansa on ilme, joka voisi olla porvarilla, joka on juuri saanut tehtyä hyvät kaupat. Joten pisteet menevät niukasti Antonio Vivaldin avonaiselle kaula-aukolle.
Musiikinhistoria sijoittaa barokin jälkeiseksi aikakaudeksi klassismin. Sieltä me löydämme tähän mittelöön monta lupaavaa ehdokasta. Heistä maineikkain on tietenkin tuo leikittelevä Wolfgang Amadeus Mozart (1756-1791). Emme voi myöskään unohtaa Joseph Haydnia (1732-1809), joka oli aikansa Kari Peitsamo. Ehkä jälkimmäinen muusikko on edellisen inkarnaatio, sillä molempien musiikki toistaa itseänsä levy levyltä. Joseph kirjoitti elämänsä aikana 108 sinfoniaa, mikä lienee myös ennätys alallaan. Klassismiin etevimpien edustajien joukkoon liitetään yleensä myös nämä nimet: Antonio Salieri (1750-1821), Bachin poika Johan Christian (1735-1782) ja Christoph Willipald Gluck (1714-1787). Tässä meillä siis viisi oivaa ehdokasta, joista pitäisi valita yksi loppumittelöön.
Kun yllämainittujen muusikoiden kuvia tarkastelee, niin yhteistä heille on hiusmuodin muuttuminen taas lyhyeksi. Peruukki on vaihtunut malliin, joka päättyy korvien yläpuolella oleviin viehättäviin putkilomaisiin kiehkuroihin. Ne ovat kaikilla ehdokkaillani tarkalleen samanlaiset. Niitä voisi luonnehtia leikillisen kevyiksi, hieman naurettaviksi ja uskottavuuden tuhoajiksi. Paidat ovat edelleen hyvin koristeellisia, mutta pakollista huivia ei näy enää monessakaan muotokuvassa. Yleinen vaikutelma on erittäin huoliteltu ulkoasu. Ainoa näistä viidestä suuresta säveltäjästä, joka poikkeaa edes hieman valtavirrasta, on Antonio Salieri. Hän on useimmissa kuvissa ilman peruukkia ja katson sen ylimääräisen pisteen arvoiseksi. Hänellä ei ole ollut tarvetta piilottaa tummia ja karkeita hiuksiaan, jotka ovat leikattu melko lyhyiksi. Valitettavasti vain mikään ei ilmeessä eikä missään muussakaan viittaa luovaan ajatteluun, joten otan tuonkin pisteen pois. Salieri näyttää myös porvarilta, joka on tehnyt monta huonoa kauppaa viimeisten päivien aikana. Joudun nyt valitsemaan jonkin näistä klassismin edustajista. Tehtävä on vaikea, koska tunkeudun nyt lähes umpisokeana itselleni vieraan nyanssimaailman keskelle. Silmät ovat kuulemma sielun peili, joten niistä on varmaankin hyvä aloittaa. Aikani tutkailtuani tulin siihen tulokseen, että Joseph Haydn saa lopultakin edustaa tätä ryhmää. Syynä ei ole suinkaan se, että mollasin häntä hieman aiemmin ja haluan nyt paikkailla omaatuntoani. Tämä tuottelias säveltäjä katsoo löytämissäni kuvissa hyvin kauas ja niin mietteliäänä, että minun on pakko uskoa hänen kehittelevän niissä seuraavaa 109:n sinfoniansa rakennetta. Sitähän ei koskaan kuultu, mutta sitä hän ei tietenkään voinut tietää istuessaan mallina taiteilijan edessä. Hän siis saa ylimääräisen pisteen ja pääsee loppukilpailuun. Menestystä en uskalla luvata, sillä monta hyvää kilpailijaa on odottamassa vielä vuoroansa.
