Olen miettinyt pääni puhki, että montako kierrosta pitää tehdä tässä syntymisen ja kuoleman jaksottamassa elämänpyörässä, että siitä vapautuu lopullisesti ja saavuttaa nirvanan? Päädyin ensin lukuun kolme, koska se on enemmän kuin kaksi. Kaksi on aivan liian arkinen, mutta kolmen ympärille on kiedottu jo kevyesti kultalankaa. Kyseessä on kuitenkin elämää suurempi kokemus, joten ehkä noita kertoja pitäisi olla jokin pyhä luku. Olen aina ihaillut lukua kahdeksan, koska siltä puuttuu selkeä merkitys. Sitä ei voi äkkiseltään yhdistää kalenteriin, ainoastaan armeijassa vietettyyn luppoaikaan.
Budhalaisuudessa kärsimyksen kehästä pois hyppäämiseen vaaditaan kahdeksaosainen polku, joka jaetaan usein kolmeen pääosaan. Ensimmäiset kaksi sisältävät viisauden, kolme seuraavaa moraalin ja loput meditaation. Tämän uskonnon harjoittavat paketoivat ihmisen elämän viisauden, moraalin ja meditaation kauniiseen käärepaperiin. Paljon viisaita sanoja.
Budhalainen kuolemassa kehosta vapautunut mieli luo kirkkaita ja selkeitä mielikuvia. Näiden hallusinaatioiden hallinta vaatii tässä kuoleman ja seuraavan syntymän välisessä tilassa hyvää psyyken hallintaa, jota on opiskeltu mietiskelyn avulla. Muussa tapauksessa aiemmin tehdyt teot eli karma määrää millaisen jälleensyntymän olento seuraavaksi saa. Ja jos oikein hyvin käy, niin karmasta voi rimpuilla irti ja saavuttaa bodhisattvatasot. Tämän jälkeen taitaa saada jo siivet selkään, sillä ikuisuus koostuu kärsivien olentojen vapaaehtoisesta auttamisesta. Voi olla, että yksinkertaistin näillä riveillä budhalaisuuden tärkeitä elementtejä. Sehän on selvä, että jos matka on taivaaseen, niin siinä pitää olla mukana jotain hyvin vaikeaa ja monimutkaista. Se, että on vain hyvä ihminen, ei taida ihan riittää.
Mielikuva, että makaan yhä uudelleen märissä vaipoissa, ei myöskään houkuttele. Ei sekään, että joudun taas kouluun, jossa saan kuulla olevani melko huono niissä asioissa, jotka ovat myöhemmin kuitenkin vahvinta aluettani. Ja eläkeikäkin taitaa karata jatkuvasti yhä pidemmälle. Uudestisyntymässä on ripaus masokismia, sillä kyllä minulle yksikin elämä riittää, vaikka se ai aina olisikaan näyttänyt niitä hyviä puolia.
Yhdistän yllättävän luontevasti uudelleensyntymisen Linnanmäen Helsinki-pyörään. Kai niissä on jotain samanlaista: yläkohdassa nautiskellaan näköalasta ja kohta taas laskeudutaan keskelle arkea. Jostain syystä vain tuo arki ei ole koskaan tavoittelemisen arvoista. Eläminen pitäisi tapahtua jossain ihan muualla tasolla, mihin resussit ja olosuhteet viittaavat. Kumma juttu ja varmaan taitaa jäädäkin sellaiseksi. Minusta kun ei ole kotikutoiseksi psykologiksi. Tämä ihmisryhmä on nimittäin melkoinen ongelma yhteiskunnassa, jossa kyllä löytyy henkisiä solmuja pohdittavaksi joka päivälle. Ja jos ei lähimmäinen tarjoa niitä riittävästi, niin ainahan voi vaihtaa tunkkaisen näköalan sosiaalipsykologian pariin.
Edellisestä voi varmaan päätellä, että jälleensyntymä ei ole saanut minusta kovinkaan suurta banderollin kantajaa. Toisaalta arvostan budhalaisuutta ja joitain piirteitä siinä. Se on enemmän elämänkatsomus kuin uskonto. Silloin siitä puuttuvat totuuden kanssa parittelevat oikeaoppiset, joiden kilvoittelu on pakanoiden auraamista ojan pohjalle. Vaikka budhalaiseen kulttuurin sisältyy huvittavia rukousmyllyjä ja muuta outoa rekvisiittaa, niin ne tekevät samalla siitä niin epäuskottavan, että pakkohan siihen on tutustua. Ja jos palkintona on lopullinen nirvana, niin mikäpä sen mukavampaa. Ja mikäli eleämänpyörä pyörii vain jatkuvasti päästämättä otteestaan, niin onhan siinä ainakin se hyvä puoli, että on aina eturivissä. Sehän se on se paras paikka, jos haluaa nähdä minne päin maailma on tarpomassa.