Romantiikan aikana syntyi ehkä maailmanhistorian suurin säveltäjä. Minusta tämä titteli kuuluu Ludwig van Beethovenille (1770-1827) ja varmaan moni muukin on samaa mieltä valinnastani. Beethoven on kaveri, jonka jykevä soitanta saa vanhan rokkarinkin mielen iloiseksi. Jos tarkkoja ollaan, niin Ludwig kuuluu niin klassismin kuin varhaisromantiikan aikakauteen. Hän seisoo jykevänä pilarina niiden välissä. Mutta hänen varjostaan sukeltaa toki muitakin hyviä säveltäjiä, kuten Franz Schubert (1797-1827), Franz Liszt (1811-1866), Frédérik Chopin (1810-1849), Hector Berlioz (1803-1869), Robert Schumann (1810-1856), Giuseppe Verdi (1813-1901), Richard Wagner (1813-1883), Johannes Brahms (1833-1897), Pjotr Tŝaikovski (1840-1893), Gustav Mahler (1860-1911), Anton Brucker (1824-1896) ja myös Sibelius (1865-1957). Monta hyvää jää vielä mainitsematta. Romantiikka oli aikakausi, jolloin se oli vahvasti esillä, niin kirjallisuudessa kuin taiteessakin. Se on ainoa ajanjakso, jossa nämä eri taiteenlajit löysivät yhteisen innoittajan melko tarkalleen samaan aikaan.
Ei lienee ihme, että voittaja löytyy juuri romantiikan ajan säveltäjien isosta joukosta. Vaikka mielelläni olisinkin nähnyt kärjessä jonkun barokin suurista mestareista niin näyttää siltä, että romantiikan sävelkieli kumpuaa niin syvältä sydämestä, että sen on pakko myös näkyä noiden taiteilijoiden olemuksessa. Parhaiten kiihkeänä pulppuava luovuus välittyy Beethovenin kasvoilta. Siinä on jopa ripaus hulluutta, joka vain parantaa asemia. Hänestä on tehty paljon maalauksia, joten se lienee jonkinlainen etu. Puolustukseksi on kuitenkin sanottava, että jotain tuosta säveltämisen pakosta välittyy lähes kaikista löytämistäni kuvista. Valitettavasti hän kuoli samoihin aikoihin, kun Joseph Nicéphore Niépce otti ensimmäisen valokuvan. Jos hän olisi elänyt edes parikymmentä vuotta pidempään, niin hänen hahmonsa olisi varmaankin vangittu lasilevylle ja olisimme nähneet, että antavatko nuo romantiikan muotokuvat oikeutta tuolle suurelle säveltäjälle. Toiseksi valitsin Mahlerin, jonka pitkät sinfoniat ovat rakenteeltaan kiehtovia ja suunnattoman rikkaita. Mahlerin olemuksessa on jotain sellaista, josta hänet on helppo tunnistaa säveltäjämestarien joukkoon kuuluvaksi. Pronssimitalin suorituksestaan saa Liszt, joka näyttää alla olevassa kuvassa elämän nurjaa puolta kosiskelleelta hevimieheltä tai yli-ikäiseltä hippiaatteen kannattajalta, joka on hukannut peace-merkkinsä.
Antonio Salieri on pakahduttavan keskinkertainen säveltäjä Milos Formanin loistavassa elokuvassa Amadeus. Tuo vähemmän ylevä teema kulkee tarinan taustalla, mutta on muutama kohta, jossa sen taakka nujertaa Antonion – ainakin hetkeksi. Elokuva alkaa mielisairaalasta, jossa Salieri on hoidettavana. Häntä tulee katsomaan pastori, jolle säveltäjä soittaa omia kappaleitaan. Papin on esityksen jälkeen myönnettävä, että hän ei tunne niitä. Mutta kun Salieri soittaa Mozartia, niin pastorin ilme kirkastuu. Salierin elämä on loppupuolella ja kukaan ei tunne hänen säveltämäänsä musiikkia, mutta hänen pahimman kilpailijansa teokset ovat jääneet elämään. Tämän täytyy olla melko musertavaa. Ja tästä hetkestä varsinainen elokuva lähtee liikkeelle. Salieri alkaa kertomaan kirkonmiehelle elämänsä mittaista tarinaa, jossa tuota keskinkertaisuutta tarkastellaan aikalaisen ja nerokkaimman säveltäjän Mozartin jättimäistä hahmoa vasten. Ensimmäisen kerran tuo vertailu tapahtuu pubissa, jossa Mozart improvisoi Salierin sävellystä ja lopputuloksena on muunnelma, jonka tunkkaisuus on vaihtunut Mozartimaiseen älykkääseen leikittelyyn. Lopullinen isku vyön alle tulee, kun Mozartin aviopuoliso Constanze tuo hänen silmäiltäväkseen miehensä partituureja. Salier käy niitä lävitse sivu sivulta ja kuulee sisällään musiikin, johon hänen taitonsa eivät tule koskaan yltämään. Varmaan kauhea tilanne tajuta olevansa koko loppuelämänsä keskinkertainen säveltäjä. Eipä ihme, että mykistyneen ilmeen lisäksi partituurit leviävät lattialle.
Mutta mitä on keskinkertaisuus, kun tarkoitamme sillä oman lajimme edustajaa ? Jos olemme oikein tarkkoja, niin sellaista ei voi olla edes olemassa. Tuo termi sopii hyvin matemaattisesti lasketuille arvoille, joita voidaan mitata ja lokeroida niin, että saadaan tarkka lukema. Mutta miten voidaan määritellään tarkasti ihmisen keskinkertaisuus? Vain epämääräisesti arvioimalla ja sekään ei ole reilua tuota yksilö kohtaan, jota sanotaan keskinkertaiseksi ihmiseksi. Mutta jos se hyväksytään epämääräisenä käsitteenä, niin mitä se pitää silloin sisällään? Onko keskinkertaisuus mukava olotila, jonka pehmeässä ja turvallisessa sylissä ei huomaa vaatia itseltään mitään ylimääräistä. Laiskan ihmisen paratiisi? Oletan siis, että keskinkertainen ihminen ei haluakaan olla keskimäärin mitään muuta. Brittiläinen Satiirikko Max Beerbohm on sanonut, että ”keskinkertainen voi luottaa siihen, että hänen tekee aina parhaansa”. Ongelmaksi se muodostuu vasta silloin, jos huomaat olevasi jollain lailla lahjakas esim. osaat säveltää, kirjoittaa tai maalata tauluja. Silloin löytyykin jo mukavasti vertailukohtia, joihin voi rinnastaa itsensä. Keskinkertaisuuden ympärille rakennettu mukava laiskanlinna joutuu äkkiä keskelle maanjäristystä. Tosin en tiedä, että voiko tällaista henkilöä edes sanoa enää keskinkertaiseksi. Tai sitten hän on vain siirtynyt tuon käsitteen seuraavalle tasolle. Ihminen on aina suhteessa johonkin keskinkertainen, joten siihen pitäisi kaiketi sisältyä kaikki se, joka tulee vastaan elämän aikana. Tämä mutkistaa koko käsityksen merkitystä. Vielä kun lisätään, että jokaisella meissä on joku vahvuus, niin se rikkoo lopullisesti ajatuksen keskinkertaisuudesta. Ehkä se on tosiaan käsitteenä hyvä jättää sinne, missä voidaan luvuilla laskea keskiarvoja. Ja kun olen melko keskinkertainen ajattelija, niin en uskalla edes lähteä pohtimaan tämän enempää tuota eteeni avautuvaa hetteikköä.
Aloitimme Salierista ja lopetamme myös häneen. Antonio Salieri on jäänyt musiikin historiaan arvostettuna säveltäjänä, jonka oppilaisiin kuului Beethoven, Schubert ja Lizt. Nuo ovat niin kelpo muusikkoja, että on vaikeaa kuvitella, että heitä olisi opettanut joku keskinkertainen säveltäjä. Sitähän hän ei tosiaankaan ollut. Keisari Frans Joosef II palkkasi hänet jo nuorena miehenä hovimuusikokseen. Vuonna 1774 hänet valittiin hovisäveltäjäksi ja muutamaa vuotta myöhemmin keisarilliseksi kapellimestariksi. Hänen suojelijoinaan oli oopperasäveltäjät Gluck ja Mestassio. Aika mukavia saavutuksia keskinkertaiselta säveltäjältä.
Vaikka Amadeus-elokuva onkin Milos Formanin fiktiivinen näkemys Salierin elämästä, niin siinä on ripaus tottakin. Mozartin kuoltua alkoivat tarinat kulkea suusta suuhun. Huhuttiin, että Salieri olisi murhannut Amadeuksen. Tämän perusteella on syntynyt käsitys, jonka mukaan Salieri olisi ollut kateellinen Mozartille. Todellisuudessa hän kuitenkin esitytti jopa joitain Amadeuksen teoksia säveltaiteilijayhdistyksen kokouksissa. Joten Salierin elämä ja ura säveltäjänä eteni luultavasti omiin kykyihin luottaen, ilman alinomaista ajatusta, että hän olisi vain keskinkertainen säveltäjä.
